Onko ero oikea ratkaisu vai olenko vain itsekäs mulkku

Me kävimme ex-mieheni kanssa terapiassa monta kertaa. Ei se mitään auttanut, olisi kannattanut erota heti. Mies ei kyennyt rakastamaan minua tai ketään muutakaan. Hänellä on siis pahoja tunne-elämän ongelmia. Kykenee kyllä rakastumaan, mutta sehän onkin eri asia.

Ero oli hyvä ratkaisu, vaikka olenkin sitä mieltä, että ex on mulkvisti. Mutta sehän on hyvä, että eroaa sellaisesta? Nyt käyn itse terapiassa ja yritän hoitaa itseni kuntoon. Ihmiselle ei tee hyvä olla rakkaudettomassa suhteessa.

En minäkään käsittänyt sitä kun mies puhui että on menettänyt kunnioituksensa minua kohtaan. En minäkään arvosta kaikkia hänen tekojaan mutta juuri siksi koska rakastin, annoin ne anteeksi tuhannesti. Vaikka hän tekee minun silmiini kunniattomia ratkaisuja ja arvomme poikkeavat suuresti, rakastan yhä ihmistä sen kaiken alla. Enkä usko että mikään hänen tekonsa voisi sitä muuttaa.

Tulin siihen ratkaisuun että hänen rakkautensa vaatii toiselta ihmiseltä asioita joihin minä en kykene. Hän kertoi että lapsemme rakastaa häntä puhtaasti ja minun tapani rakastaa ei ole mitään sen rinnalla eikä hän sitä tarvitse. Näin mitä hän vaati ja realistina totesin etten koskaan pysty ylettymään siihen rakastamisen tasoon jolla lapsi rakastaa vanhempiaan, jaan hänen kanssaan ajatuksen siitä kuinka ihmeellistä se on, olenhan äiti. Ilmeisesti uusi nainen kykenee kun häntä kunnioittaa. Minä en kyennyt, eikä hän todellakaan rakastanut minua siten, mutta koskaan en sellaista olisi vaatinutkaan.

Mielestäni niin moni täällä on aivan hakoteillä niin kuin Ap:kin. Ettekö ymmärrä, että rakkaus on tekoja? Jos pakenee vaimoaan kännykkään, tiuskii eikä vietä aikaa tai keskustele hänen kanssaan niin miten ihmeessä sillä rakkaudella olisi edes mahdollisuutta jatkua? Nämä on ihan perusasioita pariterapiassa, menkää ihmeessä sinne nyt ensin ennen mitään eropäätöksiä.

Miten ajautunut? Verbivalintasi kertoo, että olet vähän selkärangaton (et tee itse päätöksiä, vaan ajelehdit - annat muiden päättää; kuten tässäkin nyt kysyt meiltä).

Itselleni omassa huonossa suhteessani nuorempana joku antoi neuvon: itseään ei pidä rikkoa.  Jos on aidosti sitä mieltä, että seinä on vastassa ja tästä ei tule mitään, on parempi erota. Sanon nyt sinulle: itseään ei pidä rikkoa.

Ole hyvä isä lapsillesi koko elämäsi. Tee kaikki mahdollinen hyvä heidän eteensä.  Mutta ehkä on parempi tosiaan erota.

(Ja opettele käyttämään kondomia, että ei tule lisää vahinkoja. Älä ajelehdi  - anna uuden naisen ottaa sinua; tee itse  omat päätöksesi.)

lapsellinen kirjoitti:

En minäkään käsittänyt sitä kun mies puhui että on menettänyt kunnioituksensa minua kohtaan. En minäkään arvosta kaikkia hänen tekojaan mutta juuri siksi koska rakastin, annoin ne anteeksi tuhannesti. Vaikka hän tekee minun silmiini kunniattomia ratkaisuja ja arvomme poikkeavat suuresti, rakastan yhä ihmistä sen kaiken alla. Enkä usko että mikään hänen tekonsa voisi sitä muuttaa.

