Lue keskustelun säännöt.
Onko ero oikea ratkaisu vai olenko vain itsekäs mulkku
Murtunut isä
13.04.2017 |
Ollaan oltu vaimoni kanssa naimisissa viisi vuotta. Meillä on kaksi lasta 2 ja 4 vuotiaat. Minulla ei ole tunteita vaimoani kohtaan. Olen jo pitkään kipuillut asian kanssa. Olen naimisiin menon jälkeen melkein alusta asti välillä miettinyt tätä asiaa. Kokoajan tietysti enemmän. Ennen ensimmäistä lastamme jo tunsin välillä etten kykene rakastamaan vaimoa niinkuin hän minua. Toinen lapsi olikin sitten vahinko. En olisi halunnut toista lasta tunteitteni takia. Jälkeenpäin ajateltuna on kyllä hieno asia että lapsilla on toisensa. He viihtyvät yhdessä ja tukevat toinen toistaan niinkuin ystävykset konsanaan. Vaikka välillä on tietysti riitojakin. Aiemmin ajattelin että tunteiden heittely ja rakkauden puute johtuu mielialastani. Minulla on ollut masennusta. Sittemmin olen tajunnut että tunteeni vaimoa kohtaan ja niiden miettiminen on yksi syy masennukseen. Rakastan lapsiani valtavasti. Haluaisin olla heidän tukena ja turvana läpi elämän. Heidän takiaan en hirveästi uskalla avata tunteitani vaimolle. Kyllä hän tietää ettei rakkaus ole vakaalla pohjalla muttei kai sentään usko että mietin eroa.
Tiedän että vastaavia tapauksia on lukemattomia. Onko ikinä mahdollista, että joskus rakastuisin vaimooni. Tuohon kamalaan ja silmissäni epäviehättävään naiseen. Onko mahdollista että eron takia lapset selviäisivät suht vähillä vahingoilla. Toinen lapsista on hyvin herkkä ja reagoi tunteisiin voimakkasti jne. Säälittää heidän puolestaan kun edes mietin tällaista. En halua että lapseni saavat vaikutteita meidän huonosta suhteesta. Emme halaile, pussaile, emme osoita rakkautta millään lailla. Tiuskimme ja jankkaamme jatkuvasti. Kannattaako pariterapia? Kannattaako ero? Onko mahdollinen uusi suhde samanlainen? Olenko mulkvkvisti? Miksi olen helvetti soikoon ajautunut tähän tilanteeseen?
Kommentit (206)
Vierailija kirjoitti:
Sinulle jota naiviiuteni ärsyttää, jännä juttu että mieheni käytti juuri tuota samaa kysymystä. Miten se enää hänen ongelmansa on, jos en pysty diilaamaan eron kanssa. Se on totta. Jälkikasvun kannalta ajatellen toki olisi parempi jos molemmat vanhemmat pysyisivät järjissään eron ajan. Ettei lapsen tai lasten tarvitse todistaa minkäänlaista romahtamista. Varsinkin kun kuviossa mukana pieniä lapsia.
Jos sen voi välttää tai edes jotenkin lieventää sitä, niin kannattaisi puhua kumppanille eikä valmistella elämäänsä uusiksi toisen selän takana ja sitten käydä ovella huutamassa että meen nyt moi ja hei muuten, kerää ittes.
En minä ole mitenkään erityisen hyvä ihminen, en ole mielestäni niin väittänytkään. Minä elin siinä uskossa että yhdessä ollaan, minulle ei ollut muita vaihtoehtoja. Yllätyksenä tuli että toisella oli.
En anna periksi kovin helpolla ja luulin olevani yhdessä toisen samanlaisen kanssa, mutta olin väärässä. Tai ehkä oikeassa, hän vain suuntaa sen periksiantamattomuutensa johonkin muuhun kuin minä. Syytätkö sinä nyt minua siitä että uskon elämänmittaisiin liittoihin?
Koville ottaa minulle tuo sun pahansuopaisuutesi. Onneksi en ole tehnyt sulle mitään pahaa, niin ei tarvitse ajatella että sillä on mitään tekemistä mun kanssa.
Niin no totta, mutta yhtä hyvin voisi sanoa, että jos miehen vastuulla olisi ollut valmistella sinua eroon lasten takia, niin lasten takia olisit voinut tulla pohtineeksi senkin vaihtoehdon liittonne tiimoilta. Eihän se sitä tarkoita, että aikoo erota. Mikä hyvä malli sekään lapsille on, että avioliitossa kaikki on vain siedettävä? Mikset annan heille mallia, jossa elämässä vapautuu energiaa vähän älykkäämpään toimintaan?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
IT-työläinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
IT-työläinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
IT-työläinen kirjoitti:
Hei Haloo huutelijat!
Ensinnäkin, jos avioliitossa menee paskasti niin tottakai naapurin Pirjokin jopa näyttää kiinnostavammalta. Eri asia toki jos on jo romanssintynkää jonkun kanssa vireillä mutta lähinnä ihmettelisin jos noin paskassa tilanteessa ei olisi edes kiinnostusta ulkopuolisiin. En pidä toki millään lailla moraalisena sitä että ensimmäisen vastoinkäymisen aikana lähdetään lipettiin etsimään uutta seuraa mutta itse en mitenkään tulkinnut AP:n viestejä näin.
Toiseksi, kuka päivystää AV:lla kokonaista vapaapäivää odottaen että saa salamannopeasti vastata jokaiseen kysymykseen? En minä ainakaan. Jos postaan jotain, käyn ehkä pari kertaa päivän aikana katsomassa ketjua, ja silloinkin ainoastaan ellei ole muuta ohjelmaa kuten sukuloimista tai remonttipuuhia tiedossa.
Tämähän ei toki ole huutelua millään lailla! Ja nyt en sitten tähän odota vastausta kuin vasta sädekehämäisen ajan kuluttua, eli oikeaoppisen muutaman tunnin kuluttua.
AP:llä menee paskasti, koska ei ole tehnyt rakkauden tekoja kyllästyttyään mulkkumaisesti (hänen käyttämä terminsä) perhe-elämään. Sitten on jo uusi nainen katsottuna. Ja nyt keksii syitä vaimosta. Tää on niin nähty. Voi hyvää päivää miehiä.
Onko sinun helpompi samaistua ko. vaimoon kuin mieheen? Varmasti kuvailemasi tilanne on nähty useasti muttei se tarkoita että tässä olisi kyse samasta. Suhteita ja kuvioita on niin monenlaisia. Sanoisin ettei perus pettäjä/luovuttajamies tulisi tänne pohtimaan tilannettaan avoimesti vaan tässä on kyse jostain muusta. Toki voin olla väärässä mutta täysin turhaa on tuomita ihminen ennen kuin hän on edes ehtinyt vastaamaan kysymyksiin!
En pidä siitä lynkkaustyylistä jota tällä foorumilla paljon näkee: päätetään itse sokkona joku selitys tilanteeseen ja pysyttäydytään siinä. Tutkitaan ensin, hutkitaan vasta sitten, jooko?
Ei ole lynkattu ketään, vaan esitetty uusia näkökulmia - osa kriittisestikin. Ehkä myös päivitelty, mutta se pitää kestää, jos on perheen hajottamista internetpalstalla pohtimassa. Tuossa yllä on yksi rakentava vastaus, jonka allekirjoitan: rakastumisentunteen voisi laittaa hyllylle ja elää perhe-elämää toinen toista tukien muutaman hetken.
