Te joista vanhempienne ero oli hyvä asia (tuleekohan yhtään vastausta)

Vierailija kirjoitti:

Yritätkö sä ap nyt hakea jotain puolusteluja sille, ettet uskalla erota, vai miksi sä puhut asiasta noin halveksuvasti? Etkö oikeasti usko, että monet lapset ovat oikeasti onnellisempia eron jälkeen?

Nimenomaan eron jälkeen lapset voi olla onnellisia ennen kuin kuvioissa alkaa pyörimään yhtä sun toista isäpuolta ja äitipuolta dissaamassa lapsia. Äkkiä väännetään se yhteinen rakkauden hedelmä ja jätetään vanhemmat lapset oman onnensa nojaan. Kumpi sitten on parempi? Vanhempien onnellisuus vai lasten onnellisuus?

Vanhempani erosivat kun olin 8. Isäni ei sitä ennenkään paljon kotona viihtynyt. Eron jälkeen isäni muutti satojen kilometrien päähän. Paljon ei silti muuttunut, koska isä oli ennestäänkin enemmän poissa kuin paikalla. Minulle vanhempani selittivät eron johtuvan taloudellisista asioista, mutta että rakastavat toisiaan niinkuin ennenkin. Totuus selvisi aikuisenpana, mutta silloin lapsena tuo selitys meni läpi enkä sen kummemmin surrut vanhempieni eroa. 

Ihan hyvä asia on ollut vanhempien ero, nyt 20 vuotta myöhemmin voivat jo istua samassa kahvipöydässä.

Isää näimme jokatoinen viikonloppu, paitsi alkuun, kun isä yritti kiusata äitiä kauttamme (en muista tätä juurikaan). Myös vaihtotilanteet olivat melko ahdistavia useamman vuoden, äiti ja isä eivät katsoneet toistensa suuntaankaan.

Äiti oli pitkään yksin, alkoi seurustella kun olin n. 10-vuotias. Karsea mies, veljeni kanssa inhottiin sitä heti, mutta äiti ei huomannut, että jokin siinä tyypissä oli vinossa. Pikkuhiljaa se eristi äidin kaikista ihmisistä ja pelkäsin usein, että väkivalta muuttuu myös äidin kohdalla fyysiseksi. Yhtä lasta myöhemmin äiti pääsi sairaaloisen mustasukkaisesta narsisti älykääpiöstä irti.

Isä seurusteli muutaman naisen kanssa ja lopulta muutti yhteen äitipuolemme kanssa, naisella oli omia lapsia ja he olivat ja ovat edelleen veljiä meille. Suhde äitipuoleen oli enimmäkseen hyvä, liekö johtunut siitä, että näimme harvemmin, ei tarvinnut olla mustasukkainen isästä.

Summaus: en ikinä toivoisi vanhempieni jääneen yhteen kärsimään toisistaan, se harmitti, että isä muutti niin kauas, ettei alaikäisenä päässyt piipahtamaan silloin kun halusi, vaan kanssakäyminen rajoittui niihin viikonloppuihin. Isin tyttönä pysyin, vaikkei hän kanssani asunutkaan. Kammottavan isäpuolen ilmestyttyä olisin halunnut muuttaa isän luo, mutta äiti ei tähän suostunut.

Isä ja äiti tappelivat jatkuvasti, kun olivat yhtä aikaa kotona. Oli helpottavaa, kun riidat loppuivat eroon. Meillä oli sisareni kanssa edelleen kaksi rakastavaa ja huolehtivaa vanhempaa. Jäimme asumaan äidillemme ja olimme joka toinen viikonloppu isällämme. 

Olen puhunut asiasta sisareni kanssa myös aikuisena ja molemmat olemme sitä mieltä, että ero oli hyvä juttu. Meistä molemmista on tullut elämässämme hyvin pärjääviä aikuisia ja molemmat ovat olleet tahollaan naisimissa parikymmentä vuotta. Vanhempien ero muistuttaa, ettei liitto kestä, jos sitä ei vaali.

