Lue keskustelun säännöt.
Voi elämä.. tuttu sai lapsen, en ole kerinnyt näkemään ja nyt olen kuulema kateellinen
25.03.2017 |
Tuttavapariskunta sai ensimmäisen lapsensa, oli tosi odotettu ja nainen on semmoinen joka ei varmaan ole mitään muuta vaihtoehtoa elämänsä kululle edes koskaan tajunnut, kuin se äitiys. Joka on ihan ok, mutta ilmeisesti vaikuttaa aika rankasti hänen ajatteluunsa. Oli voivotellut tutuillemme, kuinka se on mulle varmaan tosi rankkaa, että hänellä on lapsi kun minä olen kuitenkin ollut jo monta vuotta parisuhteessa, eikä mitään ole tapahtunut.
Ensin meinattiin miehen kanssa tikahtua nauruun, nyt en oikein jälkikäteen tiedä miten suhtautuisin. Ei oikein voi sanoa että mielummin vetäisin kamelin takapuolesta, kun hankkisin lapsen, kun sellaiset asiat ei ole mitenkään kauheen kivoja uusille vanhemmille kuulla. Jotenkin silti ärsyttää, että tilanteen ratkaisemiseksi minun pitää ajatella hänen tunteitaan mutta hänellä sitten ei näköjään oikein pysy mopo hallinnassa.
Pitäsköhän sitä itekki vaan kävellä päivät pitkät ympäriinsä pohtimassa, miten mun kiireiset ystävät on vaan kauheen kateellisia mulle. Onko äideillä jotenkin liikaa aikaa, eikö sen pitäs olla päinvastoin? Onko hän itse mahdollisesti ollut lapsettomana muille kateellinen? Ihan ihme juttu.
Kommentit (193)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä tässä ketjussa paljastuu raa,alla tavalla se, miten kykenemättömiä naiset ovat hyvään ystävyyteen. Pitääkö asioiden olla aina täysin samoin kuin itsellään? Pitääkö oman arvomaailman olla täysin sama? Miksi ei voi olla onnellinen toisen puolesta, vaikka toinen on erilainen tai tekee eri valintoja? Ja miksi ihmeessä ei voi mennä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa, vaikka itse olisi lapseton tai ei halua koskaan lapsia? Miksi ap ei ymmärrä että se ystävä on tietenkin loukkaantunut. Ihan ymmärrettävää, ja siksi on todennäköisesti luullut että ap on kateellinen. Sekin on loukkaavaa, mutta ei niin loukkaavaa kuin huomiotta jättäminen kun sinulle on tapahtunut suurin muutos mitä elämässä voi naiselle tapahtua.
Jostain syystä täällä on luotu minusta narratiivi, jonka mukaan olen jotenkin VALINNUT olla menemättä ja sen päälle vielä, että en ole edes onnitellut ko. ihmistä. Eli ikään kuin olisin joidenkin isojen tunteiden vallassa tehnyt päätöksiä asioista. Mistä nämä olettamukset oikein tulevat ja miksi sinä haluat ylläpitää tätä kuvaa minusta?
Onko se jotenkin henkisesti helpompaa luoda minä vastaan sinä -todellisuus, kuin ymmärtää se, että ihmisillä on sinusta riippumaton, oma elämänsä, jonka mukaan pitää mennä ja siihen ei sisälly mitään negatiivista sitä kohtaan, joka "unohtuu". Vaan että kyseessä on ihan normaali elämä.
Eletään 200km päässä toisistamme, minulla on konferensseja harva se viikko, julkaisut painaa päälle ja olen tehnyt näiden asioiden eteen töitä koko elämäni. En voi vaan laittaa elämääni tauolle jonkun lapsen takia, vaikka se olisi - usko pois - hyvin miellyttävä ajatus joskus.
Minulla on myös läheisempiä läheisiä, kuten vanhat vanhempani ja sisarukseni perheineen - he saavat vähäisimmän vapaa-aikani.
Minustakin tämä kertoo jotain raadollista ystävyydestä, mutta yllättäen hieman eri näkövinkkelistä, kuin sinun mielestäsi.