Minä olen kanssasi eri mieltä: pettäjämies voisi hyvinkin tulla tänne hakemaan oikeutusta negatiivisiin tunteisiinsa perhe-elämästä. Moni on jo "neuvonutkin", että ei kannata jäädä huonoon suhteeseen. AP jätti vain kertomatta, että on jo uusi katsottuna. Jos ei ole, hän kiistänee asian, kunhan ehtii.
Ole ihmeessä eri mieltä, se on täysin oikeutettua. Sinä et henkilökohtaisesti olekaan ehkä lynkannut tai haukkunut ketään. Se ei poista sitä faktaa että tässä keskustelussa on monia jotka sen ovat tehnyt. Kriittinen keskustelu on ihan jees mutta en pidä siitä että leimataan henkilö oman mututuntuman pohjalta. Keskustelu on muutenkin parasta silloin kun ihmisillä on eri mielipiteitä ja erilaisia näkökantoja - kunhan ne esitetään sivistyneesti.
Itse olen tulehtuneesta kodista jossa riideltiin paljon. Tästä syystä en kannata suhteeseen jäämistä mikäli se tarkoittaa jatkuvaa riitelyä ja erimielisyyksiä. Toki, pariterapia voisi toimia tässäkin tapauksessa, jolloin tulevaisuutta ei lyödä lukkoon välittömästi toisen osapuolen fiilisten pohjalta vaan käydään läpi molempien tuntemuksia.
Pitkissä suhteissa valitettavasti tulee aikoja, jolloin saattaa olla tulehtunutta ja riidellään. Sitten tulee aikoja, kun niistä on päästy yli. Pikatäsmäratkaisut ovat tätä päivää: vaikea vaihe ja heti ero.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle jota naiviiuteni ärsyttää, jännä juttu että mieheni käytti juuri tuota samaa kysymystä. Miten se enää hänen ongelmansa on, jos en pysty diilaamaan eron kanssa. Se on totta. Jälkikasvun kannalta ajatellen toki olisi parempi jos molemmat vanhemmat pysyisivät järjissään eron ajan. Ettei lapsen tai lasten tarvitse todistaa minkäänlaista romahtamista. Varsinkin kun kuviossa mukana pieniä lapsia.
Jos sen voi välttää tai edes jotenkin lieventää sitä, niin kannattaisi puhua kumppanille eikä valmistella elämäänsä uusiksi toisen selän takana ja sitten käydä ovella huutamassa että meen nyt moi ja hei muuten, kerää ittes.
En minä ole mitenkään erityisen hyvä ihminen, en ole mielestäni niin väittänytkään. Minä elin siinä uskossa että yhdessä ollaan, minulle ei ollut muita vaihtoehtoja. Yllätyksenä tuli että toisella oli.
En anna periksi kovin helpolla ja luulin olevani yhdessä toisen samanlaisen kanssa, mutta olin väärässä. Tai ehkä oikeassa, hän vain suuntaa sen periksiantamattomuutensa johonkin muuhun kuin minä. Syytätkö sinä nyt minua siitä että uskon elämänmittaisiin liittoihin?
Koville ottaa minulle tuo sun pahansuopaisuutesi. Onneksi en ole tehnyt sulle mitään pahaa, niin ei tarvitse ajatella että sillä on mitään tekemistä mun kanssa.
Koeta jaksaa! Voimia sinulle! Meillä oli täysin sama tilanne, lopulta puristuksen ja keskusteluiden jälkeen, monien KUUKAUSIEN jälkeen selvisi, että miehellä oli kuin olikin jo uusi katsottuna! Itseäni siihen asti syytin ja masennuslääkkeitä vetelin, koska nuo samat kysymykset oli minulle sanottu ja ap:n virttä minulle veisattu. Takana olikin toinen nainen. Vika ei ollutkaan minussa, vaan miehen naiivissa käsityksessä rakkaudesta, joka ei vastannut sitä, mitä perhe-elämässä olisi häneltä vaadittu!
Eli sinäkin olit liitossasi lähinnä vaatimassa. Siihen ei oikeuta se, että itse antaa. Jos sä annat, sun pitää tehdä se siksi, että haluat, ei siksi, että vaadit toiselta jotain. Se ei ollut rakkautta. Ihan hyvä, että miehesi lähti.
Tsempit ap:lle.
Itse olin 12 v naimisissa lasteni isän kanssa. Alunperin perustimme perheen rakkaudesta, mutta viimeisen vuoden elimme ilman rakkautta. Ero oli molemmille helpotus.
Minun kokemuksen mukaan pienemmille lapsille ero on luontevampi kuin esiteinille. Meillä kuopus otti eron hyvin, ja on edelleen tyytyväinen viikko-viikko systeemiin ja vanhempien uusiin puolisoihin.
Meillä ei uudet tulleet kehiin kovin nopeasti. Toki suhteita oli, mutta ei mitään vakavampaa. Minä viihdyin hyvin yksinkin. Sitten 3 v eron jälkeen kohtasin yllättäen elämäni rakkauden! En edes tiennyt, että mitään tällaista on olemassakaan. Tämän kokemuksen takia neuvon kaikkia rakkaudettomassa suhteessa eläviä eroamaan.
Vierailija kirjoitti:
Turvokki (ei kirjautunut) kirjoitti:
No niin, ap, nyt viimeistään olisi hetki tunnustaa rehellisesti, että onko sulla jo uusi nainen katsottuna. Minä pistän likoon 50 eukkua sen puolesta, että on.
Ja jos on, niin minun mielestäni tilanteesi on tämä: Vihaat perhe-elämää ja haluat siitä pois. Tiedät kuitenkin, että näin ei saisi ajatella, mistä sinulle on seurannut huono omatunto. Tunnet olosi syylliseksi. Ja syyllinen ihminen käyttäytyy aina hyökkäävästi, koska syyllisyys on aivan erikoisen kirvelevä tunne.
Ja nytpä vain olet kehinyt mielessäsi sellaisen skenaarion, joka auttaa lieventämään syyllisyyttäsi edes hieman: "No kyllähän minä lasten takia haluaisin pitää perheeni koossa, mutta voi voi kun tuo vaimo on niin hirveä riivinrauta etten siinä millään onnistu, vaikka kuinka pinnistän ja ponnistan. Karsea akka. Joten oikeastaan minähän vain olen tarinan sankari, ja kaikkeni tehneenä olen ansainnut myös onnen (eli uuden parisuhteen)."
Eli, kerran vielä: Onko sinulla jo uusi nainen? Mitäpä olet hänelle tilanteestasi kertonut?
Karseeta tekstiä. Itse ole päässäsi kehitellyt teorian, jonka mukaan ap:llä on jo toinen. Ja nyt vaadit tätä tiilille OMAN, KEKSITYN tarinasi vuoksi. Jos minä olisin ap, en vastaisi sinulle, vittullaiksenikaan.
... Mutta kun et ole, niin vastasit? No, ainakin sait keventää sydäntäsi - vai miksi osui noin hermoon?
Jaxuhaleja nyt näin jo pääsiäisenkin kunniaksi :* :* :* Kärsihän Kristuskin, tänään erityisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle jota naiviiuteni ärsyttää, jännä juttu että mieheni käytti juuri tuota samaa kysymystä. Miten se enää hänen ongelmansa on, jos en pysty diilaamaan eron kanssa. Se on totta. Jälkikasvun kannalta ajatellen toki olisi parempi jos molemmat vanhemmat pysyisivät järjissään eron ajan. Ettei lapsen tai lasten tarvitse todistaa minkäänlaista romahtamista. Varsinkin kun kuviossa mukana pieniä lapsia.
