Lue keskustelun säännöt.
Älyttömät/itsekeskeiset ym. kommentit, joita olet saanut kuulla elämän potkiessa päähän
03.04.2017 |
Mitä älytöntä, itsekeskeistä tms olet joutunut kuulemaan tilanteessa, jossa elämä on potkinut sinua päähän?
Olin pitkän seurustelun jälkeen mennyt mieheni kanssa naimisiin. Ero tuli vain pari vuotta häiden jälkeen miehen lähtiessä yllättäen toisen naisen matkaan. Olin syvästi järkyttynyt tapahtuneesta. Ystävä siinä totesi, kuinka häntä nyt harmittaa, "kun teille tuli ostettua niin hyvä häälahja, joka meni eron myötä ihan hukkaan" ja kun hääpaikalle pääseminen vaati vaivaa. Tuntui tylyltä, kun toinen mietti hukkaan mennyttä rahaa tuossa tilanteessa.
Ap
Kommentit (77)
Lapseni sairastui vakavasti ja lopullisesti. Toinen tokas että onneksi hänen lapsensa on terveitä.
Niinpä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotkut eivät vaan kertakaikkiaan osaa kommentoida asioita mitenkään muuten kuin itsensä kautta. Pääsääntöisesti tämä menee pieleen, niin huonojen kuin hyvienkin asioiden kommentoinnissa. Huonojen asioiden kommentoinnissa tässä ketjussa olevia juttuja, ilonaiheiden kommentoinnissa tulee vaikutelma kilpailuhenkisestä keulimisesta ("kyllä minäkin, mun mies, lapsi, serkun kaima tms") vaikkei ehkä aina ole sellaiseksi tarkoitettu. Sosiaalista taitoa ei kumpikaan näistä vastaustavoista osoita. Joskus pitää vaan antaa tilaa toisellekin, kyllä se omakin vuoro sieltä tulee.
Kuulun tiiviiseen (?) kaveriporukkaan. Yksi on järjestänyt puolisolleen, jonka myös tunnen ja on oltu tekemisissä, isot synttärijuhlat ensi viikonlopuksi. Olen porukastamme paikkakunnan ainoa, jota ei ole kutsuttu. Yhdelle porukasta tätä kovasti harmittelin ja ihmettelin, hän tuumasi että ehditäänhän me hyvin tulevaisuudessa olla yhdessä ja viettää porukalla aikaa joskus toiste.
Niin, jos nyt ei ollut ihan siitä kysymys...
Mä myös sairastuttuani sain kuulla aika välinpitämätöntä tekstiä.
Eräs kaveri kertoi samantien että tietää naisen joka sairasti samaa kuin minä ja kuoli vaan 42 vuotiaana.
Juu kiitos, totahan mä kaipasin, kiva kuulla!
Sitten useamman suusta just tätä että, "oo onnellinen, ois voinut olla syöpäkin"
Kolmasluokkalainen sanoi opelleen eli mulle . Ei kiinnosta painu sinne kotiis kiukuttelee
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sairastuin ms-tautiin.
Yksi kaveri vuodatti kuinka hän pelkää että saattaa itse sairastua vanhana parkinsonin tautiin. Hänellä ei ollut mitään perustetta edes tälle pelollee, mutta odotti että olisin alkanut häntä lohduttamaan.
Toinen murehti sitä kuinka joutuu syömään kilpirauhaslääkettä lopun ikäänsä. Kun niitä lääkkeiä on niin tympeä syödä.
Itse en edes tiennyt tuossa vaiheessa lötyykö minulle lääkettä joka hidastaisi sairauteni etenemistä, ja jos löytyy, niin kestääkö elimistöni sitä.
Hyi että inhoan sun kaltaisia ihmisiä joiden mielestä ei saisi olla omia pelkoja tai valittaa pienemmästä sairaudesta vain koska sun kohdalle osu jotain vakavampaa. Itse syön myös kilpirauhaslääkettä koko loppu elämäni ja valitan siitä myös niille joiden kohdalle on sattunut vaikka syöpä. Kilpirauhanen kuitenkin vaikuttaa koko elämään vaikka olisikin lääkitys kohdallaan. Toki osaan myötäelää ja kuunnella muidenkin sairauksia.