Ei kukaan vaadi sinua unohtamaan uraasi, siksi että vauva on syntynyt. Asetat välillenne jonkun kuilun ja kilpailet salaa siitä kumpi on parempi ihminen; akateemisesti kouluttautunut kiireinen uranainen, vai uunituore äiti. Olet valinnut että et mene katsomaan vauvaa. Kuka tahansa löytää tyhjän kohdan kalenteristaan, jos on halua. Sinulla sitä halua ei ole. Selität asian urallasi, mutta se ei liity siihen mitenkään. Katso peiliin ja mieti mistä ajatusmaailmasi on lähtöisin. Viimeisessä kommentissasi vaadit tuoretta äitiä istumaan autossa 200km vastasyntyneen kanssa. Turha ihmetellä miksi tuttavasi on loukkaantunut. Rivien välistä kuka tahansa tajuaa, että sinua ei kiinnosta. Ja siksi se tuttava on puhunut pahaa sinusta. Herätys!
Tällä tutullani on akateeminen koulutus ja tosi hyvä työpaikka, joten minulla ei ole mitään sanomista hänen uransa ja minun urani välillä. Minusta tämä taas kertoo taas lukijoista enemmän kuin itse tilanteesta. Tiedän kyllä, että täällä kuvitellaan ns. akateemisten ihmisten olevan jotain koppavia uraansa korostavia tyyppejä, mutta ihan normaalia omannäköistä ja oman omantunnon mukaista elämää eletään. Yleensä urasta huomauttelee ne, joilla sitä ei ole, joka on ihan idioottimaista. Loukkannutaan valmiiksi oman aseman puolesta, koska toisen akateemisuus on automaattisesti vinoilua toisen suorittavan työn ammattia kohtaan. Tämä on vain omassa päässänne.
Mikäs nyt olisi sitten se euraava, täysin omasta päästänne keksitty juttu jolla vahvistatte yksipuolisesti omaa vihamielistä näkemystänne minusta. Kiinnostaa kovin!
Miksi vaahtoat sun urastasi, konferensseista ja kiireisistä aikatauluista, kun se ei liity tähän ollenkaan. Eihän se ura ole tähänkään asti estänyt ystävyyttänne, vai onko? Ongelmahan on tässä nyt siinä, että sulla ei nyt yhtäkkiä liikene yhtään aikaa ystävällesi, juuri kun hän on saanut ensimmäisen lapsensa. Kieltäydyt menemästä katsomaan hänen vauvaansa, se on tullut nyt hyvin selväksi. Miten aikaisemmin sitten ehdit pitää yhteyttä häneen? Puhuitteko vaan puhelimessa? Vaaditko häntä aina tulemaan luoksesi, koska sinä olet se kiireisempi? Jokin tässä jutussa nyt haiskahtaa. Oma arvailuni on, että asenteesi on muuttunut häntä kohtaan, koska hän sai lapsen. En jaksa väitellä kanssasi enempää. Vetoat ihan merkityksettömiin seikkoihin. Sulla on asenneongelma, mutta et kykene myöntämään sitä. Jos asenteesi olisi avoin häntä kohtaan, et sanoisi että "en voi laittaa koko elämääni tauolle jonkun lapsen takia." Kuka hullu sellaista on sinulta vaatinut? Ei kukaan. Haloo.
Hän asui tuossa lähellä vielä vuosi sitten. Ja väitöskirjan loppuvaiheessa on yleistä käydä esittelemässä tuloksiaan kaikissa kissanristiäisissä, koska se on tieteentekijän velvollisuus, mitä hyötyä on tieteestä josta kukaan ei koskaan kuule? Se vaihe on nyt, ja sille en mitään voi. Pari aikaisempaa vuotta olen keskittynyt testeihin ja kirjoittamiseen. Se on vähän sama asia, että raskauden alussa voi olla ihan hyvinvoiva ja liikkuva, ja lopussa se äiti sitten "vouhottaa merkityksettömiä seikkoja" kuten sitä että ei voi liikkua ja siksi ei pääse jonnekin ;)
En nyt ala selostamaan tarkemmin kun saat lisää tuulta purjeisiisi siitä, kuinka muka hieron tätä väitöskirja-asiaa naamaasi, mutta siinä on siis erilaisia ja eri tavalla sitovia vaiheita. Ja en voi oikein pettää rahoittajiani olemalla kotona silloin, kun tuloksia pitäisi esitellä. Ei tämä ole mitään leikkiä tai harrastus.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällähän on lukutaidotonta porukkaa. Onniteltu on, sekä viestein että puheluin. Lisäksi laverrelleen ihmisen olen tuntenut 25 v, en tätä äitiä joka on enemmän "vain" tuttu.