Jos sen voi välttää tai edes jotenkin lieventää sitä, niin kannattaisi puhua kumppanille eikä valmistella elämäänsä uusiksi toisen selän takana ja sitten käydä ovella huutamassa että meen nyt moi ja hei muuten, kerää ittes.
En minä ole mitenkään erityisen hyvä ihminen, en ole mielestäni niin väittänytkään. Minä elin siinä uskossa että yhdessä ollaan, minulle ei ollut muita vaihtoehtoja. Yllätyksenä tuli että toisella oli.
En anna periksi kovin helpolla ja luulin olevani yhdessä toisen samanlaisen kanssa, mutta olin väärässä. Tai ehkä oikeassa, hän vain suuntaa sen periksiantamattomuutensa johonkin muuhun kuin minä. Syytätkö sinä nyt minua siitä että uskon elämänmittaisiin liittoihin?
Koville ottaa minulle tuo sun pahansuopaisuutesi. Onneksi en ole tehnyt sulle mitään pahaa, niin ei tarvitse ajatella että sillä on mitään tekemistä mun kanssa.
Koeta jaksaa! Voimia sinulle! Meillä oli täysin sama tilanne, lopulta puristuksen ja keskusteluiden jälkeen, monien KUUKAUSIEN jälkeen selvisi, että miehellä oli kuin olikin jo uusi katsottuna! Itseäni siihen asti syytin ja masennuslääkkeitä vetelin, koska nuo samat kysymykset oli minulle sanottu ja ap:n virttä minulle veisattu. Takana olikin toinen nainen. Vika ei ollutkaan minussa, vaan miehen naiivissa käsityksessä rakkaudesta, joka ei vastannut sitä, mitä perhe-elämässä olisi häneltä vaadittu!
Eli sinäkin olit liitossasi lähinnä vaatimassa. Siihen ei oikeuta se, että itse antaa. Jos sä annat, sun pitää tehdä se siksi, että haluat, ei siksi, että vaadit toiselta jotain. Se ei ollut rakkautta. Ihan hyvä, että miehesi lähti.
Vaadin kyllä, että mies osallistuu yhteisen kodin pyörittämiseen. Tein vaatimuksen rakentavasti keskustellen ja in the mean while minä tein kaikki kotityöt, hoidin lasten koulu- ja harrastusasiat itseäni näännyttäen, koska uskoin parempaan ja jonkunhan ne oli tehtävä.
Aapeee kirjoitti:
Lyhyeen tekstiin hankala kirjoittaa selkeä kuva perheen tilanteesta. En viihdy vaimoni seurassa. Haluan mielummin uppoutua kirjan tai puhelimen syövereihin. Vituttaa ja kaduttaa koko parisuhde. En kai ollut tarpeeksi aikuinen luisuttuani tällaiseen suhteeseen.
Eroa ilmanmuuta.
Vaimosi löytää kyllä jännämiehen nopsaan ja sinun on hauska seurata kuinka uusi iskäpuoli opettaa sekä vaimollesi että lapsillesi mm keskinäistä rakkautta ja kunnioitusta.
Sinä voit rauhassa uppoutua ikiomaan itsekeskeisyyden mikämikämaahan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Aapeee kirjoitti:
Lyhyeen tekstiin hankala kirjoittaa selkeä kuva perheen tilanteesta. En viihdy vaimoni seurassa. Haluan mielummin uppoutua kirjan tai puhelimen syövereihin. Vituttaa ja kaduttaa koko parisuhde. En kai ollut tarpeeksi aikuinen luisuttuani tällaiseen suhteeseen.
Eroa ilmanmuuta.
Vaimosi löytää kyllä jännämiehen nopsaan ja sinun on hauska seurata kuinka uusi iskäpuoli opettaa sekä vaimollesi että lapsillesi mm keskinäistä rakkautta ja kunnioitusta.
Sinä voit rauhassa uppoutua ikiomaan itsekeskeisyyden mikämikämaahan.
Päivän naurut! Kyllä vain! Olipa osuvasti kuitattu aapeelle, joka rutisee aikuisena miehenä ajautuneensa. Pelkkä otsikkokin saa vereni kiehumaan: näennäisesti itseään suomii "olenko itsekäs mulkku". No aapee, kyllä sä todella olet itsekäs mulkku!
Vierailija kirjoitti:
IT-työläinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
IT-työläinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
IT-työläinen kirjoitti:
Hei Haloo huutelijat!
Ensinnäkin, jos avioliitossa menee paskasti niin tottakai naapurin Pirjokin jopa näyttää kiinnostavammalta. Eri asia toki jos on jo romanssintynkää jonkun kanssa vireillä mutta lähinnä ihmettelisin jos noin paskassa tilanteessa ei olisi edes kiinnostusta ulkopuolisiin. En pidä toki millään lailla moraalisena sitä että ensimmäisen vastoinkäymisen aikana lähdetään lipettiin etsimään uutta seuraa mutta itse en mitenkään tulkinnut AP:n viestejä näin.
Toiseksi, kuka päivystää AV:lla kokonaista vapaapäivää odottaen että saa salamannopeasti vastata jokaiseen kysymykseen? En minä ainakaan. Jos postaan jotain, käyn ehkä pari kertaa päivän aikana katsomassa ketjua, ja silloinkin ainoastaan ellei ole muuta ohjelmaa kuten sukuloimista tai remonttipuuhia tiedossa.
Tämähän ei toki ole huutelua millään lailla! Ja nyt en sitten tähän odota vastausta kuin vasta sädekehämäisen ajan kuluttua, eli oikeaoppisen muutaman tunnin kuluttua.
AP:llä menee paskasti, koska ei ole tehnyt rakkauden tekoja kyllästyttyään mulkkumaisesti (hänen käyttämä terminsä) perhe-elämään. Sitten on jo uusi nainen katsottuna. Ja nyt keksii syitä vaimosta. Tää on niin nähty. Voi hyvää päivää miehiä.
Onko sinun helpompi samaistua ko. vaimoon kuin mieheen? Varmasti kuvailemasi tilanne on nähty useasti muttei se tarkoita että tässä olisi kyse samasta. Suhteita ja kuvioita on niin monenlaisia. Sanoisin ettei perus pettäjä/luovuttajamies tulisi tänne pohtimaan tilannettaan avoimesti vaan tässä on kyse jostain muusta. Toki voin olla väärässä mutta täysin turhaa on tuomita ihminen ennen kuin hän on edes ehtinyt vastaamaan kysymyksiin!
En pidä siitä lynkkaustyylistä jota tällä foorumilla paljon näkee: päätetään itse sokkona joku selitys tilanteeseen ja pysyttäydytään siinä. Tutkitaan ensin, hutkitaan vasta sitten, jooko?
Ei ole lynkattu ketään, vaan esitetty uusia näkökulmia - osa kriittisestikin. Ehkä myös päivitelty, mutta se pitää kestää, jos on perheen hajottamista internetpalstalla pohtimassa. Tuossa yllä on yksi rakentava vastaus, jonka allekirjoitan: rakastumisentunteen voisi laittaa hyllylle ja elää perhe-elämää toinen toista tukien muutaman hetken.
