Lue keskustelun säännöt.
Olisin halunnut lapsena olla mieluummin isätön kuin sen "isän" lapsi
15.04.2017 |
Olen saanut koko lapsuuteni kuulla, miten minusta ei ole mihinkään, en ole mitään enkä pärjää missään. Kotona tämä "isä" teki kaikkien elämästä helvettiä ilkeydellään, itsekeskeisyydellään ja narsisitisella käytöksellään.
En saanut koskaan tuntea olevani hyvä yhtään missään. Jos esimerkiksi riemuitsin äidille siitä että sain kokeesta kympin, tämä "isä" alkoi paiskomaan ovia ja jupisi itsekseen "tommosta kehumista viitsi kuunnella", siis suuttui minulle siitä, että olin iloinen jostain asiasta. Sama juttu, jos todistukseni keskiarvo oli yli ysin ja mainitsin olin iloinen siitä, piti sen "isän" heti tulla syyttämään minua itseni "kehumisesta".
Se ei ikinä osallistunut meidän elämään ja jätti kaiken äidin vastuulle. Ei osallistunut lastenhoitoon, ei käynyt töissä, eikä tehnyt niin yhtään mitään. Sen käsitys lastenhoidosta oli se, että se meni itse nukkumaan, kun me pikkuveljen kanssa leikittiin olohuoneessa, oltiin molemmat alle kouluikäisiä. Eihän meitä voinut siis sen vastuulle jättää. Se toki oli hyvä asia, että äiti olikin se ihminen, joka kasvatti meidät. Sen vuoksi olenkin kokenut koko elämäni olevan isätön.
Minusta tuntui jo pienenä, ettei muut ihmiset oikein ymmärrä, että isä ei välttämättä olekaan mikään isä, vaan jopa pelkkä rasite. Siksi on monia kertoja tuntunut tosi kohtuuttomalta, kun joku on sanonut "sulla sentään on isä". Olisi ollut kiva nähdä, kun olisivat itse tulleet kokeilemaan olemaan sen "isän" lapsia.
Kommentit (21)
Meillä on samantapainen tilanne.
Olen se äiti.Tosin erosin tästä isästä jo aikapäiviä sitten.
Jotenkin vaan tuntuu, etten ole riittävä, kaikki kasvatusoppaat ym. Asiantuntijat korostaa että erolapsellekin se isäsuhde on tärkeä pitää yllä. Meidän tapauksessa vaan mahdotonta.
Onko jotain kokemuksen tuomaa neuvoa jonka voisit antaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eikö kenelläkään muulla ole samanlaisia kokemuksia?
Ei tähän muuta voi sanoa kuin että onneksi oli "se äiti".
Aikuisena (jota ilmeisesti olet?) on täysin hyödytöntä vatvoa menneitä. Yritä ajatella positiivisesti, niin banaalilta kuin tämä kuulostaakin.
Jos olet ollut kympin oppilas, niin ainakin hyvät älygeenit. Jotkut syntyvät vajaina esim. äidin alkoholinkäytön takia ja koko lapsuuskin on yhtä väkivaltahelvettiä.
Lähes jokaisella on jotain moitittavaa lapsuudestaan. Ei tuo minun kokemusteni valossa ole edes pahimmasta päästä.
Oma isäni oli väkivaltainen alkoholisti. Häpesin häntä todella paljon. Muistan kuinka kerroin kaikille, että hän ei ole oikea isäni. Joskus jopa haaveilin, että minulla on jossakin toinen isä, se oikea biologinen isä. Onneksi äitini oli tasapainoinen ihminen, joten meistä lapsista kasvoi suht normaaleja ihmisiä. Harmi vaan, ettei hän väkivallan pelon ja taloudellisen tilanteen takia uskaltanut erota isästäni.
Vierailija kirjoitti:
Meillä on samantapainen tilanne.
Olen se äiti.Tosin erosin tästä isästä jo aikapäiviä sitten.
Jotenkin vaan tuntuu, etten ole riittävä, kaikki kasvatusoppaat ym. Asiantuntijat korostaa että erolapsellekin se isäsuhde on tärkeä pitää yllä. Meidän tapauksessa vaan mahdotonta.
Onko jotain kokemuksen tuomaa neuvoa jonka voisit antaa?
Asiantuntijoiden asiantuntemusta yhtään vähättelemättä, heillekin voi olla joskus todella vaikeaa ymmärtää joidenkin perheiden todellisuutta, ettei kaikki olekaan aina käytännössä siten, mitä kurssilla ydin- ja eroperheistä opetettiin.
Yksin kasvattaminen on varmasti haasteellista, koska ei ole arjessa sitä toista tukemassa ja jonka kanssa voisi neuvotella. Ei varmaan ole mitään sellaista ihmesanaa, mikä auttaisi. Sen sijaan kokemuksesta voin sanoa, että lapselle parasta on turvallinen ja terveellinen kasvuympäristö, siitä vanhempien lukumäärästä riippumatta.
