Lue keskustelun säännöt.
Ihmiset menneisyydestä (nuoruudesta) ahdistaa
13.04.2017 |
Menneisyys ja menneisyyden ihmiset ahdistaa, vaikka mitään varsinaista syytä tälle ei edes ole.
Jos joudun yllättäen tekemisiin vaikkapa lapsuudestani tutun henkilön kanssa, niin tuntuu ikävältä. Jos nään vanhan tutun yläasteelta tai lukiosta, niin yritän piiloutua (!). En tiedä miksi menneisyyden henkilöiden kohtaaminen on niin kamalaa. Tuntuu, että he ajattelevat minusta sitä ja tätä, nauravat minulle. Muutaman kerran ollen joutunut peruuttamaan hoitaja-, lääkäri- ja kampaaja-ajan, kun olen saanut tietää, että vastassa olisi vanha "tuttu". Välttelen myös tiettyjä kauppoja, jos tiedän, että siellä työskentelee joku tuttu menneisyydestäni. Sama homma esim. ryhmäliikunnan kanssa. En voi harrastaa mitään ryhmäliikuntaa tai käydä salilla, koska pelkään törmääväni vanhaan tuttuun!
Minua on kiusattu lapsuudessa, mutta ei nyt mitenkään suhteettoman paljon. Välttelemäni ihmiset eivät myöskään ole mitään vanhoja kiusaajiani, vaan jopa kouluaikaisia ystäviä!
En käsitä tätä ahdistusta. Mikä hitto minua vaivaa?! Olen tosi sosiaalinen ja reipas, ja tulen toimeen kaikkien ihmisten kanssa. Vaan ainoastaan silloin, jos en tunne heitä entuudestaan.
Onko muilla samaa vaivaa? Ja miten tästä pääsisi eroon?
Kommentit (39)
Minulla on kavereita joita ilmiselvästi myös ahdistaa kokea ainakin ja varsinkin niitä joita kiusasivat nuorena. Lisäksi yllättävän monella heistä oli vammainen sisar kotona josta eivät ikinä maininneet sanaakaan! Mikä on todella outoa tietysti ja nyt ehkä myöntävät miten typerää sekin oli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Täysin samat tunnelmat. Olen itse muuttanut 20 km päähän tästä pikkupaikkakunnasta. Mutta edelleen vierailen täällä suhteellisen usein, koska vanhemmat ja poikaystävä asuu siellä.
Itseänikään ei ole ikinä kiusattu tai mitään vastaavaa. Mutta jo kaupassa käyminen tällä paikkakunalla voi tuntua kiusalliselta, koska mietin, että törmäänköhän tuttuihin. Tiedän että todella moni vanhoista tutuista asuu edelleen tällä paikkukunnalla tai sitten ovat opiskeluiden jälkeen muuttaneet takaisin sinne.
En tiedä myöskään mistä nämä ajatukset kumpuavat. Jotenkin kun kouluajoista on vierähtänyt se reilu 10 vuotta jo niin ehkä haluaisi nämä tutut pitää siellä historiassa. En tiedä pystyisinkö ikinä enää asumaan kyseisellä paikkakunalla, mielestäni olisi stressavaa jatkuvasti törmätä vanhoihin tuttuihin tai ainakin pelätä törmäävänsä.
Kiitos sinullekin ajatuksiesi jakamisesta.
Olet aivan oikeassa, on todella stressaavaa törmätä jatkuvasti vanhoihin tuttuihin ja erityisesti pelätä heihin törmäämistä. Harmittaa hirveästi esimerkiksi se, etten voi mennä muutamaan liikkeeseen koska tiedän vanhojen tuttujen työskentelvän niissä.
