Älyttömät/itsekeskeiset ym. kommentit, joita olet saanut kuulla elämän potkiessa päähän

"Teillä ei ollu lapsia ni ei se ero nyt niin paha oo. Lasten kanssa ois ihan eri juttu".

Kommentti, kun nuorehko aviopari erosi ja vaille 30 nainen jäi miettimään, ehtiiköhän perustaa enää perhettä ja saada lapsia.

"Koita vaan elää sen kanssa", totesi lääkäri päänsäryistä ja kovasta pahoinvoinnista kärsineelle potilaalle, kun heti ei löytynyt syytä tilanteeseen.

Olin juuri saamassa opinnot valmiiksi yliopistossa, kun menetin yllättäen terveyteni, minulle tehtiin mm. elinsiirto. Samalla menetin työkykyni ja mahdollisuuden lasten saantiinkin.

Jouduin työkyvyttömyyseläkkeelle, joka on se minimi (700 € ja risat/kuukausi). Terve ja haluamassaan ammatissa työskentelevä ystävä sanoi " kyllä mullekin ilmainen raha kelpaisi ".

(Voi kun olisin keksinyt sanoa, että toivottavasti sinullekin käy yhtä hyvin kuin minulle.)

Menetin äitini ollessani 9-vuotias ja kasvoin yh-isän lapsena. Isäni menehtyi täysin yllättäen ollessani 21, viimeisillään raskaana esikoista odottaessani. Koska en kehdannut vaivata loputtomiin kavereitani aiheella, purin tuntojani tänne palstalle. Tuntemattomat, minua paljon vanhemmat naiset tulivat pätemään, miten "jokainen menettää aikuisena vanhempansa, parempi vaan valmistautua siihen"!! Näitä kommentteja suorastaan sateli, vaikka joukossa oli myös ikäisiltäni osanottoja ja lohdutuksen sanoja. En varmaan koskaan tule unohtamaan tuota saamaani vastaanottoa, ja siksi on käsittämätöntä miten näiden keski-ikäisten naisten omiin "vanha äitini kuoli"-ketjuihin sataa empatiaa ja virtuaalihalauksia. :(

Vierailija kirjoitti:

Rakas äitini sanoi kun minut irtisanottiin YT-neuvotteluiden päätökseksi, että 

"Sehän ei tullut yllätyksenä."

Samainan armas sukulainen kommentoi toisessa tilanteessa, kun avauduin raskaasta työtilaneesta ja vaikeasta mikromanageroivata kollegasta, että:

"Hirveän vaikea sanoa mitään kun ei tunne taustoja."

No eikö tuo ole ihan fiksua, ettei puutu asioihin, joista ei tiedä mitään? Olisiko äitisi pitänyt puhua pahaa selän takana henkilöstä, jota hän ei tunne? Saattoi hän myös ajatella, että olet niin surkea työssäsi, että muut kollegat kokevat velvollisuudekseen auttaa sinua. Eikö tällaisessa tilanteessa ole parempi olla kommentoimatta syvällisemmin?

Vierailija kirjoitti:

Menetin äitini ollessani 9-vuotias ja kasvoin yh-isän lapsena. Isäni menehtyi täysin yllättäen ollessani 21, viimeisillään raskaana esikoista odottaessani. Koska en kehdannut vaivata loputtomiin kavereitani aiheella, purin tuntojani tänne palstalle. Tuntemattomat, minua paljon vanhemmat naiset tulivat pätemään, miten "jokainen menettää aikuisena vanhempansa, parempi vaan valmistautua siihen"!! Näitä kommentteja suorastaan sateli, vaikka joukossa oli myös ikäisiltäni osanottoja ja lohdutuksen sanoja. En varmaan koskaan tule unohtamaan tuota saamaani vastaanottoa, ja siksi on käsittämätöntä miten näiden keski-ikäisten naisten omiin "vanha äitini kuoli"-ketjuihin sataa empatiaa ja virtuaalihalauksia. :(

Osanottoni!❤ minusta on järjetöntä kun jotkut neuvovat että pitäisi valmistautua toisen kuolemaan, eihän siitä elämästä saa mitään irti eikä osaa toisen seurasta nauttia kun koko ajan synkistelee ja stressaa sitä milloin toinen kuolee, kamalaa. Jos olisin itse tehnyt näin ja valmistautunut se olisi stressannut minulta mielenterveyden

Mua risoo se, et jos joku on sairastunut vakavasti/eronnut/menettänyt läheisen niin pitäisi olla heti toipumassa. Jos vaikka vuoden päästä tapahtuneesta puhut aiheesta niin ihmetellään et miks sä enää noita asioita mietit, mene eteenpäin jne.

