Ethän huuda? Minusta lapsille ei saa huutaa :(

Yritän parhaani etten huutaisi. Itse kasvoin fyysisellä ja henkisellä väkivallalla, ja kyllähän siihen se huutaminenkin kuului, eikä sen "kasvatuksen" lopputulos ole kovin hääppöinen. Olen hermoraunio ja säikyn vieläkin kovia ääniä. Muutaman kerran olen itse suuttuessani korottanut ääntä, mutta se on loppunut kuin seinään heti kun tajuan lapsen pelkäävän. Tiedostan olevani vihaisena kovaääninen ja uhkaava. Mitä se muutenkaan auttaa 2-vuotiaalle kiljua pää punaisena. Ei se ratkaise mitään että heittäytyy uhmaikäiseksi uhmaikäistä vastaan. Paljon parempi että vanhemman syli on turvallinen ja tämän kanssa voi puhua niinkuin ihmisten kuuluu, silloinkin kun on tullut tehtyä tyhmyyksiä. Olen huomannut että kyllä vain se taaperokin rauhoittuu ja kuuntelee, kun näyttää esimerkkiä miten niitä vaikeita tunteita käsitellään.

Ymmärrän nyt miksi vanhempani huusivat. Ei siksi että me lapset olisimme olleet ihan kauheita, kuten he sen selittivät. Äiti oli samanlainen hermoraunio kuin minä nyt ja isä väkivallalla kasvatettu. Heillä ei ollut mallia toimia toisin. Ikävä kyllä heidän rakkautensa meitä lapsia kohtaan ei riittänyt yrittämään toimia oikealla tavalla. Totuttujen toimintamallien muuttaminen on vaikeaa, tiedän sen nyt omasta kokemuksesta, mutta hyviä uutisia kaikille: se on kuitenkin mahdollista.

Vierailija kirjoitti:

Minä olen AP:n kanssa samaa mieltä. Olen itse siis kahden alle kouluikäisen isä ja minua ärsyttää vaimoni tapa huutaa ja korottaa ääntä ihan mitättömistä jutuista. Ja nythän tilanne on se, että lapset uskovat minua ihan normaaliäänisin ohjein, mutta vaimo joutuu huutamaan jo hyvin pienistä jutuista.

Mielestäni lapset kuitenkin oppivat aikuisilta toimintamalleja ja jos aina kaikki konfliktit ratkotaan huutamalla, niin mitäs muuta ne lapsetkaan sitten osaavat.

Itse joudun ääntä korottamaan (en huutamaan) ehkä kerran tai kaksi päivässä. Jos sen tiheämmäksi menee, niin alan itse miettiä, mitä olen tehnyt väärin.

Nimenomaan, kyllähän aikuisen tulee tarkastella toimintaansa jos lapsille huutaminen on arkipäivää. Ei sen kuulu olla. Ap

Up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä ainakin korotan usein ääntäni. Alun perin ajattelin, että ei saisi huutaa. Mutta nykyisin huudan harva se päivä.

Syinä joskus viestin perillemeno (jonka vuoksi huutamista ei tietenkään suositella), joskus kova väsymys tai sairaus, joskus suuttuminen.

Ja joskus se, että en muutenkaan ole pieniäänisimmästä päästä innostuessani tai ollessani tunteiden vallassa.

Voisiko tehokkaampaa olla esim. ystävällisesti lapsen toiminnan pysäyttäminen, katsekontakti ja sitten nätisti asian sanominen?

Minusta siis huutaminen tai huudahdus sopii lähinnä siihen, jos lapsi on vaarassa. Ap

No nykyisin ei kyse ole toiminnan pysäyttämisestä huutamalla, vaan lähinnä se, että kun viideskään nätisti sanottu lause ei saa mitään toimintaa aikaan, niin lopulta tulee huudahdettua.

Onko "vika" tällöin siis ainoastaan lapsessa? Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heh, onko sulla itsellä lapsia?

Hei! Luethan aloitukseni, vastaus kysymykseesi ilmenee siitä. Olisikohan sinulla kommentoitavaa itse aiheeseen tai kenties jopa kokemusta? Ap

Nii, kysymys oli aseteltu juuri niin, että ymmärtäisit puhuvasi asiasta josta et tiedä.

Mitä ihmettä sä siä kotiäidillä luuhaat?

