Lue keskustelun säännöt.
Voi elämä.. tuttu sai lapsen, en ole kerinnyt näkemään ja nyt olen kuulema kateellinen
25.03.2017 |
Tuttavapariskunta sai ensimmäisen lapsensa, oli tosi odotettu ja nainen on semmoinen joka ei varmaan ole mitään muuta vaihtoehtoa elämänsä kululle edes koskaan tajunnut, kuin se äitiys. Joka on ihan ok, mutta ilmeisesti vaikuttaa aika rankasti hänen ajatteluunsa. Oli voivotellut tutuillemme, kuinka se on mulle varmaan tosi rankkaa, että hänellä on lapsi kun minä olen kuitenkin ollut jo monta vuotta parisuhteessa, eikä mitään ole tapahtunut.
Ensin meinattiin miehen kanssa tikahtua nauruun, nyt en oikein jälkikäteen tiedä miten suhtautuisin. Ei oikein voi sanoa että mielummin vetäisin kamelin takapuolesta, kun hankkisin lapsen, kun sellaiset asiat ei ole mitenkään kauheen kivoja uusille vanhemmille kuulla. Jotenkin silti ärsyttää, että tilanteen ratkaisemiseksi minun pitää ajatella hänen tunteitaan mutta hänellä sitten ei näköjään oikein pysy mopo hallinnassa.
Pitäsköhän sitä itekki vaan kävellä päivät pitkät ympäriinsä pohtimassa, miten mun kiireiset ystävät on vaan kauheen kateellisia mulle. Onko äideillä jotenkin liikaa aikaa, eikö sen pitäs olla päinvastoin? Onko hän itse mahdollisesti ollut lapsettomana muille kateellinen? Ihan ihme juttu.
Kommentit (193)
Miten läheisiä ystäviä sitten oikeasti olette ap? Itse aloitit tämän keskustelun vetoamalla siihen, että olet loukkaantunut ystäväsi kommenteista. Jos ystäväsi on vain hyvänpäivän tuttu, tuskin hän edes olettaa että tulet katsomaan lasta? Itse olet yrittänyt kaivella syytä, miksi olet noin vahvasti ystävääsi vastaan, ja miksi keksit tekosyitä sille, että et halua mennä hänen luokseen vain siksi että joku vauva on syntynyt. Asenteesi on erikoinen, varsinkin kun vetoat siihen että et voi laittaa elämääsi tauolle ystävän lapsen takia. Mikä saa sinut sanomaan noin? Eihän kenenkään elämä mene tauolle YHDESTÄ VIERAILUSTA vastasyntyneen luona?! Ei elämä ole kilpajuoksu, että kumpi on tärkeämpi; sinun urasi vai ystävän vauva. Miksi otat sen niin suurena uhkana että joku on saanut vauvan? En ymmärrä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Outo keskustelu. Minä en ymmärrä
-miksi ihminen, joka on etäinen tuttava eri paikkakunnalla edes olettaisi jonkun tuttavan käyvän vauvaa katsomassa
-miksi tämä välissä oleva juoruilija on niin vuorenvarmasti hyvä ja oikeassaoleva ystävä, vaikka puheillaan synnyttää pelkkää pahaa mieltä, eikä voi mitenkään kuvitella rakentavansa juoruilullaan mitään positiivista
-miksi aloittaja edes välittää siitä, mitä joku etäinen tuttu, joka ei ole oikea ystävä, jonka vauvan tapaaminen olisi tärkeää, hänestä ajattelee, ja hänen motiiveistaan lapsen suhteen.
Itse olen tehnyt sekä väitöskirjaa, että saanut lapsia, ja en ymmärrä ongelmaa. En äitinä ihmetellyt lainkaan jonkun etäisen tutun käymättömyyttä, ei kiinnostanut pätkääkään, ja kylään kutsuimme vain ystäviä ja sukulaisia. Ja jos joku tuttu sai lapsen, onnittelin ehkä tavatessa, mutta kyläilin vain ystävien luona.
Sen sijaan juoruilijoihin olen aina pitänyt etäisyyttä. Joka puhuu pahaa toisesta, puhuu pahaa myös minusta. Ja näitä ihmissuhteiden tarkoituksellisia sotkijoita on. Niitä, joilla on tarve rikkoa muut ystävyyssuhteet, jotta saisivat itse enemmän sosiaalista valtaa. Jokainen sanoo joskus jotain tyhmää selän takana. Mutta se, joka kertoo tämän eteenpäin, tekee tietoisen valinnan rikkoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo kyllä mamma se tietää millaista on joutua pyörätuoliin, sokeutua.... Eihän se mitään ole verrattuna mamman autuaaksi tekeviin mammailuhetkiin.
Ei tietenkään tiedä jossei itsellä ole kokemusta siitä, mutta miksi lapsettomat väittävät tietävänsä millaista on kun on lapsia ja on äiti? Jos joku kokee sen olevan hänen elämänsä mullistavin asia niin miten joku muu voi sanoa että ei se ole, kun hänelle selvästi on?
Ei kukaan ole kieltänyt, että jollekin jossakin äitiys voi olla merkittävää, mutta tässä ketjussa on monet äidit tulleet kertomaan muille miten niillekin sen äitiyden on pakko olla maailman merkittävin asia, koska ne on naisia.
Ihan kuin naiseus olisi pelkkää synnyttämistä ja siitoseläimenä olemista.
Ei naiseus ole joku kummallinen mehiläispesä, jossa on yksi mieli ja kaikki naiset vain haluaa synnyttää, synnyttää, synnyttää ja se on ainoa asia, joka voi olla merkittävä, jos on nainen.
Vierailija kirjoitti:
Miten läheisiä ystäviä sitten oikeasti olette ap? Itse aloitit tämän keskustelun vetoamalla siihen, että olet loukkaantunut ystäväsi kommenteista. Jos ystäväsi on vain hyvänpäivän tuttu, tuskin hän edes olettaa että tulet katsomaan lasta? Itse olet yrittänyt kaivella syytä, miksi olet noin vahvasti ystävääsi vastaan, ja miksi keksit tekosyitä sille, että et halua mennä hänen luokseen vain siksi että joku vauva on syntynyt. Asenteesi on erikoinen, varsinkin kun vetoat siihen että et voi laittaa elämääsi tauolle ystävän lapsen takia. Mikä saa sinut sanomaan noin? Eihän kenenkään elämä mene tauolle YHDESTÄ VIERAILUSTA vastasyntyneen luona?! Ei elämä ole kilpajuoksu, että kumpi on tärkeämpi; sinun urasi vai ystävän vauva. Miksi otat sen niin suurena uhkana että joku on saanut vauvan? En ymmärrä.
Tolla mielikuvituksella lasten iltasatuhetket on varmaan kivoja, mutta mielenterveyden taso sitten huolestuttaa jo eri tavalla jos tosissaan olet vastuussa lapsista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
kirjoitti:
En ymmärrä mitä ihmiset tappelevat täällä. Tietenkään kukaan lapseton ei voi tietää ja ymmärtää miten naisen elämä muuttuu kun saa lapsen, kun ei siitä itsellään ole kokemusta. Miksi keskusteluun on vedetty lasten murhaajat, tuskin suurinosa vanhemmista lastaan tappaa? :D
Ainakin mä tiedän mitä on olla sekä lapseton, että äiti, ja voin sanoa, että ädiksi tuleminen ei muuttanut minun suhtautumista ystäviini ja siihen mikä heitä saa kiinnostaa mitenkään.
Aivan, mutta haluaisitko olla ihmisen ystävä jota ei yhtään kiinnosta sinun elämässäsi tapahtuvat suuret ja tärkeät muutokset? Minusta kuulostaa ihmeelliseltä ystävyydeltä jos ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei se ettei lapset kiinnosta, vaan ystävän elämä.
Juurikin näin. Tässähän se tuli. Minun mielestäni myös kummallista ystävyyttä, ja tätä olen yrittänut jankuttaa ap:lle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä tässä ketjussa paljastuu raa,alla tavalla se, miten kykenemättömiä naiset ovat hyvään ystävyyteen. Pitääkö asioiden olla aina täysin samoin kuin itsellään? Pitääkö oman arvomaailman olla täysin sama? Miksi ei voi olla onnellinen toisen puolesta, vaikka toinen on erilainen tai tekee eri valintoja? Ja miksi ihmeessä ei voi mennä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa, vaikka itse olisi lapseton tai ei halua koskaan lapsia? Miksi ap ei ymmärrä että se ystävä on tietenkin loukkaantunut. Ihan ymmärrettävää, ja siksi on todennäköisesti luullut että ap on kateellinen. Sekin on loukkaavaa, mutta ei niin loukkaavaa kuin huomiotta jättäminen kun sinulle on tapahtunut suurin muutos mitä elämässä voi naiselle tapahtua.
Jostain syystä täällä on luotu minusta narratiivi, jonka mukaan olen jotenkin VALINNUT olla menemättä ja sen päälle vielä, että en ole edes onnitellut ko. ihmistä. Eli ikään kuin olisin joidenkin isojen tunteiden vallassa tehnyt päätöksiä asioista. Mistä nämä olettamukset oikein tulevat ja miksi sinä haluat ylläpitää tätä kuvaa minusta?
Onko se jotenkin henkisesti helpompaa luoda minä vastaan sinä -todellisuus, kuin ymmärtää se, että ihmisillä on sinusta riippumaton, oma elämänsä, jonka mukaan pitää mennä ja siihen ei sisälly mitään negatiivista sitä kohtaan, joka "unohtuu". Vaan että kyseessä on ihan normaali elämä.
Eletään 200km päässä toisistamme, minulla on konferensseja harva se viikko, julkaisut painaa päälle ja olen tehnyt näiden asioiden eteen töitä koko elämäni. En voi vaan laittaa elämääni tauolle jonkun lapsen takia, vaikka se olisi - usko pois - hyvin miellyttävä ajatus joskus.
Minulla on myös läheisempiä läheisiä, kuten vanhat vanhempani ja sisarukseni perheineen - he saavat vähäisimmän vapaa-aikani.
Minustakin tämä kertoo jotain raadollista ystävyydestä, mutta yllättäen hieman eri näkövinkkelistä, kuin sinun mielestäsi.
Ei kukaan vaadi sinua unohtamaan uraasi, siksi että vauva on syntynyt. Asetat välillenne jonkun kuilun ja kilpailet salaa siitä kumpi on parempi ihminen; akateemisesti kouluttautunut kiireinen uranainen, vai uunituore äiti. Olet valinnut että et mene katsomaan vauvaa. Kuka tahansa löytää tyhjän kohdan kalenteristaan, jos on halua. Sinulla sitä halua ei ole. Selität asian urallasi, mutta se ei liity siihen mitenkään. Katso peiliin ja mieti mistä ajatusmaailmasi on lähtöisin. Viimeisessä kommentissasi vaadit tuoretta äitiä istumaan autossa 200km vastasyntyneen kanssa. Turha ihmetellä miksi tuttavasi on loukkaantunut. Rivien välistä kuka tahansa tajuaa, että sinua ei kiinnosta. Ja siksi se tuttava on puhunut pahaa sinusta. Herätys!