Minä olen kanssasi eri mieltä: pettäjämies voisi hyvinkin tulla tänne hakemaan oikeutusta negatiivisiin tunteisiinsa perhe-elämästä. Moni on jo "neuvonutkin", että ei kannata jäädä huonoon suhteeseen. AP jätti vain kertomatta, että on jo uusi katsottuna. Jos ei ole, hän kiistänee asian, kunhan ehtii.
Ole ihmeessä eri mieltä, se on täysin oikeutettua. Sinä et henkilökohtaisesti olekaan ehkä lynkannut tai haukkunut ketään. Se ei poista sitä faktaa että tässä keskustelussa on monia jotka sen ovat tehnyt. Kriittinen keskustelu on ihan jees mutta en pidä siitä että leimataan henkilö oman mututuntuman pohjalta. Keskustelu on muutenkin parasta silloin kun ihmisillä on eri mielipiteitä ja erilaisia näkökantoja - kunhan ne esitetään sivistyneesti.
Itse olen tulehtuneesta kodista jossa riideltiin paljon. Tästä syystä en kannata suhteeseen jäämistä mikäli se tarkoittaa jatkuvaa riitelyä ja erimielisyyksiä. Toki, pariterapia voisi toimia tässäkin tapauksessa, jolloin tulevaisuutta ei lyödä lukkoon välittömästi toisen osapuolen fiilisten pohjalta vaan käydään läpi molempien tuntemuksia.
Pitkissä suhteissa valitettavasti tulee aikoja, jolloin saattaa olla tulehtunutta ja riidellään. Sitten tulee aikoja, kun niistä on päästy yli. Pikatäsmäratkaisut ovat tätä päivää: vaikea vaihe ja heti ero.
Mutta jos tarve eroon on vain sitä, että ihmiselle tulee ongelmia itsensä kanssa, niin jos näkee, ettei pysty niihin saamaan apua, vaan ne ovat juuri se liiton este, niin miksi jäädä liittoon kärsimään?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eiköhän saman ongelman kanssa taistele tälläkin hetkellä aika moni.
Kun se rakastumisen tunne ei automaattisesti johdakaan rakastamisen tunteeseen. Päinvastoin.
Mielenkiintoista olisi tietää, kuinka pitkä suhde on kaikkiaan takana? Kuinka kauan AP ehti olla lastensa äidin kanssa ennen lapsia? Onko suhteessa edetty liian nopeasti? Ehkä lapsiperhearki tuli vähän liian pian?
Positiivista sinänsä, että uskaltaa kohdata ikävät tunteensa rehellisesti ja miettiä tilanteeseen ratkaisua. Liian moni lakaisee tällaiset asiat maton alle ja kasvattaa patoutumia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle jota naiviiuteni ärsyttää, jännä juttu että mieheni käytti juuri tuota samaa kysymystä. Miten se enää hänen ongelmansa on, jos en pysty diilaamaan eron kanssa. Se on totta. Jälkikasvun kannalta ajatellen toki olisi parempi jos molemmat vanhemmat pysyisivät järjissään eron ajan. Ettei lapsen tai lasten tarvitse todistaa minkäänlaista romahtamista. Varsinkin kun kuviossa mukana pieniä lapsia.
Jos sen voi välttää tai edes jotenkin lieventää sitä, niin kannattaisi puhua kumppanille eikä valmistella elämäänsä uusiksi toisen selän takana ja sitten käydä ovella huutamassa että meen nyt moi ja hei muuten, kerää ittes.
En minä ole mitenkään erityisen hyvä ihminen, en ole mielestäni niin väittänytkään. Minä elin siinä uskossa että yhdessä ollaan, minulle ei ollut muita vaihtoehtoja. Yllätyksenä tuli että toisella oli.
En anna periksi kovin helpolla ja luulin olevani yhdessä toisen samanlaisen kanssa, mutta olin väärässä. Tai ehkä oikeassa, hän vain suuntaa sen periksiantamattomuutensa johonkin muuhun kuin minä. Syytätkö sinä nyt minua siitä että uskon elämänmittaisiin liittoihin?
Koville ottaa minulle tuo sun pahansuopaisuutesi. Onneksi en ole tehnyt sulle mitään pahaa, niin ei tarvitse ajatella että sillä on mitään tekemistä mun kanssa.
Koeta jaksaa! Voimia sinulle! Meillä oli täysin sama tilanne, lopulta puristuksen ja keskusteluiden jälkeen, monien KUUKAUSIEN jälkeen selvisi, että miehellä oli kuin olikin jo uusi katsottuna! Itseäni siihen asti syytin ja masennuslääkkeitä vetelin, koska nuo samat kysymykset oli minulle sanottu ja ap:n virttä minulle veisattu. Takana olikin toinen nainen. Vika ei ollutkaan minussa, vaan miehen naiivissa käsityksessä rakkaudesta, joka ei vastannut sitä, mitä perhe-elämässä olisi häneltä vaadittu!
Eli sinäkin olit liitossasi lähinnä vaatimassa. Siihen ei oikeuta se, että itse antaa. Jos sä annat, sun pitää tehdä se siksi, että haluat, ei siksi, että vaadit toiselta jotain. Se ei ollut rakkautta. Ihan hyvä, että miehesi lähti.
Vaadin kyllä, että mies osallistuu yhteisen kodin pyörittämiseen. Tein vaatimuksen rakentavasti keskustellen ja in the mean while minä tein kaikki kotityöt, hoidin lasten koulu- ja harrastusasiat itseäni näännyttäen, koska uskoin parempaan ja jonkunhan ne oli tehtävä.
Eli se eei ollut enää rakkautta, vaan joku typerä yritys.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle jota naiviiuteni ärsyttää, jännä juttu että mieheni käytti juuri tuota samaa kysymystä. Miten se enää hänen ongelmansa on, jos en pysty diilaamaan eron kanssa. Se on totta. Jälkikasvun kannalta ajatellen toki olisi parempi jos molemmat vanhemmat pysyisivät järjissään eron ajan. Ettei lapsen tai lasten tarvitse todistaa minkäänlaista romahtamista. Varsinkin kun kuviossa mukana pieniä lapsia.
Jos sen voi välttää tai edes jotenkin lieventää sitä, niin kannattaisi puhua kumppanille eikä valmistella elämäänsä uusiksi toisen selän takana ja sitten käydä ovella huutamassa että meen nyt moi ja hei muuten, kerää ittes.
En minä ole mitenkään erityisen hyvä ihminen, en ole mielestäni niin väittänytkään. Minä elin siinä uskossa että yhdessä ollaan, minulle ei ollut muita vaihtoehtoja. Yllätyksenä tuli että toisella oli.
En anna periksi kovin helpolla ja luulin olevani yhdessä toisen samanlaisen kanssa, mutta olin väärässä. Tai ehkä oikeassa, hän vain suuntaa sen periksiantamattomuutensa johonkin muuhun kuin minä. Syytätkö sinä nyt minua siitä että uskon elämänmittaisiin liittoihin?
Koville ottaa minulle tuo sun pahansuopaisuutesi. Onneksi en ole tehnyt sulle mitään pahaa, niin ei tarvitse ajatella että sillä on mitään tekemistä mun kanssa.
Koeta jaksaa! Voimia sinulle! Meillä oli täysin sama tilanne, lopulta puristuksen ja keskusteluiden jälkeen, monien KUUKAUSIEN jälkeen selvisi, että miehellä oli kuin olikin jo uusi katsottuna! Itseäni siihen asti syytin ja masennuslääkkeitä vetelin, koska nuo samat kysymykset oli minulle sanottu ja ap:n virttä minulle veisattu. Takana olikin toinen nainen. Vika ei ollutkaan minussa, vaan miehen naiivissa käsityksessä rakkaudesta, joka ei vastannut sitä, mitä perhe-elämässä olisi häneltä vaadittu!