Oltiin miehen kanssa molemmat kipeänä kun oli ajateltu aikaisemmin mennä, en halunnut tuoda pöpöjä vauvan luokse.
Teen väitöskirjaa ja olen töissä, joten kyllä - olen todella kiireinen myös iltaisin ja viikonloppuisin.
Hassua, että ihmiset myös tulkitsee, että kun en halua omia lapsia niin varmasti VIHAAN niitä. Ihan kamala ajattelutapa, mutta kertoo enemmän tulkitsijastaan. En halua olla äiti, hevosenomistaja, omaishoitaja yms. mutta voin silti pitää lapsista, hevosista ja vanhuksista.
Menkääpäs nyt itseenne ja pahaan oloonne hetkeksi vouhottajat :)
ApNo sinun aloituspuheenvuorosi nyt vaan sattui olemaan tunteeton ja kylmä. Ensimmäinen lauseesi kertoo jo sen että väheksyt ihmistä, joka ihailee/haluaa elämältään pelkästään äitiyttä. Miksi edes olet tämän henkilön "tuttu"? Jos jo etukäteen väheksyt häntä ja hänen äitiyttään. Ja mistä kumpuaa vihasi? Hän on sanonut hassusti, mutta ehkä hän on luullut että olet kateellinen koska et näytä mitään kiinnostusta häntä kohtaan, tai onnittele aidosti, mene katsomaan lasta. Lapsen saaminen on iso asia, mutta sitähän ei lapseton tule koskaan ymmärtämään. Parempi että ette ole ystäviä.
Miksihän luulee, että on kateellinen? Miksi sinusta pitää nyt työntää ap pois tämän "äidin" ystävistä? Eikö täällä äidit juuri itkeneet, kun lapseton ei kelpuuta teitä ystäviksi?
Voisito sinä spekuloija vastata tähän? Vai menikö jauhot suuhun?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä tässä ketjussa paljastuu raa,alla tavalla se, miten kykenemättömiä naiset ovat hyvään ystävyyteen. Pitääkö asioiden olla aina täysin samoin kuin itsellään? Pitääkö oman arvomaailman olla täysin sama? Miksi ei voi olla onnellinen toisen puolesta, vaikka toinen on erilainen tai tekee eri valintoja? Ja miksi ihmeessä ei voi mennä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa, vaikka itse olisi lapseton tai ei halua koskaan lapsia? Miksi ap ei ymmärrä että se ystävä on tietenkin loukkaantunut. Ihan ymmärrettävää, ja siksi on todennäköisesti luullut että ap on kateellinen. Sekin on loukkaavaa, mutta ei niin loukkaavaa kuin huomiotta jättäminen kun sinulle on tapahtunut suurin muutos mitä elämässä voi naiselle tapahtua.
Jostain syystä täällä on luotu minusta narratiivi, jonka mukaan olen jotenkin VALINNUT olla menemättä ja sen päälle vielä, että en ole edes onnitellut ko. ihmistä. Eli ikään kuin olisin joidenkin isojen tunteiden vallassa tehnyt päätöksiä asioista. Mistä nämä olettamukset oikein tulevat ja miksi sinä haluat ylläpitää tätä kuvaa minusta?
Onko se jotenkin henkisesti helpompaa luoda minä vastaan sinä -todellisuus, kuin ymmärtää se, että ihmisillä on sinusta riippumaton, oma elämänsä, jonka mukaan pitää mennä ja siihen ei sisälly mitään negatiivista sitä kohtaan, joka "unohtuu". Vaan että kyseessä on ihan normaali elämä.
Eletään 200km päässä toisistamme, minulla on konferensseja harva se viikko, julkaisut painaa päälle ja olen tehnyt näiden asioiden eteen töitä koko elämäni. En voi vaan laittaa elämääni tauolle jonkun lapsen takia, vaikka se olisi - usko pois - hyvin miellyttävä ajatus joskus.
Minulla on myös läheisempiä läheisiä, kuten vanhat vanhempani ja sisarukseni perheineen - he saavat vähäisimmän vapaa-aikani.
Minustakin tämä kertoo jotain raadollista ystävyydestä, mutta yllättäen hieman eri näkövinkkelistä, kuin sinun mielestäsi.