Tällä tutullani on akateeminen koulutus ja tosi hyvä työpaikka, joten minulla ei ole mitään sanomista hänen uransa ja minun urani välillä. Minusta tämä taas kertoo taas lukijoista enemmän kuin itse tilanteesta. Tiedän kyllä, että täällä kuvitellaan ns. akateemisten ihmisten olevan jotain koppavia uraansa korostavia tyyppejä, mutta ihan normaalia omannäköistä ja oman omantunnon mukaista elämää eletään. Yleensä urasta huomauttelee ne, joilla sitä ei ole, joka on ihan idioottimaista. Loukkannutaan valmiiksi oman aseman puolesta, koska toisen akateemisuus on automaattisesti vinoilua toisen suorittavan työn ammattia kohtaan. Tämä on vain omassa päässänne.
Mikäs nyt olisi sitten se euraava, täysin omasta päästänne keksitty juttu jolla vahvistatte yksipuolisesti omaa vihamielistä näkemystänne minusta. Kiinnostaa kovin!
Miksi vaahtoat sun urastasi, konferensseista ja kiireisistä aikatauluista, kun se ei liity tähän ollenkaan. Eihän se ura ole tähänkään asti estänyt ystävyyttänne, vai onko? Ongelmahan on tässä nyt siinä, että sulla ei nyt yhtäkkiä liikene yhtään aikaa ystävällesi, juuri kun hän on saanut ensimmäisen lapsensa. Kieltäydyt menemästä katsomaan hänen vauvaansa, se on tullut nyt hyvin selväksi. Miten aikaisemmin sitten ehdit pitää yhteyttä häneen? Puhuitteko vaan puhelimessa? Vaaditko häntä aina tulemaan luoksesi, koska sinä olet se kiireisempi? Jokin tässä jutussa nyt haiskahtaa. Oma arvailuni on, että asenteesi on muuttunut häntä kohtaan, koska hän sai lapsen. En jaksa väitellä kanssasi enempää. Vetoat ihan merkityksettömiin seikkoihin. Sulla on asenneongelma, mutta et kykene myöntämään sitä. Jos asenteesi olisi avoin häntä kohtaan, et sanoisi että "en voi laittaa koko elämääni tauolle jonkun lapsen takia." Kuka hullu sellaista on sinulta vaatinut? Ei kukaan. Haloo.
Hän asui tuossa lähellä vielä vuosi sitten. Ja väitöskirjan loppuvaiheessa on yleistä käydä esittelemässä tuloksiaan kaikissa kissanristiäisissä, koska se on tieteentekijän velvollisuus, mitä hyötyä on tieteestä josta kukaan ei koskaan kuule? Se vaihe on nyt, ja sille en mitään voi. Pari aikaisempaa vuotta olen keskittynyt testeihin ja kirjoittamiseen. Se on vähän sama asia, että raskauden alussa voi olla ihan hyvinvoiva ja liikkuva, ja lopussa se äiti sitten "vouhottaa merkityksettömiä seikkoja" kuten sitä että ei voi liikkua ja siksi ei pääse jonnekin ;)
.... Mutta aito ystävä et ole, koska et halua antaa itsestäsi mitään, ja vetoat työasioihin, minkä ei pitäisi mitenkään vaikuttaa ystävyyteen. Ystävät ehtivät kyllä tavata, jos halua on. Vähän sama kun on aidosti rakastunut; haluat nähdä sitä ihmistä. Aito ystävä on innostunut toisen ihmisen elämänmuutoksista, ja haluaa olla osa sitä. Haistan rivien välistä, että sinua lapsensaamis-uutiset eivät hätkäytä. Sinä olet itsekeskeisesti keskittynyt työhösi, ja siinä se. ...
Juuri tämän vuoksi en jaksa moniakaan naisia ystävinä. "Aito ystävä" -vaatimus kuulostaa kamalalta. Miksi ei voisi olla vain kaveri? Miksi pitää haluta olla osa ystävän elämänmuutoksia??? Miksi ei riitä, että käydään kahvilla tai lenkillä välillä yhdessä??? Minulla on oma elämä ja ystävilläni omat elämänsä, eikä mitään odotusta kellään että yhtäkkiä oltaisiin osa toistemme elämänmuutoksia tai "aitoja ystäviä" koska pelkkä ystävyys ja kaveruus ei riitä eikä kelpaa. Mutta ystäväni ovatkin lähinnä miehiä, muutama miesmäisesti ajatteleva nainen toki osuu joukkoon myös. Ns. bestistä minulla ei ole. Eikä kyllä kellään tuntemallani miehellä.
Se ei ole edes "kaveri", jota ei kiinnosta pätkääkään että toinen on saanut vauvan. Ymmärrän hyvin miksi sinulla ei ole bestistä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä tässä ketjussa paljastuu raa,alla tavalla se, miten kykenemättömiä naiset ovat hyvään ystävyyteen. Pitääkö asioiden olla aina täysin samoin kuin itsellään? Pitääkö oman arvomaailman olla täysin sama? Miksi ei voi olla onnellinen toisen puolesta, vaikka toinen on erilainen tai tekee eri valintoja? Ja miksi ihmeessä ei voi mennä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa, vaikka itse olisi lapseton tai ei halua koskaan lapsia? Miksi ap ei ymmärrä että se ystävä on tietenkin loukkaantunut. Ihan ymmärrettävää, ja siksi on todennäköisesti luullut että ap on kateellinen. Sekin on loukkaavaa, mutta ei niin loukkaavaa kuin huomiotta jättäminen kun sinulle on tapahtunut suurin muutos mitä elämässä voi naiselle tapahtua.
Jostain syystä täällä on luotu minusta narratiivi, jonka mukaan olen jotenkin VALINNUT olla menemättä ja sen päälle vielä, että en ole edes onnitellut ko. ihmistä. Eli ikään kuin olisin joidenkin isojen tunteiden vallassa tehnyt päätöksiä asioista. Mistä nämä olettamukset oikein tulevat ja miksi sinä haluat ylläpitää tätä kuvaa minusta?
Onko se jotenkin henkisesti helpompaa luoda minä vastaan sinä -todellisuus, kuin ymmärtää se, että ihmisillä on sinusta riippumaton, oma elämänsä, jonka mukaan pitää mennä ja siihen ei sisälly mitään negatiivista sitä kohtaan, joka "unohtuu". Vaan että kyseessä on ihan normaali elämä.
Eletään 200km päässä toisistamme, minulla on konferensseja harva se viikko, julkaisut painaa päälle ja olen tehnyt näiden asioiden eteen töitä koko elämäni. En voi vaan laittaa elämääni tauolle jonkun lapsen takia, vaikka se olisi - usko pois - hyvin miellyttävä ajatus joskus.
Minulla on myös läheisempiä läheisiä, kuten vanhat vanhempani ja sisarukseni perheineen - he saavat vähäisimmän vapaa-aikani.
Minustakin tämä kertoo jotain raadollista ystävyydestä, mutta yllättäen hieman eri näkövinkkelistä, kuin sinun mielestäsi.
Ei kukaan vaadi sinua unohtamaan uraasi, siksi että vauva on syntynyt. Asetat välillenne jonkun kuilun ja kilpailet salaa siitä kumpi on parempi ihminen; akateemisesti kouluttautunut kiireinen uranainen, vai uunituore äiti. Olet valinnut että et mene katsomaan vauvaa. Kuka tahansa löytää tyhjän kohdan kalenteristaan, jos on halua. Sinulla sitä halua ei ole. Selität asian urallasi, mutta se ei liity siihen mitenkään. Katso peiliin ja mieti mistä ajatusmaailmasi on lähtöisin. Viimeisessä kommentissasi vaadit tuoretta äitiä istumaan autossa 200km vastasyntyneen kanssa. Turha ihmetellä miksi tuttavasi on loukkaantunut. Rivien välistä kuka tahansa tajuaa, että sinua ei kiinnosta. Ja siksi se tuttava on puhunut pahaa sinusta. Herätys!
Tällä tutullani on akateeminen koulutus ja tosi hyvä työpaikka, joten minulla ei ole mitään sanomista hänen uransa ja minun urani välillä. Minusta tämä taas kertoo taas lukijoista enemmän kuin itse tilanteesta. Tiedän kyllä, että täällä kuvitellaan ns. akateemisten ihmisten olevan jotain koppavia uraansa korostavia tyyppejä, mutta ihan normaalia omannäköistä ja oman omantunnon mukaista elämää eletään. Yleensä urasta huomauttelee ne, joilla sitä ei ole, joka on ihan idioottimaista. Loukkannutaan valmiiksi oman aseman puolesta, koska toisen akateemisuus on automaattisesti vinoilua toisen suorittavan työn ammattia kohtaan. Tämä on vain omassa päässänne.
Mikäs nyt olisi sitten se euraava, täysin omasta päästänne keksitty juttu jolla vahvistatte yksipuolisesti omaa vihamielistä näkemystänne minusta. Kiinnostaa kovin!
Miksi vaahtoat sun urastasi, konferensseista ja kiireisistä aikatauluista, kun se ei liity tähän ollenkaan. Eihän se ura ole tähänkään asti estänyt ystävyyttänne, vai onko? Ongelmahan on tässä nyt siinä, että sulla ei nyt yhtäkkiä liikene yhtään aikaa ystävällesi, juuri kun hän on saanut ensimmäisen lapsensa. Kieltäydyt menemästä katsomaan hänen vauvaansa, se on tullut nyt hyvin selväksi. Miten aikaisemmin sitten ehdit pitää yhteyttä häneen? Puhuitteko vaan puhelimessa? Vaaditko häntä aina tulemaan luoksesi, koska sinä olet se kiireisempi? Jokin tässä jutussa nyt haiskahtaa. Oma arvailuni on, että asenteesi on muuttunut häntä kohtaan, koska hän sai lapsen. En jaksa väitellä kanssasi enempää. Vetoat ihan merkityksettömiin seikkoihin. Sulla on asenneongelma, mutta et kykene myöntämään sitä. Jos asenteesi olisi avoin häntä kohtaan, et sanoisi että "en voi laittaa koko elämääni tauolle jonkun lapsen takia." Kuka hullu sellaista on sinulta vaatinut? Ei kukaan. Haloo.