Kuten joku sanoikin, pahempaa on mulkoilu ja äänetön toisen arvostelu. Usein tulee karjaistua että ei perkele taas, kun se maitomuki kaatuu taas kerran juuri kun istut itse ja on noin sata kertaa kehottanut siirtämään lasin keskemmälle pöytää. Myös silloin karjaisu tehoaa hyvin, kun kyseessä on tilanne jossa lapsen joku tekeminen täytyy saada loppumaan sillä sekuntilla.

Vierailija kirjoitti:

Yritän parhaani etten huutaisi. Itse kasvoin fyysisellä ja henkisellä väkivallalla, ja kyllähän siihen se huutaminenkin kuului, eikä sen "kasvatuksen" lopputulos ole kovin hääppöinen. Olen hermoraunio ja säikyn vieläkin kovia ääniä. Muutaman kerran olen itse suuttuessani korottanut ääntä, mutta se on loppunut kuin seinään heti kun tajuan lapsen pelkäävän. Tiedostan olevani vihaisena kovaääninen ja uhkaava. Mitä se muutenkaan auttaa 2-vuotiaalle kiljua pää punaisena. Ei se ratkaise mitään että heittäytyy uhmaikäiseksi uhmaikäistä vastaan. Paljon parempi että vanhemman syli on turvallinen ja tämän kanssa voi puhua niinkuin ihmisten kuuluu, silloinkin kun on tullut tehtyä tyhmyyksiä. Olen huomannut että kyllä vain se taaperokin rauhoittuu ja kuuntelee, kun näyttää esimerkkiä miten niitä vaikeita tunteita käsitellään.

Ymmärrän nyt miksi vanhempani huusivat. Ei siksi että me lapset olisimme olleet ihan kauheita, kuten he sen selittivät. Äiti oli samanlainen hermoraunio kuin minä nyt ja isä väkivallalla kasvatettu. Heillä ei ollut mallia toimia toisin. Ikävä kyllä heidän rakkautensa meitä lapsia kohtaan ei riittänyt yrittämään toimia oikealla tavalla. Totuttujen toimintamallien muuttaminen on vaikeaa, tiedän sen nyt omasta kokemuksesta, mutta hyviä uutisia kaikille: se on kuitenkin mahdollista.

Tässäkin mahtava esimerkki. Karjut sitten 2 vuotiaalle JO, ja kuvittelet selviäväsi sen kanssa ilman äänen korottamista? No heh heh. Tokkopa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heh, onko sulla itsellä lapsia?

Hei! Luethan aloitukseni, vastaus kysymykseesi ilmenee siitä. Olisikohan sinulla kommentoitavaa itse aiheeseen tai kenties jopa kokemusta? Ap

Nii, kysymys oli aseteltu juuri niin, että ymmärtäisit puhuvasi asiasta josta et tiedä.

Mitä ihmettä sä siä kotiäidillä luuhaat?

Kuten joku sanoikin, pahempaa on mulkoilu ja äänetön toisen arvostelu. Usein tulee karjaistua että ei perkele taas, kun se maitomuki kaatuu taas kerran juuri kun istut itse ja on noin sata kertaa kehottanut siirtämään lasin keskemmälle pöytää. Myös silloin karjaisu tehoaa hyvin, kun kyseessä on tilanne jossa lapsen joku tekeminen täytyy saada loppumaan sillä sekuntilla.

Sinäpä puolestaan näytät tietävän kasvatuksesta paljonkin. Kirosanojen huutaminen onkin paras keino kasvattaa lapsia. Eiku..

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ei tasainen luonne. Ilmaisemme myös tykkäämisen tunteet vahvasti...taas paheksuntaa. Halaamme joka päivä ja sanomme että rakastamme.

Voimme myös puhua täysin aidosti siltä miltä tuntuu.

En mene rikki jos joku korottaa ääntään.

Äänen kovuus tai hiljaisuus ei ole minusta hyvyyden tai pahuuden mitta.

Pahaa voi kuiskata ja pahaa voi tehdä hymyssä suin maireasti.

Tasaiset ihmiset saavat olla tasaisia, mutta kaikki eivät ole sellaisia.

Niin totta!!! Anoppi on poikansa kasvattanut näillä suu maireassa hymyssä hampaiden välistä sihahdetuilla käskyillä. Itse mielummin sanon kovemmin ja jopa karjaisen jotta asia menee perille, ja sentään näytän tunteeni.

Minkään lapsettoman besservisserin on muuten ihan turha kuvitella tietävänsä kaikkea.

