Te joista vanhempienne ero oli hyvä asia (tuleekohan yhtään vastausta)

Vierailija kirjoitti:

Onpas täällä liioiteltuja ja defensseillä kuorrutettuja "ihania" eroamistarinoita. Ei ihme että avioliitot ja perheet tuhoutuvat kun noin pienistä erotaan.

Noh, minä en ollut onnellinen kun vanhemmat erosivat. Olin melkein täysi-ikäinen ja asuin pari vuotta äidin luona kunnes muutin omaan asuntoon. Selvisin itse vanhempien erosta suht vähällä, mutta nuorempiin siskoihini se jätti syvät traumat. Meidän perheessäämme isä vain kyllästyi perhe-elämään ja ilmeisesti katsoi valinneensa väärän puolison - etsi sitten uuden itselleen ja ilmoitti sitten sellaisen löydyttyä että haluaa erota. Reilua vai mitä? Tähän samaan tosin syyllistyvät nykyään myös naiset yhtä usein.

Isän uusi puoliso on korrekti ja mukava ihminen, hänestä on vain hyvää sanottavaa. Olen sitä kautta tutustunut mukaviin ihmisiin. Silti suren oman perheen hajoamista ja olisin estänyt sen jos mahdollista. Ero ei siis ollut hyvä juttu.

Ymmärrän tietysti, että jos asuu jossain WT-perheessä ja isi hakkaa äitiä niin silloin se ero on varmasti helpotus.

Tässä viestissä on niin paljon ylimielisyyttä ja ajattelemattomuutta, että on turha edes lähteä tämän kanssa keskustelemaan.

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessäämme isä vain kyllästyi perhe-elämään ja ilmeisesti katsoi valinneensa väärän puolison - etsi sitten uuden itselleen ja ilmoitti sitten sellaisen löydyttyä että haluaa erota. Reilua vai mitä? Tähän samaan tosin syyllistyvät nykyään myös naiset yhtä usein.

Tämä!! Minusta tällaista eroamista on todella paljon nykyään. Kyllästytään ja "kasvetaan erilleen". Eli halutaan vaihtaa ihanaan uuteen rakkauteen kun normaali perhe-elämä kyllästyttää ja on jo 10 vuotta katsottu sitä samaa  naamaa. Sitten vielä väitetään että "kaikkemme yritimme mutta ei enää tullut mitään". Yleensä näissä on vielä taustalla se, etta sitä "yrittämistä" ei ole edes ollut koska parisuhteen toiselle puolelle ei edes ole kerrottu, että muka-ongelmia on.

Mutta kyllä näissä tarinoissa paljon on sellaisiakin että ihan hyvä että on erottu ja että en ihmettele yhtään, että lapsetkin ovat olleet tyytyväisiä eroon. Alkoholismi ja väkivalta, sekä fyysinen että henkinen, jatkuvat repivät riidat jne. Varsinkin väkivalta on sellainen asia, että kytkintä pitää nostaa heti kun sitä alkaa olla. 

Mutta m,o

Vanhempani erosivat vasta sitten, kun me lapset olimme jo muuttaneet omiin koteihimme. En voi oikeastaan väittää, että olisin kertaakaan toivonut vanhempieni olevan vielä yhdessä. Molemmat ovat onnellisempia näin, varsinkin äitini. Tottakai olen mielissäni jos näen vanhempieni tapaavan toisensa ja tulevan toimeen keskenään (näin ei ole aina ollut).

Sen sijaan olen vähän katkera siitä, että vanhempani eivät eronneet jo kun olin lapsi. Isäni oli epätasapainoinen ja pahoinpiteli meitä kaikkia henkisesti. Nyt aikuisena ja äitinä itsekin, olen katkera siitä, että äitini ei uskaltanut lähteä. Olisimme kaikki säästyneet niin paljolta.

Minä toivoin ja odotin vanhempieni eroa koko lapsuuden. Narsistiäitini hakkasi minua, isääkin yritti mutta aikuinen mies toki pystyy puolustautumaan toisin kuin lapsi. Jatkuvaa huutoa, väkivaltaa ja ilmapiirin olisi voinut veitsellä leikata. Opin olemaan hiljaa ja näkymätön etten olisi ärsyttänyt. Edelleen pelkään ja ahdistun jos kuulen huutoa. Äitinikin tiesi että toivoin eroa ja uhkaili minua etten pääsisi asumaan isän kanssa. Haukkui minua ja isääni koska olimme ikään kuin toistemme puolella (isä ei ollut väkivaltainen eikä huutanut, olen kuitenkin katkera ettei suojellut minua). Onnittelin koulukavereita joiden vanhemmat erosivat ja mielestäni oli väärin että muut pääsivät kaikesta paskasta eroon ja minun vanhemmat eivät eronneet. Kyllä nostan hattua niille joilla on selkärankaa puolustaa ja suojella omaa lastaan ja halveksun naisia ja miehiä, jotka katselevat väkivaltaista, alkoholisoitunutta tai mielenterveysongelmaista puolisoa "ydinperheidyllin" (lapselle maanpäällisen helvetin) säilyttääkseen.