22 jatkaa vielä, että eron jälkeen isäni meni uusiin naimisiin ja sai kaksi lasta uuden vaimonsa kanssa. Minulle tai äidilleni hän ei koskaan kertonut uudesta perheestään. Yli kolmekymppisenä vasta kuulin asiasta enkä silloinkaan häneltä. Ei kuulemma ollut halunnut loukata minua tai äitiäni, mutta eihän tuollainen ihan normaalia ole. 

itse olin teini-ikäinen, kun vanhempani erosivat. kyllä se oli itselle helpotus, kun isä ei selvästi viihtynyt enää perheessä ja se aika jonka oli kotona käyttäytyi kuin tyranni. eron jälkeen suhteet paranivat häneen, kun ei ollut sitä arjen rasitusta suhteessa. näin siis eron jälkeen paremman, välittävämmän isän, jolla oli aina aikaa lapselleen; sellaisen joka hän oli ollut ihan lapsuudessa. vanhempani erosivat sovussa eikä turhaa draamaa ollut, virallisia tapaamisoikeuksia ei järjestetty, vaan nähtiin silloin kuin sopi ja esim. joulut vietettiin kaikki yhdessä. vanhempien puolisoihin ollut asialliset, mutta etäiset välit. ainoa mikä harmittaa välillä ettei ole sellaista lapsuuden kotia johon palata, kun köyhänä opiskelijana ruoka loppu (niinkuin monella muulla kaverilla). vanhempien uudet talot uusine kumppaneineen eivät ole kotejani ja vierailu niissä ei ole rentoa.

Vierailija kirjoitti:

Yritätkö sä ap nyt hakea jotain puolusteluja sille, ettet uskalla erota, vai miksi sä puhut asiasta noin halveksuvasti? Etkö oikeasti usko, että monet lapset ovat oikeasti onnellisempia eron jälkeen?

Ehkä tavallaan. Sitä toivois, ettei lapset ainakaan tähän saakka haluais meidän eroavan. Toisaalta, hyvä ei ole sekään, jos sitten erotaan, jos he ei halua sitä.

Mä olin muistaakseni n. 10v kun vanhempani erosivat. En muista että olisi kauheasti nähnyt mitään hellyydenosoituksia vanhempieni välillä koskaan, tosin en nyt kovin tarkkaan muistakaan. En kauheasti muista tuosta ero-ajasta, muuta kuin että se oli ahdistavaa. Vanhemmat haukkuivat toisiaan minulle ja jouduin toimimaan ns. välikätenä joissain asioissa. Ero oli siis huonosti hoidettu, ei olisi pitänyt 10 vuotiasta sekoittaa aikuisten juttuihin. Jäin asumaan isäni kanssa, ja meillä oli oikein mukavaa kahdestaan :) En sitten tiedä olenko jotenkin erikoinen, kun olen miehen kasvattama (olen nainen). Ihan normaali nuori nainen olen omasta mielestäni. Olin ihan tyytyväinen isän kanssa kahdestaan, kun asiat asettuivat. Kuvittelisin että olisi ollut todella ahdistavaa asua sellaisessa perheessä, jossa vanhemmat eivät enää välitä toisistaan, ja olisivat yhdessä vain pakosta, minun vuokseni.

Vanhempani erosivat kun olin noin 15-vuotias. Jäin isän luokse. Äidillä oli ja on edelleen mielenterveysongelmia. Toivoin eroa jo ala-aste ikäisenä. Minut sotkettiin riitoihin ja äiti syyllisti minua ongelmistaan.

Molempiin on ihan hyvät välit. Äidin sekoilu on kyllä jättänyt jäljen. Kummallakaan ei ole ollut uusia suhteita. Ei ainakaan vakavaa.