Edellä mainitsemani "kevyen" kiusaamisen lisäksi minulla on tosi vahva päähänpinttymä siitä, mitä muut minusta ajattelevat. Pelkään sitä, että vanhat tutut ikään kuin pitävät minua pilkkanaan, koska olen (edelleen) pullukka enkä mitenkään erityisen kaunis. Minulla ei ole vielä minkäänlaista uraa tai menestystä takanani, vaikka olen jo yli 30v. Tuntuu, että vanhat tutut miettivät että "eipä tuokaan ole elämässään pitkälle pötkinyt".
ap
Vierailija kirjoitti:
Tuo voitetaan kohtaamalla näitä ihmisiä iha suoraan systemaattisesti ja keskustelemalla vaikka. Pelkoja päin menemällä ja voittamalla sen tunteen se ahdistus vähenee. Eli poisherkistä ne kammot laittamalla vaikka wc n seinälle kuvat niistä ja keskustelemalla heidän kanssa pytyllä:)! Et jaksa jauhaa joka päivä niitten naamojen kanssa vaan se vähitellen häipyy päästä ja kun sitten näet heitä niin ei tu nu enää miltään- asia on kanssaan käsitelty.
On mahdollista että ankara yliminäsi rankaisee sinua nyt pelolla esim ajatuksistakin joita sinulla oli nuorena noita tovereitasi kohtaan. Mutta sinun täytyy antaa itsellesi armoa olit vertaisnuorei heidän edessään ja sinulla oli oikeus ajatuksiisi.
Ainakin voit olla onnellinen ettet ole psykopaatti tai narsisti he eivät pysty tällaiseen itserefelktioon ja syyllisyyden kokemiseen.
Kiitos hyvästä vinkistä :D Ja muutenkin ajatuksia herättävästä kirjoituksesta.
Kiinnostava tuo viimein lauseesi. En tiennytkään tällaista piirrettä psykopaateista ja narsisteista.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tai linnoittaudu kotiin!
Tuskin se ap:n ongelmaa ratkaisee, todennäköisesti päinvastoin.
Juu ei. Haluaisin nimenomaan selvittää syyn tähän ahdistukseen ja käsitellä sen.
Lisää vinkkejä tai muita ahdistuneita?
ap
No minun ahdistukseni liittyvät jotenkin johonkin häpeään. MItä sinä häpeät?
Et ole menestynyt tarpeeksi hyvin (vs. kohtaat sen vanhan luokkakaverin)?
Ja (surullisiin, surulliseksi tekeviin) muistoihin paikoista ja ihmisistä. Tämän vuoksi muutto riittävän kauas (jota voi pakenemiseksikin kutsua; minä tehnyt) toimii hyvin. Tässä isohkossa kaupungissa paikat oli neutraaleja minulle tänne tullessa. Ei ole tienmutkaa, jossa veli tappoi itsensä; ei lapsuuden leikkipaikkaa jossa olit järjettömän onnellinen ja viaton ja vapaa (tila jota ei koskaan enää voi saavuttaa). .... Nämä saa vereslihalle.
Ehkä siinä terapiassa voi käsitellä sinun "pahoja paikkojasi" - mistä ne johtuu ja päästä niistä eteenpäin, irti.
Olet varmaan kokenut elämässäsi paljon muutoksia. Onko sinun vaikea nähdä elämäsi jatkumona? Ihmissuhteissa olemme rooliemme vankeja, kun kohtaat jonkun kaukaa menneisyydestä, joudut itsekin katsomaan itseäsi hänen silmin, kuin olisit velvollisuudessa lunastamaan sen koko yhteisen historianne pohjalta syntyneen kuvan, tällainen olen.
Jos kokee vanhat roolinsa ihmissuhteissa vieraiksi, voi olla hankala kohdata ihmisiä jotka ovat tunteneet sinut silloin kun olit jotain muuta.
