Onko ero oikea ratkaisu vai olenko vain itsekäs mulkku

User1303 kirjoitti:

Olet kai sitten melko mulkku. Ei isä jolla on kaksi pientä lasta voi ajatella noin. Sinun on hoidettava velvollisuutesi jotka olet itse asettanut itsellesi. Yleensä vanhemmat rakastavat lapsiaan ylitse muiden. Sen täytyy ratkaista ongelmasi. Jos et todella voi rakastaa enää vaimoasi niin rakasta kuitenkin lapsiasi.

Vittu mitä paskaa :D

Eikös ap tässä juuri pohdi, miten rakastaa lapsiaan yli kaiken ja oletettavasti heidän takiaan kärvistelee liitossaan.

Muuta pois jonnekin muualle vähäksi aikaa. Mieti siellä rauhassa mitä haluat ja näetkö yhteistä tulevaisuutta puolisosi kanssa.

Toinen vaihtoehto on ottaa asia pöydälle ja keskustella suoraan. Kertoa asiasta oma näkemyksensä. Kuunnella vaimon mielipide. Kohtaavatko näkökantanne ja tehdä ratkaisuja sen pohjalta.

Minun mielestäni kannattaisi odottaa vuosi tai kaksi, että lapset kasvavat vähän. Ja sitten vasta erota. Ero on ihan selvää, eihän tuollaista suhdetta kukaan jaksa. Mutta lapset on vielä tosi pieniä, odottaisin vähän. Ehdit kyllä vielä tapaamaan oikean rakkauden.

Et ole mulkku, vaan olet liian kiltti. Et uskalla puhua vaimollesi tunteistasi. Tottakai sinua ahdistaa tai masentaa, kun et pysty puhumaan läheisimmälle henkilölle omista tunteistasi. Rohkeutta kehiin, ja keskustelemalla pystytte ratkaisemaan ongelmat. Vaimosi varmasti tuntee jo että et enää rakasta. Sano hänelle mitä ajattelet myös lapsistasi. Voitte sopia että yritätte vielä esim 1 vuoden, ja katsotte sitten. Kaikkein epäreiluinta on pitää naista suhteessa, jossa häntä ei rakasteta. Tuo tekee hänestä katkeran sinua kohtaan. Niin kuin joku sanoi, hän vanhenee ja on tuhlannut aikaa sinun kanssasi. Sinun pitää päästää hänet vapaaksi, hänkin ansaitsee rakkautta, niin kuin sinäkin. Keskustelun jälkeen saattaakin tulla esiin tunteita, että ette haluakaan erota. Mutta pitää olla rohkeutta aloittaa se keskustelu.

Kyllähän ne tunteet hiipuu useimmissa suhteissa ajan mittaan. Tunteet ei vaan aina ole oikea keino päätöksenteossa. Lapset oikeasti kärsii avioerossa, aina.

Aloittaja kärvistelee raskaassa lapsiperheen arjessa ja haluaa siitä pois. Siitähän se lasten elämä paranee kun yksinhuoltajan varaan jäävät. Parisuhteessa pitää osata kunnioittaa toista ihan omalla päätöksellä, se on valintakysymys. Kriisejä tulee ja menee, kestävyyttä! Oma käytös, siihen pystyy vaikuttamaan.

Tästäkin tulisi yksi turha ero, kun nuoret vanhemmat eivät osaa työstää kriisiään, menkää nyt pariterapiaan, ponnistelkaa liittonne eteen. Monta tarinaa on, joissa suhde on saatu kuntoon. Aloittajalla ei mielestäni ole ensimmäistäkään kunnollista perustetta avioeroon, hän ei ole tehnyt yhtään mitään asioiden korjaamiseksi. Oma pää kuntoon, masennus hoitoon!

Vierailija kirjoitti:

Murtunut isä kirjoitti:

 Aiemmin ajattelin että tunteiden heittely ja rakkauden puute johtuu mielialastani. Minulla on ollut masennusta. Sittemmin olen tajunnut että tunteeni vaimoa kohtaan ja niiden miettiminen on yksi syy masennukseen. Rakastan lapsiani valtavasti. Haluaisin olla heidän tukena ja turvana läpi elämän. Heidän takiaan en hirveästi uskalla avata tunteitani vaimolle. Kyllä hän tietää ettei rakkaus ole vakaalla pohjalla muttei kai sentään usko että mietin eroa.

 Onko ikinä mahdollista, että joskus rakastuisin vaimooni. Tuohon kamalaan ja silmissäni epäviehättävään naiseen.