Ei kukaan vaadi sinua unohtamaan uraasi, siksi että vauva on syntynyt. Asetat välillenne jonkun kuilun ja kilpailet salaa siitä kumpi on parempi ihminen; akateemisesti kouluttautunut kiireinen uranainen, vai uunituore äiti. Olet valinnut että et mene katsomaan vauvaa. Kuka tahansa löytää tyhjän kohdan kalenteristaan, jos on halua. Sinulla sitä halua ei ole. Selität asian urallasi, mutta se ei liity siihen mitenkään. Katso peiliin ja mieti mistä ajatusmaailmasi on lähtöisin. Viimeisessä kommentissasi vaadit tuoretta äitiä istumaan autossa 200km vastasyntyneen kanssa. Turha ihmetellä miksi tuttavasi on loukkaantunut. Rivien välistä kuka tahansa tajuaa, että sinua ei kiinnosta. Ja siksi se tuttava on puhunut pahaa sinusta. Herätys!
Tällä tutullani on akateeminen koulutus ja tosi hyvä työpaikka, joten minulla ei ole mitään sanomista hänen uransa ja minun urani välillä. Minusta tämä taas kertoo taas lukijoista enemmän kuin itse tilanteesta. Tiedän kyllä, että täällä kuvitellaan ns. akateemisten ihmisten olevan jotain koppavia uraansa korostavia tyyppejä, mutta ihan normaalia omannäköistä ja oman omantunnon mukaista elämää eletään. Yleensä urasta huomauttelee ne, joilla sitä ei ole, joka on ihan idioottimaista. Loukkannutaan valmiiksi oman aseman puolesta, koska toisen akateemisuus on automaattisesti vinoilua toisen suorittavan työn ammattia kohtaan. Tämä on vain omassa päässänne.
Mikäs nyt olisi sitten se euraava, täysin omasta päästänne keksitty juttu jolla vahvistatte yksipuolisesti omaa vihamielistä näkemystänne minusta. Kiinnostaa kovin!
Miksi vaahtoat sun urastasi, konferensseista ja kiireisistä aikatauluista, kun se ei liity tähän ollenkaan. Eihän se ura ole tähänkään asti estänyt ystävyyttänne, vai onko? Ongelmahan on tässä nyt siinä, että sulla ei nyt yhtäkkiä liikene yhtään aikaa ystävällesi, juuri kun hän on saanut ensimmäisen lapsensa. Kieltäydyt menemästä katsomaan hänen vauvaansa, se on tullut nyt hyvin selväksi. Miten aikaisemmin sitten ehdit pitää yhteyttä häneen? Puhuitteko vaan puhelimessa? Vaaditko häntä aina tulemaan luoksesi, koska sinä olet se kiireisempi? Jokin tässä jutussa nyt haiskahtaa. Oma arvailuni on, että asenteesi on muuttunut häntä kohtaan, koska hän sai lapsen. En jaksa väitellä kanssasi enempää. Vetoat ihan merkityksettömiin seikkoihin. Sulla on asenneongelma, mutta et kykene myöntämään sitä. Jos asenteesi olisi avoin häntä kohtaan, et sanoisi että "en voi laittaa koko elämääni tauolle jonkun lapsen takia." Kuka hullu sellaista on sinulta vaatinut? Ei kukaan. Haloo.
Näistä teidän äitien viesteistä huokuu aivan uskomaton määrä mielenterveysongelmaa.
Ihan vilpittömästi kannattaa hankkia apua, ajoissa.
Tässähän yritetään vaan nyt vääntää rautalangasta ap:lle miksi hänen tuttunsa on suuttunut. Mikä estää ap:ta menemään katsomaan vauvaa? Tekosyitä voi keksiä niin kauan kuin haluaa, mutta eiköhän tässä ole kuitenkin kyse siitä, että lapseton ei vaan kykene ymmärtämään lapsen saanutta. Niin yksinkertaista. Ihan hyvä keskustelu.
Joo, en kykene minäkään ymmärtämään, miksi ystävyyden pitää muuttua toisten lisääntymiseen, tai ne muut on katellisia xD
t.kahden äiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Täällähän on lukutaidotonta porukkaa. Onniteltu on, sekä viestein että puheluin. Lisäksi laverrelleen ihmisen olen tuntenut 25 v, en tätä äitiä joka on enemmän "vain" tuttu.
Oltiin miehen kanssa molemmat kipeänä kun oli ajateltu aikaisemmin mennä, en halunnut tuoda pöpöjä vauvan luokse.
Teen väitöskirjaa ja olen töissä, joten kyllä - olen todella kiireinen myös iltaisin ja viikonloppuisin.