Olin vahvasti uskovaisen ystäväni luona kun sain tietää, että entinen luokkatoverini oli tappanut itsensä. Siinä vähän voivottelin mukavan jätkän itsemurhaa kunnes ystäväni kommentoi halveksivalla äänellä: No helvettiinhän se meni, toivottavasti et kauheesti hengannu sen kanssa silloin yläasteella kun se kerta on tommonen.

Joo, ei olla kavereita enää, meni liian jutut sen verta hurjiksi kun usko vahvistui ja vahvistui.

Omalla kohdallani lapsellani epäiltiin yhtä tautia odotusvaiheessa ja aina kun näin toista raskaana olevaa tuttuani, he jaksoivat päivitellä, miten tilanteeni on heidän pahin pelkonsa. He sitten kyselivat kauheasti, juuri sillä tavalla, että kuinka he voisivat välttää saman kohtalon ja minun piti sitten lohduttaa ja vakuutella heitä, ettei niin varmaan käy heille. Ei puhettakaan, että minulle olisi sanottu mitään lohduttavaa tai minua olisi tuettu. Oli kovin raskasta nähdä tätä tuttua, koska en jaksanut kuunnella, kuinka elämäni on niin painajaismaista ja häntä pelottaa, että joutuu kokemaan, mitä minä olen kokenut. 

Tämä klassinen: kärsin masennuksesta, johon vastapuoli totesi, että hänen mielestään masennusta ei ole olemassakaan. Heti perään hän luetteli omat kärsimyksensä elämän varrelta ja lisäsi, että itse asiassa on ihme, ettei hän masentunut ja tehnyt itselleen jotakin. "Mutta pakko oli jaksaa, kun ei ollut aikaa masentua". 

Mikähän siinä onkin, että kärsimyksestä täytyy oikein kilpailla?

Olin jäämässä työttömäksi kun määräaikaista työsopimustani ei jatkettu yrityksen huonon taloustilanteen vuoksi. Kerroin tästä kaverilleni, joka vastasi "Mä ostin Frankfurtin lentokentältä kaksi kelloa." Kyseessä yli kolmekymppinen, korkeasti koulutettu ihminen. Kiitos myötätuonnosta, itse olin todella ahdistunut, millä tulen toimeen. Onneksi sain pian uuden työpaikan.

Vierailija kirjoitti:

"Mäkin taidan jäädä vaan kuukaudeksi kotiin nukkumaan, kun mullakin on joskus paha mieli." sanoi isäni virnuillen, kun olin päässyt hoitoon psykoottisen masennuksen ja itsetuhoisuuteni vuoksi.

Isäsi ei ole pelkästään, tyhmä vaan myös ilkeä. Ikävä yhdistelmä, osanottoni!

Kun äitini kuoli ja jouduin puhumaan tai kertomaan siitä ihmisille, huomasin, että ihmisiä on näissä tilanteissa kahta sorttia.

TÄydellä järjellä ja sydämellä varustetut pahoittelivat ja esittivät osanottonsa.

Sitten olivat ne, jotka kysyivät heti ensimmäisenä, oikein kärkkäästi, suorastaan ahneesti silmät kiiluen: " niin miten vanha se äitisi oli"? Kun kerroin (näin jälkviisaanaana tietysti tajuaa, että ainoa oikea vastaus olisi ollut, että kysymys on tahditon eikä asia kuulu kysyjälle),  näki naamasta, miten he alkoivat räknäämään päässään, kuinka kauan heillä oli vielä kyseiseen ikävuoteen tai kuinka monella vuodella he tai heidän läheisensä jo tuon rajapyykin olivat itse onnistuneet ylittämään. Yksikin äitiäni vanhempi henkilö (pomoni) totesi räknäyksensä päätteeksi voitonriemuinen ilme naamallaan: "Siis hän oli niin nuori!" Todella irvokasta. Kun joku kertoo lähimmäisensä menetyksestä, ihan se perinteinen "osanottoni" on oikea tapa reagoida.

Ja joo, tiedän, että täällä on sen tuhat tyyppiä, jotka eivät tajua, mikä tässä nyt se ongelma oli :/ Teille toivon, että joudutte katselemaan oman äitinne vuosia kestävää hidasta, kuolemaa avuttomana, saattamaan hänet hautaan ja sitten hän on joillekin pelkkä verrokki, johon voitonriemuisena vertailla omia mahdollisuuksiaan selvitä elämästä paremmin, niin paljon paremmin. Hyi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

"Kaikella on tarkoituksensa."

Kun ei ole.

Kyllä muuten on

Etpä ole tainnut elämässä vielä paljoakaan ikävää kokea, mikä on tietty hyvä juttu.