Mulle oltiin todella kylmiä trauman jälkeen ja vaadittiin entistä enemmän töissä. En tajua vieläkään että miksi. Entä jos minä kuolisin? Se olisi työyhteisölle se ja sama. Entä lapseni ja heidän elämänsä? Sillä ei ole mitään merkitystä koska ihmiset ovat kylmiä eivätkä he tajua mitä tekevät.
Ei mitään nuilla ei oo ees sydäntä kun ne sano noin mä aainakin lovetan siun ukko näköö
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ainakin tämä perinteinen, että kun on sellaisessa jamassa ollut, että suunnilleen itsemurhan partaalla niin kehoitetaan ottamaan itseä niskasta kiinni. Ja ryhdistäytyä. Ja mennä töihin. Nyt parempana aikana jaksaa jo nähdä komiikkaakin tuossa, ihmisen typeryydellä ei ole rajoja... 😆
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Oli varmaan tarkoitettu lohdutukseksi, mutta vitutti suunnattomasti kun sairastuin tautiin jonka takia en voi enää ikinä ottaa aurinkoa tai muutenkaan oleskella auringossa, tätä ennen olin matkustellut paljon lämpimiin maihin. Tosi moni sanoi "no eihän toi nyt ole paha!! Aurinko sitäpaitsi vanhentaa!" ei varmaan ole SINULLE paha jos istut Suomessakin aina varjossa pitkähihainen päällä.
Et kyllä saa yhtään sympatiaa ihmisiltä joilla ei ole ikinä ollut muuta mahdollisuutta kuin istua Suomessa pitkähihainen päällä. Oikeasti, sekö oli suurin murheesi ettet pääse matkustamaan, ei se sairaus...
Aa niin että jos tuo sairaus tulee vasta reilu parikymppisenä on ehtinyt JO NIIN KAUAN ottaa aurinkoa että turha itkeä :D sairaus ei vaikuta elämääni juuri muuten, kunhan syön lääkkeet, mutta aurinkoa ei saa missään nimessä enää ottaa tai iho arpeutuu, että joo kyllä se oli suurin murheeni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulin vahingossa raskaaksi noin parikymppisenä. Olin ihan paskana ja olin päättänt tehdä abortin, jouduin sitä odottamaan kuitenkin vielä muutaman päivän. Koitin hengata kavereiden kanssa saadakseni jotain muuta ajateltavaa ja seuraa itkettyäni kirjaimellisesti viikon yksiössäni. Kaverit kiskoivat kaljaa, mitä mä en halunnut tehdä tilanteessani. Koetin purkaa tuntojani tilanteestani ja siitä, että olisi kiva tehdä jotain yhdessä, muttei ehkä ryypätä juuri nyt vaan jotain muuta yhdessäoloa. Yksi kaveri suuttui aivan silmittömästi ja huusi, että no pitääkö mun nyt heittää tää kaljapullo helvettiin ja ruveta olemaan sun kanssa. Kiitos ystävän tuesta ja ymmärryksestä yhdessä elämäni isoimmasta kriisistä!
Vierailija kirjoitti:
Tämä klassinen: kärsin masennuksesta, johon vastapuoli totesi, että hänen mielestään masennusta ei ole olemassakaan. Heti perään hän luetteli omat kärsimyksensä elämän varrelta ja lisäsi, että itse asiassa on ihme, ettei hän masentunut ja tehnyt itselleen jotakin. "Mutta pakko oli jaksaa, kun ei ollut aikaa masentua".
Mikähän siinä onkin, että kärsimyksestä täytyy oikein kilpailla?
Sama juttu. Minulla tuo vastapuoli oli äiti ja minä olin 14 vuotias. Se oli todella kovan työn takana että uskalsin sanoa asian. Yleensä minä olen ollut se terapeutti äidin pahalle ololle. No tässä nyt sitten olen 25 vuotiaana yhäkin masentunut + muita oheis mt-ongelmia, jotka ovat kerääntyneet ajan kanssa. Olen kuitenkin yllättäen ymmärtänyt kuka on pahan oloni taustalla. Tai noh, ainahan sen on tavallaan tiennyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sairastuin suolistosairauteen ja kaveri vaan tokaisi, että "hyi ei kai se tartu".