Omasta mielestäni isäsuhde itsessään ei ole tärkeä, etenkään sellaisissa tapauksissa, joissa isyyden "laatu" on huono. Joskus sitä isäsuhdetta ei vain synny, eikä se ole äidin tai lasten syytä. Jos isä itse ei halua olla tai kykene olemaan isä, ei sille asialle juurikaan voi mitään. Isyys ei ole mikään korvaamaton asia, eikä se, että isyyteen kykenemätön isä ei kuulu lapsen elämään, ole automaattisesti negatiivinen asia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni ei edes tainnut kiinnittää mihinkään koulumenestykseen huomiota. Ei sitä sellaiset asiat kiinnostaneet. Eikä meidän lasten asiat oikein muutenkaan. Äiti pyöritti arkea ja isä päällepäsmäröi siinä, minkä työltään ja omalta valitukseltaan ehti. Muistan lapsuudesta yhden hetken, jolloin olin isän kanssa kahdestaan. Olen varmasti ollut useamminkin, mutta jostain syystä muistan vain tuon yhden, koska muistan olleeni silloin iloinen siitä, että isä on siinä.
Isä oli myös todella hyvä pienillä huomautuksilla murtamaan toisen mielialan. Kirkkaimpana on muistissa se, kun olin luokkaretkellä ulkomailla. Olin intoillut siitä jo paljon etukäteen ja sieltä palatessani olin vielä innostuneempi. Isän ensimmäinen ja ainoa kommentti, kun viikon jälkeen tulin kotiin? "Ethän sinä ole edes yhtään ruskettunut." Siinäkin siis onnistuin epäonnistumaan.
Mä olin sen paikallisen kyläjuopon tytär maaseutukunnassa. Olen aikaisemminkin kirjoittanut aiheesta täällä. Vaikeuksista huolimatta isä oli aina isä ja rakas. Myönnän kyllä että en mainostanut isääni ja tilanne helpotti kun siirryin yläkouluun kuntakeskukseen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisin kiitollinen elämälle, jos olisi ollut ylipäänsä vanhempi.
Olen moniongelmaisesta päihdeperheestä huostaanotettu ja monessa paikassa pompoteltu. Jokin ihannevieras inhimilliseen tekijään Flinkkilälle varmaan selviytymiseni ansioista.
Mutta asiat ovat suhteellisia. En vähättele missään tapauksessa kokemaasi.
Isäni ei suunnilleen muistanut nimeäni ;)
Meitä oli kuusi lasta ja olin "se tyttö" jostain keskivaiheilta. Ei hän paha ollut, mutta olin täysin ilmaa. Esikoisesta tuntui välittävän, katsoi todistuksen ja muisti iän.
Nyt on jo kahdeksankymppinen, olen itse 51.
Ei voi mitään, se oli minun elämääni ja en sitä oikeastaan osannut lapsena edes kyseenalaistaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ihan samanlainen tilanne, mutta samaa toivoisin mäkin. Etäinen etäisä, kuka ei auttanut lapsiaan koskaan, vaikka äitikään ei siihen kyennyt (sairauden takia). Ja kuvittelee vielä olevansa isä. Ja paskat.
Olisi vaan kokonaan ollut poissa. Paskat siitä mitään hyötyä jos pakolla näkee kahdesti vuodessa
Isyys on absurdia,
tärkein on aina se äiti.
Oma isäni oli itserakas, pitkä, komea ja ihailtu, lapsia välttelevä ja torjuva mies,
jolla oli kadehdittava virka ja omaisuus.
Meillä kotona hän ei viihtynyt, vaan oli aina joko töissä tai kerholla. Minua hän solvasi, ulkonäkö ei kelvannut ja koulumenestyksen hän kuittasi naurahtamalla, että se on häneltä peritty.
Äitinikin oli virkanainen ja kova menemään, joten "kadehdittava" lapsen osani oli olla _aina_yksin_kotona_.
Adaptoiduin yksinäisyyteen ollakseni nyt aikuisiällä raskasmielinen erakko.
Vanhempani eivät kiinnosta minua lainkaan, kuten en itsekään kiinnostanut heitä ollessani lapsi.
Perhettä ei tulisi mieleenkään perustaa,
ainakaan perinteistä lapsiperhettä.
Tekisin joskus mielelläni jonkun mukavan miehen kanssa sopimuksen, että hän asuisi lasten ja palkattujen lastenhoitajien kanssa jossain väh. 10 km:n päässä, jossa minä voisin vierailla pari kertaa viikossa etä-äitinä.
Mutta miehen tulisi olla erityisen pehmeä, lapsirakas, maailmaarakastava ihminen. Hänen löytämisensä on mahdotonta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ole koskaan kutsunut sitä paskiaista isäksi, koska se ei sitä ole.