Tulin siihen ratkaisuun että hänen rakkautensa vaatii toiselta ihmiseltä asioita joihin minä en kykene. Hän kertoi että lapsemme rakastaa häntä puhtaasti ja minun tapani rakastaa ei ole mitään sen rinnalla eikä hän sitä tarvitse. Näin mitä hän vaati ja realistina totesin etten koskaan pysty ylettymään siihen rakastamisen tasoon jolla lapsi rakastaa vanhempiaan, jaan hänen kanssaan ajatuksen siitä kuinka ihmeellistä se on, olenhan äiti. Ilmeisesti uusi nainen kykenee kun häntä kunnioittaa. Minä en kyennyt, eikä hän todellakaan rakastanut minua siten, mutta koskaan en sellaista olisi vaatinutkaan.

Jos aikuinen rakastaa toista aikuista niinkuin pieni lapsi vanhempaansa, aikuisella on Tukholman syndrooma, hän on siis sairauden asteisesti riippuvainen ja toisen armoilla. Ei sellaisessa suhteessa ole mitään tavoittelemisen arvoista. En ihan ymmärrä, miten tämä kaikki liittyy kunnioitukseen. -se joka äsken kirjoitti kunnioituksesta

Vierailija kirjoitti:

Mielestäni on jotenkin hämmästyttävää, että panetuksen muassa menetetään nimen omaan kunnioitus silloin kun ollaan miehiä. Miksi? Eivätkö ne teidän naiskumppanit ole ihan normaaleja asiansa hoitavia aikuisia ihmisiä, jotka ovat kunnioituksen ansainneet? Vai eivätkö ole?

Paljon puhutaan, että media vääristää nuorten miesten(kin) maailmankuvaa. Uskoisin, että kyse on tästä. Nuorilla miehillä on idealistinen ja utopistinen kuva siitä mitä nainen on (porno - posliini, ikuisesti miehen tyydyttävä 20 tempulla ja ei itse vaadi mitään; kaunis, muodikas, täydellinen kotitalouskone; maksaa itse itsensä ja lapsensa, sillä lapset ovat aina naisen.... sitten se äitiyspäiväraha onkin 300 e/kk ja nainen ei elätäkään itseään ja lapsiaan vaan on miehen kukkarolla) - sitten tämä ei tietenkään voi pitää tavallisessa elämässä ja arjessa paikkaansa. Mies ei pysty enää arvostamaan sitä synnytyksen jäljeltä pulleaa, valuvatissistä köyhää naista, joka vaatii kotitöitä, eikä pysty muka edes sekstaamaan. Ideaalinaista ei ollutkaan. (Paljon puhutaan tyttöjen utopistisista kuvista miehistä, mutta ihan samalla lailla niitä on nuorilla miehillä.)  On ihan olemassa ilmiö, että elävä nainen karvoineen, hajuineen, kaikkineen ällöttää nuorta miestä; mediakuvan mukaan nainen ei ole tällainen!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Murtunut isä kirjoitti:

 Aiemmin ajattelin että tunteiden heittely ja rakkauden puute johtuu mielialastani. Minulla on ollut masennusta. Sittemmin olen tajunnut että tunteeni vaimoa kohtaan ja niiden miettiminen on yksi syy masennukseen. Rakastan lapsiani valtavasti. Haluaisin olla heidän tukena ja turvana läpi elämän. Heidän takiaan en hirveästi uskalla avata tunteitani vaimolle. Kyllä hän tietää ettei rakkaus ole vakaalla pohjalla muttei kai sentään usko että mietin eroa.

 Onko ikinä mahdollista, että joskus rakastuisin vaimooni. Tuohon kamalaan ja silmissäni epäviehättävään naiseen.

Onko mahdollista että eron takia lapset selviäisivät suht vähillä vahingoilla. Toinen lapsista on hyvin herkkä ja reagoi tunteisiin voimakkasti jne. Säälittää heidän puolestaan kun edes mietin tällaista. En halua että lapseni saavat vaikutteita meidän huonosta suhteesta. Emme halaile, pussaile, emme osoita rakkautta millään lailla. Tiuskimme ja jankkaamme jatkuvasti. Kannattaako pariterapia? Kannattaako ero? Onko mahdollinen uusi suhde samanlainen? Olenko mulkvkvisti? Miksi olen helvetti soikoon ajautunut tähän tilanteeseen?