En ole mielenterveyden ammattilainen mutta minulla on tällainen kokemus, että lapsuuden koulukiusaajatkin on helpompi kohdata kun käsitys omasta minuudesta sisältää itseni ennen ja nyt, ja vielä tulevaisuudessakin. Eheä minäkokemus ja se että tänä päivänä siinä kiusaajan edessä olen toki myös tuo kiusattu lapsi mutta myös aikuinen joka ei ole polvillaan toisen edessä, vaan tasavertainen. Kyllä ne on ne kiusaajat jotka minua välttelee enkä minä heitä. Kotikylä on ihana paikka käydä. Vielä parikymppisenä siellä ollessani mua vaivasi selittämätön ahdistus ja tunne kuin olisin suurennuslasin alla aina siellä ollessani. Nyt ei enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Niin tuttu tunne, ap. Jouduin nuoruudessa rankasti kiusatuksi ja syrjityksi. Ahdistaa ihan mahdollisuuskin törmätä vanhoihin "tuttuihin". Ahdistaa sekin, jos tiedän jonkun nykyisista tutuistani tuntevan nuoruuden painajaistuttujani ja ihan pääkaupunkiseudulla asun nykyisin, mutta Suomi ja maailma on pieni. Harvemmin kehenkään olen törmännyt, mutta sekin mahdollisuus on aina olemassa. Juuri nyt on kaikka tuolta osin hyvin. Ehkä he muistaisivat minut enää vain hämärästi. Ehkä olen suurennellut koko asiaa, eikä kukaan tai monikaan oikeasti toivoisi mulle niin paljoa pahaa, miltä nuoruudessa tuntui.
Olet turvallisuushakuinen ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee mieleen kysymys.
Jos törmäisitte ja hän kysyisi mitä teet nykyään ym. vastaavaa, niin häpeäisitkö omaa elämääsi verrattuna hänen elämään ja saavutuksiin?
Kannustan Sinua tekemään ja menemään välittämättä siitä ketä tuttuja siellä samaisessa paikassa onkaan. Usein nuo rajoitukset ym. uhkakuvat on vain ajatuksia, ei sen suurempaa.
Toivon, että rohkaistut ja teet niitä asioita mitä tahdot. :-)
Olisiko sinullakin 'takana loistava tulevaisuus'-syndrooma? Eli et kehtaa oikein näyttäytyä entisille koulukavereille, kun sinusta ei lopulta tullutkaan yhtään mitään.
Minulla on tuo. Olin älykäs ja nopeaoppinen, luokkani parhaita, mutta myös armottoman laiska. Niinpä minun loppuunsaatetut opintoni jäivät ylioppilastutkintoon. Onneksi asun kaukana kotiseudultani enkä näe koulukavereitani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta tuntuu että vähättelet kokemaasi kiusaamista? Kuitenkin se on selvästi jättänyt jälkensä sinuun. Minäkin ajattelin ennen, että minua ei kiusattu "oikeasti" koska en saanut turpaani joka päivä tai koska kiusaamistilanteita ei ollut edes joka päivä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kokemuksemme kiusaamisesta olisivat vähäpätöisempiä kuin muiden.
Ja joo, minäkin ahdistun ajatuksesta että törmäisin vanhoihin koulukavereihin. Asun 400 kilometrin päässä heistä, se on hyvä etäisyys. Mutta siellä käydessäni yritän tehdä ja mennä pelkäämättä törmäämistä heihin, sillä en halua antaa heille sellaista valtaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
tai linnoittaudu kotiin!
Tuskin se ap:n ongelmaa ratkaisee, todennäköisesti päinvastoin.
Juu ei. Haluaisin nimenomaan selvittää syyn tähän ahdistukseen ja käsitellä sen.
Lisää vinkkejä tai muita ahdistuneita?
ap
No minun ahdistukseni liittyvät jotenkin johonkin häpeään. MItä sinä häpeät?
Et ole menestynyt tarpeeksi hyvin (vs. kohtaat sen vanhan luokkakaverin)?
Ja (surullisiin, surulliseksi tekeviin) muistoihin paikoista ja ihmisistä. Tämän vuoksi muutto riittävän kauas (jota voi pakenemiseksikin kutsua; minä tehnyt) toimii hyvin. Tässä isohkossa kaupungissa paikat oli neutraaleja minulle tänne tullessa. Ei ole tienmutkaa, jossa veli tappoi itsensä; ei lapsuuden leikkipaikkaa jossa olit järjettömän onnellinen ja viaton ja vapaa (tila jota ei koskaan enää voi saavuttaa). .... Nämä saa vereslihalle.
Ehkä siinä terapiassa voi käsitellä sinun "pahoja paikkojasi" - mistä ne johtuu ja päästä niistä eteenpäin, irti.
Hyviä pointteja, kiitos.