Tunnekylmyys ja esittäminen onnistuu kaikilta, harvoilta kuitenkin onnistuu aito välittäminen, rakastaminen ja tunteiden näyttäminen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heh, onko sulla itsellä lapsia?

Hei! Luethan aloitukseni, vastaus kysymykseesi ilmenee siitä. Olisikohan sinulla kommentoitavaa itse aiheeseen tai kenties jopa kokemusta? Ap

Nii, kysymys oli aseteltu juuri niin, että ymmärtäisit puhuvasi asiasta josta et tiedä.

Mitä ihmettä sä siä kotiäidillä luuhaat?

Kuten joku sanoikin, pahempaa on mulkoilu ja äänetön toisen arvostelu. Usein tulee karjaistua että ei perkele taas, kun se maitomuki kaatuu taas kerran juuri kun istut itse ja on noin sata kertaa kehottanut siirtämään lasin keskemmälle pöytää. Myös silloin karjaisu tehoaa hyvin, kun kyseessä on tilanne jossa lapsen joku tekeminen täytyy saada loppumaan sillä sekuntilla.

Sinäpä puolestaan näytät tietävän kasvatuksesta paljonkin. Kirosanojen huutaminen onkin paras keino kasvattaa lapsia. Eiku..

Ei, kyllä se tulee kuule ihan luonnostaan ja on hyvä että tulee. Ne esittävät " jaksaa jaksaa" mammat on usein siellä sillan vieressä ( lue pitkäniemi) kun ei jaksakaan enää esittää täydellistä.

Meillä sitten sanotaan että rakastetaankin, ja se näytetään. JA IHAN AIDOSTI, ei tarvi esittää mitään.. Et sori vaan.;)

Niin ja mitä sä siä kotiäidillä luuhaat? Et vastannut.

Tässä täytyy nyt erottaa sellainen jokaikisestä pikkuasiasta huutaminen ja valittaminen siitä kun suuttuu välillä.

Itse en en huuda lapselle vahingousta joita sattuu kaikille. Huudan kun samasta asiasta on sanottu hyvällä vaikka kuinka.

Välillä on vaan pakko, eikä sille voi mitään. Turhaa karjumista en tajua, enkä sitä että aikuinen ei hoida väsymystään kuntoon, mutta joskus huudan ja täytyy sanoa että ihan aiheesta!;)

Vierailija kirjoitti:

Minkään lapsettoman besservisserin on muuten ihan turha kuvitella tietävänsä kaikkea.

Sittenkö tietää kaiken, kun on lapsia? Naps vaan ja synnytyksen yhteydessä avautuu pääsy viisauden lähteelle?

Kumma kyllä niitä lapsia vähän väliä huostaanotetaan biologisilta vanhemmiltaan, ja kouluissa paikkaillaan epävakaiden perheiden tarjoamaa kasvatusta.

Pistää vaan silmään tuo asenne lapsettomia kohtaan. Itse olen lapsettomuustaustainen, nykyään on myös omia lapsia. Työskentelen lasten parissa, eivätkä kasvatusajatukseni ja taitoni ole muuttuneet yhtään omien lasten myötä. En kokenut mitään suurta valaistumista. Ketjun aloittaja ilmaisi myös kokemuksensa lasten parista, ei hän ole 'ummikko'.

Pahoittelen avautumista, ärsyttää vaan moinen ylimielinen asenne.

Ihmiset eivät ole oikeasti täydellisiä joskus vanhempi on epäoikeudenmukainen vain väsymystään. Voi siis suuttua lapselle myös pikkuasiasta.

Näin se vaan menee. Toiset on tässä rehellisempiä kuin toiset.

Minusta tahallinen ilkeys on pahinta.

Se myös jos käyttää lasta välikappaleena jossain omassa riidassaan. Ryyppyporukoiden ja rikollisten keskelle ei lapset kuulu.

Vierailija kirjoitti:

kun lapsi kaataa vahingossa maidon, pukee liian hitaasti, unohtaa jotain tai leikkii kovaäänisesti - ihan siis tilanteissa, joissa minusta voisi sanoa lapselle ihan kauniistikin.