Kyllä sinä olet mulkvisti. Masentunut mulkvisti. Olet mennyt naimisiin naisen kanssa, joka on mielestäsi kamala. Vai vasta myöhemminkö tulit siihen tulokseen, että vaimosi on kamala? 

Olet masentunut ja pahantuulinen. Syytät kuitenkin vaimoasi masennuksestasi - se tekee sinusta melkoisen mulkvistin. Masennus on aivoperäinen tila. Aivon välittäjäaineet eivät toimi normaalisti. Turha siinä on syytellä vaimoasi omista aivokemioistasi. Tee ryhtiliike, niin kuin miehen kuuluu ja hoida masennuksesi kuntoon. Mene lääkärille ja sano, että haluat terapiaan ja haluat lääkkeet. 

 

Kerro vaimollesi, että voit huonosti. Sano, että kärsit avioliitossasi. Teillähän on riitaisa avioliitto. Sinulla ja vaimolla menee huonosti. Ette osaa keskustella ettekä osaa myöskään riidellä rakentavasti. Ehdota vaimollesi pariterapiaa - siis sen sinun yksilöterapiasi lisäksi. Sano, että haluat pelastaa avioliittosi. 

Jos vaimosikin suostuu tekemään kanssasi korjausliikkeitä avioliittosi vuoksi, olette jo hyvällä mallilla. Varmaan toivutkin tuosta vielä. Sitten kun voit paremmin, mieti uudelleen, haluatko erota.

Voi olla, että jotakin meneekin pieleen - vaimosi ei ole halukas lopettamaan riitelyä. Sinä et ehkä osaakaan luopua vanhoista urautuneista tavoistasi ja jatkat kotona kiukuttelua (ymmärsin, että käyttäydyt huonosti vaimoasi kohtaan). Voi olla, että molemmat olette valmiita pariterapiaan ja tulette siihen tulokseen, että ei enää kannata - tunteet ovat kuolleet. Silloin erotkaa.

On vihoviimeistä  jäädä roikkumaan huonoon ja riitaisaan avioliittoon sillä tekosyyllä, että haluaa lasten parasta. Jos vanhemmat ajattelisivat lasten parasta, he eroaisivat siinä vaiheessa, kun ovat todenneet, että mitään ei ole enää tehtävissä parisuhteen pelastamiseksi. 

Mutta entä jos ajattelee tämän yhden kirjoittajan sanoin, että tunteiden loppu kumppania kohtaan johtuu omista ongelmista? Mutta tietää, että niiden selvittäminen on itselle melkein mahdotonta, mutta ei pidä erotakaan, koska ne ovat niitä omia ongelmia, ei parisuhteen ongelmia?

Sovitussa avioliitossa on ideaa. Meillähän mallina on ns. rakkausavioliitto, ja osa sitten kuvittelee, että alkuajan hehkeä rakastumisen tila  on se, millaisena avioliiton pitäisi jatkua. Näinhän ei koskaan voi olla - jo lapset muuttavat naisen ja miehen keskinäistä alkuajan symbioosia.

Sopimusavioliitossa symbioositila puolison kanssa ei ole edes tavoite. Tavoite on olla naimisissa, perustaa perhe ja huolehtia ja rakastaa toisiaan. Seksi tietysti on osa myös tätä avioliittoa.

Vierailija kirjoitti:

lapsellinen kirjoitti:

En minäkään käsittänyt sitä kun mies puhui että on menettänyt kunnioituksensa minua kohtaan. En minäkään arvosta kaikkia hänen tekojaan mutta juuri siksi koska rakastin, annoin ne anteeksi tuhannesti. Vaikka hän tekee minun silmiini kunniattomia ratkaisuja ja arvomme poikkeavat suuresti, rakastan yhä ihmistä sen kaiken alla. Enkä usko että mikään hänen tekonsa voisi sitä muuttaa.