"Tykkään sun nenästä vaikka se onkin vähän iso". Okei.. En koskaan ole pitänyt nenääni mitenkään normaalia kookkaampana, enkä oikein tiedä pitikö tuon olla joku kohteliaisuus. Kyseessä oli mies, joka välillä osoitti ihastuminen merkkejä ja välillä taas tuntui suhtautuvan vihamielisesti. Välillä taas tuli näitä erikoiskommentteja, joista ei tiennyt ovatko ne nyt loukkauksia vai kehuja. Itse en ikinä ollut kiinnostunut tyypistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Menetin äitini ollessani 9-vuotias ja kasvoin yh-isän lapsena. Isäni menehtyi täysin yllättäen ollessani 21, viimeisillään raskaana esikoista odottaessani. Koska en kehdannut vaivata loputtomiin kavereitani aiheella, purin tuntojani tänne palstalle. Tuntemattomat, minua paljon vanhemmat naiset tulivat pätemään, miten "jokainen menettää aikuisena vanhempansa, parempi vaan valmistautua siihen"!! Näitä kommentteja suorastaan sateli, vaikka joukossa oli myös ikäisiltäni osanottoja ja lohdutuksen sanoja. En varmaan koskaan tule unohtamaan tuota saamaani vastaanottoa, ja siksi on käsittämätöntä miten näiden keski-ikäisten naisten omiin "vanha äitini kuoli"-ketjuihin sataa empatiaa ja virtuaalihalauksia. :(
Osanottoni!❤ minusta on järjetöntä kun jotkut neuvovat että pitäisi valmistautua toisen kuolemaan, eihän siitä elämästä saa mitään irti eikä osaa toisen seurasta nauttia kun koko ajan synkistelee ja stressaa sitä milloin toinen kuolee, kamalaa. Jos olisin itse tehnyt näin ja valmistautunut se olisi stressannut minulta mielenterveyden
Mutta sehän on realiteetti. Nykynuoret ovat vaan niin vieraantuneita elämän tosiasioista. Jos tuollaista sanoo, ei se ole ilkeää, vaan se vaan kertoo että meillä kaikilla on tuo sama suru käyty läpi tai vielä edessä. Mun mielestä tuo on vaan keski-ikäisten tapa nähdä asiat vähän laajemmasta näkökulmasta, tapa ilmaista että "otan osaa".
Tulipa kirjoitettua väärään ketjuun, eihän tuossa ollut varsinaista päähän potkimista takana jos joku ihmetteli.
74
Hukassa olevana teininä mietin mitä sitä elämällään tekisi. Monet kaverit olivat jättäytyneet vaan kotiin kun "ei kiinnosta". Sanoin vanhemmilleni, että voisin harkita logistiikkapuolelle menemistä amikseen. Molemmat vanhemmat räjähtivät nauruun, osoittelivat minua ja lällättivät, että "ai sinäkö oikein AMIKSEEN? Hahahaha!" ja "katsokaa nyt tätä meidän rekkakuskia, ei jaksa nostaa edes auton rengasta maasta hehhehe". Noh, menin lukioon sitten ja nyt olen ollut 3 vuotta tekemättä mitään kun en pääse yliopistoon ja ei kukaan ole huolinut tällaista reppanaa töihinkään.
Edelliset kommentoijat myös kertoivat tuen puutteesta. Sairastin ja sairastan edelleen vaikeaa masennusta koulukiusaamisen ja satunnaisesti kotona esiintyvän väkivallan vuoksi. Kotona asuessa jos itkin edes hiljaa huoneessani, saattoi jompi kumpi vanhemmista ja myöhemmin myös pikkuveljeni hyökätä ilkkumaan ja kuvaamaan minua. Kun itkin vain lisää paniikissa, tuli turpaan ja kovaa, koska itkemiseni oli säälin kerjäämistä ja tahallaan muiden ärsyttämistä.
Sori pitkä viesti. Sain viimeinkin "sanottua ääneen" näin tapahtuneen.
N22
Masennuksen ja vaikean sosiaalisten tilanteiden pelon takia oli vaikea lähteä kouluun ja ulos yms. tähän sitten kaveri totesi että "Ihan oma syy."
siis mitä?
Tai no en nyt tiedä onko tuo enää kaveri. Ei nykyään tunnu kiinnostavan mikään asia mitä sanon. Ei vastannut viesteihini jota laitoin, sitten kun kysyin että miksi ei voi vastata niin vastasi hymynaaman. Turha pitää ihmisiä elämässä jotka tuottavat vaan pahaa mieltä.