Puusilmäinen ihanteellisuus ei ole hyväksi, mutta ei myöskään lasta latistava raivoaminen. Vahingoista ei huudeta. Tuli mieleeni kauppareissu 7v poikani kanssa. Ohitsemme kulki toinen perhe kahden pienemmän lapsen kanssa. Äiti työnsi ostoskärryä reippaasti eteenpäin ja toinen lapsista ryntäsi yllättäen juoksuun kärryjen edestä. Äiti ehti huudahtaa puolikkaan varoitusta, mutta törmäsi samalla lapseen. Lapsi kaatui tönäisyn voimasta ja äiti ärjäisi hänelle kiukkuisesti jotakin "siinä se nyt taas nähtiin..." -tyylistä. Lapsi itki ja oma poikani sanoi minulle vaivihkaa, että onpas siinä huono äiti kun huutaa eikä lohduta, kun toinen kaatuu.

Hidas pukija on luultavasti temperamenttinsa uhri. Tai asia, jota varten pitää pukeutua on vastenmielinen. Huutaminen ei varsinaisesti auta. Yksittäistapauksissa se on silti joskus pakko. Jotta ehdittäisiin sinne, minne on pakko ehtiä.

Kovaäänistä leikkiä sen sijaan on monenlaista. Jos esimerkiksi 3-5 ipanan lauma mennä tömistää hullun kiilto silmissä ja tuhoaa kaiken tieltään, niin siinä ei aleta leperrellä yhdelle kerrallaan silmiin katsoen. Vaan huudetaan niin kovaa, että meno lakkaa. Pahimpia pukareita joutuu luultavasti lisäksi tarttumaan kiinni melkoisen kovakouraisesti.

Ei ole varmaan täydellistä, mutta ei elämän pidäkään olla sitä.

- Viiden äiti

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Heh, onko sulla itsellä lapsia?

Hei! Luethan aloitukseni, vastaus kysymykseesi ilmenee siitä. Olisikohan sinulla kommentoitavaa itse aiheeseen tai kenties jopa kokemusta? Ap

Nii, kysymys oli aseteltu juuri niin, että ymmärtäisit puhuvasi asiasta josta et tiedä.

Mitä ihmettä sä siä kotiäidillä luuhaat?

Kuten joku sanoikin, pahempaa on mulkoilu ja äänetön toisen arvostelu. Usein tulee karjaistua että ei perkele taas, kun se maitomuki kaatuu taas kerran juuri kun istut itse ja on noin sata kertaa kehottanut siirtämään lasin keskemmälle pöytää. Myös silloin karjaisu tehoaa hyvin, kun kyseessä on tilanne jossa lapsen joku tekeminen täytyy saada loppumaan sillä sekuntilla.

Sinäpä puolestaan näytät tietävän kasvatuksesta paljonkin. Kirosanojen huutaminen onkin paras keino kasvattaa lapsia. Eiku..

Ei, kyllä se tulee kuule ihan luonnostaan ja on hyvä että tulee. Ne esittävät " jaksaa jaksaa" mammat on usein siellä sillan vieressä ( lue pitkäniemi) kun ei jaksakaan enää esittää täydellistä.

Meillä sitten sanotaan että rakastetaankin, ja se näytetään. JA IHAN AIDOSTI, ei tarvi esittää mitään.. Et sori vaan.;)

Selittelysi ei saa minua hyväksymään tuota perkeleen huutamista lapselle. Et sori vaan. ;)

Eikä sillä väliä ole, hyväksynkö vai en, kukin taplaa tyylillään. Sääliksi vaan käy.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä mä ainakin korotan usein ääntäni. Alun perin ajattelin, että ei saisi huutaa. Mutta nykyisin huudan harva se päivä.

Syinä joskus viestin perillemeno (jonka vuoksi huutamista ei tietenkään suositella), joskus kova väsymys tai sairaus, joskus suuttuminen.

Ja joskus se, että en muutenkaan ole pieniäänisimmästä päästä innostuessani tai ollessani tunteiden vallassa.

Voisiko tehokkaampaa olla esim. ystävällisesti lapsen toiminnan pysäyttäminen, katsekontakti ja sitten nätisti asian sanominen?

Minusta siis huutaminen tai huudahdus sopii lähinnä siihen, jos lapsi on vaarassa. Ap

Typeriä neuvoja, ap. Ehkä sinulle on sattunut harvinaisen helppo lapsi, kun tuollaisella keinolla pärjäät. Tuollaiset lässytäjät pilaavat lapsensa. Ilmeisesti kuvittelet, että äänen korottaminen tarkoittaa mielipuolen raivolla karjumista. Jotain suhteellisuudentajua toivoisi näihin aloituksiin. Edes joskus.