Tulin siihen ratkaisuun että hänen rakkautensa vaatii toiselta ihmiseltä asioita joihin minä en kykene. Hän kertoi että lapsemme rakastaa häntä puhtaasti ja minun tapani rakastaa ei ole mitään sen rinnalla eikä hän sitä tarvitse. Näin mitä hän vaati ja realistina totesin etten koskaan pysty ylettymään siihen rakastamisen tasoon jolla lapsi rakastaa vanhempiaan, jaan hänen kanssaan ajatuksen siitä kuinka ihmeellistä se on, olenhan äiti. Ilmeisesti uusi nainen kykenee kun häntä kunnioittaa. Minä en kyennyt, eikä hän todellakaan rakastanut minua siten, mutta koskaan en sellaista olisi vaatinutkaan.

Jos aikuinen rakastaa toista aikuista niinkuin pieni lapsi vanhempaansa, aikuisella on Tukholman syndrooma, hän on siis sairauden asteisesti riippuvainen ja toisen armoilla. Ei sellaisessa suhteessa ole mitään tavoittelemisen arvoista. En ihan ymmärrä, miten tämä kaikki liittyy kunnioitukseen. -se joka äsken kirjoitti kunnioituksesta

Se liittyi siihen kunnioitukseen, jota mieheni ei enää tuntenut. Menetin hänen rakkautensa ja tuo oli niitä harvoja selityksiä jotka hän pystyi minulle tarjoamaan. Ehkä jollain voi herätä ajatuksia mitä hän vaatii vastalahjaksi siitä kunnioituksestaan, millainen ihminen sen kunnioituksen arvoinen, jota joidenkin ihmisten rakkauden jatkuminen vaatii.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

lapsellinen kirjoitti:

En minäkään käsittänyt sitä kun mies puhui että on menettänyt kunnioituksensa minua kohtaan. En minäkään arvosta kaikkia hänen tekojaan mutta juuri siksi koska rakastin, annoin ne anteeksi tuhannesti. Vaikka hän tekee minun silmiini kunniattomia ratkaisuja ja arvomme poikkeavat suuresti, rakastan yhä ihmistä sen kaiken alla. Enkä usko että mikään hänen tekonsa voisi sitä muuttaa.

Tulin siihen ratkaisuun että hänen rakkautensa vaatii toiselta ihmiseltä asioita joihin minä en kykene. Hän kertoi että lapsemme rakastaa häntä puhtaasti ja minun tapani rakastaa ei ole mitään sen rinnalla eikä hän sitä tarvitse. Näin mitä hän vaati ja realistina totesin etten koskaan pysty ylettymään siihen rakastamisen tasoon jolla lapsi rakastaa vanhempiaan, jaan hänen kanssaan ajatuksen siitä kuinka ihmeellistä se on, olenhan äiti. Ilmeisesti uusi nainen kykenee kun häntä kunnioittaa. Minä en kyennyt, eikä hän todellakaan rakastanut minua siten, mutta koskaan en sellaista olisi vaatinutkaan.

Jos aikuinen rakastaa toista aikuista niinkuin pieni lapsi vanhempaansa, aikuisella on Tukholman syndrooma, hän on siis sairauden asteisesti riippuvainen ja toisen armoilla. Ei sellaisessa suhteessa ole mitään tavoittelemisen arvoista. En ihan ymmärrä, miten tämä kaikki liittyy kunnioitukseen. -se joka äsken kirjoitti kunnioituksesta

Se liittyi siihen kunnioitukseen, jota mieheni ei enää tuntenut. Menetin hänen rakkautensa ja tuo oli niitä harvoja selityksiä jotka hän pystyi minulle tarjoamaan. Ehkä jollain voi herätä ajatuksia mitä hän vaatii vastalahjaksi siitä kunnioituksestaan, millainen ihminen sen kunnioituksen arvoinen, jota joidenkin ihmisten rakkauden jatkuminen vaatii.