Eli sinäkin olit liitossasi lähinnä vaatimassa. Siihen ei oikeuta se, että itse antaa. Jos sä annat, sun pitää tehdä se siksi, että haluat, ei siksi, että vaadit toiselta jotain. Se ei ollut rakkautta. Ihan hyvä, että miehesi lähti.
Vaadin kyllä, että mies osallistuu yhteisen kodin pyörittämiseen. Tein vaatimuksen rakentavasti keskustellen ja in the mean while minä tein kaikki kotityöt, hoidin lasten koulu- ja harrastusasiat itseäni näännyttäen, koska uskoin parempaan ja jonkunhan ne oli tehtävä.
Eli se eei ollut enää rakkautta, vaan joku typerä yritys.
Mikä ei ollut rakkautta tarkalleen ottaen? Minusta pitkään suhteeseen, jossa rakkaudessa koetaan monia vaiheita, kuuluukin yrittäminen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle jota naiviiuteni ärsyttää, jännä juttu että mieheni käytti juuri tuota samaa kysymystä. Miten se enää hänen ongelmansa on, jos en pysty diilaamaan eron kanssa. Se on totta. Jälkikasvun kannalta ajatellen toki olisi parempi jos molemmat vanhemmat pysyisivät järjissään eron ajan. Ettei lapsen tai lasten tarvitse todistaa minkäänlaista romahtamista. Varsinkin kun kuviossa mukana pieniä lapsia.
Jos sen voi välttää tai edes jotenkin lieventää sitä, niin kannattaisi puhua kumppanille eikä valmistella elämäänsä uusiksi toisen selän takana ja sitten käydä ovella huutamassa että meen nyt moi ja hei muuten, kerää ittes.
En minä ole mitenkään erityisen hyvä ihminen, en ole mielestäni niin väittänytkään. Minä elin siinä uskossa että yhdessä ollaan, minulle ei ollut muita vaihtoehtoja. Yllätyksenä tuli että toisella oli.
En anna periksi kovin helpolla ja luulin olevani yhdessä toisen samanlaisen kanssa, mutta olin väärässä. Tai ehkä oikeassa, hän vain suuntaa sen periksiantamattomuutensa johonkin muuhun kuin minä. Syytätkö sinä nyt minua siitä että uskon elämänmittaisiin liittoihin?
Koville ottaa minulle tuo sun pahansuopaisuutesi. Onneksi en ole tehnyt sulle mitään pahaa, niin ei tarvitse ajatella että sillä on mitään tekemistä mun kanssa.
Koeta jaksaa! Voimia sinulle! Meillä oli täysin sama tilanne, lopulta puristuksen ja keskusteluiden jälkeen, monien KUUKAUSIEN jälkeen selvisi, että miehellä oli kuin olikin jo uusi katsottuna! Itseäni siihen asti syytin ja masennuslääkkeitä vetelin, koska nuo samat kysymykset oli minulle sanottu ja ap:n virttä minulle veisattu. Takana olikin toinen nainen. Vika ei ollutkaan minussa, vaan miehen naiivissa käsityksessä rakkaudesta, joka ei vastannut sitä, mitä perhe-elämässä olisi häneltä vaadittu!
Eli sinäkin olit liitossasi lähinnä vaatimassa. Siihen ei oikeuta se, että itse antaa. Jos sä annat, sun pitää tehdä se siksi, että haluat, ei siksi, että vaadit toiselta jotain. Se ei ollut rakkautta. Ihan hyvä, että miehesi lähti.
Vaadin kyllä, että mies osallistuu yhteisen kodin pyörittämiseen. Tein vaatimuksen rakentavasti keskustellen ja in the mean while minä tein kaikki kotityöt, hoidin lasten koulu- ja harrastusasiat itseäni näännyttäen, koska uskoin parempaan ja jonkunhan ne oli tehtävä.
Sinä olit tyhmä kun näännytit itsesi. Jos olisit oikeasti rakastanut miestäsi, olisit tehnyt sen verran kuin jaksat ja narisematta ja nalkuttamatta hyväksynyt sen, mitä mies tekee ja millainen hän on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
IT-työläinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
IT-työläinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
IT-työläinen kirjoitti:
Hei Haloo huutelijat!
Ensinnäkin, jos avioliitossa menee paskasti niin tottakai naapurin Pirjokin jopa näyttää kiinnostavammalta. Eri asia toki jos on jo romanssintynkää jonkun kanssa vireillä mutta lähinnä ihmettelisin jos noin paskassa tilanteessa ei olisi edes kiinnostusta ulkopuolisiin. En pidä toki millään lailla moraalisena sitä että ensimmäisen vastoinkäymisen aikana lähdetään lipettiin etsimään uutta seuraa mutta itse en mitenkään tulkinnut AP:n viestejä näin.
Toiseksi, kuka päivystää AV:lla kokonaista vapaapäivää odottaen että saa salamannopeasti vastata jokaiseen kysymykseen? En minä ainakaan. Jos postaan jotain, käyn ehkä pari kertaa päivän aikana katsomassa ketjua, ja silloinkin ainoastaan ellei ole muuta ohjelmaa kuten sukuloimista tai remonttipuuhia tiedossa.
Tämähän ei toki ole huutelua millään lailla! Ja nyt en sitten tähän odota vastausta kuin vasta sädekehämäisen ajan kuluttua, eli oikeaoppisen muutaman tunnin kuluttua.
AP:llä menee paskasti, koska ei ole tehnyt rakkauden tekoja kyllästyttyään mulkkumaisesti (hänen käyttämä terminsä) perhe-elämään. Sitten on jo uusi nainen katsottuna. Ja nyt keksii syitä vaimosta. Tää on niin nähty. Voi hyvää päivää miehiä.
Onko sinun helpompi samaistua ko. vaimoon kuin mieheen? Varmasti kuvailemasi tilanne on nähty useasti muttei se tarkoita että tässä olisi kyse samasta. Suhteita ja kuvioita on niin monenlaisia. Sanoisin ettei perus pettäjä/luovuttajamies tulisi tänne pohtimaan tilannettaan avoimesti vaan tässä on kyse jostain muusta. Toki voin olla väärässä mutta täysin turhaa on tuomita ihminen ennen kuin hän on edes ehtinyt vastaamaan kysymyksiin!
En pidä siitä lynkkaustyylistä jota tällä foorumilla paljon näkee: päätetään itse sokkona joku selitys tilanteeseen ja pysyttäydytään siinä. Tutkitaan ensin, hutkitaan vasta sitten, jooko?
Ei ole lynkattu ketään, vaan esitetty uusia näkökulmia - osa kriittisestikin. Ehkä myös päivitelty, mutta se pitää kestää, jos on perheen hajottamista internetpalstalla pohtimassa. Tuossa yllä on yksi rakentava vastaus, jonka allekirjoitan: rakastumisentunteen voisi laittaa hyllylle ja elää perhe-elämää toinen toista tukien muutaman hetken.
Minä olen kanssasi eri mieltä: pettäjämies voisi hyvinkin tulla tänne hakemaan oikeutusta negatiivisiin tunteisiinsa perhe-elämästä. Moni on jo "neuvonutkin", että ei kannata jäädä huonoon suhteeseen. AP jätti vain kertomatta, että on jo uusi katsottuna. Jos ei ole, hän kiistänee asian, kunhan ehtii.