Hän asui tuossa lähellä vielä vuosi sitten. Ja väitöskirjan loppuvaiheessa on yleistä käydä esittelemässä tuloksiaan kaikissa kissanristiäisissä, koska se on tieteentekijän velvollisuus, mitä hyötyä on tieteestä josta kukaan ei koskaan kuule? Se vaihe on nyt, ja sille en mitään voi. Pari aikaisempaa vuotta olen keskittynyt testeihin ja kirjoittamiseen. Se on vähän sama asia, että raskauden alussa voi olla ihan hyvinvoiva ja liikkuva, ja lopussa se äiti sitten "vouhottaa merkityksettömiä seikkoja" kuten sitä että ei voi liikkua ja siksi ei pääse jonnekin ;)
.... Mutta aito ystävä et ole, koska et halua antaa itsestäsi mitään, ja vetoat työasioihin, minkä ei pitäisi mitenkään vaikuttaa ystävyyteen. Ystävät ehtivät kyllä tavata, jos halua on. Vähän sama kun on aidosti rakastunut; haluat nähdä sitä ihmistä. Aito ystävä on innostunut toisen ihmisen elämänmuutoksista, ja haluaa olla osa sitä. Haistan rivien välistä, että sinua lapsensaamis-uutiset eivät hätkäytä. Sinä olet itsekeskeisesti keskittynyt työhösi, ja siinä se. ...
Juuri tämän vuoksi en jaksa moniakaan naisia ystävinä. "Aito ystävä" -vaatimus kuulostaa kamalalta. Miksi ei voisi olla vain kaveri? Miksi pitää haluta olla osa ystävän elämänmuutoksia??? Miksi ei riitä, että käydään kahvilla tai lenkillä välillä yhdessä??? Minulla on oma elämä ja ystävilläni omat elämänsä, eikä mitään odotusta kellään että yhtäkkiä oltaisiin osa toistemme elämänmuutoksia tai "aitoja ystäviä" koska pelkkä ystävyys ja kaveruus ei riitä eikä kelpaa. Mutta ystäväni ovatkin lähinnä miehiä, muutama miesmäisesti ajatteleva nainen toki osuu joukkoon myös. Ns. bestistä minulla ei ole. Eikä kyllä kellään tuntemallani miehellä.
Se ei ole edes "kaveri", jota ei kiinnosta pätkääkään että toinen on saanut vauvan. Ymmärrän hyvin miksi sinulla ei ole bestistä.
:D . Sanoinko että minua ei kiinnosta jos joku ystävä saa lapsen? Tottakai kiinnostaa, ja jokaista olen onnitellut tekstarilla tms heti, lähettänyt korttia jne. Kyselen vauvan kuulumisia jne. Mutta en minä koe tarvetta olla mikään osa toisen elämänmuutoksia, jos oma elämä ei muutu samaan suuntaan samalla mitenkään. Ihmetteletkö myös sitä, että miksi miehillä ei ole ikinä bestiksiä :D ??
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Outo keskustelu. Minä en ymmärrä
-miksi ihminen, joka on etäinen tuttava eri paikkakunnalla edes olettaisi jonkun tuttavan käyvän vauvaa katsomassa
-miksi tämä välissä oleva juoruilija on niin vuorenvarmasti hyvä ja oikeassaoleva ystävä, vaikka puheillaan synnyttää pelkkää pahaa mieltä, eikä voi mitenkään kuvitella rakentavansa juoruilullaan mitään positiivista
-miksi aloittaja edes välittää siitä, mitä joku etäinen tuttu, joka ei ole oikea ystävä, jonka vauvan tapaaminen olisi tärkeää, hänestä ajattelee, ja hänen motiiveistaan lapsen suhteen.
Itse olen tehnyt sekä väitöskirjaa, että saanut lapsia, ja en ymmärrä ongelmaa. En äitinä ihmetellyt lainkaan jonkun etäisen tutun käymättömyyttä, ei kiinnostanut pätkääkään, ja kylään kutsuimme vain ystäviä ja sukulaisia. Ja jos joku tuttu sai lapsen, onnittelin ehkä tavatessa, mutta kyläilin vain ystävien luona.
Sen sijaan juoruilijoihin olen aina pitänyt etäisyyttä. Joka puhuu pahaa toisesta, puhuu pahaa myös minusta. Ja näitä ihmissuhteiden tarkoituksellisia sotkijoita on. Niitä, joilla on tarve rikkoa muut ystävyyssuhteet, jotta saisivat itse enemmän sosiaalista valtaa. Jokainen sanoo joskus jotain tyhmää selän takana. Mutta se, joka kertoo tämän eteenpäin, tekee tietoisen valinnan rikkoa.
Kummalista tässä on nimenomaan se, että ap on puolueellinen. Juoruaja on hänelle hyvä kaveri, ja vauvan saanut on yhtäkkiä vain tuttu. Jos vauvan saanut on vaan tuttu, miksi tehdä pitkä ketju aiheesta? Ei pitäisi hirveästi kiinnostaa mitä joku etäinen tuttu on mieltä sinusta, tai sinun mielipiteistäsi äitiydestä. Jostain syystä tämä tuttu on kuitenkin hyvin loukkaantunut. Ei se silloin voi olla vain tuttu, ap antaa tässä nyt väärää kuvaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tiivistettynä keskustelusta olen kateellinen akateeminen, joka vähättelee lapsen äidin onnea ja ei tiedä mitään vastasyntyneistä.
Yhtäkään näistä asioista en ole sanonut, vaan ne on tulkittu. Miksi se, mitä sanoin, on sellaisenaan niin vaikea ymmärtää? Miksi teille tulkitsijoille on mahdotonta asia sellaisena kuin se on? Olen ehkä saanut jonkinlaisen ikkunan myös tuttuni ajatusmaailmaan tätä kautta, mutta en silti pysty ymmärtämään mistä se kumpuaa. Voisitteko yrittää avata tätä minulle?
Se on vain henkistä kypsymättömyyttä. Ja sama ominaisuus estää heitä näkemästä, että se on sitä, koska asian havaitseminen edellyttäisi, ettei ole niin epäkypsä.
Ja ei, en ole lapseton, vaan kahden lapsen äiti. Tajuan silti aloittajaa erinomaisesti, ja minusta kateellisuudesta syyttelevä on omituinen.
Omien ajatusten ja todellisuuden erottaminen vaatii tosiaan jonkinlaista kypsyyttä ja ehkä myös aktiivista harjoittelua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä tässä ketjussa paljastuu raa,alla tavalla se, miten kykenemättömiä naiset ovat hyvään ystävyyteen. Pitääkö asioiden olla aina täysin samoin kuin itsellään? Pitääkö oman arvomaailman olla täysin sama? Miksi ei voi olla onnellinen toisen puolesta, vaikka toinen on erilainen tai tekee eri valintoja? Ja miksi ihmeessä ei voi mennä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa, vaikka itse olisi lapseton tai ei halua koskaan lapsia? Miksi ap ei ymmärrä että se ystävä on tietenkin loukkaantunut. Ihan ymmärrettävää, ja siksi on todennäköisesti luullut että ap on kateellinen. Sekin on loukkaavaa, mutta ei niin loukkaavaa kuin huomiotta jättäminen kun sinulle on tapahtunut suurin muutos mitä elämässä voi naiselle tapahtua.
Jostain syystä täällä on luotu minusta narratiivi, jonka mukaan olen jotenkin VALINNUT olla menemättä ja sen päälle vielä, että en ole edes onnitellut ko. ihmistä. Eli ikään kuin olisin joidenkin isojen tunteiden vallassa tehnyt päätöksiä asioista. Mistä nämä olettamukset oikein tulevat ja miksi sinä haluat ylläpitää tätä kuvaa minusta?
Onko se jotenkin henkisesti helpompaa luoda minä vastaan sinä -todellisuus, kuin ymmärtää se, että ihmisillä on sinusta riippumaton, oma elämänsä, jonka mukaan pitää mennä ja siihen ei sisälly mitään negatiivista sitä kohtaan, joka "unohtuu". Vaan että kyseessä on ihan normaali elämä.
Eletään 200km päässä toisistamme, minulla on konferensseja harva se viikko, julkaisut painaa päälle ja olen tehnyt näiden asioiden eteen töitä koko elämäni. En voi vaan laittaa elämääni tauolle jonkun lapsen takia, vaikka se olisi - usko pois - hyvin miellyttävä ajatus joskus.
Minulla on myös läheisempiä läheisiä, kuten vanhat vanhempani ja sisarukseni perheineen - he saavat vähäisimmän vapaa-aikani.
Minustakin tämä kertoo jotain raadollista ystävyydestä, mutta yllättäen hieman eri näkövinkkelistä, kuin sinun mielestäsi.
Ei kukaan vaadi sinua unohtamaan uraasi, siksi että vauva on syntynyt. Asetat välillenne jonkun kuilun ja kilpailet salaa siitä kumpi on parempi ihminen; akateemisesti kouluttautunut kiireinen uranainen, vai uunituore äiti. Olet valinnut että et mene katsomaan vauvaa. Kuka tahansa löytää tyhjän kohdan kalenteristaan, jos on halua. Sinulla sitä halua ei ole. Selität asian urallasi, mutta se ei liity siihen mitenkään. Katso peiliin ja mieti mistä ajatusmaailmasi on lähtöisin. Viimeisessä kommentissasi vaadit tuoretta äitiä istumaan autossa 200km vastasyntyneen kanssa. Turha ihmetellä miksi tuttavasi on loukkaantunut. Rivien välistä kuka tahansa tajuaa, että sinua ei kiinnosta. Ja siksi se tuttava on puhunut pahaa sinusta. Herätys!
Tällä tutullani on akateeminen koulutus ja tosi hyvä työpaikka, joten minulla ei ole mitään sanomista hänen uransa ja minun urani välillä. Minusta tämä taas kertoo taas lukijoista enemmän kuin itse tilanteesta. Tiedän kyllä, että täällä kuvitellaan ns. akateemisten ihmisten olevan jotain koppavia uraansa korostavia tyyppejä, mutta ihan normaalia omannäköistä ja oman omantunnon mukaista elämää eletään. Yleensä urasta huomauttelee ne, joilla sitä ei ole, joka on ihan idioottimaista. Loukkannutaan valmiiksi oman aseman puolesta, koska toisen akateemisuus on automaattisesti vinoilua toisen suorittavan työn ammattia kohtaan. Tämä on vain omassa päässänne.
Mikäs nyt olisi sitten se euraava, täysin omasta päästänne keksitty juttu jolla vahvistatte yksipuolisesti omaa vihamielistä näkemystänne minusta. Kiinnostaa kovin!
Miksi vaahtoat sun urastasi, konferensseista ja kiireisistä aikatauluista, kun se ei liity tähän ollenkaan. Eihän se ura ole tähänkään asti estänyt ystävyyttänne, vai onko? Ongelmahan on tässä nyt siinä, että sulla ei nyt yhtäkkiä liikene yhtään aikaa ystävällesi, juuri kun hän on saanut ensimmäisen lapsensa. Kieltäydyt menemästä katsomaan hänen vauvaansa, se on tullut nyt hyvin selväksi. Miten aikaisemmin sitten ehdit pitää yhteyttä häneen? Puhuitteko vaan puhelimessa? Vaaditko häntä aina tulemaan luoksesi, koska sinä olet se kiireisempi? Jokin tässä jutussa nyt haiskahtaa. Oma arvailuni on, että asenteesi on muuttunut häntä kohtaan, koska hän sai lapsen. En jaksa väitellä kanssasi enempää. Vetoat ihan merkityksettömiin seikkoihin. Sulla on asenneongelma, mutta et kykene myöntämään sitä. Jos asenteesi olisi avoin häntä kohtaan, et sanoisi että "en voi laittaa koko elämääni tauolle jonkun lapsen takia." Kuka hullu sellaista on sinulta vaatinut? Ei kukaan. Haloo.