Hassua, että ihmiset myös tulkitsee, että kun en halua omia lapsia niin varmasti VIHAAN niitä. Ihan kamala ajattelutapa, mutta kertoo enemmän tulkitsijastaan. En halua olla äiti, hevosenomistaja, omaishoitaja yms. mutta voin silti pitää lapsista, hevosista ja vanhuksista.
Menkääpäs nyt itseenne ja pahaan oloonne hetkeksi vouhottajat :)
ApNo sinun aloituspuheenvuorosi nyt vaan sattui olemaan tunteeton ja kylmä. Ensimmäinen lauseesi kertoo jo sen että väheksyt ihmistä, joka ihailee/haluaa elämältään pelkästään äitiyttä. Miksi edes olet tämän henkilön "tuttu"? Jos jo etukäteen väheksyt häntä ja hänen äitiyttään. Ja mistä kumpuaa vihasi? Hän on sanonut hassusti, mutta ehkä hän on luullut että olet kateellinen koska et näytä mitään kiinnostusta häntä kohtaan, tai onnittele aidosti, mene katsomaan lasta. Lapsen saaminen on iso asia, mutta sitähän ei lapseton tule koskaan ymmärtämään. Parempi että ette ole ystäviä.
Pitäisköhän sun rauhottua vähän? Se, että kokee ympäristössään olevan ihmisiä, jotka eivät ole osanneet elää elämäänsä muuten, kuin niin, että siihen kuuluu lapsia, on väheksyntää? Musta se on vain tosiasia, eikä sinänsä mitenkään huono tai hyvä, kuten sanoin. Samalla tavalla kuin itse ehkä koen, että he eivät voi ymmärtää minun elämänvalintani mahdollisuuksia, niin he sanovat että lapseton ei voi koskaan ymmärtää heidän jne. Molempiin suuntiin ihan totta. Me olemme erilaisia, mutta silti pitäisi pystyä ymmärtämään, että kenenkään muun elämänvalinnat ei ole huonompia kuin toisen.
Minun mielestäni hänen ajatusmaailmansa minun kateudestani on vain luonnollinen jatkumo sille, miten hän itse kokee elämänsä. Koska minun elämänvalintani eivät voisi täyttää hänen halujaan, niin hän kokee minut itsensä jatkeena, ja ajattelee että olen kateellinen. Se on absurdia, yllättävää ja lapsellista. Siksi siihen on hankala suhtautua ja siksi tulin siitä tänne ensin sanomaan, koska en halua äkkipikaistuksissani alentua hänen tasolleen.
Jos ajattelisin kuten hän ajattelee, niin varmaan spekuloisin sitten harhaisena kuinka se on nyt minulle kateellinen, kun minä saan olla lapseton. Koska se on mitä MINÄ haluan ja jos en ymmärtäisi erottaa itsenäni muista, niin luulisin että kaikki katuu lapsiaan. Fiksua?
Minulla ei ole ollut pahaa sanottavaa hänestä, lapsestaan yms. Ihan olen ollut tosi onnellinen hänen puolestaan, kun sai mitä kovasti tavoitteli. Mutta hän päätti olla se ajattelematon ja ilkeä, jos et jättäisi tätä huomioimatta niin asia olisi sinunkin helpompi ymmärtää.
No meneppä sitten katsomaan hänen vauvaansa, ja ole onnellinen hänen puolestaan. Mikä tässä on se ongelma? Teet itse kärpäsestä härkäsen.
Ei ole aikaa matkustaa toiselle paikkakunnalle kovin usein. Toivotaan, että hänellä itsellään on aikaa tulla vaikka tänne. Tiet vetää onneksi molempiin suuntiin :)
Lähinnä ihmettelen miksi toisella paikkakunnalla asuvan ihmisen, joka on kaiken lisäksi vain tuttu, lasta pitäisi käydä katsomassa tai miksi odotettaisiin katsomaan? Meillä kävi vain lähisuku ja ystävät.