Onko mahdollista että eron takia lapset selviäisivät suht vähillä vahingoilla. Toinen lapsista on hyvin herkkä ja reagoi tunteisiin voimakkasti jne. Säälittää heidän puolestaan kun edes mietin tällaista. En halua että lapseni saavat vaikutteita meidän huonosta suhteesta. Emme halaile, pussaile, emme osoita rakkautta millään lailla. Tiuskimme ja jankkaamme jatkuvasti. Kannattaako pariterapia? Kannattaako ero? Onko mahdollinen uusi suhde samanlainen? Olenko mulkvkvisti? Miksi olen helvetti soikoon ajautunut tähän tilanteeseen?

Kyllä sinä olet mulkvisti. Masentunut mulkvisti. Olet mennyt naimisiin naisen kanssa, joka on mielestäsi kamala. Vai vasta myöhemminkö tulit siihen tulokseen, että vaimosi on kamala? 

Olet masentunut ja pahantuulinen. Syytät kuitenkin vaimoasi masennuksestasi - se tekee sinusta melkoisen mulkvistin. Masennus on aivoperäinen tila. Aivon välittäjäaineet eivät toimi normaalisti. Turha siinä on syytellä vaimoasi omista aivokemioistasi. Tee ryhtiliike, niin kuin miehen kuuluu ja hoida masennuksesi kuntoon. Mene lääkärille ja sano, että haluat terapiaan ja haluat lääkkeet. 

 

Kerro vaimollesi, että voit huonosti. Sano, että kärsit avioliitossasi. Teillähän on riitaisa avioliitto. Sinulla ja vaimolla menee huonosti. Ette osaa keskustella ettekä osaa myöskään riidellä rakentavasti. Ehdota vaimollesi pariterapiaa - siis sen sinun yksilöterapiasi lisäksi. Sano, että haluat pelastaa avioliittosi. 

Jos vaimosikin suostuu tekemään kanssasi korjausliikkeitä avioliittosi vuoksi, olette jo hyvällä mallilla. Varmaan toivutkin tuosta vielä. Sitten kun voit paremmin, mieti uudelleen, haluatko erota.

Voi olla, että jotakin meneekin pieleen - vaimosi ei ole halukas lopettamaan riitelyä. Sinä et ehkä osaakaan luopua vanhoista urautuneista tavoistasi ja jatkat kotona kiukuttelua (ymmärsin, että käyttäydyt huonosti vaimoasi kohtaan). Voi olla, että molemmat olette valmiita pariterapiaan ja tulette siihen tulokseen, että ei enää kannata - tunteet ovat kuolleet. Silloin erotkaa.

On vihoviimeistä  jäädä roikkumaan huonoon ja riitaisaan avioliittoon sillä tekosyyllä, että haluaa lasten parasta. Jos vanhemmat ajattelisivat lasten parasta, he eroaisivat siinä vaiheessa, kun ovat todenneet, että mitään ei ole enää tehtävissä parisuhteen pelastamiseksi. 

Mutta entä jos ajattelee tämän yhden kirjoittajan sanoin, että tunteiden loppu kumppania kohtaan johtuu omista ongelmista? Mutta tietää, että niiden selvittäminen on itselle melkein mahdotonta, mutta ei pidä erotakaan, koska ne ovat niitä omia ongelmia, ei parisuhteen ongelmia?

Vierailija kirjoitti:

Minullekin mies perusteli eroa tuolla samalla, ei pystynyt kunnioittamaan ja siksi rakkaus kuollut. Se tuli vain niin puskista etten osannut ottaa sitä vastaan ja olin varma että joku on pakottanut hänet sanomaan niin. Se ei kuulostanut häneltä yhtään ja oli niin pitkälle mietitty etten voinut uskoa hänen keksineen sitä itse. Hän oli käynyt koko prosessin jo läpi päässään ja hänellä oli valmiina mietittynä miten järjestämme elämämme jotta kumpikin voi tahoillaan aloittaa uuden suhteen. Se meni vain yli hilseen minulta ja elämä muuttui epätodelliseksi.

Puhuisit vaimollesi.

Miten joku voi olla näin lapsellinen ja in denial?

 

Miksi ap oikeastaan menit naimisiin tämän naisen kanssa ja hankit vielä lapsia? Tuntuu jotenkin, ettet alussakaan arvostanut häntä.

Hoida se masennus pois ensin, sitten vasta mietit eroa kun pään sisällä ajatukset tasaantuvat. Masentuneena ei kannata tehdä mitään isompia ratkaisuja. Keskity paranemiseen.