Joo, ei näitä aina voi ymmärtää. Olisi mukava saada miesnäkökulmaa tähän. Mediaselitys ja epärealistiset mielikuvat tuntuu jollain tavalla uskottavalta. Jopa omissa puheissaan perhekeskeinen mies voi olla vauvavaiheessa törkeä kumppani ihan itsekeskeisyyttään.

Minä olen 100 varma, että näillä kaikille omaan vaimoon tunteensa kuolettaneilla vätyksillä on jo uusi nainen katsottuna. Sitten se projisoidaan oman vaimon epäviehättävyydeksi ja suhteen kuolemaksi. 

Onko aapeella uusi nainen kiikarissa? Vastaa?

Murtunu isä kirjoitti:

Kuulostat feministiltä. Yritin kertoa tunteistani vaimoa kohtaan. Toki koitan parhaani mukaan arvostaa häntä mutta rakkauden mentyä myös kunnioitus on hyvin vaikeaa.

Minä voin kunnioittaa ihmisiä, joita en rakasta. Kunnioitan kaikkia asiallisesti käyttäytyviä ja hommansa hoitavia tyyppejä, tunteistani riippumatta.

Mitä vaimosi tekee väärin, kun ei enää ansaitse kunnioitustasi? Millaisista asioista riitelette ja tiuskitte? Miksi menitte naimisiin? Mikä hänessa alun perin viehätti sinua?

Murtunut isä kirjoitti:

Ollaan oltu vaimoni kanssa naimisissa viisi vuotta. Meillä on kaksi lasta 2 ja 4 vuotiaat. Minulla ei ole tunteita vaimoani kohtaan. Olen jo pitkään kipuillut asian kanssa. Olen naimisiin menon jälkeen melkein alusta asti välillä miettinyt tätä asiaa. Kokoajan tietysti enemmän. Ennen ensimmäistä lastamme jo tunsin välillä etten kykene rakastamaan vaimoa niinkuin hän minua. Toinen lapsi olikin sitten vahinko. En olisi halunnut toista lasta tunteitteni takia. Jälkeenpäin ajateltuna on kyllä hieno asia että lapsilla on toisensa. He viihtyvät yhdessä ja tukevat toinen toistaan niinkuin ystävykset konsanaan. Vaikka välillä on tietysti riitojakin. Aiemmin ajattelin että tunteiden heittely ja rakkauden puute johtuu mielialastani. Minulla on ollut masennusta. Sittemmin olen tajunnut että tunteeni vaimoa kohtaan ja niiden miettiminen on yksi syy masennukseen. Rakastan lapsiani valtavasti. Haluaisin olla heidän tukena ja turvana läpi elämän. Heidän takiaan en hirveästi uskalla avata tunteitani vaimolle. Kyllä hän tietää ettei rakkaus ole vakaalla pohjalla muttei kai sentään usko että mietin eroa.

Tiedän että vastaavia tapauksia on lukemattomia. Onko ikinä mahdollista, että joskus rakastuisin vaimooni. Tuohon kamalaan ja silmissäni epäviehättävään naiseen. Onko mahdollista että eron takia lapset selviäisivät suht vähillä vahingoilla. Toinen lapsista on hyvin herkkä ja reagoi tunteisiin voimakkasti jne. Säälittää heidän puolestaan kun edes mietin tällaista. En halua että lapseni saavat vaikutteita meidän huonosta suhteesta. Emme halaile, pussaile, emme osoita rakkautta millään lailla. Tiuskimme ja jankkaamme jatkuvasti. Kannattaako pariterapia? Kannattaako ero? Onko mahdollinen uusi suhde samanlainen? Olenko mulkvkvisti? Miksi olen helvetti soikoon ajautunut tähän tilanteeseen?