Oikeastaan taidan hävetä eniten ulkomuotoani. Minua kiusattiin mm. lievästä ylipainosta lapsena ja edelleen olen ylipainoinen. Reilusti vieläpä. Hävettää näyttäytyä vanhojen "tuttujen" nähden, kun ajattelen heidän miettivän, että "ei tuokaan ole läskeistään päässyt".
Kirjoituksesi paikoista kosketti myös.
Elämässäni on tapahtunut raskaita ja ikäviäkin asioita ja eritoten tuo lapsuuden viattomuuden ja vapauden saavuttamaton tila nostatti melkein kyyneleet silmiin. Kaipaan (ja haikailen!) niiden lapsuuden hetkien äärelle, jolloin pitään pahaa ei ollut vielä tapahtunut. Kun kaikki oli vielä (minun elämässäni) hyvin ja perheenjäsenet elossa ja terveitä.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet varmaan kokenut elämässäsi paljon muutoksia. Onko sinun vaikea nähdä elämäsi jatkumona? Ihmissuhteissa olemme rooliemme vankeja, kun kohtaat jonkun kaukaa menneisyydestä, joudut itsekin katsomaan itseäsi hänen silmin, kuin olisit velvollisuudessa lunastamaan sen koko yhteisen historianne pohjalta syntyneen kuvan, tällainen olen.
Jos kokee vanhat roolinsa ihmissuhteissa vieraiksi, voi olla hankala kohdata ihmisiä jotka ovat tunteneet sinut silloin kun olit jotain muuta.
En ole mielenterveyden ammattilainen mutta minulla on tällainen kokemus, että lapsuuden koulukiusaajatkin on helpompi kohdata kun käsitys omasta minuudesta sisältää itseni ennen ja nyt, ja vielä tulevaisuudessakin. Eheä minäkokemus ja se että tänä päivänä siinä kiusaajan edessä olen toki myös tuo kiusattu lapsi mutta myös aikuinen joka ei ole polvillaan toisen edessä, vaan tasavertainen. Kyllä ne on ne kiusaajat jotka minua välttelee enkä minä heitä. Kotikylä on ihana paikka käydä. Vielä parikymppisenä siellä ollessani mua vaivasi selittämätön ahdistus ja tunne kuin olisin suurennuslasin alla aina siellä ollessani. Nyt ei enää.
Hyvä kirjoitus, kiitos.
Olet oikeassa siinä, että elämässäni on tapahtunut paljon muutoksia. Olen läpikäynyt yhden suuren kriisijakson, jonka aikana erityisesti (toki muulloinkin) koin kasvua ja kehitystä. En ole enää juurikaan se sama tyttö kuin lapsena, mutta jotenkin tuntuu, että menneisyyden "tuttujen" silmissä olen yhä samanlainen kuin nuorempana. Mietin sitä, mitä he minusta ajattelevat. Ja millaisena minua pitävät.
Oikeastaan on valaisevaa reflektoida näitä asioita. Nimittäin alan ymmärtää, että muodostan käsityksen itsestäni muiden ihmisten kautta. Millaisena he näkevät minut ja millaisena he pitävät minua. Mitä he minusta ajattelevat. Huh! Eihän niin pitäisi olla. Ei ihme, että olen jättäytynyt pois kaikesta harrastusmaailmasta, missä on pienikin mahdollisuus törmätä vanhoihin tuttuihin. Pelkään, että törmään ryhmäliikuntatunnilla vanhoihin tuttuihin, jotka nauravat minulle kun en pysy ryhmän mukana tai muuten vaan kämmäilen. En kehtaa edes hölkätä lenkillä, kun ajattelen, että ohiajavissa autoissa saattaa istua minulle nauravia vanhoja tuttuja menneisyydestäni.
Huh, kuulostaa varmaan aika älyttömältä nämä minun jutut.
ap
Vierailija kirjoitti:
Niin tuttu tunne, ap. Jouduin nuoruudessa rankasti kiusatuksi ja syrjityksi. Ahdistaa ihan mahdollisuuskin törmätä vanhoihin "tuttuihin". Ahdistaa sekin, jos tiedän jonkun nykyisista tutuistani tuntevan nuoruuden painajaistuttujani ja ihan pääkaupunkiseudulla asun nykyisin, mutta Suomi ja maailma on pieni. Harvemmin kehenkään olen törmännyt, mutta sekin mahdollisuus on aina olemassa. Juuri nyt on kaikka tuolta osin hyvin. Ehkä he muistaisivat minut enää vain hämärästi. Ehkä olen suurennellut koko asiaa, eikä kukaan tai monikaan oikeasti toivoisi mulle niin paljoa pahaa, miltä nuoruudessa tuntui.