Eroa. Jos kuvailet vaimoasi kamalaksi se kertoo jo kaiken oleellisen suhteestanne. Itse olen ollut vajaa 10 vuotta yhdessä mieheni kanssa, pikkulapsi ajat koetelleet ym mutta ikinä emme ole lakanneet rakastamasta toisiamme. Katkeroidut jos jäät lasten takia ja oma elämäsi jää sivuun. Kuvailusi perusteella suhteenne on ohi eikä sitä enäå mikää terapia auta... puhu vaimollesi ajatuksesi ja voihan olla että vaimolla samat ajatukset asiasta. Toivottavasti löydät rakkauden itsellesi ja kumppanin loppuelämäksi

Minun mielestäni se on nössön miehen merkki, jos jää suhteeseen jossa ei rakasta toista osapuolta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä vaimo voi olla silmissäsi täysin kamala ja epäviehättävä, jos olet häneen joskus rakastunut? Hän on lastesi äiti, jos rakastat lapsiasi, luulisi, että edes vähän kunnioittaisit tuota "kamalaa" vaimoasi... Mitä hän on edes sinulle tehnyt? Tuskin hän on syyllinen siihen, että sinä avioiduit hänen kanssaan, vaikka ei olisi pitänyt.

Ei ap taida olla koskaan vaimoonsa rakastunut. Näitä tapauksia on paljon, kun vaan päädytään yhteen ja siinähän sitten ollaan, koska lapset.

Ja yhteen on päädytty aikoinaan siksi, kun parisuhde vain pitää olla. Se on aivan uskomattoman yleinen asenne.

Eroa ihmeessä. Olemme täällä vain kerran.  Itse olen eronnut ja olen löytänyt rinnalleni miehen jota rakastan ylikaiken. Hän taas rakastaa edellisestä liitosta olevaa lasta kuin omaansa ja oma yhteinen lapsikin löytyy. 

Ei se ole menenkään edunkaltaista yrittää olla jos ei halua! Lapset kyllä selviää erosta <3

(saan tästä varmasti paskamyrskyn aikaiseksi :D mutta täähän oli yhden eronneen naisen kirjoitus , joka itse lähti paskasta liitosta kun ei enään rakastanut miestään niinkuin vaimon olisi pitänyt rakastaa <3 lapsen takia en jäänyt ja olen onnellinen) 

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän ne tunteet hiipuu useimmissa suhteissa ajan mittaan. Tunteet ei vaan aina ole oikea keino päätöksenteossa. Lapset oikeasti kärsii avioerossa, aina.

Aloittaja kärvistelee raskaassa lapsiperheen arjessa ja haluaa siitä pois. Siitähän se lasten elämä paranee kun yksinhuoltajan varaan jäävät. Parisuhteessa pitää osata kunnioittaa toista ihan omalla päätöksellä, se on valintakysymys. Kriisejä tulee ja menee, kestävyyttä! Oma käytös, siihen pystyy vaikuttamaan.

Tästäkin tulisi yksi turha ero, kun nuoret vanhemmat eivät osaa työstää kriisiään, menkää nyt pariterapiaan, ponnistelkaa liittonne eteen. Monta tarinaa on, joissa suhde on saatu kuntoon. Aloittajalla ei mielestäni ole ensimmäistäkään kunnollista perustetta avioeroon, hän ei ole tehnyt yhtään mitään asioiden korjaamiseksi. Oma pää kuntoon, masennus hoitoon!

Siis mehän tiedämme vain mitä ap on kirjoittanut ja me emme tiedä mitä arki on normaalisti. 

Mutta jos et ole ollut masentunut et TODELLAKAAN voi tietää miltä miehestä tuntuu... ei niitä korjata hetkessä pillereillä tai puhumisella. Tästä ei käy ilmi tukeeko vaimo millään tavalla miestään? vai onko hänkin masentunut. Kaikkea ei vain pysty korjaamaan. 

Vierailija kirjoitti:

 

Miksi ap oikeastaan menit naimisiin tämän naisen kanssa ja hankit vielä lapsia? Tuntuu jotenkin, ettet alussakaan arvostanut häntä.

Luitko tekstiä ollenkaan? 

Ero auttaa selvittämään todelliset tunteet. Mikäli siellä pinnan alla olisikin nykyisessä suhteessasi vielä todellista rakkautta, joka on ollut piilossa esim. masennuksen takia, ero antaa tilaa oikeille tunteille tulla esiin. Saat etäisyyttä asioille ja aikaa aidosti rentoutua ja keskittyä muihin, positiivisiin asioihin, jolloin olet varmasti myös parempi vanhempi lapsillesi. Ja jos oikea elämäsi rakkaus onkin jossain muualla, niin edelleen ero mahdollistaisi sen löytymisen ja uuden rakkauden tuoma aito onnellisuus tekisi myös varmasti lapsistasi onnellisempia. 