Äitini ei halunnut erota isästäni, koska ajatteli, että "ehjä" perhe on parempi kuin eronnut perhe. Itse taas en lapsena mitään muuta toivonutkaan, että äiti olisi uskaltanut lähteä ja ottanut meidät lapset mukanaan. Vaikka äiti parhaansa tekikin, oli ilmapiiri meidän kotona niin myrkyllinen, katkera ja vihamielinen, että sitä oli todella vaikeaa peitellä. Kaukana ehjästä siis.

Vanhemmat erosivat lopulta, kun me lapset olimme jo täysi-ikäisiä. Äiti on jälkikäteen myöntänyt, että olisi pitänyt lähteä aikaisemmin.

Olin onnellisempi kuin koskaan, kun äiti ja isä erosivat. Koko lapsuus ja teinivuodet menivät pelätessä, koska isä pahoinpiteli äitiä.

Isä muutti pois kotoa, ja kodin ilmapiiri vapautui. Aloimme viettää aikaa perheenä, sisarukseni ja äiti ja minä. Olimme vihdoin onnellinen perhe, ilman isää.

Isä löysi vuoden päästä uuden naisystävän, ja muutti sen kanssa toiselle paikkakunnalke. Äitini löysi uuden miesystävän vasta kuuden vuoden päästä, ihanan ihmisen joka pitää häntä kuin kukkaa kämmenellä.

Isää en ikävöinyt koskaan.

Vierailija kirjoitti:

Vanhempieni ero oli ehdottomsti hyvä asia. KAIKKI ei tietenkään sen jälkeen parantunut, eikä KAIKKI elämässä edelleenkään ollut ihanaa, mutta selvästi vähemmän kamalaa.

Enää ei koulusta tullessa huuto kuulunut ulos asti, jatkuva riitely, mykkäkoulu ja tiuskiminen repinyt hermoja eikä ollut koko ajan sellainen olo, että pitää revetä moneen suuntaan miellyttääkseen kaikkia koska kaikki hankala johti aina tappeluihin. Kouluun ei ollut uskaltaa mennä, kun ei tiennyt, mitä kotona tapahtuu (vaikka edelleen yritän uskotella itselleni,että varsinaista väkivaltaa ei ollut, kun en nähnyt, mutta en uskonut siihen edes lapsena) eikä koulusta kotiinkaan meinennut uskaltaa tulla kun jo ulos kuuli, mitä tapahtuu. En edelleenkään pysty katsomaan televisio-ohjelmia, joissa huudetaan: putous jaa esim tämän takia katsomatta, samoin simpsonit ja moni muu sinänsä harmiton ohjelma. Se huuto tuntuu niin pahalta. Voitte myös kuvitella, että koulunkäyntini ei sujunut kovin hyvin, kun keskittymiskyky meni kaikki kodin riitoihin.

Vanhempani erosivat kun olin 13. Koulunkäynnin kannalta se oli myöhäistä, stressin lakkaamiseen kului aikaa eikä numeroita enää saanut nousemaan tarpeeksi. Oli kuitenkin niin ihanaa kun kotona oli rauhallista. Jäin isäni luo asumaan pariksi vuodeksi, kouloun jälkeen menin töihin ja muutin omilleni. Suhde äitiinkin parani kun molempien stressi väheni. Löysin hyvän ja hiljaisen miehen, joka ei huuda edes kissaa sisälle, ja saatiin lapsi. Pari vuotta sittenkävin aikuislukion ja nyt oon amkissa. En oo tyhmä, vaikka koulussa opettajat niin luuli. Jos vanhemmat ois eronneet aikaisemmin, olis mulla ammatin lisäksi hyvä työura. Toisaalta silloin ehkä ei olis tätä miestä, joten en sure sitäkään asiaa.

Mulla on muuten sama juttu huutamisen tai kovaäänisen puheen kanssa. Alkaa korvissa soimaan ja ahdistustaso nousee. Siksi en tykkää kovaäänisistä ihmisistä. Luennolla istun takariviin, jos on kovaääninen opettaja. Elokuvissa en pysty käymään. Mulla se ei tullut vanhempien riitelystä vaan siitä, kun äiti aina huusi mulle ja veljelleni koko lapsuuden ajan.