Tätä minäkin olen usein miettinyt. Että liioittelenko koko asiaa. Ehkä he eivät edes muista minua tai kiusaamista ylipäätään?
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleen kysymys.
Jos törmäisitte ja hän kysyisi mitä teet nykyään ym. vastaavaa, niin häpeäisitkö omaa elämääsi verrattuna hänen elämään ja saavutuksiin?
Kannustan Sinua tekemään ja menemään välittämättä siitä ketä tuttuja siellä samaisessa paikassa onkaan. Usein nuo rajoitukset ym. uhkakuvat on vain ajatuksia, ei sen suurempaa.
Toivon, että rohkaistut ja teet niitä asioita mitä tahdot. :-)
Kyllä varmaankin häpeäisin. Kuten sanoin, en ole ertyisen menestynyt elämässäni. Toisaalta en ole vielä valmistunutkaan, joten ura ei ole saanut mahdollisuutta "lähteä käyntiin".
Olen kylläkin elänyt melko tapahtumarikasta elämää. Matkustellut paljon, asunut ulkomailla jne. Ne ovat asioita, joita "vanhat tutut" ovat ihastelleet. Tavallaan kai syytä häpeään ei siis olisi.
Toisaalta tällä hetkellä häpeän ehdottomasti eniten ulkonäköäni, kuten tuossa aiemmin sanoinkin.
ap
Vierailija kirjoitti:
Minusta tuntuu että vähättelet kokemaasi kiusaamista? Kuitenkin se on selvästi jättänyt jälkensä sinuun. Minäkin ajattelin ennen, että minua ei kiusattu "oikeasti" koska en saanut turpaani joka päivä tai koska kiusaamistilanteita ei ollut edes joka päivä. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kokemuksemme kiusaamisesta olisivat vähäpätöisempiä kuin muiden.
Ja joo, minäkin ahdistun ajatuksesta että törmäisin vanhoihin koulukavereihin. Asun 400 kilometrin päässä heistä, se on hyvä etäisyys. Mutta siellä käydessäni yritän tehdä ja mennä pelkäämättä törmäämistä heihin, sillä en halua antaa heille sellaista valtaa.
Hyvä pointti taas!
Voi hyvinkin olla, että vähättelen kokemaani kiusaamista. Ei ole tullut aiemmin mieleenkään. Jotenkin sitä kuvittelee, että kiusaaminen on "oikeaa" jos siihen sisältyy fyysistä väkivaltaa (jota muuten koin lievässä ja uhittelevassa muodossa, toisin kuin virheellisesti aiemmin sanoin), rajua syrjimistä ja nimittelyä, sekä yksinäisyyttä.
ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet varmaan kokenut elämässäsi paljon muutoksia. Onko sinun vaikea nähdä elämäsi jatkumona? Ihmissuhteissa olemme rooliemme vankeja, kun kohtaat jonkun kaukaa menneisyydestä, joudut itsekin katsomaan itseäsi hänen silmin, kuin olisit velvollisuudessa lunastamaan sen koko yhteisen historianne pohjalta syntyneen kuvan, tällainen olen.
Jos kokee vanhat roolinsa ihmissuhteissa vieraiksi, voi olla hankala kohdata ihmisiä jotka ovat tunteneet sinut silloin kun olit jotain muuta.
En ole mielenterveyden ammattilainen mutta minulla on tällainen kokemus, että lapsuuden koulukiusaajatkin on helpompi kohdata kun käsitys omasta minuudesta sisältää itseni ennen ja nyt, ja vielä tulevaisuudessakin. Eheä minäkokemus ja se että tänä päivänä siinä kiusaajan edessä olen toki myös tuo kiusattu lapsi mutta myös aikuinen joka ei ole polvillaan toisen edessä, vaan tasavertainen. Kyllä ne on ne kiusaajat jotka minua välttelee enkä minä heitä. Kotikylä on ihana paikka käydä. Vielä parikymppisenä siellä ollessani mua vaivasi selittämätön ahdistus ja tunne kuin olisin suurennuslasin alla aina siellä ollessani. Nyt ei enää.