Hän asui tuossa lähellä vielä vuosi sitten. Ja väitöskirjan loppuvaiheessa on yleistä käydä esittelemässä tuloksiaan kaikissa kissanristiäisissä, koska se on tieteentekijän velvollisuus, mitä hyötyä on tieteestä josta kukaan ei koskaan kuule? Se vaihe on nyt, ja sille en mitään voi. Pari aikaisempaa vuotta olen keskittynyt testeihin ja kirjoittamiseen. Se on vähän sama asia, että raskauden alussa voi olla ihan hyvinvoiva ja liikkuva, ja lopussa se äiti sitten "vouhottaa merkityksettömiä seikkoja" kuten sitä että ei voi liikkua ja siksi ei pääse jonnekin ;)
.... Mutta aito ystävä et ole, koska et halua antaa itsestäsi mitään, ja vetoat työasioihin, minkä ei pitäisi mitenkään vaikuttaa ystävyyteen. Ystävät ehtivät kyllä tavata, jos halua on. Vähän sama kun on aidosti rakastunut; haluat nähdä sitä ihmistä. Aito ystävä on innostunut toisen ihmisen elämänmuutoksista, ja haluaa olla osa sitä. Haistan rivien välistä, että sinua lapsensaamis-uutiset eivät hätkäytä. Sinä olet itsekeskeisesti keskittynyt työhösi, ja siinä se. ...
Juuri tämän vuoksi en jaksa moniakaan naisia ystävinä. "Aito ystävä" -vaatimus kuulostaa kamalalta. Miksi ei voisi olla vain kaveri? Miksi pitää haluta olla osa ystävän elämänmuutoksia??? Miksi ei riitä, että käydään kahvilla tai lenkillä välillä yhdessä??? Minulla on oma elämä ja ystävilläni omat elämänsä, eikä mitään odotusta kellään että yhtäkkiä oltaisiin osa toistemme elämänmuutoksia tai "aitoja ystäviä" koska pelkkä ystävyys ja kaveruus ei riitä eikä kelpaa. Mutta ystäväni ovatkin lähinnä miehiä, muutama miesmäisesti ajatteleva nainen toki osuu joukkoon myös. Ns. bestistä minulla ei ole. Eikä kyllä kellään tuntemallani miehellä.
Se ei ole edes "kaveri", jota ei kiinnosta pätkääkään että toinen on saanut vauvan. Ymmärrän hyvin miksi sinulla ei ole bestistä.
Mä en aina ymmärrä niitä naisia, jotka on niin jätkiä, ja tykkäävät miesten seurasta.
Mutta sunlaiset naiset saa mut kyllä ymmärtämään noita hyvä jätkä naisia, ja sitä miksi ne ei halua naisten seuraa.
Luulet muka tuon jotenkin loukkaavan ettei jollakin naisella ole "bestistä", oletko vielä jossakin barbileikki-iässä? Minkä takia niin monet teistä äityleistä on henkisesti jälkeenjääneitä kiusaajia, kerro se.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä tässä ketjussa paljastuu raa,alla tavalla se, miten kykenemättömiä naiset ovat hyvään ystävyyteen. Pitääkö asioiden olla aina täysin samoin kuin itsellään? Pitääkö oman arvomaailman olla täysin sama? Miksi ei voi olla onnellinen toisen puolesta, vaikka toinen on erilainen tai tekee eri valintoja? Ja miksi ihmeessä ei voi mennä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa, vaikka itse olisi lapseton tai ei halua koskaan lapsia? Miksi ap ei ymmärrä että se ystävä on tietenkin loukkaantunut. Ihan ymmärrettävää, ja siksi on todennäköisesti luullut että ap on kateellinen. Sekin on loukkaavaa, mutta ei niin loukkaavaa kuin huomiotta jättäminen kun sinulle on tapahtunut suurin muutos mitä elämässä voi naiselle tapahtua.
Jostain syystä täällä on luotu minusta narratiivi, jonka mukaan olen jotenkin VALINNUT olla menemättä ja sen päälle vielä, että en ole edes onnitellut ko. ihmistä. Eli ikään kuin olisin joidenkin isojen tunteiden vallassa tehnyt päätöksiä asioista. Mistä nämä olettamukset oikein tulevat ja miksi sinä haluat ylläpitää tätä kuvaa minusta?
Onko se jotenkin henkisesti helpompaa luoda minä vastaan sinä -todellisuus, kuin ymmärtää se, että ihmisillä on sinusta riippumaton, oma elämänsä, jonka mukaan pitää mennä ja siihen ei sisälly mitään negatiivista sitä kohtaan, joka "unohtuu". Vaan että kyseessä on ihan normaali elämä.
Eletään 200km päässä toisistamme, minulla on konferensseja harva se viikko, julkaisut painaa päälle ja olen tehnyt näiden asioiden eteen töitä koko elämäni. En voi vaan laittaa elämääni tauolle jonkun lapsen takia, vaikka se olisi - usko pois - hyvin miellyttävä ajatus joskus.
Minulla on myös läheisempiä läheisiä, kuten vanhat vanhempani ja sisarukseni perheineen - he saavat vähäisimmän vapaa-aikani.
Minustakin tämä kertoo jotain raadollista ystävyydestä, mutta yllättäen hieman eri näkövinkkelistä, kuin sinun mielestäsi.
Ei kukaan vaadi sinua unohtamaan uraasi, siksi että vauva on syntynyt. Asetat välillenne jonkun kuilun ja kilpailet salaa siitä kumpi on parempi ihminen; akateemisesti kouluttautunut kiireinen uranainen, vai uunituore äiti. Olet valinnut että et mene katsomaan vauvaa. Kuka tahansa löytää tyhjän kohdan kalenteristaan, jos on halua. Sinulla sitä halua ei ole. Selität asian urallasi, mutta se ei liity siihen mitenkään. Katso peiliin ja mieti mistä ajatusmaailmasi on lähtöisin. Viimeisessä kommentissasi vaadit tuoretta äitiä istumaan autossa 200km vastasyntyneen kanssa. Turha ihmetellä miksi tuttavasi on loukkaantunut. Rivien välistä kuka tahansa tajuaa, että sinua ei kiinnosta. Ja siksi se tuttava on puhunut pahaa sinusta. Herätys!
Tällä tutullani on akateeminen koulutus ja tosi hyvä työpaikka, joten minulla ei ole mitään sanomista hänen uransa ja minun urani välillä. Minusta tämä taas kertoo taas lukijoista enemmän kuin itse tilanteesta. Tiedän kyllä, että täällä kuvitellaan ns. akateemisten ihmisten olevan jotain koppavia uraansa korostavia tyyppejä, mutta ihan normaalia omannäköistä ja oman omantunnon mukaista elämää eletään. Yleensä urasta huomauttelee ne, joilla sitä ei ole, joka on ihan idioottimaista. Loukkannutaan valmiiksi oman aseman puolesta, koska toisen akateemisuus on automaattisesti vinoilua toisen suorittavan työn ammattia kohtaan. Tämä on vain omassa päässänne.
Mikäs nyt olisi sitten se euraava, täysin omasta päästänne keksitty juttu jolla vahvistatte yksipuolisesti omaa vihamielistä näkemystänne minusta. Kiinnostaa kovin!
Miksi vaahtoat sun urastasi, konferensseista ja kiireisistä aikatauluista, kun se ei liity tähän ollenkaan. Eihän se ura ole tähänkään asti estänyt ystävyyttänne, vai onko? Ongelmahan on tässä nyt siinä, että sulla ei nyt yhtäkkiä liikene yhtään aikaa ystävällesi, juuri kun hän on saanut ensimmäisen lapsensa. Kieltäydyt menemästä katsomaan hänen vauvaansa, se on tullut nyt hyvin selväksi. Miten aikaisemmin sitten ehdit pitää yhteyttä häneen? Puhuitteko vaan puhelimessa? Vaaditko häntä aina tulemaan luoksesi, koska sinä olet se kiireisempi? Jokin tässä jutussa nyt haiskahtaa. Oma arvailuni on, että asenteesi on muuttunut häntä kohtaan, koska hän sai lapsen. En jaksa väitellä kanssasi enempää. Vetoat ihan merkityksettömiin seikkoihin. Sulla on asenneongelma, mutta et kykene myöntämään sitä. Jos asenteesi olisi avoin häntä kohtaan, et sanoisi että "en voi laittaa koko elämääni tauolle jonkun lapsen takia." Kuka hullu sellaista on sinulta vaatinut? Ei kukaan. Haloo.
Hän asui tuossa lähellä vielä vuosi sitten. Ja väitöskirjan loppuvaiheessa on yleistä käydä esittelemässä tuloksiaan kaikissa kissanristiäisissä, koska se on tieteentekijän velvollisuus, mitä hyötyä on tieteestä josta kukaan ei koskaan kuule? Se vaihe on nyt, ja sille en mitään voi. Pari aikaisempaa vuotta olen keskittynyt testeihin ja kirjoittamiseen. Se on vähän sama asia, että raskauden alussa voi olla ihan hyvinvoiva ja liikkuva, ja lopussa se äiti sitten "vouhottaa merkityksettömiä seikkoja" kuten sitä että ei voi liikkua ja siksi ei pääse jonnekin ;)
.... Mutta aito ystävä et ole, koska et halua antaa itsestäsi mitään, ja vetoat työasioihin, minkä ei pitäisi mitenkään vaikuttaa ystävyyteen. Ystävät ehtivät kyllä tavata, jos halua on. Vähän sama kun on aidosti rakastunut; haluat nähdä sitä ihmistä. Aito ystävä on innostunut toisen ihmisen elämänmuutoksista, ja haluaa olla osa sitä. Haistan rivien välistä, että sinua lapsensaamis-uutiset eivät hätkäytä. Sinä olet itsekeskeisesti keskittynyt työhösi, ja siinä se. ...
Juuri tämän vuoksi en jaksa moniakaan naisia ystävinä. "Aito ystävä" -vaatimus kuulostaa kamalalta. Miksi ei voisi olla vain kaveri? Miksi pitää haluta olla osa ystävän elämänmuutoksia??? Miksi ei riitä, että käydään kahvilla tai lenkillä välillä yhdessä??? Minulla on oma elämä ja ystävilläni omat elämänsä, eikä mitään odotusta kellään että yhtäkkiä oltaisiin osa toistemme elämänmuutoksia tai "aitoja ystäviä" koska pelkkä ystävyys ja kaveruus ei riitä eikä kelpaa. Mutta ystäväni ovatkin lähinnä miehiä, muutama miesmäisesti ajatteleva nainen toki osuu joukkoon myös. Ns. bestistä minulla ei ole. Eikä kyllä kellään tuntemallani miehellä.