Lapsen etu on aina se, että hänellä on isä ja äiti on täyttä Paskapuhetta - toki ideaalisinta on, että lapsella on hyvät vanhemmat mutta aika mini aikuinen on täysin kelvoton vanhemmaksi ja moni lapsi olisi onnellisempi jos saisi olla vain toisen vanhempansa kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parasta mitä isä voi lapsilleen tehdä on rakastaa lastensa äitiä.
Tämän on sanonut amerikkalainen professori (mies),
enkä ole kuullut tätä parempaa isyyden määritelmää.
Sama täällä. Isäni oli juoppo, äitini erosi hänestä kun olin ihan vauva. Vierailin isäni luona silloin tällöin, mutta ne vierailut loppuivat siihen kun kykenin itse kertomaan, että isä jätti minut yksin ja lähti itse muualle. Sen jälkeen en häntä nähnyt kuin vasta hänen hautajaisissaan kun olin teini. Mielestäni minulla ei ole koskaan ollut isää, en ole koskaan kaivannut isähahmoa elämääni ja äitini on paras mahdollinen vanhempi jonka sain.
Minun isä oli juoppo ja lopulta joi itsensä hengiltä. Tosin siinä vaiheessa vanhempani olivat jo eronneet ja asuin äitini kanssa muualla. Lapsuus oli monin tavoin rankkaa. Isä oli väkivaltainen ja muistan jo kuusivuotiaana valvoneeni yöt korva lattiassa vanhempien makuuhuoneen yläpuolella odottaen milloin taas kuulen hakkaamista ja menen soittamaan poliisille. Useita kertoja sain itsekin nyrkistä nuorena.
Hassua tässä on se, että en syytä isääni tilanteesta yhtä paljon kuin äitiäni. Äiti olisi voinut ottaa ja lähteä milloin vain. Olisi säästänyt lapsensa niin monilta ongelmilta. Isäni oli mielenterveystapaus, en usko kenenkään tahallaan hankkivan itselleen mielenterveysongelmia.
Ja sun mielestä on ok, että koko lapsuutesi ajan äitisi hyväksyi isältäsi tuollaisen käytöksen? Oma äitini eli 30 vuotta väkivaltaisen pervon kanssa, enkä ikinä ajattele että tämä oli ok juttu, koska sentään äiti ei pahoinpidellyt. Kyllä pahoinpiteli, henkisesti, meitä lapsia. Antamalla sen hirviön tuhota lapsuutemme.
Vierailija kirjoitti:
Ja sun mielestä on ok, että koko lapsuutesi ajan äitisi hyväksyi isältäsi tuollaisen käytöksen? Oma äitini eli 30 vuotta väkivaltaisen pervon kanssa, enkä ikinä ajattele että tämä oli ok juttu, koska sentään äiti ei pahoinpidellyt. Kyllä pahoinpiteli, henkisesti, meitä lapsia. Antamalla sen hirviön tuhota lapsuutemme.
Aika hyytävää että äitiä syytetään isän teoista.
Köyhä pelokas äiti yrittää pysyä hengissä lapsineen, jotka myöhemmin syyttävät häntä siitä,
että hän "antoi isän lyödä" itseään ja lapsiaan. Uhri on siis syyllinen omaan lyödyksitulemiseensa.
Kaava alkaa jo lapsuudessa siinä vaiheessa, kun tytärtä kehotetaan olemaan hiljaa ja kunnolla, "tytöt eivät huuda eivätkä juokse".
Teininä tytär ajetaan pois kotoa tienaamaan leipänsä,
vuokralle asumaan tai jonkun miehen asuntoon vaimoksi.
Pojat saavat jäädä teini-ikäisinä kotiin opiskelemaan tai töihin ja säästämään ensiasuntoon,
jonka vanhemmat takaavat.
Vähän vanhempana poika sitten muuttaa omaan asuntoon,
ei vuokralle vaan omaan osakkeeseen, johon he saattavat ottaa joskus vaimon luokseen.
Kuvio on vääristynyt. Miehet omistavat ja johtavat -
naiset ovat vuokralaisia, köyhiä, alisteisessa asemassa, sen lisäksi että ovat fyysisesti heikompia.
Näyttämö murhenäytelmälle on valmis.
Mihin varaton, köyhä nainen pääsee lapsineen turvaan,
jos mies muuttuukin väkivaltaiseksi tai tulee juoppohulluksi?
Niinpä.
Minä olen se lapsi, joka kadehti toisten lasten isiä tietämättä, millaisia ne ovat. Kateus ei täysin hälvennyt edes silloin, kun minulle valkeni, millainen isä äitini mies oli sisarpuolilleni.
Silti tein omien lasten kohdalla saman virheen, eli en ymmärtänyt sitä, että täysin isätön lapsi voi olla paremmassa asemassa kuin huonon isän lapsi.
up