Hyvä kirjoitus, kiitos.
Olet oikeassa siinä, että elämässäni on tapahtunut paljon muutoksia. Olen läpikäynyt yhden suuren kriisijakson, jonka aikana erityisesti (toki muulloinkin) koin kasvua ja kehitystä. En ole enää juurikaan se sama tyttö kuin lapsena, mutta jotenkin tuntuu, että menneisyyden "tuttujen" silmissä olen yhä samanlainen kuin nuorempana. Mietin sitä, mitä he minusta ajattelevat. Ja millaisena minua pitävät.
Oikeastaan on valaisevaa reflektoida näitä asioita. Nimittäin alan ymmärtää, että muodostan käsityksen itsestäni muiden ihmisten kautta. Millaisena he näkevät minut ja millaisena he pitävät minua. Mitä he minusta ajattelevat. Huh! Eihän niin pitäisi olla. Ei ihme, että olen jättäytynyt pois kaikesta harrastusmaailmasta, missä on pienikin mahdollisuus törmätä vanhoihin tuttuihin. Pelkään, että törmään ryhmäliikuntatunnilla vanhoihin tuttuihin, jotka nauravat minulle kun en pysy ryhmän mukana tai muuten vaan kämmäilen. En kehtaa edes hölkätä lenkillä, kun ajattelen, että ohiajavissa autoissa saattaa istua minulle nauravia vanhoja tuttuja menneisyydestäni.
Huh, kuulostaa varmaan aika älyttömältä nämä minun jutut.
ap
Ei kuulosta, olen käynyt saman läpi mutta aika monta identiteettikriisiä se otti ennen kuin kasvoin sen yli. Tuo ristiriita siinä miten muut kokevat minut vs miten koen itseni on normaali kehityskriisi ja sen ratkaiseminen synnyttää ihmiselle eheämmän kuvan itsestään. Ajattele näitä kasvukipuina, olet tosi vahva kun tässä jo menossa.
Eikä se tarkoita että kaikkien seurasta tarvitsee nauttia. Jotkut ihmiset jää menneisyyteen syystä. Jos nyt tähtäisit siihen ettei sinun yksin ollessasi tarvitse miettiä ketä kulman takaa saattaa eteen astua, tiedän kokemuksesta että se kuluttaa ja aiheuttaa turhaa ahdistusta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olet varmaan kokenut elämässäsi paljon muutoksia. Onko sinun vaikea nähdä elämäsi jatkumona? Ihmissuhteissa olemme rooliemme vankeja, kun kohtaat jonkun kaukaa menneisyydestä, joudut itsekin katsomaan itseäsi hänen silmin, kuin olisit velvollisuudessa lunastamaan sen koko yhteisen historianne pohjalta syntyneen kuvan, tällainen olen.
Jos kokee vanhat roolinsa ihmissuhteissa vieraiksi, voi olla hankala kohdata ihmisiä jotka ovat tunteneet sinut silloin kun olit jotain muuta.
En ole mielenterveyden ammattilainen mutta minulla on tällainen kokemus, että lapsuuden koulukiusaajatkin on helpompi kohdata kun käsitys omasta minuudesta sisältää itseni ennen ja nyt, ja vielä tulevaisuudessakin. Eheä minäkokemus ja se että tänä päivänä siinä kiusaajan edessä olen toki myös tuo kiusattu lapsi mutta myös aikuinen joka ei ole polvillaan toisen edessä, vaan tasavertainen. Kyllä ne on ne kiusaajat jotka minua välttelee enkä minä heitä. Kotikylä on ihana paikka käydä. Vielä parikymppisenä siellä ollessani mua vaivasi selittämätön ahdistus ja tunne kuin olisin suurennuslasin alla aina siellä ollessani. Nyt ei enää.
Hyvä kirjoitus, kiitos.