Se ei ole edes "kaveri", jota ei kiinnosta pätkääkään että toinen on saanut vauvan. Ymmärrän hyvin miksi sinulla ei ole bestistä.
Syy, miksi kukaan ei ymmärrä sinua ja saat satelemalla alapeukkuja on se, että keksit koko ajan asioita päästäsi. Ap on onnitellut lapsesta, suunnitellut menevänsä kylään ja perunut sairauden takia (koska vauva ja sen terveys kiinnosti) ja nyt on vaikeassa elämäntilanteessa. Silti häntä voi haukkua ja panetella mielestäsi ongelmitta. Hänen elämäänsä ei voi, ei tarvitse eikä todellakaan TULE ymmärtää piiruakaan mielestäsi. Hän ansaitsee haukut ja pskan. Mutta tämä joka niitä heittelee, pitäisi nostaa johonkin puolijumalan asemaan. Hänen ei tarvitse ymmärtää MITÄÄN.
Ota askel taakse, hengitä syvään ja mieti vähän tota sun asennetta niin voit ehkä ymmärtää, miksi kukaan ei ole samaa mieltä sun kanssasi. Alkaa jo hävettämään sun puolestasi aika rankasti :/
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo kyllä mamma se tietää millaista on joutua pyörätuoliin, sokeutua.... Eihän se mitään ole verrattuna mamman autuaaksi tekeviin mammailuhetkiin.
Ei tietenkään tiedä jossei itsellä ole kokemusta siitä, mutta miksi lapsettomat väittävät tietävänsä millaista on kun on lapsia ja on äiti? Jos joku kokee sen olevan hänen elämänsä mullistavin asia niin miten joku muu voi sanoa että ei se ole, kun hänelle selvästi on?
Tämän ketjun crazy mammuli on todennut mm. ettei pyörätuoliin joutuminen ole elämänkokemuksena mitään verrattuna lapsen saamiseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten läheisiä ystäviä sitten oikeasti olette ap? Itse aloitit tämän keskustelun vetoamalla siihen, että olet loukkaantunut ystäväsi kommenteista. Jos ystäväsi on vain hyvänpäivän tuttu, tuskin hän edes olettaa että tulet katsomaan lasta? Itse olet yrittänyt kaivella syytä, miksi olet noin vahvasti ystävääsi vastaan, ja miksi keksit tekosyitä sille, että et halua mennä hänen luokseen vain siksi että joku vauva on syntynyt. Asenteesi on erikoinen, varsinkin kun vetoat siihen että et voi laittaa elämääsi tauolle ystävän lapsen takia. Mikä saa sinut sanomaan noin? Eihän kenenkään elämä mene tauolle YHDESTÄ VIERAILUSTA vastasyntyneen luona?! Ei elämä ole kilpajuoksu, että kumpi on tärkeämpi; sinun urasi vai ystävän vauva. Miksi otat sen niin suurena uhkana että joku on saanut vauvan? En ymmärrä.
Tolla mielikuvituksella lasten iltasatuhetket on varmaan kivoja, mutta mielenterveyden taso sitten huolestuttaa jo eri tavalla jos tosissaan olet vastuussa lapsista.
Millä mielikuvituksella? Tässä on kommentoitu suoraan ap:n sanomisia lauseita. Onko sinun loukkaava tapasi keskustella sitten jotenkin parempi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo kyllä mamma se tietää millaista on joutua pyörätuoliin, sokeutua.... Eihän se mitään ole verrattuna mamman autuaaksi tekeviin mammailuhetkiin.
Ei tietenkään tiedä jossei itsellä ole kokemusta siitä, mutta miksi lapsettomat väittävät tietävänsä millaista on kun on lapsia ja on äiti? Jos joku kokee sen olevan hänen elämänsä mullistavin asia niin miten joku muu voi sanoa että ei se ole, kun hänelle selvästi on?
Ei kukaan ole kieltänyt, että jollekin jossakin äitiys voi olla merkittävää, mutta tässä ketjussa on monet äidit tulleet kertomaan muille miten niillekin sen äitiyden on pakko olla maailman merkittävin asia, koska ne on naisia.
Ihan kuin naiseus olisi pelkkää synnyttämistä ja siitoseläimenä olemista.
Ei naiseus ole joku kummallinen mehiläispesä, jossa on yksi mieli ja kaikki naiset vain haluaa synnyttää, synnyttää, synnyttää ja se on ainoa asia, joka voi olla merkittävä, jos on nainen.
En kyllä tunne yhtäkään äitiä jolle se oman lapsen syntymä ja olemassa olo ei olisi merkittävää.. Todella huolestuttavaa ja surullista jos ei ole.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä tässä ketjussa paljastuu raa,alla tavalla se, miten kykenemättömiä naiset ovat hyvään ystävyyteen. Pitääkö asioiden olla aina täysin samoin kuin itsellään? Pitääkö oman arvomaailman olla täysin sama? Miksi ei voi olla onnellinen toisen puolesta, vaikka toinen on erilainen tai tekee eri valintoja? Ja miksi ihmeessä ei voi mennä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa, vaikka itse olisi lapseton tai ei halua koskaan lapsia? Miksi ap ei ymmärrä että se ystävä on tietenkin loukkaantunut. Ihan ymmärrettävää, ja siksi on todennäköisesti luullut että ap on kateellinen. Sekin on loukkaavaa, mutta ei niin loukkaavaa kuin huomiotta jättäminen kun sinulle on tapahtunut suurin muutos mitä elämässä voi naiselle tapahtua.
Jostain syystä täällä on luotu minusta narratiivi, jonka mukaan olen jotenkin VALINNUT olla menemättä ja sen päälle vielä, että en ole edes onnitellut ko. ihmistä. Eli ikään kuin olisin joidenkin isojen tunteiden vallassa tehnyt päätöksiä asioista. Mistä nämä olettamukset oikein tulevat ja miksi sinä haluat ylläpitää tätä kuvaa minusta?
Onko se jotenkin henkisesti helpompaa luoda minä vastaan sinä -todellisuus, kuin ymmärtää se, että ihmisillä on sinusta riippumaton, oma elämänsä, jonka mukaan pitää mennä ja siihen ei sisälly mitään negatiivista sitä kohtaan, joka "unohtuu". Vaan että kyseessä on ihan normaali elämä.
Eletään 200km päässä toisistamme, minulla on konferensseja harva se viikko, julkaisut painaa päälle ja olen tehnyt näiden asioiden eteen töitä koko elämäni. En voi vaan laittaa elämääni tauolle jonkun lapsen takia, vaikka se olisi - usko pois - hyvin miellyttävä ajatus joskus.
Minulla on myös läheisempiä läheisiä, kuten vanhat vanhempani ja sisarukseni perheineen - he saavat vähäisimmän vapaa-aikani.
Minustakin tämä kertoo jotain raadollista ystävyydestä, mutta yllättäen hieman eri näkövinkkelistä, kuin sinun mielestäsi.
Ei kukaan vaadi sinua unohtamaan uraasi, siksi että vauva on syntynyt. Asetat välillenne jonkun kuilun ja kilpailet salaa siitä kumpi on parempi ihminen; akateemisesti kouluttautunut kiireinen uranainen, vai uunituore äiti. Olet valinnut että et mene katsomaan vauvaa. Kuka tahansa löytää tyhjän kohdan kalenteristaan, jos on halua. Sinulla sitä halua ei ole. Selität asian urallasi, mutta se ei liity siihen mitenkään. Katso peiliin ja mieti mistä ajatusmaailmasi on lähtöisin. Viimeisessä kommentissasi vaadit tuoretta äitiä istumaan autossa 200km vastasyntyneen kanssa. Turha ihmetellä miksi tuttavasi on loukkaantunut. Rivien välistä kuka tahansa tajuaa, että sinua ei kiinnosta. Ja siksi se tuttava on puhunut pahaa sinusta. Herätys!
Tällä tutullani on akateeminen koulutus ja tosi hyvä työpaikka, joten minulla ei ole mitään sanomista hänen uransa ja minun urani välillä. Minusta tämä taas kertoo taas lukijoista enemmän kuin itse tilanteesta. Tiedän kyllä, että täällä kuvitellaan ns. akateemisten ihmisten olevan jotain koppavia uraansa korostavia tyyppejä, mutta ihan normaalia omannäköistä ja oman omantunnon mukaista elämää eletään. Yleensä urasta huomauttelee ne, joilla sitä ei ole, joka on ihan idioottimaista. Loukkannutaan valmiiksi oman aseman puolesta, koska toisen akateemisuus on automaattisesti vinoilua toisen suorittavan työn ammattia kohtaan. Tämä on vain omassa päässänne.
Mikäs nyt olisi sitten se euraava, täysin omasta päästänne keksitty juttu jolla vahvistatte yksipuolisesti omaa vihamielistä näkemystänne minusta. Kiinnostaa kovin!
Miksi vaahtoat sun urastasi, konferensseista ja kiireisistä aikatauluista, kun se ei liity tähän ollenkaan. Eihän se ura ole tähänkään asti estänyt ystävyyttänne, vai onko? Ongelmahan on tässä nyt siinä, että sulla ei nyt yhtäkkiä liikene yhtään aikaa ystävällesi, juuri kun hän on saanut ensimmäisen lapsensa. Kieltäydyt menemästä katsomaan hänen vauvaansa, se on tullut nyt hyvin selväksi. Miten aikaisemmin sitten ehdit pitää yhteyttä häneen? Puhuitteko vaan puhelimessa? Vaaditko häntä aina tulemaan luoksesi, koska sinä olet se kiireisempi? Jokin tässä jutussa nyt haiskahtaa. Oma arvailuni on, että asenteesi on muuttunut häntä kohtaan, koska hän sai lapsen. En jaksa väitellä kanssasi enempää. Vetoat ihan merkityksettömiin seikkoihin. Sulla on asenneongelma, mutta et kykene myöntämään sitä. Jos asenteesi olisi avoin häntä kohtaan, et sanoisi että "en voi laittaa koko elämääni tauolle jonkun lapsen takia." Kuka hullu sellaista on sinulta vaatinut? Ei kukaan. Haloo.
Hän asui tuossa lähellä vielä vuosi sitten. Ja väitöskirjan loppuvaiheessa on yleistä käydä esittelemässä tuloksiaan kaikissa kissanristiäisissä, koska se on tieteentekijän velvollisuus, mitä hyötyä on tieteestä josta kukaan ei koskaan kuule? Se vaihe on nyt, ja sille en mitään voi. Pari aikaisempaa vuotta olen keskittynyt testeihin ja kirjoittamiseen. Se on vähän sama asia, että raskauden alussa voi olla ihan hyvinvoiva ja liikkuva, ja lopussa se äiti sitten "vouhottaa merkityksettömiä seikkoja" kuten sitä että ei voi liikkua ja siksi ei pääse jonnekin ;)
.... Mutta aito ystävä et ole, koska et halua antaa itsestäsi mitään, ja vetoat työasioihin, minkä ei pitäisi mitenkään vaikuttaa ystävyyteen. Ystävät ehtivät kyllä tavata, jos halua on. Vähän sama kun on aidosti rakastunut; haluat nähdä sitä ihmistä. Aito ystävä on innostunut toisen ihmisen elämänmuutoksista, ja haluaa olla osa sitä. Haistan rivien välistä, että sinua lapsensaamis-uutiset eivät hätkäytä. Sinä olet itsekeskeisesti keskittynyt työhösi, ja siinä se. ...