Arvostan sinua että olet rohjennut ajatella asiaa ja ottanut tämän puheeksi täällä. Nämä asiat eivät ole koskaan helppoja ja ongelmien lakaisu maton alle ei nyt auta ketään. Sanoisin että tilanteesi/tunteesi voivat johtua muutamasta eri syystä:

a) Olet masentunut ja haluat tilanteellesi "järjellisen" syyn mistä syystä projisoit ahdistuksesi ja masennuksen tunteesi vaimoosi

b) Olet ajautunut suhteeseen ja avioliittoon täysin väärän henkilön kanssa mutta tajusit sen liian myöhään

c) Avioliittonne on ajautunut hitaasti väärille urille mistä syystä oireilet nyt

Sanoisin että oli syynä mikä tahansa niin lapsenne kärsivät nykytilanteessa asuessaan painostavan ja huonon ilmapiirin kodissa. Tästä syystä olisikin ensiarvoisen tärkeää että saatte tilanteenne selvitettyä ja solmunne aukaistua, johtikin se sitten avioliiton jatkamiseen tai eroon. Erotilanne on toki stressaava lapsille mutta kertarykäyksenä kuitenkin parempi kuin eläminen jatkuvan riidan ja huonon ilmapiirin keskellä.

Suosittelen ehdottomasti pariterapiaa. Toisin kuin luullaan, ei pariterapian tarkoitus suinkaan ole pelkästään saada parisuhde jatkumaan ja kestämään. Tarkoitus on nimenomaan tutkailla parisuhteen tilannetta ja tulla yhdessä rauhallisessa ja turvallisessa ympäristössä keskustellen johonkin ratkaisuun miten suhdetta joko jatketaan tai miten se puretaan. Mikäli ero siis tulee, on sitä käsitelty rakentavasti pariterapiassa. Mikäli taas suhteen tulevaisuudella on toivoa, saadaan se kaivettua esille ratkaisemalla nykytilanteen ongelmat.

Ensisijaisen tärkeää on kuitenkin että parisuhdeterapeuttinne olisi mahdollisimman hyvä! Yleisesti ottaen kaikki terapeutit joita KELA suosittelee ovat tarpeeksi ansioituneita, mutta toki voi itsekin päätellä hyvän terapeutin katsomalla koulutustaustaa (psykologia + erikoistumisalat) tai googlettamalla ihmisten kokemuksia. Voit alustaa paritilanteen tarvetta vaimollenne niin että koet ettet voi hyvin tässä suhteessa kun riitelette jatkuvasti mutta olet valmis yrittämään vielä jatkoa mikäli hakeudutte pariterapiaan.

Onnea matkaan!

Vierailija kirjoitti:

Ero ei ole maailmanloppu. Älä jää suhteeseen lastesi takia, hekään eivät nauti siitä, että kotona äyskitään ja tiuskitaan. Rakkaudeton suhde vanhempien välillä vaikuttaa siihen, millaisina he näkevät aikuisten väliset parisuhteet ja mitä pitävät normaalina - miten vaativat itseään aikuisina kohdeltavan.

Rakkaudettomuus ei tarkoita, että pitää äyskiä ja tiuskia. Tuskinpa moni työkavereitaankaan rakastaa, mutta ei silti äyski heille. Perhe-elämään voi suhtautua samoin kuin työhön, jossa puoliso on työkaveri: meillä on nyt itse valitsemanamme tehtävänä tarjota lapsille koti.

Eivät lapset sitä kaipaa, että vanhemmat rakastavat toisiaan, vaan kummankin vanhempansa seuraa ja tavallista turvallista perhe-elämää. Ei lapsille ole tärkeää se, mitä vanhemmat toisiaan kohtaan tuntevat. Esimerkiksi minua vain nolotti nähdä vanhempieni ajoittaisia hellyydenosoituksia. 

Jotain pahaahan tai vääryyttä vaimon on AP:n mielestä pitänyt tehdä, että kunnioitus on mennyt. Kerro minkä vääryyden vaimosi on sinun mielestäsi tehnyt sinulle?  

Jätkällä on uusi nainen NIIN katsottuna. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullekin mies perusteli eroa tuolla samalla, ei pystynyt kunnioittamaan ja siksi rakkaus kuollut. Se tuli vain niin puskista etten osannut ottaa sitä vastaan ja olin varma että joku on pakottanut hänet sanomaan niin. Se ei kuulostanut häneltä yhtään ja oli niin pitkälle mietitty etten voinut uskoa hänen keksineen sitä itse. Hän oli käynyt koko prosessin jo läpi päässään ja hänellä oli valmiina mietittynä miten järjestämme elämämme jotta kumpikin voi tahoillaan aloittaa uuden suhteen. Se meni vain yli hilseen minulta ja elämä muuttui epätodelliseksi.