Minä nyt vähän ihmettelen, kun itsellä ollut 3 lasta ja silti lapsettomat pysyneet kavereina ja ovat edelleen. Ettekö ihmiset puhu asioista keskenänne ? Ystävät on rakkaita ovatpa heidän oman elämänsä valinnat mitä tahansa. On luonnollista välillä olla tiiviimmin, välillä harvemmin tekemisissä.Ja en minä tarvii sellaisia, jotka eivät pysty näkemään muuta kuin oman napansa..en niitääitejä tai sinkkuja, jotka pönkittävät omaa valintaansa moittimalla toisia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä en kyllä odottanut ystävieni kiinnostuvan yhtään siitä, että sain lapsen tai siitä vauvasta. Kiinnostuvat jos kiinnostuvat. Osa heistä on veloja, osa kärsii lapsettomuudesta, osa taas kiireisiä omien muksujensa kanssa. Pidän yhteyttä kuhunkin heistä jonkin juuri meitä kahta yhdistävän asian tiimoilta, jonkun kohdalla se on joku harrastusjuttu, jonkun kanssa ammattitouhut, jonkun kanssa joku jo lapsuudesta saakka yhdistänyt aihe. En ole koskaan ymmärtänyt, miksi pitäisi kiinnostua ystävän koko elämästä siten, että "tekisi" jotain sen ystävän jokaisen tärkeän asian eteen. Eikö riitä, että kuuntelee ystävää, jos ystävä haluaa asiasta puhua? Ystävyydet rakentuvat niin erilaisten asioiden ympärille, ja kukin ystävyys on omanlaisensa. Jonkun kanssa käydään aina vain kapakassa, jonkun kanssa taas ei ikinä. Sen mukaan mikä molempia kiinnostaa. Mutta toisaalta, olen jo tällainen lähes nelikymppinen yhden taaperon äiti, ehkäpä elämänkokemus on laskenut niitä muihin ihmisiin kohdistuvia vaatimuksia ja odotuksia aika matalalle tasolle. Kukin elää omansa näköistä elämää, eikä siitä kannata loukkaantua, jos ystävä ei juuri sinun tavasta elää kiinnostu. Silti voi olla ystävä muiden asioiden vuoksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onneks tää vauhkoava mamma painui tästä ketjusta vittuun. Taisin laittaa sille jauhot suuhun.
t.kahden ÄITI
Meni varmaan imettämään 5-vuotiastaan :'D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En ymmärrä mitä ihmiset tappelevat täällä. Tietenkään kukaan lapseton ei voi tietää ja ymmärtää miten naisen elämä muuttuu kun saa lapsen, kun ei siitä itsellään ole kokemusta. Miksi keskusteluun on vedetty lasten murhaajat, tuskin suurinosa vanhemmista lastaan tappaa? :D
Kateuskortti isketään keskustelussa pöytään silloin, kun ollaan perusteettomasti loukkaannuttu jostain. Eikä osata perustella millään objektiivisesti ymmärrettävällä syyllä mikä loukkasi. Silloin halutaan vain näpäyttää toisia lapsellisessa kostohengessä haukkumalla heitä kateellisiksi. Miksikö? Koska kateuskorttia vastaan on vaikea puolustautua. Milläs todistat, että et ole kateellinen? Kateuskortilla halutaan provosoida, loukata ja saada toinen puolustuskannalle. Kateus nimittäin on aika lapsellinen tunne myös. Yhtä lapsellinen kuin se perusteeton loukkaantuminen. Kyse on projektiosta, yritetään laittaa kanssaihmisen niskaan ne tunteet, joita itsessä on, mutta joita on vaikea käsitellä, koska ne on epäkypsiä tunteita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo kyllä mamma se tietää millaista on joutua pyörätuoliin, sokeutua.... Eihän se mitään ole verrattuna mamman autuaaksi tekeviin mammailuhetkiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä tässä ketjussa paljastuu raa,alla tavalla se, miten kykenemättömiä naiset ovat hyvään ystävyyteen. Pitääkö asioiden olla aina täysin samoin kuin itsellään? Pitääkö oman arvomaailman olla täysin sama? Miksi ei voi olla onnellinen toisen puolesta, vaikka toinen on erilainen tai tekee eri valintoja? Ja miksi ihmeessä ei voi mennä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa, vaikka itse olisi lapseton tai ei halua koskaan lapsia? Miksi ap ei ymmärrä että se ystävä on tietenkin loukkaantunut. Ihan ymmärrettävää, ja siksi on todennäköisesti luullut että ap on kateellinen. Sekin on loukkaavaa, mutta ei niin loukkaavaa kuin huomiotta jättäminen kun sinulle on tapahtunut suurin muutos mitä elämässä voi naiselle tapahtua.