Itselläni kävi kyllä niinpäin, että nimenomaan äärimmäisen raskaiden kokemusten jälkeen aloin uskoa että kaikelle on tarkoituksensa. Jos olisin ajatellut että kaikki tapahtuu sattumalta eikä millään ole mitään väliä, olisin romahtanut sen taakan alla ja tuskin olisin täällä enää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Rakas äitini sanoi kun minut irtisanottiin YT-neuvotteluiden päätökseksi, että 

"Sehän ei tullut yllätyksenä."

Samainan armas sukulainen kommentoi toisessa tilanteessa, kun avauduin raskaasta työtilaneesta ja vaikeasta mikromanageroivata kollegasta, että:

"Hirveän vaikea sanoa mitään kun ei tunne taustoja."

No eikö tuo ole ihan fiksua, ettei puutu asioihin, joista ei tiedä mitään? Olisiko äitisi pitänyt puhua pahaa selän takana henkilöstä, jota hän ei tunne? Saattoi hän myös ajatella, että olet niin surkea työssäsi, että muut kollegat kokevat velvollisuudekseen auttaa sinua. Eikö tällaisessa tilanteessa ole parempi olla kommentoimatta syvällisemmin?

On todellakin parempi olla kommentoimatta, riittää kun osoittaa empatiaa, mitä tässä ei tapahtunut. Tässä oli enemmänkin torjunta kyseessä. Tiedoksesi, että empatia tarkoittaa kuuntelemista ja myötäelämistä.

Kerroin äidilleni, että mulla oli diagnosoitu sairaus, parantumaton, mutta onneksi suht helposti hoidettavissa lääkkeillä oireettomaksi (ilman lääkitystä voi jopa johtaa kuolemaan). Äitini ei kommentoinut tätä mitenkään, vaan alkoi voivotella omas flunssaansa.

Kun tulin jätetyksi useamman vuoden avoliitosta tilanteessa, jossa lapset ja naimisiinmeno olisivat olleet itsellä jo toiveissa äitini totesi, että eipä tällaisia eronneita taida kukaan oikein huolia.

Vierailija kirjoitti:

Oli varmaan tarkoitettu lohdutukseksi, mutta vitutti suunnattomasti kun sairastuin tautiin jonka takia en voi enää ikinä ottaa aurinkoa tai muutenkaan oleskella auringossa, tätä ennen olin matkustellut paljon lämpimiin maihin. Tosi moni sanoi "no eihän toi nyt ole paha!! Aurinko sitäpaitsi vanhentaa!" ei varmaan ole SINULLE paha jos istut Suomessakin aina varjossa pitkähihainen päällä.

Et kyllä saa yhtään sympatiaa ihmisiltä joilla ei ole ikinä ollut muuta mahdollisuutta kuin istua Suomessa pitkähihainen päällä. Oikeasti, sekö oli suurin murheesi ettet pääse matkustamaan, ei se sairaus...

Siskoni sanoi minulle kun en oikein kunnolla pystynyt opiskelemaan vaikean masennuksen takia, et kyl sun pitäs saada enemmän pisteitä kasaan. Ja kauhee valitus siitä etten ole opiskellut tarpeeksi. No hyvä kun edes jotain kursseja sain kasaan kun masennus oli paha ja ei pystynyt opiskelemaan.

Olin viillellyt itseäni reisiin. Käskettiin vetää housut alas ja sitten sain kuulla, mihin mun olisi pitänyt viiltää että olisi henki lähtenyt. Nöyryyttävää, varsinkin kun asia ei tälle henkilölle pätkääkään kuulunut, ei edes tuntenut minua.

Sairastuin jo nuorena vaikeaan krooniseen sairaiteen joka vei minulta pala palalta elämäni ja arkeni päätyen lopulta siihen etten voinut enää tehdä juuri muuta kuin makoilla sängyssä. Ulkona käyminen oli harvinaista herkkua ja sekin yleensä liittyi lääkärissä/sairaalassa käyntiin. Lääkärit olivat epävarmoja siitä onko minun mahdollista enää kuntoutua vai onko elämäni jatkossakin samaa. Kaverini (mies) purki minulle usein masennustaan siitä ettei löydä tyttöystävää. Yritin tukea ja tsempata häntä parhaani mukaan, kuunnella hänen suruaan, vaikka se raskasta olikin, mutta hän oli niitä harvoja ihmisiä elämässäni, sairastuttuani muut olivat pikkuhiljaa jatkaneet eteenpäin.Sitten kerran taas tuin häntä ja yritin valaa häneen uskoa että kyllä se joskus vielä onnistaa, hän suuttui ja sanoi, etten voi mitenkään tietää millaista se on kun ei saa sitä mitä haluaa.