Puhuisit vaimollesi.

Miten joku voi olla näin lapsellinen ja in denial?

Mitä tarkoitat tuolla? Minä sen kirjoitin ja olen oikea ihminen täällä trollien ja riivaajien luvatussa maassa. Ajattelin että jos Ap on myös oikea ihminen, haluan kertoa hänelle miten itse koin eroni kun mies oli miettinyt kaiken päässään valmiiksi ja vain läsäytti sen päin naamaani kertaheitolla. Siinä meni mies, koti ja perhe, kaikki ne mitkä olivat oman elämäni pohja ja perusta. Mieli ei pystynyt käsittämään sitä ja todellisuudentaju heitti kuperkeikkaa. Joskus äkillisissä elämänmuutoksissa voi käydä niin, varsinkin jos on sellaiseen taipumusta. Omaa kriisinsietokykyään ei oikein voi testata etukäteen ja ihmisten mielillä on erilaisia tapoja hajota.

Mun taas on vaikea käsittää täällä näitä vastauksia, jotka korostaa uuden rakkauden mahdollisuutta, mutta en silti hauku tai kommentoi niitä alentuvasti. Juuri se että mies toi esille miten lapsemme voi kutsua hänen uutta elämänkumppaniaan tädiksi, oli se viimeinen niitti. Minä kun elin vielä sitä todellisuutta jossa olemme loppuelämämme yhdessä, ja mies mietti jo tuollaisia.

Miksi tunnet tarvetta olla minulle ilkeä?

No mä en taas ymmärrä tuollaisia naiveja, joille ei niinku tuu mieleenkään, ettei ollakaan miehensä kanssa yhdessä loppuelämää. Anteeksi nyt sitten, että tällainen vituttaa minua, että joku luulee olevansa niin ihana ja hyvä avioliitossa ja hyvä ihminen ja hyväosainen, että edes kuvittelee niin!

Miksi miehen pitäisi just miettiä, miten sä haluat erota? Vain, koska sä et ole aukaissut silmiäsi elämän tosiseikoille? Ihmisiä jopa eroaa, wow.

Aapeee kirjoitti:

Lyhyeen tekstiin hankala kirjoittaa selkeä kuva perheen tilanteesta. En viihdy vaimoni seurassa. Haluan mielummin uppoutua kirjan tai puhelimen syövereihin. Vituttaa ja kaduttaa koko parisuhde. En kai ollut tarpeeksi aikuinen luisuttuani tällaiseen suhteeseen.

No onko ne lapset sulle tärkeitä? Viihdytkö heidän seurassaan?

Eihän parisuhteessa koko ajan tarvitse olla kuin paita ja peppu, on OK ja toivottavaakin välillä uppoutua kirjaan tai puhelimeensa. Tai painua harrastuksiinsa. Toimivimmat suhteet ovat niitä, joissa puolisoilla on omaakin elämäänsä.

Kulli määrää apn elämässä. Ja taas lapset kärsii. Olepa edes ihmisiksi siellä kotona, ei tarte huutaa ja tiuskia, jos vähänkin toimintaa korvien välissä.

Tunnetko jo kiinnostusta uuteen naiseen? Oletko kenties jo ylittänyt joitakin rajoja? Oletko haaveillut uudesta alusta jo jonkun kanssa? Katseletko naisia ympärilläsi miettien että heistä joku voisi tarjota sinulle paremman parisuhteen? 

Jos vastasit kyllä, ei ole ihmekään, että nykyinen vaimosi alkaa näyttää silmissäsi huonolta vaihtoehdolta. Tätä on nähty nimittäin maailman sivu: miehen kiinnostus lerpahtaa perheen myötä ja alussa vaimoa kohtaan koettu rakkaus selitetään itselle, että on _ajauduttu_ parisuhteeseen. 

RYHDISTÄYDY HYVÄ MIES!