Ole ihmeessä eri mieltä, se on täysin oikeutettua. Sinä et henkilökohtaisesti olekaan ehkä lynkannut tai haukkunut ketään. Se ei poista sitä faktaa että tässä keskustelussa on monia jotka sen ovat tehnyt. Kriittinen keskustelu on ihan jees mutta en pidä siitä että leimataan henkilö oman mututuntuman pohjalta. Keskustelu on muutenkin parasta silloin kun ihmisillä on eri mielipiteitä ja erilaisia näkökantoja - kunhan ne esitetään sivistyneesti.
Itse olen tulehtuneesta kodista jossa riideltiin paljon. Tästä syystä en kannata suhteeseen jäämistä mikäli se tarkoittaa jatkuvaa riitelyä ja erimielisyyksiä. Toki, pariterapia voisi toimia tässäkin tapauksessa, jolloin tulevaisuutta ei lyödä lukkoon välittömästi toisen osapuolen fiilisten pohjalta vaan käydään läpi molempien tuntemuksia.
Pitkissä suhteissa valitettavasti tulee aikoja, jolloin saattaa olla tulehtunutta ja riidellään. Sitten tulee aikoja, kun niistä on päästy yli. Pikatäsmäratkaisut ovat tätä päivää: vaikea vaihe ja heti ero.
Mutta jos tarve eroon on vain sitä, että ihmiselle tulee ongelmia itsensä kanssa, niin jos näkee, ettei pysty niihin saamaan apua, vaan ne ovat juuri se liiton este, niin miksi jäädä liittoon kärsimään?
Koska liittoon liittyy myös se vaimo ja lapset. Epäitsekkyys on tänäpäivänä harvinaista.
Haloo, huhuu, luitko ollenkaan, mitä kirjoitin? "Jos --- ihmiselle tulee ongelmia itsensä kanssa, niin jos näkee, ettei pysty niihin saamaan apua". Eli pahoinvoivana pitäisi siihen jäädä sun ja lastn vuoksi? Mitä rakkautta tuollainen on, pelkkää itsekkyyttä.
Vierailija kirjoitti:
Tsempit ap:lle.
Itse olin 12 v naimisissa lasteni isän kanssa. Alunperin perustimme perheen rakkaudesta, mutta viimeisen vuoden elimme ilman rakkautta. Ero oli molemmille helpotus.
Minun kokemuksen mukaan pienemmille lapsille ero on luontevampi kuin esiteinille. Meillä kuopus otti eron hyvin, ja on edelleen tyytyväinen viikko-viikko systeemiin ja vanhempien uusiin puolisoihin.
Meillä ei uudet tulleet kehiin kovin nopeasti. Toki suhteita oli, mutta ei mitään vakavampaa. Minä viihdyin hyvin yksinkin. Sitten 3 v eron jälkeen kohtasin yllättäen elämäni rakkauden! En edes tiennyt, että mitään tällaista on olemassakaan. Tämän kokemuksen takia neuvon kaikkia rakkaudettomassa suhteessa eläviä eroamaan.
Kyllä se elämäsi rakkaus harmaantuu tavalliseksi arjeksi. Anna sille muutama vuosi ja kas: olet pian samassa pisteessä kuin lastesi isän kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle jota naiviiuteni ärsyttää, jännä juttu että mieheni käytti juuri tuota samaa kysymystä. Miten se enää hänen ongelmansa on, jos en pysty diilaamaan eron kanssa. Se on totta. Jälkikasvun kannalta ajatellen toki olisi parempi jos molemmat vanhemmat pysyisivät järjissään eron ajan. Ettei lapsen tai lasten tarvitse todistaa minkäänlaista romahtamista. Varsinkin kun kuviossa mukana pieniä lapsia.
Jos sen voi välttää tai edes jotenkin lieventää sitä, niin kannattaisi puhua kumppanille eikä valmistella elämäänsä uusiksi toisen selän takana ja sitten käydä ovella huutamassa että meen nyt moi ja hei muuten, kerää ittes.
En minä ole mitenkään erityisen hyvä ihminen, en ole mielestäni niin väittänytkään. Minä elin siinä uskossa että yhdessä ollaan, minulle ei ollut muita vaihtoehtoja. Yllätyksenä tuli että toisella oli.
En anna periksi kovin helpolla ja luulin olevani yhdessä toisen samanlaisen kanssa, mutta olin väärässä. Tai ehkä oikeassa, hän vain suuntaa sen periksiantamattomuutensa johonkin muuhun kuin minä. Syytätkö sinä nyt minua siitä että uskon elämänmittaisiin liittoihin?
Koville ottaa minulle tuo sun pahansuopaisuutesi. Onneksi en ole tehnyt sulle mitään pahaa, niin ei tarvitse ajatella että sillä on mitään tekemistä mun kanssa.
Koeta jaksaa! Voimia sinulle! Meillä oli täysin sama tilanne, lopulta puristuksen ja keskusteluiden jälkeen, monien KUUKAUSIEN jälkeen selvisi, että miehellä oli kuin olikin jo uusi katsottuna! Itseäni siihen asti syytin ja masennuslääkkeitä vetelin, koska nuo samat kysymykset oli minulle sanottu ja ap:n virttä minulle veisattu. Takana olikin toinen nainen. Vika ei ollutkaan minussa, vaan miehen naiivissa käsityksessä rakkaudesta, joka ei vastannut sitä, mitä perhe-elämässä olisi häneltä vaadittu!
Eli sinäkin olit liitossasi lähinnä vaatimassa. Siihen ei oikeuta se, että itse antaa. Jos sä annat, sun pitää tehdä se siksi, että haluat, ei siksi, että vaadit toiselta jotain. Se ei ollut rakkautta. Ihan hyvä, että miehesi lähti.
Vaadin kyllä, että mies osallistuu yhteisen kodin pyörittämiseen. Tein vaatimuksen rakentavasti keskustellen ja in the mean while minä tein kaikki kotityöt, hoidin lasten koulu- ja harrastusasiat itseäni näännyttäen, koska uskoin parempaan ja jonkunhan ne oli tehtävä.
Eli se eei ollut enää rakkautta, vaan joku typerä yritys.
Mikä ei ollut rakkautta tarkalleen ottaen? Minusta pitkään suhteeseen, jossa rakkaudessa koetaan monia vaiheita, kuuluukin yrittäminen.
Siis joku typerä Ikea, tajuatko? Ei yrittäminen olla hyvä tai sietää toisen erilaisuutta. Vaan sä olit toimari ja mies sun käskyläisesi. Tosi rakkautta hei.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
IT-työläinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
IT-työläinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
IT-työläinen kirjoitti:
Hei Haloo huutelijat!
Ensinnäkin, jos avioliitossa menee paskasti niin tottakai naapurin Pirjokin jopa näyttää kiinnostavammalta. Eri asia toki jos on jo romanssintynkää jonkun kanssa vireillä mutta lähinnä ihmettelisin jos noin paskassa tilanteessa ei olisi edes kiinnostusta ulkopuolisiin. En pidä toki millään lailla moraalisena sitä että ensimmäisen vastoinkäymisen aikana lähdetään lipettiin etsimään uutta seuraa mutta itse en mitenkään tulkinnut AP:n viestejä näin.