Juuri tämän vuoksi en jaksa moniakaan naisia ystävinä. "Aito ystävä" -vaatimus kuulostaa kamalalta. Miksi ei voisi olla vain kaveri? Miksi pitää haluta olla osa ystävän elämänmuutoksia??? Miksi ei riitä, että käydään kahvilla tai lenkillä välillä yhdessä??? Minulla on oma elämä ja ystävilläni omat elämänsä, eikä mitään odotusta kellään että yhtäkkiä oltaisiin osa toistemme elämänmuutoksia tai "aitoja ystäviä" koska pelkkä ystävyys ja kaveruus ei riitä eikä kelpaa. Mutta ystäväni ovatkin lähinnä miehiä, muutama miesmäisesti ajatteleva nainen toki osuu joukkoon myös. Ns. bestistä minulla ei ole. Eikä kyllä kellään tuntemallani miehellä.
Se ei ole edes "kaveri", jota ei kiinnosta pätkääkään että toinen on saanut vauvan. Ymmärrän hyvin miksi sinulla ei ole bestistä.
Mä en aina ymmärrä niitä naisia, jotka on niin jätkiä, ja tykkäävät miesten seurasta.
Mutta sunlaiset naiset saa mut kyllä ymmärtämään noita hyvä jätkä naisia, ja sitä miksi ne ei halua naisten seuraa.
Luulet muka tuon jotenkin loukkaavan ettei jollakin naisella ole "bestistä", oletko vielä jossakin barbileikki-iässä? Minkä takia niin monet teistä äityleistä on henkisesti jälkeenjääneitä kiusaajia, kerro se.
Tarkoitin sitä, että ymmärrän nyt tätä keskustelua lukeneena, miksi ap ei halua bestistä. Hän ei halua syvää ystävyyttä. Kaikki vapaus hänelle, Jokainen tekee kuten tahtoo. Ehkä jätetään tämä keskustelu nyt tähän. Yritin selittää ap:lle rautalangan kera, miksi vauvan saanut ystävä voi olla pois tolaltaan. En onnistunut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo kyllä mamma se tietää millaista on joutua pyörätuoliin, sokeutua.... Eihän se mitään ole verrattuna mamman autuaaksi tekeviin mammailuhetkiin.
Ei tietenkään tiedä jossei itsellä ole kokemusta siitä, mutta miksi lapsettomat väittävät tietävänsä millaista on kun on lapsia ja on äiti? Jos joku kokee sen olevan hänen elämänsä mullistavin asia niin miten joku muu voi sanoa että ei se ole, kun hänelle selvästi on?
Ei kukaan ole kieltänyt, että jollekin jossakin äitiys voi olla merkittävää, mutta tässä ketjussa on monet äidit tulleet kertomaan muille miten niillekin sen äitiyden on pakko olla maailman merkittävin asia, koska ne on naisia.
Ihan kuin naiseus olisi pelkkää synnyttämistä ja siitoseläimenä olemista.
Ei naiseus ole joku kummallinen mehiläispesä, jossa on yksi mieli ja kaikki naiset vain haluaa synnyttää, synnyttää, synnyttää ja se on ainoa asia, joka voi olla merkittävä, jos on nainen.
En kyllä tunne yhtäkään äitiä jolle se oman lapsen syntymä ja olemassa olo ei olisi merkittävää.. Todella huolestuttavaa ja surullista jos ei ole.
Lehdet on kylläkin täynnä uutisia naisista, joille se äitiys ei ole millään tavalla merkittävää...
Redditissä on ykkösenä tänään äidin kertomus siitä miten se katuu lapsen tekemistä, ja miten hirveää sen elämä on, eniten jäi mieleen siinä kommenteissa äiti, joka syö viittä eri lääkitystä ettei tee itsemurhaa, koska vihaa elämäänsä äitinä.
Ja tuossa sun lainaamassa viestissä viitattiin niihin viesteihin, joissa suunnilleen uhkaillaan tässäkin ketjussa naisia, jotka ei halua lapsia, " miten sitten, kun sut väkisin raskautetaan ja väkisin synnytät, niin itsekin koet sen elämäsi merkittävänä tapahtumana".
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä tässä ketjussa paljastuu raa,alla tavalla se, miten kykenemättömiä naiset ovat hyvään ystävyyteen. Pitääkö asioiden olla aina täysin samoin kuin itsellään? Pitääkö oman arvomaailman olla täysin sama? Miksi ei voi olla onnellinen toisen puolesta, vaikka toinen on erilainen tai tekee eri valintoja? Ja miksi ihmeessä ei voi mennä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa, vaikka itse olisi lapseton tai ei halua koskaan lapsia? Miksi ap ei ymmärrä että se ystävä on tietenkin loukkaantunut. Ihan ymmärrettävää, ja siksi on todennäköisesti luullut että ap on kateellinen. Sekin on loukkaavaa, mutta ei niin loukkaavaa kuin huomiotta jättäminen kun sinulle on tapahtunut suurin muutos mitä elämässä voi naiselle tapahtua.
Jostain syystä täällä on luotu minusta narratiivi, jonka mukaan olen jotenkin VALINNUT olla menemättä ja sen päälle vielä, että en ole edes onnitellut ko. ihmistä. Eli ikään kuin olisin joidenkin isojen tunteiden vallassa tehnyt päätöksiä asioista. Mistä nämä olettamukset oikein tulevat ja miksi sinä haluat ylläpitää tätä kuvaa minusta?
Onko se jotenkin henkisesti helpompaa luoda minä vastaan sinä -todellisuus, kuin ymmärtää se, että ihmisillä on sinusta riippumaton, oma elämänsä, jonka mukaan pitää mennä ja siihen ei sisälly mitään negatiivista sitä kohtaan, joka "unohtuu". Vaan että kyseessä on ihan normaali elämä.
Eletään 200km päässä toisistamme, minulla on konferensseja harva se viikko, julkaisut painaa päälle ja olen tehnyt näiden asioiden eteen töitä koko elämäni. En voi vaan laittaa elämääni tauolle jonkun lapsen takia, vaikka se olisi - usko pois - hyvin miellyttävä ajatus joskus.
Minulla on myös läheisempiä läheisiä, kuten vanhat vanhempani ja sisarukseni perheineen - he saavat vähäisimmän vapaa-aikani.
Minustakin tämä kertoo jotain raadollista ystävyydestä, mutta yllättäen hieman eri näkövinkkelistä, kuin sinun mielestäsi.
Ei kukaan vaadi sinua unohtamaan uraasi, siksi että vauva on syntynyt. Asetat välillenne jonkun kuilun ja kilpailet salaa siitä kumpi on parempi ihminen; akateemisesti kouluttautunut kiireinen uranainen, vai uunituore äiti. Olet valinnut että et mene katsomaan vauvaa. Kuka tahansa löytää tyhjän kohdan kalenteristaan, jos on halua. Sinulla sitä halua ei ole. Selität asian urallasi, mutta se ei liity siihen mitenkään. Katso peiliin ja mieti mistä ajatusmaailmasi on lähtöisin. Viimeisessä kommentissasi vaadit tuoretta äitiä istumaan autossa 200km vastasyntyneen kanssa. Turha ihmetellä miksi tuttavasi on loukkaantunut. Rivien välistä kuka tahansa tajuaa, että sinua ei kiinnosta. Ja siksi se tuttava on puhunut pahaa sinusta. Herätys!
Tällä tutullani on akateeminen koulutus ja tosi hyvä työpaikka, joten minulla ei ole mitään sanomista hänen uransa ja minun urani välillä. Minusta tämä taas kertoo taas lukijoista enemmän kuin itse tilanteesta. Tiedän kyllä, että täällä kuvitellaan ns. akateemisten ihmisten olevan jotain koppavia uraansa korostavia tyyppejä, mutta ihan normaalia omannäköistä ja oman omantunnon mukaista elämää eletään. Yleensä urasta huomauttelee ne, joilla sitä ei ole, joka on ihan idioottimaista. Loukkannutaan valmiiksi oman aseman puolesta, koska toisen akateemisuus on automaattisesti vinoilua toisen suorittavan työn ammattia kohtaan. Tämä on vain omassa päässänne.
Mikäs nyt olisi sitten se euraava, täysin omasta päästänne keksitty juttu jolla vahvistatte yksipuolisesti omaa vihamielistä näkemystänne minusta. Kiinnostaa kovin!
Miksi vaahtoat sun urastasi, konferensseista ja kiireisistä aikatauluista, kun se ei liity tähän ollenkaan. Eihän se ura ole tähänkään asti estänyt ystävyyttänne, vai onko? Ongelmahan on tässä nyt siinä, että sulla ei nyt yhtäkkiä liikene yhtään aikaa ystävällesi, juuri kun hän on saanut ensimmäisen lapsensa. Kieltäydyt menemästä katsomaan hänen vauvaansa, se on tullut nyt hyvin selväksi. Miten aikaisemmin sitten ehdit pitää yhteyttä häneen? Puhuitteko vaan puhelimessa? Vaaditko häntä aina tulemaan luoksesi, koska sinä olet se kiireisempi? Jokin tässä jutussa nyt haiskahtaa. Oma arvailuni on, että asenteesi on muuttunut häntä kohtaan, koska hän sai lapsen. En jaksa väitellä kanssasi enempää. Vetoat ihan merkityksettömiin seikkoihin. Sulla on asenneongelma, mutta et kykene myöntämään sitä. Jos asenteesi olisi avoin häntä kohtaan, et sanoisi että "en voi laittaa koko elämääni tauolle jonkun lapsen takia." Kuka hullu sellaista on sinulta vaatinut? Ei kukaan. Haloo.
Hän asui tuossa lähellä vielä vuosi sitten. Ja väitöskirjan loppuvaiheessa on yleistä käydä esittelemässä tuloksiaan kaikissa kissanristiäisissä, koska se on tieteentekijän velvollisuus, mitä hyötyä on tieteestä josta kukaan ei koskaan kuule? Se vaihe on nyt, ja sille en mitään voi. Pari aikaisempaa vuotta olen keskittynyt testeihin ja kirjoittamiseen. Se on vähän sama asia, että raskauden alussa voi olla ihan hyvinvoiva ja liikkuva, ja lopussa se äiti sitten "vouhottaa merkityksettömiä seikkoja" kuten sitä että ei voi liikkua ja siksi ei pääse jonnekin ;)
.... Mutta aito ystävä et ole, koska et halua antaa itsestäsi mitään, ja vetoat työasioihin, minkä ei pitäisi mitenkään vaikuttaa ystävyyteen. Ystävät ehtivät kyllä tavata, jos halua on. Vähän sama kun on aidosti rakastunut; haluat nähdä sitä ihmistä. Aito ystävä on innostunut toisen ihmisen elämänmuutoksista, ja haluaa olla osa sitä. Haistan rivien välistä, että sinua lapsensaamis-uutiset eivät hätkäytä. Sinä olet itsekeskeisesti keskittynyt työhösi, ja siinä se. ...