Vanhempani ovat edelleen yhdessä, vaikka jo lapsena pariin kertaan itkin niille, että erotkaa ja lopettakaa riitely. No, nykyään en enää ota kantaa niiden paskajuttuihin, suljen puhelimen siinä vaiheessa kun kumpikaan yrittää yhtään mitään märinää minulle. EVVK.

Lapsi kuin lapsi haluaa, että isä ja äiti ovat yhdessä ja ovat onnellisia. Aikuisen tehtävä on ottaa vastuu tästä. Ja jos ei voida olla yhdessä onnellisena niin on otettava vastuu ja erottava.

Itse tein näin, lapseni oli 5v ja 8v. Paljon on keskustelua vaatinut sen jälkeen. Lapset muistaa mitä kaikkea kivaa iskä teki niitten kanssa. Minä muistan se alkoholin hallitseman ilmapiirin, petetyt lupaukset, jne. Kyllä lapset nyt ymmärtää asian ja ovathan he nyt isompana saaneet itsekin kokea sen, kun iskä pettää lupaukset. Tapaamiset ja innolla odotetut retket yms. ei toteudukaan kovin usein.

Aina kun ei riitä, vaikka sinänsä rakkautta ja hyvää tahtoa olisi. Ja etenkään yksin kun ei voi loputtomiin yrittää. Parisuhteessa on kaksi ihmistä.

Hieno ketju, tietty avioero on sanana paha, nähty vaan tätä kun varsinkin naiset purkavat ahdistuksensa lapsiin kun kokevat olevansa liiton vankeina.  Kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Huh, ei ole helppoa tietää, olisiko ero moka lapsille vai ei.... Itse olen eroperheestä, jossa vanhemmat erosivat ennen kuin muistan mitään, niin en osa silleen samaistua ydinperheessä kasvamisen ihanuuteen/kamaluuteen lapsen silmin.

ap

Riippuu yksinkertaisesti siitä, onko teidän perheessä hyvä olla vai onko jatkuva kireä tunnelma. Mutta ilmeisesti kun sä eroa mietit, niin et enää rakasta puolisoasi. Miksi siis olisi hyvä lapsellesi, että olisitte väkisin lapsen takia onnettomina yhdessä? Tolla tavalla saatte vain lapsen tuntemaan syyllisyyttä teidän onnettomuudesta.

No en ymmärrä ajatusta siitä, että vanhempien tulisi rakastaa toisiaan, jotta perheessä olisi hyvä olla. Eihän sen tarvitse tarkoittaa vihaamistakaan. On totta, että voisin kuvitella romanttista rakkautta johonkuhun muuhun, kuin mieheeni, eikä se ole miehellekään salaisuus. Omat vanhempani tulivat eron jälkeen hyvin toimeen, vaikka eivät halunneet olla suhteessa keskenään tai varsinkaan asua saman katon alla. Ei se heidän rakkaudenpuutteensa toisiaan kohtaan ollut mikään juttu.

Mä en tajua, miten lapsi voisi kokea olevansa vastuussa siitä, ketä aikuinen rakastaa ja kenen kanssa on?

ap

Mä oli 16 kun vanhemnat erosivat ja olin siitä jo silloin aidosti tyytyväinen. Myöhemmin asiat meni paremmin kun olisin osannut toivoa. Me lapset jäätiin äidin kanssa samaan taloon, vaikka sittemmin mun äiti ja kaksi nuorempaa sisarusta on muuttanut pienempään asuntoon. Äiti tapaili miehiä, mutta se ei koskaan tuonut ketään kotiin, eikä siitäkään ollut meille mitään haittaa. Meille tuli perheen kesken hauskempaa. Yleisesti fiilis oli rennompaa ja tuntui siltä ettei kotona tarvinnut olla enää varuillaan. Ensimmäinen joulu eron jälkeen oli varmaan paras joulu mitä olen koskaan viettänyt.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meidän perheessäämme isä vain kyllästyi perhe-elämään ja ilmeisesti katsoi valinneensa väärän puolison - etsi sitten uuden itselleen ja ilmoitti sitten sellaisen löydyttyä että haluaa erota. Reilua vai mitä? Tähän samaan tosin syyllistyvät nykyään myös naiset yhtä usein.