Toiseksi, kuka päivystää AV:lla kokonaista vapaapäivää odottaen että saa salamannopeasti vastata jokaiseen kysymykseen? En minä ainakaan. Jos postaan jotain, käyn ehkä pari kertaa päivän aikana katsomassa ketjua, ja silloinkin ainoastaan ellei ole muuta ohjelmaa kuten sukuloimista tai remonttipuuhia tiedossa.
Tämähän ei toki ole huutelua millään lailla! Ja nyt en sitten tähän odota vastausta kuin vasta sädekehämäisen ajan kuluttua, eli oikeaoppisen muutaman tunnin kuluttua.
AP:llä menee paskasti, koska ei ole tehnyt rakkauden tekoja kyllästyttyään mulkkumaisesti (hänen käyttämä terminsä) perhe-elämään. Sitten on jo uusi nainen katsottuna. Ja nyt keksii syitä vaimosta. Tää on niin nähty. Voi hyvää päivää miehiä.
Onko sinun helpompi samaistua ko. vaimoon kuin mieheen? Varmasti kuvailemasi tilanne on nähty useasti muttei se tarkoita että tässä olisi kyse samasta. Suhteita ja kuvioita on niin monenlaisia. Sanoisin ettei perus pettäjä/luovuttajamies tulisi tänne pohtimaan tilannettaan avoimesti vaan tässä on kyse jostain muusta. Toki voin olla väärässä mutta täysin turhaa on tuomita ihminen ennen kuin hän on edes ehtinyt vastaamaan kysymyksiin!
En pidä siitä lynkkaustyylistä jota tällä foorumilla paljon näkee: päätetään itse sokkona joku selitys tilanteeseen ja pysyttäydytään siinä. Tutkitaan ensin, hutkitaan vasta sitten, jooko?
Ei ole lynkattu ketään, vaan esitetty uusia näkökulmia - osa kriittisestikin. Ehkä myös päivitelty, mutta se pitää kestää, jos on perheen hajottamista internetpalstalla pohtimassa. Tuossa yllä on yksi rakentava vastaus, jonka allekirjoitan: rakastumisentunteen voisi laittaa hyllylle ja elää perhe-elämää toinen toista tukien muutaman hetken.
Minä olen kanssasi eri mieltä: pettäjämies voisi hyvinkin tulla tänne hakemaan oikeutusta negatiivisiin tunteisiinsa perhe-elämästä. Moni on jo "neuvonutkin", että ei kannata jäädä huonoon suhteeseen. AP jätti vain kertomatta, että on jo uusi katsottuna. Jos ei ole, hän kiistänee asian, kunhan ehtii.
Ole ihmeessä eri mieltä, se on täysin oikeutettua. Sinä et henkilökohtaisesti olekaan ehkä lynkannut tai haukkunut ketään. Se ei poista sitä faktaa että tässä keskustelussa on monia jotka sen ovat tehnyt. Kriittinen keskustelu on ihan jees mutta en pidä siitä että leimataan henkilö oman mututuntuman pohjalta. Keskustelu on muutenkin parasta silloin kun ihmisillä on eri mielipiteitä ja erilaisia näkökantoja - kunhan ne esitetään sivistyneesti.
Itse olen tulehtuneesta kodista jossa riideltiin paljon. Tästä syystä en kannata suhteeseen jäämistä mikäli se tarkoittaa jatkuvaa riitelyä ja erimielisyyksiä. Toki, pariterapia voisi toimia tässäkin tapauksessa, jolloin tulevaisuutta ei lyödä lukkoon välittömästi toisen osapuolen fiilisten pohjalta vaan käydään läpi molempien tuntemuksia.
Pitkissä suhteissa valitettavasti tulee aikoja, jolloin saattaa olla tulehtunutta ja riidellään. Sitten tulee aikoja, kun niistä on päästy yli. Pikatäsmäratkaisut ovat tätä päivää: vaikea vaihe ja heti ero.
Mutta jos tarve eroon on vain sitä, että ihmiselle tulee ongelmia itsensä kanssa, niin jos näkee, ettei pysty niihin saamaan apua, vaan ne ovat juuri se liiton este, niin miksi jäädä liittoon kärsimään?
Koska liittoon liittyy myös se vaimo ja lapset. Epäitsekkyys on tänäpäivänä harvinaista.
Haloo, huhuu, luitko ollenkaan, mitä kirjoitin? "Jos --- ihmiselle tulee ongelmia itsensä kanssa, niin jos näkee, ettei pysty niihin saamaan apua". Eli pahoinvoivana pitäisi siihen jäädä sun ja lastn vuoksi? Mitä rakkautta tuollainen on, pelkkää itsekkyyttä.
No itse asiassa virkerakenteesi oli niin sekava ja viittaussuhteet niin pielessä, että jouduinkin lukemaan tekstisi muutaman kerran ja tihrustaa sieltä asiaasi. Mutta kyllä, olen sitä mieltä, että pahoinvointia tulee hyvinkin vuosien aikana jollekin perheen jäsenistä väistämättä, eikä siltikään pidä lähteä ja rikkoa kaikkien elämää, ennen kuin on etsinyt ratkaisuja, hankkinut ulkopuolista apua, katsonut peiliin ja todella yrittänyt. Sitä on sitoutuminen ja vastuu. Kun on perhe, ei vastuu ole enää vain itsestä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sinulle jota naiviiuteni ärsyttää, jännä juttu että mieheni käytti juuri tuota samaa kysymystä. Miten se enää hänen ongelmansa on, jos en pysty diilaamaan eron kanssa. Se on totta. Jälkikasvun kannalta ajatellen toki olisi parempi jos molemmat vanhemmat pysyisivät järjissään eron ajan. Ettei lapsen tai lasten tarvitse todistaa minkäänlaista romahtamista. Varsinkin kun kuviossa mukana pieniä lapsia.
Jos sen voi välttää tai edes jotenkin lieventää sitä, niin kannattaisi puhua kumppanille eikä valmistella elämäänsä uusiksi toisen selän takana ja sitten käydä ovella huutamassa että meen nyt moi ja hei muuten, kerää ittes.
En minä ole mitenkään erityisen hyvä ihminen, en ole mielestäni niin väittänytkään. Minä elin siinä uskossa että yhdessä ollaan, minulle ei ollut muita vaihtoehtoja. Yllätyksenä tuli että toisella oli.
En anna periksi kovin helpolla ja luulin olevani yhdessä toisen samanlaisen kanssa, mutta olin väärässä. Tai ehkä oikeassa, hän vain suuntaa sen periksiantamattomuutensa johonkin muuhun kuin minä. Syytätkö sinä nyt minua siitä että uskon elämänmittaisiin liittoihin?
Koville ottaa minulle tuo sun pahansuopaisuutesi. Onneksi en ole tehnyt sulle mitään pahaa, niin ei tarvitse ajatella että sillä on mitään tekemistä mun kanssa.
Koeta jaksaa! Voimia sinulle! Meillä oli täysin sama tilanne, lopulta puristuksen ja keskusteluiden jälkeen, monien KUUKAUSIEN jälkeen selvisi, että miehellä oli kuin olikin jo uusi katsottuna! Itseäni siihen asti syytin ja masennuslääkkeitä vetelin, koska nuo samat kysymykset oli minulle sanottu ja ap:n virttä minulle veisattu. Takana olikin toinen nainen. Vika ei ollutkaan minussa, vaan miehen naiivissa käsityksessä rakkaudesta, joka ei vastannut sitä, mitä perhe-elämässä olisi häneltä vaadittu!