Jostain syystä täällä on luotu minusta narratiivi, jonka mukaan olen jotenkin VALINNUT olla menemättä ja sen päälle vielä, että en ole edes onnitellut ko. ihmistä. Eli ikään kuin olisin joidenkin isojen tunteiden vallassa tehnyt päätöksiä asioista. Mistä nämä olettamukset oikein tulevat ja miksi sinä haluat ylläpitää tätä kuvaa minusta?
Onko se jotenkin henkisesti helpompaa luoda minä vastaan sinä -todellisuus, kuin ymmärtää se, että ihmisillä on sinusta riippumaton, oma elämänsä, jonka mukaan pitää mennä ja siihen ei sisälly mitään negatiivista sitä kohtaan, joka "unohtuu". Vaan että kyseessä on ihan normaali elämä.
Eletään 200km päässä toisistamme, minulla on konferensseja harva se viikko, julkaisut painaa päälle ja olen tehnyt näiden asioiden eteen töitä koko elämäni. En voi vaan laittaa elämääni tauolle jonkun lapsen takia, vaikka se olisi - usko pois - hyvin miellyttävä ajatus joskus.
Minulla on myös läheisempiä läheisiä, kuten vanhat vanhempani ja sisarukseni perheineen - he saavat vähäisimmän vapaa-aikani.
Minustakin tämä kertoo jotain raadollista ystävyydestä, mutta yllättäen hieman eri näkövinkkelistä, kuin sinun mielestäsi.
Ei kukaan vaadi sinua unohtamaan uraasi, siksi että vauva on syntynyt. Asetat välillenne jonkun kuilun ja kilpailet salaa siitä kumpi on parempi ihminen; akateemisesti kouluttautunut kiireinen uranainen, vai uunituore äiti. Olet valinnut että et mene katsomaan vauvaa. Kuka tahansa löytää tyhjän kohdan kalenteristaan, jos on halua. Sinulla sitä halua ei ole. Selität asian urallasi, mutta se ei liity siihen mitenkään. Katso peiliin ja mieti mistä ajatusmaailmasi on lähtöisin. Viimeisessä kommentissasi vaadit tuoretta äitiä istumaan autossa 200km vastasyntyneen kanssa. Turha ihmetellä miksi tuttavasi on loukkaantunut. Rivien välistä kuka tahansa tajuaa, että sinua ei kiinnosta. Ja siksi se tuttava on puhunut pahaa sinusta. Herätys!
Tällä tutullani on akateeminen koulutus ja tosi hyvä työpaikka, joten minulla ei ole mitään sanomista hänen uransa ja minun urani välillä. Minusta tämä taas kertoo taas lukijoista enemmän kuin itse tilanteesta. Tiedän kyllä, että täällä kuvitellaan ns. akateemisten ihmisten olevan jotain koppavia uraansa korostavia tyyppejä, mutta ihan normaalia omannäköistä ja oman omantunnon mukaista elämää eletään. Yleensä urasta huomauttelee ne, joilla sitä ei ole, joka on ihan idioottimaista. Loukkannutaan valmiiksi oman aseman puolesta, koska toisen akateemisuus on automaattisesti vinoilua toisen suorittavan työn ammattia kohtaan. Tämä on vain omassa päässänne.
Mikäs nyt olisi sitten se euraava, täysin omasta päästänne keksitty juttu jolla vahvistatte yksipuolisesti omaa vihamielistä näkemystänne minusta. Kiinnostaa kovin!
Miksi vaahtoat sun urastasi, konferensseista ja kiireisistä aikatauluista, kun se ei liity tähän ollenkaan. Eihän se ura ole tähänkään asti estänyt ystävyyttänne, vai onko? Ongelmahan on tässä nyt siinä, että sulla ei nyt yhtäkkiä liikene yhtään aikaa ystävällesi, juuri kun hän on saanut ensimmäisen lapsensa. Kieltäydyt menemästä katsomaan hänen vauvaansa, se on tullut nyt hyvin selväksi. Miten aikaisemmin sitten ehdit pitää yhteyttä häneen? Puhuitteko vaan puhelimessa? Vaaditko häntä aina tulemaan luoksesi, koska sinä olet se kiireisempi? Jokin tässä jutussa nyt haiskahtaa. Oma arvailuni on, että asenteesi on muuttunut häntä kohtaan, koska hän sai lapsen. En jaksa väitellä kanssasi enempää. Vetoat ihan merkityksettömiin seikkoihin. Sulla on asenneongelma, mutta et kykene myöntämään sitä. Jos asenteesi olisi avoin häntä kohtaan, et sanoisi että "en voi laittaa koko elämääni tauolle jonkun lapsen takia." Kuka hullu sellaista on sinulta vaatinut? Ei kukaan. Haloo.