Olet oikeassa siinä, että elämässäni on tapahtunut paljon muutoksia. Olen läpikäynyt yhden suuren kriisijakson, jonka aikana erityisesti (toki muulloinkin) koin kasvua ja kehitystä. En ole enää juurikaan se sama tyttö kuin lapsena, mutta jotenkin tuntuu, että menneisyyden "tuttujen" silmissä olen yhä samanlainen kuin nuorempana. Mietin sitä, mitä he minusta ajattelevat. Ja millaisena minua pitävät.
Oikeastaan on valaisevaa reflektoida näitä asioita. Nimittäin alan ymmärtää, että muodostan käsityksen itsestäni muiden ihmisten kautta. Millaisena he näkevät minut ja millaisena he pitävät minua. Mitä he minusta ajattelevat. Huh! Eihän niin pitäisi olla. Ei ihme, että olen jättäytynyt pois kaikesta harrastusmaailmasta, missä on pienikin mahdollisuus törmätä vanhoihin tuttuihin. Pelkään, että törmään ryhmäliikuntatunnilla vanhoihin tuttuihin, jotka nauravat minulle kun en pysy ryhmän mukana tai muuten vaan kämmäilen. En kehtaa edes hölkätä lenkillä, kun ajattelen, että ohiajavissa autoissa saattaa istua minulle nauravia vanhoja tuttuja menneisyydestäni.
Huh, kuulostaa varmaan aika älyttömältä nämä minun jutut.
ap
Ei kuulosta, olen käynyt saman läpi mutta aika monta identiteettikriisiä se otti ennen kuin kasvoin sen yli. Tuo ristiriita siinä miten muut kokevat minut vs miten koen itseni on normaali kehityskriisi ja sen ratkaiseminen synnyttää ihmiselle eheämmän kuvan itsestään. Ajattele näitä kasvukipuina, olet tosi vahva kun tässä jo menossa.
Eikä se tarkoita että kaikkien seurasta tarvitsee nauttia. Jotkut ihmiset jää menneisyyteen syystä. Jos nyt tähtäisit siihen ettei sinun yksin ollessasi tarvitse miettiä ketä kulman takaa saattaa eteen astua, tiedän kokemuksesta että se kuluttaa ja aiheuttaa turhaa ahdistusta.
Hullua, että tässä iässä alkaa läpikäydä tällaisia kriisejä. Jotenkin sitä kuvittelee, että nuo kehityskriisit tulisi läpikäytyä paljon aikaisemmin eikä kolmenkympin paremmalla (vai pahemmalla :) puolella.
ap
Kuulostaa, ap., lievältä traumatisaatiolta. Menneisyyden ihmisten näkeminen aktivoi ikäviä muistoja mm. koulukiusaamisesta, ja muistot tunteita.
Minusta siihen ei välttämättä tarvita keskusteluterapiaa. Eivät terapeutitkaan sitä paitsi mitään ihmeidentekijöitä ole kysymyksineen.
Älä välttele ikäviä tunteita. Erittele niiden syitä. Anna tunteille ja ajatuksille nimet, niin niiden ahdistavuus vähenee.
Kiitos kun jaoit kokemukseksi. Ja mukava kuulla, että olet päässyt ahdistuksestasi eroon :)
Tuosta voisi olla kyse omallakin kohdallani, että jollain tapaa vanhat ajat aiheuttavat minussa häpeää. En varsinaisesti töppäillyt pahemmin lapsena, mutta muutamia (kiusaamiseenkin johtaneita) tapahtumia ja tilanteita tulee mieleeni. Lisäksi kärsin parista ikävästä sairaudesta/vaivasta, joita häpesin paljon, ja joiden vuoksi tulin myös pilkatuksi.
Olin myös vähän hissukka nyhverö, enkä osannut pitää puoliani. Vanhempani tekivät sen puolestani, joka tietysti pahensi kiusaamista entisestään..
Vaikka puhun nyt kiusaamisesta, niin kuten sanoinkin, ei se ollut mitään kovin rajua kiusaamista. Ystäviä minulla kuitenkin on ollut paljon aina, enkä ole kokenut koskaan fyysistä kiusaamista tai yksinäisyyttä ja eristyneisyyttä.
ap