Vierailija kirjoitti:

itse olin teini-ikäinen, kun vanhempani erosivat. kyllä se oli itselle helpotus, kun isä ei selvästi viihtynyt enää perheessä ja se aika jonka oli kotona käyttäytyi kuin tyranni. eron jälkeen suhteet paranivat häneen, kun ei ollut sitä arjen rasitusta suhteessa. näin siis eron jälkeen paremman, välittävämmän isän, jolla oli aina aikaa lapselleen; sellaisen joka hän oli ollut ihan lapsuudessa. vanhempani erosivat sovussa eikä turhaa draamaa ollut, virallisia tapaamisoikeuksia ei järjestetty, vaan nähtiin silloin kuin sopi ja esim. joulut vietettiin kaikki yhdessä. vanhempien puolisoihin ollut asialliset, mutta etäiset välit. ainoa mikä harmittaa välillä ettei ole sellaista lapsuuden kotia johon palata, kun köyhänä opiskelijana ruoka loppu (niinkuin monella muulla kaverilla). vanhempien uudet talot uusine kumppaneineen eivät ole kotejani ja vierailu niissä ei ole rentoa.

Sama se on köyhien lapsilla. Ei voi menä vanhempien jääkaapille. Yleensä se on lähes tyhjä tai jos siellä jotain on niin se on yksi ateria vähemmän heiltä. Musta on omituista miten jotkut opiskelijakaverit ei tajua, kuinka onnekkaita ne on. Halutessaan ne voi asua vanhemmillaan ilmaiseksi, syödä ilmaista ruokaa ja ehkä vanhemmat jopa kustantavat koulumatkat ja puhelinlaskunkin.

Minä ainakin monesti mietin, olisinko enää edes elossa tai ainakin olisivatko vanhempani elossa, jos eivät olisi eronneet. Oli vähän väliä riitoja, väkivaltaa yms. Olin täyttämässä 11, kun muuttivat erilleen ja tästä vajaan vuoden päästä erosivat kokonaan. Ajattelin, että vihdoinkin he tajusivat erota (=äitini sai jätettyä isäni kokonaan). Eron jälkeen reilu vuosi oli riitaista aikaa, mutta lopulta he sopivat ja pystyvät käyttäytymään asiallisesti. Jäin asumaan molempien luokse vuorotellen. Molemmilla ihanat uudet puolisot ja isän puolelta ihanat sisaruksetkin. Uudessa suhteissaan heillä ei ole tuollaisia ongelmia. Mutta se väkivalta oli kyllä syy, miksi toivoin jo joskus alle 10-vuotiaana, että eroaisivat jo. Muistan kun mummoni hirveästi harmitteli tuolloin minulle, kuinka ikävää on kun vanhempani erosivat. Minä vain totesin siihen kylmän rauhallisesti, että onneksi erosivat niin ei tarvitse enää kuunnella riitoja.

Onpas täällä liioiteltuja ja defensseillä kuorrutettuja "ihania" eroamistarinoita. Ei ihme että avioliitot ja perheet tuhoutuvat kun noin pienistä erotaan.

Noh, minä en ollut onnellinen kun vanhemmat erosivat. Olin melkein täysi-ikäinen ja asuin pari vuotta äidin luona kunnes muutin omaan asuntoon. Selvisin itse vanhempien erosta suht vähällä, mutta nuorempiin siskoihini se jätti syvät traumat. Meidän perheessäämme isä vain kyllästyi perhe-elämään ja ilmeisesti katsoi valinneensa väärän puolison - etsi sitten uuden itselleen ja ilmoitti sitten sellaisen löydyttyä että haluaa erota. Reilua vai mitä? Tähän samaan tosin syyllistyvät nykyään myös naiset yhtä usein.