Tämä!! Minusta tällaista eroamista on todella paljon nykyään. Kyllästytään ja "kasvetaan erilleen". Eli halutaan vaihtaa ihanaan uuteen rakkauteen kun normaali perhe-elämä kyllästyttää ja on jo 10 vuotta katsottu sitä samaa  naamaa. Sitten vielä väitetään että "kaikkemme yritimme mutta ei enää tullut mitään". Yleensä näissä on vielä taustalla se, etta sitä "yrittämistä" ei ole edes ollut koska parisuhteen toiselle puolelle ei edes ole kerrottu, että muka-ongelmia on.

Mutta pitää muistaa että useimmiten ulkopuolisille ei kerrota koko tarinaa, vaan on helppo kuitata eron syyksi se että on kasvettu erilleen.

Todellisuudessa siellä takana voi olla hirveitä vuosia kestäneitä helvettejä, mutta kulissit on pidetty upeasti pystyssä, niin ettei perheen ulkopuoliset(tai välttämättä kaikki perheenjäsenetkään) tiedä ongelmista mitään.

Voi myös olla että toinen puoliso on todellakin yrittänyt kaikkensa ja sietänyt vaikeaa tilannetta vuosia ilman mitään toivoa paremmasta, ja sitten lopulta päättää kerätä rohkeutensa ja lähteä, mutta ulkopuolisille tilanne näyttää siltä että "se vain kyllästyi perhe-elämään ilman mitään syytä".

Itse lapsena pelkäsin vanhempieni eroa, vaikka he jatkuvasti riitelivät. Teininä aloinkin sitten suorastaan toivomaan sitä. Vihasin isääni. Hän oli kovaääninen, huono hermoinen ja kaikkien asioiden piti mennä aina hänen mukaansa. Hän puhui ja puhuu edelleen naisista alentavasti. Pelkään häntä.. Ovat vieläkin yhdessä, vaikka äitini on useamman kerran käynyt kirjoittamassa avioeropaperit. Kai hän loppuun asti toivoo, että isä muuttuu

up

Koin eron positiivisena, ilmapiiri kotona oli jännitteinen ja ikävä, vaikka mitään suuria riitoja ei ollut. Vanhempani eivät vain viihtyneet toistensa seurassa.

Virallisia tapaamisaikoja ei ollut, muutenkin välit pysyi asiallisina. Eron jälkeen näin isästä uusia puolia, viihtyi paremmin uudessa elämässään ja parisuhteessaan.

Äidillä oli ongelmia, mutta ne johtui mun mielestä muista asioista kuin erosta. Esim. seuraava liitto epäonnistui myös. Mies oli epämiellyttävä, en halunnut vierailla äitini luona (olin jo muuttanut pois).

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onpas täällä liioiteltuja ja defensseillä kuorrutettuja "ihania" eroamistarinoita. Ei ihme että avioliitot ja perheet tuhoutuvat kun noin pienistä erotaan.

Noh, minä en ollut onnellinen kun vanhemmat erosivat. /quote]

Millä oikeudella sinä vähättelet muiden kokemuksia, ja väität niitä liioitelluiksi? Jos sinä olet kärsinyt vanhempiesi erosta, se on tietysti kurja juttu sulle, mutta yritä edes ymmärtää, että läheskään kaikki lapset eivät kärsi. Ja vaikkei vanhemmilla olisi edes suhteessaan väkivaltaa tai ryyppäämistä, voi ilmapiiri olla silti niin ahdistava, että on kaikille parempi asua erillään. Näin oli esimerkiksi meillä. Mikä se kunnia siinä on, että eletään hampaat irvessä yhdessä, vaikka kumpikaan puolisoista eikä edes lapset sitä oikeasti halua? 

Just näin. Erot on erilaisia, kuten myös lasten reaktiot niihin.

Monen kohdalla ilmapiiri eron jälkeen kotona paranee, eikä kyse ole tällöin defenssistä tai asioiden kaunistelusta. Niin vain on. Suuri merkitys on sillä, miten ero toteutuu, säilyvätkö puhevälit, käytetäänkö lapsia riidan välikappaleina jne.

En ymmärrä perhekulissin ylläpitoa väen väkisin, silloinko lapset ovat muka onnellisia?