Eli sinäkin olit liitossasi lähinnä vaatimassa. Siihen ei oikeuta se, että itse antaa. Jos sä annat, sun pitää tehdä se siksi, että haluat, ei siksi, että vaadit toiselta jotain. Se ei ollut rakkautta. Ihan hyvä, että miehesi lähti.
Vaadin kyllä, että mies osallistuu yhteisen kodin pyörittämiseen. Tein vaatimuksen rakentavasti keskustellen ja in the mean while minä tein kaikki kotityöt, hoidin lasten koulu- ja harrastusasiat itseäni näännyttäen, koska uskoin parempaan ja jonkunhan ne oli tehtävä.
Eli se eei ollut enää rakkautta, vaan joku typerä yritys.
Mikä ei ollut rakkautta tarkalleen ottaen? Minusta pitkään suhteeseen, jossa rakkaudessa koetaan monia vaiheita, kuuluukin yrittäminen.
Siis joku typerä Ikea, tajuatko? Ei yrittäminen olla hyvä tai sietää toisen erilaisuutta. Vaan sä olit toimari ja mies sun käskyläisesi. Tosi rakkautta hei.
Miksi ihmeessä nykyään valutaan tähän, että nainen tekee kaiken ja miehellä lopahtaa kiinnostus vastuuseen perheen perustamisen jälkeen?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
IT-työläinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
IT-työläinen kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
IT-työläinen kirjoitti:
Hei Haloo huutelijat!
Ensinnäkin, jos avioliitossa menee paskasti niin tottakai naapurin Pirjokin jopa näyttää kiinnostavammalta. Eri asia toki jos on jo romanssintynkää jonkun kanssa vireillä mutta lähinnä ihmettelisin jos noin paskassa tilanteessa ei olisi edes kiinnostusta ulkopuolisiin. En pidä toki millään lailla moraalisena sitä että ensimmäisen vastoinkäymisen aikana lähdetään lipettiin etsimään uutta seuraa mutta itse en mitenkään tulkinnut AP:n viestejä näin.
Toiseksi, kuka päivystää AV:lla kokonaista vapaapäivää odottaen että saa salamannopeasti vastata jokaiseen kysymykseen? En minä ainakaan. Jos postaan jotain, käyn ehkä pari kertaa päivän aikana katsomassa ketjua, ja silloinkin ainoastaan ellei ole muuta ohjelmaa kuten sukuloimista tai remonttipuuhia tiedossa.
Tämähän ei toki ole huutelua millään lailla! Ja nyt en sitten tähän odota vastausta kuin vasta sädekehämäisen ajan kuluttua, eli oikeaoppisen muutaman tunnin kuluttua.
AP:llä menee paskasti, koska ei ole tehnyt rakkauden tekoja kyllästyttyään mulkkumaisesti (hänen käyttämä terminsä) perhe-elämään. Sitten on jo uusi nainen katsottuna. Ja nyt keksii syitä vaimosta. Tää on niin nähty. Voi hyvää päivää miehiä.
Onko sinun helpompi samaistua ko. vaimoon kuin mieheen? Varmasti kuvailemasi tilanne on nähty useasti muttei se tarkoita että tässä olisi kyse samasta. Suhteita ja kuvioita on niin monenlaisia. Sanoisin ettei perus pettäjä/luovuttajamies tulisi tänne pohtimaan tilannettaan avoimesti vaan tässä on kyse jostain muusta. Toki voin olla väärässä mutta täysin turhaa on tuomita ihminen ennen kuin hän on edes ehtinyt vastaamaan kysymyksiin!
En pidä siitä lynkkaustyylistä jota tällä foorumilla paljon näkee: päätetään itse sokkona joku selitys tilanteeseen ja pysyttäydytään siinä. Tutkitaan ensin, hutkitaan vasta sitten, jooko?
Ei ole lynkattu ketään, vaan esitetty uusia näkökulmia - osa kriittisestikin. Ehkä myös päivitelty, mutta se pitää kestää, jos on perheen hajottamista internetpalstalla pohtimassa. Tuossa yllä on yksi rakentava vastaus, jonka allekirjoitan: rakastumisentunteen voisi laittaa hyllylle ja elää perhe-elämää toinen toista tukien muutaman hetken.
Minä olen kanssasi eri mieltä: pettäjämies voisi hyvinkin tulla tänne hakemaan oikeutusta negatiivisiin tunteisiinsa perhe-elämästä. Moni on jo "neuvonutkin", että ei kannata jäädä huonoon suhteeseen. AP jätti vain kertomatta, että on jo uusi katsottuna. Jos ei ole, hän kiistänee asian, kunhan ehtii.
Ole ihmeessä eri mieltä, se on täysin oikeutettua. Sinä et henkilökohtaisesti olekaan ehkä lynkannut tai haukkunut ketään. Se ei poista sitä faktaa että tässä keskustelussa on monia jotka sen ovat tehnyt. Kriittinen keskustelu on ihan jees mutta en pidä siitä että leimataan henkilö oman mututuntuman pohjalta. Keskustelu on muutenkin parasta silloin kun ihmisillä on eri mielipiteitä ja erilaisia näkökantoja - kunhan ne esitetään sivistyneesti.
Itse olen tulehtuneesta kodista jossa riideltiin paljon. Tästä syystä en kannata suhteeseen jäämistä mikäli se tarkoittaa jatkuvaa riitelyä ja erimielisyyksiä. Toki, pariterapia voisi toimia tässäkin tapauksessa, jolloin tulevaisuutta ei lyödä lukkoon välittömästi toisen osapuolen fiilisten pohjalta vaan käydään läpi molempien tuntemuksia.
Pitkissä suhteissa valitettavasti tulee aikoja, jolloin saattaa olla tulehtunutta ja riidellään. Sitten tulee aikoja, kun niistä on päästy yli. Pikatäsmäratkaisut ovat tätä päivää: vaikea vaihe ja heti ero.
Mutta jos tarve eroon on vain sitä, että ihmiselle tulee ongelmia itsensä kanssa, niin jos näkee, ettei pysty niihin saamaan apua, vaan ne ovat juuri se liiton este, niin miksi jäädä liittoon kärsimään?
Koska liittoon liittyy myös se vaimo ja lapset. Epäitsekkyys on tänäpäivänä harvinaista.
Haloo, huhuu, luitko ollenkaan, mitä kirjoitin? "Jos --- ihmiselle tulee ongelmia itsensä kanssa, niin jos näkee, ettei pysty niihin saamaan apua". Eli pahoinvoivana pitäisi siihen jäädä sun ja lastn vuoksi? Mitä rakkautta tuollainen on, pelkkää itsekkyyttä.
No itse asiassa virkerakenteesi oli niin sekava ja viittaussuhteet niin pielessä, että jouduinkin lukemaan tekstisi muutaman kerran ja tihrustaa sieltä asiaasi. Mutta kyllä, olen sitä mieltä, että pahoinvointia tulee hyvinkin vuosien aikana jollekin perheen jäsenistä väistämättä, eikä siltikään pidä lähteä ja rikkoa kaikkien elämää, ennen kuin on etsinyt ratkaisuja, hankkinut ulkopuolista apua, katsonut peiliin ja todella yrittänyt. Sitä on sitoutuminen ja vastuu. Kun on perhe, ei vastuu ole enää vain itsestä.
Kai kerroit tämän sille toiselle ennen kuin menit häneen sitoutumaan? Vai oletitko vain, että kaikki kykenee tuohon?
Tässä ollaan asian ytimessä. Kyllä! Juuri näin!