Isän uusi puoliso on korrekti ja mukava ihminen, hänestä on vain hyvää sanottavaa. Olen sitä kautta tutustunut mukaviin ihmisiin. Silti suren oman perheen hajoamista ja olisin estänyt sen jos mahdollista. Ero ei siis ollut hyvä juttu.

Ymmärrän tietysti, että jos asuu jossain WT-perheessä ja isi hakkaa äitiä niin silloin se ero on varmasti helpotus.

Vierailija kirjoitti:

Onpas täällä liioiteltuja ja defensseillä kuorrutettuja "ihania" eroamistarinoita. Ei ihme että avioliitot ja perheet tuhoutuvat kun noin pienistä erotaan.

Noh, minä en ollut onnellinen kun vanhemmat erosivat. /quote]

Millä oikeudella sinä vähättelet muiden kokemuksia, ja väität niitä liioitelluiksi? Jos sinä olet kärsinyt vanhempiesi erosta, se on tietysti kurja juttu sulle, mutta yritä edes ymmärtää, että läheskään kaikki lapset eivät kärsi. Ja vaikkei vanhemmilla olisi edes suhteessaan väkivaltaa tai ryyppäämistä, voi ilmapiiri olla silti niin ahdistava, että on kaikille parempi asua erillään. Näin oli esimerkiksi meillä. Mikä se kunnia siinä on, että eletään hampaat irvessä yhdessä, vaikka kumpikaan puolisoista eikä edes lapset sitä oikeasti halua? 

Huh, ei ole helppoa tietää, olisiko ero moka lapsille vai ei.... Itse olen eroperheestä, jossa vanhemmat erosivat ennen kuin muistan mitään, niin en osa silleen samaistua ydinperheessä kasvamisen ihanuuteen/kamaluuteen lapsen silmin.

ap

Meidän isä masentui, alkoi juoda ja pahoinpidellä koko perhettä vähintään viikottain. Me lapset(silloin 10v ja 12v) vaadimme äitiämme eroamaan. Muutama arpi muistona riittää. Olen todella iloinen, että olemme hengissä!

Asumusero vanhemmilleni tuli, kun olin kahden vuoden ikäinen. Lopullinen ero sitten myöhemmin. Pienenä toivoin, että äiti ja isä palaisivat yhteen mutta kasvettuani ymmärsin, että näin oli parasta. Asuin äidin kanssa ja isäpuoleni oli täysi kusipää - eikä äitikään helpoimmasta päästä. Isää näin vähintään kerran kuukaudessa, kun asui niin kaukana. Muistelen lämpimästi näitä tapaamisia. Muutin ihanan isän luokse heti kun opiskelut sen sallivat ja se rauhoitti asioita huomattavasti, omaa elämääni sekä minun ja äidin välejä. Ei vain mahduta saman katon alle. Ollaan isän kanssa molemmat sellaisia jurottajia, viihdytään omissa oloissamme ja ei jakseta jatkuvaa hössäämistä. Äitipuoleni on tosi jees. Molempien puolikkaiden lapset ovat niin vanhoja, ettei syntynyt mitää uusioperhetilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Huh, ei ole helppoa tietää, olisiko ero moka lapsille vai ei.... Itse olen eroperheestä, jossa vanhemmat erosivat ennen kuin muistan mitään, niin en osa silleen samaistua ydinperheessä kasvamisen ihanuuteen/kamaluuteen lapsen silmin.

ap

Riippuu yksinkertaisesti siitä, onko teidän perheessä hyvä olla vai onko jatkuva kireä tunnelma. Mutta ilmeisesti kun sä eroa mietit, niin et enää rakasta puolisoasi. Miksi siis olisi hyvä lapsellesi, että olisitte väkisin lapsen takia onnettomina yhdessä? Tolla tavalla saatte vain lapsen tuntemaan syyllisyyttä teidän onnettomuudesta.