Idiootteja vastauksia. Ap:llä ei edelleenkään ole itsellään lapsia. Miten te oikein luette näitä aloituksia ?!

Kaikista kauheinta on katsoa sellaista, yleensä äitiä, jolla ei ole mitään otetta lapsiinsa. Huutaa esim. pää punaisena jossain leikkpuistossa tms. ja kakarat ei korviaan  lotkauta. Sanoo viisi kertaa, että nyt lähdetään mutta mitään ei tapahdu. Sitten kun ne lapset on teinejä on ihan turha enää yrittää asettaa jotain rajoja. Siinä vaiheessa aika moni jo luovuttaakin, peli on menetetty.

Oli just joku haastattelu yläkouluikäisille ja eniten kertoivat arvostavansa opettajaa. joka ei huuda ja raivoa  ja on kiinnostunut omasta aineestaan. Plus joka kunnioittaa myös niitä oppilaita. Opettaja, joka huutaa ja keuhkoaa, on väärällä alalla. Ihan sama vanhempien kanssa. Sellainen ei saa mitään kunnioitusta.

Kannattaisi oikeasti miettiä sitä lasten hankkimista jos on jo valmiiksi lyhytpinnainen.

Huudan ja välillä annan pitkin korvia, miten muutenkaan siitä lapsesta ikinä kasvaa mitään?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yritän parhaani etten huutaisi. Itse kasvoin fyysisellä ja henkisellä väkivallalla, ja kyllähän siihen se huutaminenkin kuului, eikä sen "kasvatuksen" lopputulos ole kovin hääppöinen. Olen hermoraunio ja säikyn vieläkin kovia ääniä. Muutaman kerran olen itse suuttuessani korottanut ääntä, mutta se on loppunut kuin seinään heti kun tajuan lapsen pelkäävän. Tiedostan olevani vihaisena kovaääninen ja uhkaava. Mitä se muutenkaan auttaa 2-vuotiaalle kiljua pää punaisena. Ei se ratkaise mitään että heittäytyy uhmaikäiseksi uhmaikäistä vastaan. Paljon parempi että vanhemman syli on turvallinen ja tämän kanssa voi puhua niinkuin ihmisten kuuluu, silloinkin kun on tullut tehtyä tyhmyyksiä. Olen huomannut että kyllä vain se taaperokin rauhoittuu ja kuuntelee, kun näyttää esimerkkiä miten niitä vaikeita tunteita käsitellään.

Ymmärrän nyt miksi vanhempani huusivat. Ei siksi että me lapset olisimme olleet ihan kauheita, kuten he sen selittivät. Äiti oli samanlainen hermoraunio kuin minä nyt ja isä väkivallalla kasvatettu. Heillä ei ollut mallia toimia toisin. Ikävä kyllä heidän rakkautensa meitä lapsia kohtaan ei riittänyt yrittämään toimia oikealla tavalla. Totuttujen toimintamallien muuttaminen on vaikeaa, tiedän sen nyt omasta kokemuksesta, mutta hyviä uutisia kaikille: se on kuitenkin mahdollista.

Tässäkin mahtava esimerkki. Karjut sitten 2 vuotiaalle JO, ja kuvittelet selviäväsi sen kanssa ilman äänen korottamista? No heh heh. Tokkopa.

Olen huutanut muutaman kerran, JO, ja vain sen takia että se on se malli jonka olen omilta vanhemmiltani oppinut. Kyse ei siis ollut siitä mitä lapsi teki, vaan siitä etten osannut sillä hetkellä käsitellä omia vaikeita tunteitani. Tunteiden käsittely on taito, jonka jokainen terve aikuinen jo hallitsee, ja uhmaikäiset vasta opettelee. Sinä ja minä olemme siis jääneet uhmaikäisten tasolle, mutta minä olen edennyt vaiheeseen jossa myönnän ongelman ja pyrin kasvamaan aikuiseksi.

Tiedän selviäväni ilman äänen korottamista ja varsinkin ilman väkivaltaa, enkä edes koe raivoamisen olevan tarpeen kun tämä uusi terve toimintamalli toimii niin paljon paremmin. En olisi varmaan minäkään uskonut jos en olisi kokeillut, vaan jatkanut "perinnettä", koska onhan se maidon kaatuminen pöydälle riittävä syy rähjätä.

Kirjoituksestasi välittyy vahvasti kuva että defenssit on päällä. Jos lasket ne, saatat oppia jotain uutta, mikä on hyväksi sinulle ja erityisesti lapsellesi.