Onnea ja rakkautta matkallesi!! Tunteet ovat ainoa, mitä meillä on tässä maailmassa. Niitä pitää kuunnella! Niiden kuunteleminen johtaa lopulta oikealle rakkauden polulle. <3

eronnut ja erittäin onnellinen kirjoitti:

Eroa ihmeessä. Olemme täällä vain kerran.  Itse olen eronnut ja olen löytänyt rinnalleni miehen jota rakastan ylikaiken. Hän taas rakastaa edellisestä liitosta olevaa lasta kuin omaansa ja oma yhteinen lapsikin löytyy. 

Ei se ole menenkään edunkaltaista yrittää olla jos ei halua! Lapset kyllä selviää erosta <3

(saan tästä varmasti paskamyrskyn aikaiseksi :D mutta täähän oli yhden eronneen naisen kirjoitus , joka itse lähti paskasta liitosta kun ei enään rakastanut miestään niinkuin vaimon olisi pitänyt rakastaa <3 lapsen takia en jäänyt ja olen onnellinen) 

Jatketaan vielä että olemme ex aviomiehen kanssa erittäin hyvissä väleissä ja olemme molemmat tahoillamme naimisissa ja tulemme toimeen kaikki keskenämme.  Viimeksi eilen jauhoimme puhelimessa ex-miehen kanssa  20min niitä näitä. :) 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minullekin mies perusteli eroa tuolla samalla, ei pystynyt kunnioittamaan ja siksi rakkaus kuollut. Se tuli vain niin puskista etten osannut ottaa sitä vastaan ja olin varma että joku on pakottanut hänet sanomaan niin. Se ei kuulostanut häneltä yhtään ja oli niin pitkälle mietitty etten voinut uskoa hänen keksineen sitä itse. Hän oli käynyt koko prosessin jo läpi päässään ja hänellä oli valmiina mietittynä miten järjestämme elämämme jotta kumpikin voi tahoillaan aloittaa uuden suhteen. Se meni vain yli hilseen minulta ja elämä muuttui epätodelliseksi.

Puhuisit vaimollesi.

Miten joku voi olla näin lapsellinen ja in denial?

Mitä tarkoitat tuolla? Minä sen kirjoitin ja olen oikea ihminen täällä trollien ja riivaajien luvatussa maassa. Ajattelin että jos Ap on myös oikea ihminen, haluan kertoa hänelle miten itse koin eroni kun mies oli miettinyt kaiken päässään valmiiksi ja vain läsäytti sen päin naamaani kertaheitolla. Siinä meni mies, koti ja perhe, kaikki ne mitkä olivat oman elämäni pohja ja perusta. Mieli ei pystynyt käsittämään sitä ja todellisuudentaju heitti kuperkeikkaa. Joskus äkillisissä elämänmuutoksissa voi käydä niin, varsinkin jos on sellaiseen taipumusta. Omaa kriisinsietokykyään ei oikein voi testata etukäteen ja ihmisten mielillä on erilaisia tapoja hajota.

Mun taas on vaikea käsittää täällä näitä vastauksia, jotka korostaa uuden rakkauden mahdollisuutta, mutta en silti hauku tai kommentoi niitä alentuvasti. Juuri se että mies toi esille miten lapsemme voi kutsua hänen uutta elämänkumppaniaan tädiksi, oli se viimeinen niitti. Minä kun elin vielä sitä todellisuutta jossa olemme loppuelämämme yhdessä, ja mies mietti jo tuollaisia.

Miksi tunnet tarvetta olla minulle ilkeä?

Arki on raskasta noin pienten lasten kans.Alitajuisesti ehkä syytät vaimoasi kun tekemistä on paljon ja nautintoa vähän.Jos nyt tapaisit vaikka vapaan lapsettoman naisen niin olishan se ns.helpompaa ja sais olla itsekkäämpi.Mutta mikä siinä johtuisi niistä naisista ja mikä elämän olosuhteista?

Mielestäni on jotenkin hämmästyttävää, että panetuksen muassa menetetään nimen omaan kunnioitus silloin kun ollaan miehiä. Miksi? Eivätkö ne teidän naiskumppanit ole ihan normaaleja asiansa hoitavia aikuisia ihmisiä, jotka ovat kunnioituksen ansainneet? Vai eivätkö ole?