Juuri tämän vuoksi en jaksa moniakaan naisia ystävinä. "Aito ystävä" -vaatimus kuulostaa kamalalta. Miksi ei voisi olla vain kaveri? Miksi pitää haluta olla osa ystävän elämänmuutoksia??? Miksi ei riitä, että käydään kahvilla tai lenkillä välillä yhdessä??? Minulla on oma elämä ja ystävilläni omat elämänsä, eikä mitään odotusta kellään että yhtäkkiä oltaisiin osa toistemme elämänmuutoksia tai "aitoja ystäviä" koska pelkkä ystävyys ja kaveruus ei riitä eikä kelpaa. Mutta ystäväni ovatkin lähinnä miehiä, muutama miesmäisesti ajatteleva nainen toki osuu joukkoon myös. Ns. bestistä minulla ei ole. Eikä kyllä kellään tuntemallani miehellä.
Se ei ole edes "kaveri", jota ei kiinnosta pätkääkään että toinen on saanut vauvan. Ymmärrän hyvin miksi sinulla ei ole bestistä.
Syy, miksi kukaan ei ymmärrä sinua ja saat satelemalla alapeukkuja on se, että keksit koko ajan asioita päästäsi. Ap on onnitellut lapsesta, suunnitellut menevänsä kylään ja perunut sairauden takia (koska vauva ja sen terveys kiinnosti) ja nyt on vaikeassa elämäntilanteessa. Silti häntä voi haukkua ja panetella mielestäsi ongelmitta. Hänen elämäänsä ei voi, ei tarvitse eikä todellakaan TULE ymmärtää piiruakaan mielestäsi. Hän ansaitsee haukut ja pskan. Mutta tämä joka niitä heittelee, pitäisi nostaa johonkin puolijumalan asemaan. Hänen ei tarvitse ymmärtää MITÄÄN.
Ota askel taakse, hengitä syvään ja mieti vähän tota sun asennetta niin voit ehkä ymmärtää, miksi kukaan ei ole samaa mieltä sun kanssasi. Alkaa jo hävettämään sun puolestasi aika rankasti :/
Keksin tarkoituksella, eikö muka kukaan muu sorru tähän täällä palstalla? Yritin ymmärtää ap:n kylmää suhtautumista vauvaa saanutta ystäväänsä kohtaan. En edelleenkään tajua, mutta ei sillä niin väliä. Tekosyitä en myöskään tajua.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä tässä ketjussa paljastuu raa,alla tavalla se, miten kykenemättömiä naiset ovat hyvään ystävyyteen. Pitääkö asioiden olla aina täysin samoin kuin itsellään? Pitääkö oman arvomaailman olla täysin sama? Miksi ei voi olla onnellinen toisen puolesta, vaikka toinen on erilainen tai tekee eri valintoja? Ja miksi ihmeessä ei voi mennä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa, vaikka itse olisi lapseton tai ei halua koskaan lapsia? Miksi ap ei ymmärrä että se ystävä on tietenkin loukkaantunut. Ihan ymmärrettävää, ja siksi on todennäköisesti luullut että ap on kateellinen. Sekin on loukkaavaa, mutta ei niin loukkaavaa kuin huomiotta jättäminen kun sinulle on tapahtunut suurin muutos mitä elämässä voi naiselle tapahtua.
Jostain syystä täällä on luotu minusta narratiivi, jonka mukaan olen jotenkin VALINNUT olla menemättä ja sen päälle vielä, että en ole edes onnitellut ko. ihmistä. Eli ikään kuin olisin joidenkin isojen tunteiden vallassa tehnyt päätöksiä asioista. Mistä nämä olettamukset oikein tulevat ja miksi sinä haluat ylläpitää tätä kuvaa minusta?
Onko se jotenkin henkisesti helpompaa luoda minä vastaan sinä -todellisuus, kuin ymmärtää se, että ihmisillä on sinusta riippumaton, oma elämänsä, jonka mukaan pitää mennä ja siihen ei sisälly mitään negatiivista sitä kohtaan, joka "unohtuu". Vaan että kyseessä on ihan normaali elämä.
Eletään 200km päässä toisistamme, minulla on konferensseja harva se viikko, julkaisut painaa päälle ja olen tehnyt näiden asioiden eteen töitä koko elämäni. En voi vaan laittaa elämääni tauolle jonkun lapsen takia, vaikka se olisi - usko pois - hyvin miellyttävä ajatus joskus.
Minulla on myös läheisempiä läheisiä, kuten vanhat vanhempani ja sisarukseni perheineen - he saavat vähäisimmän vapaa-aikani.
Minustakin tämä kertoo jotain raadollista ystävyydestä, mutta yllättäen hieman eri näkövinkkelistä, kuin sinun mielestäsi.
Ei kukaan vaadi sinua unohtamaan uraasi, siksi että vauva on syntynyt. Asetat välillenne jonkun kuilun ja kilpailet salaa siitä kumpi on parempi ihminen; akateemisesti kouluttautunut kiireinen uranainen, vai uunituore äiti. Olet valinnut että et mene katsomaan vauvaa. Kuka tahansa löytää tyhjän kohdan kalenteristaan, jos on halua. Sinulla sitä halua ei ole. Selität asian urallasi, mutta se ei liity siihen mitenkään. Katso peiliin ja mieti mistä ajatusmaailmasi on lähtöisin. Viimeisessä kommentissasi vaadit tuoretta äitiä istumaan autossa 200km vastasyntyneen kanssa. Turha ihmetellä miksi tuttavasi on loukkaantunut. Rivien välistä kuka tahansa tajuaa, että sinua ei kiinnosta. Ja siksi se tuttava on puhunut pahaa sinusta. Herätys!
Tällä tutullani on akateeminen koulutus ja tosi hyvä työpaikka, joten minulla ei ole mitään sanomista hänen uransa ja minun urani välillä. Minusta tämä taas kertoo taas lukijoista enemmän kuin itse tilanteesta. Tiedän kyllä, että täällä kuvitellaan ns. akateemisten ihmisten olevan jotain koppavia uraansa korostavia tyyppejä, mutta ihan normaalia omannäköistä ja oman omantunnon mukaista elämää eletään. Yleensä urasta huomauttelee ne, joilla sitä ei ole, joka on ihan idioottimaista. Loukkannutaan valmiiksi oman aseman puolesta, koska toisen akateemisuus on automaattisesti vinoilua toisen suorittavan työn ammattia kohtaan. Tämä on vain omassa päässänne.
Mikäs nyt olisi sitten se euraava, täysin omasta päästänne keksitty juttu jolla vahvistatte yksipuolisesti omaa vihamielistä näkemystänne minusta. Kiinnostaa kovin!
Miksi vaahtoat sun urastasi, konferensseista ja kiireisistä aikatauluista, kun se ei liity tähän ollenkaan. Eihän se ura ole tähänkään asti estänyt ystävyyttänne, vai onko? Ongelmahan on tässä nyt siinä, että sulla ei nyt yhtäkkiä liikene yhtään aikaa ystävällesi, juuri kun hän on saanut ensimmäisen lapsensa. Kieltäydyt menemästä katsomaan hänen vauvaansa, se on tullut nyt hyvin selväksi. Miten aikaisemmin sitten ehdit pitää yhteyttä häneen? Puhuitteko vaan puhelimessa? Vaaditko häntä aina tulemaan luoksesi, koska sinä olet se kiireisempi? Jokin tässä jutussa nyt haiskahtaa. Oma arvailuni on, että asenteesi on muuttunut häntä kohtaan, koska hän sai lapsen. En jaksa väitellä kanssasi enempää. Vetoat ihan merkityksettömiin seikkoihin. Sulla on asenneongelma, mutta et kykene myöntämään sitä. Jos asenteesi olisi avoin häntä kohtaan, et sanoisi että "en voi laittaa koko elämääni tauolle jonkun lapsen takia." Kuka hullu sellaista on sinulta vaatinut? Ei kukaan. Haloo.
Hän asui tuossa lähellä vielä vuosi sitten. Ja väitöskirjan loppuvaiheessa on yleistä käydä esittelemässä tuloksiaan kaikissa kissanristiäisissä, koska se on tieteentekijän velvollisuus, mitä hyötyä on tieteestä josta kukaan ei koskaan kuule? Se vaihe on nyt, ja sille en mitään voi. Pari aikaisempaa vuotta olen keskittynyt testeihin ja kirjoittamiseen. Se on vähän sama asia, että raskauden alussa voi olla ihan hyvinvoiva ja liikkuva, ja lopussa se äiti sitten "vouhottaa merkityksettömiä seikkoja" kuten sitä että ei voi liikkua ja siksi ei pääse jonnekin ;)
.... Mutta aito ystävä et ole, koska et halua antaa itsestäsi mitään, ja vetoat työasioihin, minkä ei pitäisi mitenkään vaikuttaa ystävyyteen. Ystävät ehtivät kyllä tavata, jos halua on. Vähän sama kun on aidosti rakastunut; haluat nähdä sitä ihmistä. Aito ystävä on innostunut toisen ihmisen elämänmuutoksista, ja haluaa olla osa sitä. Haistan rivien välistä, että sinua lapsensaamis-uutiset eivät hätkäytä. Sinä olet itsekeskeisesti keskittynyt työhösi, ja siinä se. ...
Juuri tämän vuoksi en jaksa moniakaan naisia ystävinä. "Aito ystävä" -vaatimus kuulostaa kamalalta. Miksi ei voisi olla vain kaveri? Miksi pitää haluta olla osa ystävän elämänmuutoksia??? Miksi ei riitä, että käydään kahvilla tai lenkillä välillä yhdessä??? Minulla on oma elämä ja ystävilläni omat elämänsä, eikä mitään odotusta kellään että yhtäkkiä oltaisiin osa toistemme elämänmuutoksia tai "aitoja ystäviä" koska pelkkä ystävyys ja kaveruus ei riitä eikä kelpaa. Mutta ystäväni ovatkin lähinnä miehiä, muutama miesmäisesti ajatteleva nainen toki osuu joukkoon myös. Ns. bestistä minulla ei ole. Eikä kyllä kellään tuntemallani miehellä.
Se ei ole edes "kaveri", jota ei kiinnosta pätkääkään että toinen on saanut vauvan. Ymmärrän hyvin miksi sinulla ei ole bestistä.
Mä en aina ymmärrä niitä naisia, jotka on niin jätkiä, ja tykkäävät miesten seurasta.
Mutta sunlaiset naiset saa mut kyllä ymmärtämään noita hyvä jätkä naisia, ja sitä miksi ne ei halua naisten seuraa.
Luulet muka tuon jotenkin loukkaavan ettei jollakin naisella ole "bestistä", oletko vielä jossakin barbileikki-iässä? Minkä takia niin monet teistä äityleistä on henkisesti jälkeenjääneitä kiusaajia, kerro se.
Tarkoitin sitä, että ymmärrän nyt tätä keskustelua lukeneena, miksi ap ei halua bestistä. Hän ei halua syvää ystävyyttä. Kaikki vapaus hänelle, Jokainen tekee kuten tahtoo. Ehkä jätetään tämä keskustelu nyt tähän. Yritin selittää ap:lle rautalangan kera, miksi vauvan saanut ystävä voi olla pois tolaltaan. En onnistunut.
En oikein näin yli 30v tiedä mikä "bestis" on, mutta mun kanssani et ole siitä keskustellut. Onko bestis sama kuin luottoystävä? Omasta teini-iästä on jo aika pitkä aika, ja muistaakseni bestis oli jotain, millä tuotiin toisten ihmisten tietoon omistussuhdetta toiseen ihmiseen. "me ollaan bestiksii, joten sä et oo meille tärkein". Todella tavoiteltavaa tosiaan.
Aikuisten ystävyyssuhteissa on se hieno puoli, että kaikilla on omat elämänsä ja tosiystävyys aloittaa siitä, mihin viimeksi jäätiin. Vuosienkin päästä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä tässä ketjussa paljastuu raa,alla tavalla se, miten kykenemättömiä naiset ovat hyvään ystävyyteen. Pitääkö asioiden olla aina täysin samoin kuin itsellään? Pitääkö oman arvomaailman olla täysin sama? Miksi ei voi olla onnellinen toisen puolesta, vaikka toinen on erilainen tai tekee eri valintoja? Ja miksi ihmeessä ei voi mennä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa, vaikka itse olisi lapseton tai ei halua koskaan lapsia? Miksi ap ei ymmärrä että se ystävä on tietenkin loukkaantunut. Ihan ymmärrettävää, ja siksi on todennäköisesti luullut että ap on kateellinen. Sekin on loukkaavaa, mutta ei niin loukkaavaa kuin huomiotta jättäminen kun sinulle on tapahtunut suurin muutos mitä elämässä voi naiselle tapahtua.
Jostain syystä täällä on luotu minusta narratiivi, jonka mukaan olen jotenkin VALINNUT olla menemättä ja sen päälle vielä, että en ole edes onnitellut ko. ihmistä. Eli ikään kuin olisin joidenkin isojen tunteiden vallassa tehnyt päätöksiä asioista. Mistä nämä olettamukset oikein tulevat ja miksi sinä haluat ylläpitää tätä kuvaa minusta?
Onko se jotenkin henkisesti helpompaa luoda minä vastaan sinä -todellisuus, kuin ymmärtää se, että ihmisillä on sinusta riippumaton, oma elämänsä, jonka mukaan pitää mennä ja siihen ei sisälly mitään negatiivista sitä kohtaan, joka "unohtuu". Vaan että kyseessä on ihan normaali elämä.
Eletään 200km päässä toisistamme, minulla on konferensseja harva se viikko, julkaisut painaa päälle ja olen tehnyt näiden asioiden eteen töitä koko elämäni. En voi vaan laittaa elämääni tauolle jonkun lapsen takia, vaikka se olisi - usko pois - hyvin miellyttävä ajatus joskus.
Minulla on myös läheisempiä läheisiä, kuten vanhat vanhempani ja sisarukseni perheineen - he saavat vähäisimmän vapaa-aikani.
Minustakin tämä kertoo jotain raadollista ystävyydestä, mutta yllättäen hieman eri näkövinkkelistä, kuin sinun mielestäsi.
Ei kukaan vaadi sinua unohtamaan uraasi, siksi että vauva on syntynyt. Asetat välillenne jonkun kuilun ja kilpailet salaa siitä kumpi on parempi ihminen; akateemisesti kouluttautunut kiireinen uranainen, vai uunituore äiti. Olet valinnut että et mene katsomaan vauvaa. Kuka tahansa löytää tyhjän kohdan kalenteristaan, jos on halua. Sinulla sitä halua ei ole. Selität asian urallasi, mutta se ei liity siihen mitenkään. Katso peiliin ja mieti mistä ajatusmaailmasi on lähtöisin. Viimeisessä kommentissasi vaadit tuoretta äitiä istumaan autossa 200km vastasyntyneen kanssa. Turha ihmetellä miksi tuttavasi on loukkaantunut. Rivien välistä kuka tahansa tajuaa, että sinua ei kiinnosta. Ja siksi se tuttava on puhunut pahaa sinusta. Herätys!
Tällä tutullani on akateeminen koulutus ja tosi hyvä työpaikka, joten minulla ei ole mitään sanomista hänen uransa ja minun urani välillä. Minusta tämä taas kertoo taas lukijoista enemmän kuin itse tilanteesta. Tiedän kyllä, että täällä kuvitellaan ns. akateemisten ihmisten olevan jotain koppavia uraansa korostavia tyyppejä, mutta ihan normaalia omannäköistä ja oman omantunnon mukaista elämää eletään. Yleensä urasta huomauttelee ne, joilla sitä ei ole, joka on ihan idioottimaista. Loukkannutaan valmiiksi oman aseman puolesta, koska toisen akateemisuus on automaattisesti vinoilua toisen suorittavan työn ammattia kohtaan. Tämä on vain omassa päässänne.
Mikäs nyt olisi sitten se euraava, täysin omasta päästänne keksitty juttu jolla vahvistatte yksipuolisesti omaa vihamielistä näkemystänne minusta. Kiinnostaa kovin!
Miksi vaahtoat sun urastasi, konferensseista ja kiireisistä aikatauluista, kun se ei liity tähän ollenkaan. Eihän se ura ole tähänkään asti estänyt ystävyyttänne, vai onko? Ongelmahan on tässä nyt siinä, että sulla ei nyt yhtäkkiä liikene yhtään aikaa ystävällesi, juuri kun hän on saanut ensimmäisen lapsensa. Kieltäydyt menemästä katsomaan hänen vauvaansa, se on tullut nyt hyvin selväksi. Miten aikaisemmin sitten ehdit pitää yhteyttä häneen? Puhuitteko vaan puhelimessa? Vaaditko häntä aina tulemaan luoksesi, koska sinä olet se kiireisempi? Jokin tässä jutussa nyt haiskahtaa. Oma arvailuni on, että asenteesi on muuttunut häntä kohtaan, koska hän sai lapsen. En jaksa väitellä kanssasi enempää. Vetoat ihan merkityksettömiin seikkoihin. Sulla on asenneongelma, mutta et kykene myöntämään sitä. Jos asenteesi olisi avoin häntä kohtaan, et sanoisi että "en voi laittaa koko elämääni tauolle jonkun lapsen takia." Kuka hullu sellaista on sinulta vaatinut? Ei kukaan. Haloo.
Hän asui tuossa lähellä vielä vuosi sitten. Ja väitöskirjan loppuvaiheessa on yleistä käydä esittelemässä tuloksiaan kaikissa kissanristiäisissä, koska se on tieteentekijän velvollisuus, mitä hyötyä on tieteestä josta kukaan ei koskaan kuule? Se vaihe on nyt, ja sille en mitään voi. Pari aikaisempaa vuotta olen keskittynyt testeihin ja kirjoittamiseen. Se on vähän sama asia, että raskauden alussa voi olla ihan hyvinvoiva ja liikkuva, ja lopussa se äiti sitten "vouhottaa merkityksettömiä seikkoja" kuten sitä että ei voi liikkua ja siksi ei pääse jonnekin ;)
.... Mutta aito ystävä et ole, koska et halua antaa itsestäsi mitään, ja vetoat työasioihin, minkä ei pitäisi mitenkään vaikuttaa ystävyyteen. Ystävät ehtivät kyllä tavata, jos halua on. Vähän sama kun on aidosti rakastunut; haluat nähdä sitä ihmistä. Aito ystävä on innostunut toisen ihmisen elämänmuutoksista, ja haluaa olla osa sitä. Haistan rivien välistä, että sinua lapsensaamis-uutiset eivät hätkäytä. Sinä olet itsekeskeisesti keskittynyt työhösi, ja siinä se. ...
Juuri tämän vuoksi en jaksa moniakaan naisia ystävinä. "Aito ystävä" -vaatimus kuulostaa kamalalta. Miksi ei voisi olla vain kaveri? Miksi pitää haluta olla osa ystävän elämänmuutoksia??? Miksi ei riitä, että käydään kahvilla tai lenkillä välillä yhdessä??? Minulla on oma elämä ja ystävilläni omat elämänsä, eikä mitään odotusta kellään että yhtäkkiä oltaisiin osa toistemme elämänmuutoksia tai "aitoja ystäviä" koska pelkkä ystävyys ja kaveruus ei riitä eikä kelpaa. Mutta ystäväni ovatkin lähinnä miehiä, muutama miesmäisesti ajatteleva nainen toki osuu joukkoon myös. Ns. bestistä minulla ei ole. Eikä kyllä kellään tuntemallani miehellä.
Se ei ole edes "kaveri", jota ei kiinnosta pätkääkään että toinen on saanut vauvan. Ymmärrän hyvin miksi sinulla ei ole bestistä.
Mä en aina ymmärrä niitä naisia, jotka on niin jätkiä, ja tykkäävät miesten seurasta.
Mutta sunlaiset naiset saa mut kyllä ymmärtämään noita hyvä jätkä naisia, ja sitä miksi ne ei halua naisten seuraa.
Luulet muka tuon jotenkin loukkaavan ettei jollakin naisella ole "bestistä", oletko vielä jossakin barbileikki-iässä? Minkä takia niin monet teistä äityleistä on henkisesti jälkeenjääneitä kiusaajia, kerro se.
Tarkoitin sitä, että ymmärrän nyt tätä keskustelua lukeneena, miksi ap ei halua bestistä. Hän ei halua syvää ystävyyttä. Kaikki vapaus hänelle, Jokainen tekee kuten tahtoo. Ehkä jätetään tämä keskustelu nyt tähän. Yritin selittää ap:lle rautalangan kera, miksi vauvan saanut ystävä voi olla pois tolaltaan. En onnistunut.
Minä olen se, jolla ei ole bestistä. En kuitenkaan ole ap, enkä ole väittänyt olevani ap. Olen ihan muu.
Kyllä minulta ainakin löytyy sen verran myötäelämisen taitoa, että ymmärrän sen hänelle olevan suuri asia. Sama jos joku ystäväni saisi vaikka syövän, olisi aika törkeää sanoa "kai ymmärrät että tämä on sinun ongelmasi eikä minua hetkauta suuntaan eikä toiseen." vaikka niinhän se käytännössä on, hän siihen syöpään kuolee, en minä.