Hän asui tuossa lähellä vielä vuosi sitten. Ja väitöskirjan loppuvaiheessa on yleistä käydä esittelemässä tuloksiaan kaikissa kissanristiäisissä, koska se on tieteentekijän velvollisuus, mitä hyötyä on tieteestä josta kukaan ei koskaan kuule? Se vaihe on nyt, ja sille en mitään voi. Pari aikaisempaa vuotta olen keskittynyt testeihin ja kirjoittamiseen. Se on vähän sama asia, että raskauden alussa voi olla ihan hyvinvoiva ja liikkuva, ja lopussa se äiti sitten "vouhottaa merkityksettömiä seikkoja" kuten sitä että ei voi liikkua ja siksi ei pääse jonnekin ;)
En nyt ala selostamaan tarkemmin kun saat lisää tuulta purjeisiisi siitä, kuinka muka hieron tätä väitöskirja-asiaa naamaasi, mutta siinä on siis erilaisia ja eri tavalla sitovia vaiheita. Ja en voi oikein pettää rahoittajiani olemalla kotona silloin, kun tuloksia pitäisi esitellä. Ei tämä ole mitään leikkiä tai harrastus.
Sinulla on kummallinen tarve päteä. Ei minua kiinnosta sinun väitöskirjasi. Sanoit itse että annat vähäisen vapaa-aikasi vanhemmillesi tai sisaruksillesi. Et siis halua antaa vapaa-aikaasi tälle ystävälle. Miksi et voi jättää vanhempien tapaamista väliin ja hurauttaa katsomaan vauvaa? Siihen menee puoli päivää, ja sitten se olisi tehty. Sinä keksit kaikenmaailman tekosyitä, miksi et ehdi. " Ei tämä ole mitään leikkiä tai harrastus". Miksi koet sen uhkaksi työllesi, että tuttavasi kaipaisi ystävyyttäsi ja haluaisi varmaan että näet vauvan? Totuus taitaa kuitenkin olla se, että et halua nähdä sitä vauvaa. Minä tässä vaan arvailen, eikä minun mielipiteilläni ole mitään väliä. Voi jopa olla että olen täysin väärässä. Teet itsestäsi nyt hyvin tärkeän, kiireilläsi ja puhumalla työstäsi. Mutta jos ystävyys sinuun päin toimii vain silloin kun sinä tarvitset sitä, olet itsekäs ystävä. Et osaa ajatella ystäväsi tunteita. Minun kommenteilla ei ole mitään väliä, yritän tässä vaan avata sitä todellista syytä, miksi olet noin viileä. Voihan olla että ystäväsi ei edes kaipaa sinua. Mutta aito ystävä et ole, koska et halua antaa itsestäsi mitään, ja vetoat työasioihin, minkä ei pitäisi mitenkään vaikuttaa ystävyyteen. Ystävät ehtivät kyllä tavata, jos halua on. Vähän sama kun on aidosti rakastunut; haluat nähdä sitä ihmistä. Aito ystävä on innostunut toisen ihmisen elämänmuutoksista, ja haluaa olla osa sitä. Haistan rivien välistä, että sinua lapsensaamis-uutiset eivät hätkäytä. Sinä olet itsekeskeisesti keskittynyt työhösi, ja siinä se. Tyypillinen uraihminen vs. äiti dilemma. Sinä et ymmärrä että ystävääsi vetoaa elämä, jonka keskipisteenä on lapsi/lapset. Ehkä sinua myös harmittaa että ystäväsi saa nyt "lusmuilla" kotona vauvan kanssa. Siihenhän vetosit sanoessasi että ehkä ystävälläsi on aikaa tulla katsomaan sinua. Tiedätkö, että vauvan hoitaminen voi olla tuhat kertaa vaativampaa kuin sinun työsi, et vaan tajua sitä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Joo kyllä mamma se tietää millaista on joutua pyörätuoliin, sokeutua.... Eihän se mitään ole verrattuna mamman autuaaksi tekeviin mammailuhetkiin.
Ei tietenkään tiedä jossei itsellä ole kokemusta siitä, mutta miksi lapsettomat väittävät tietävänsä millaista on kun on lapsia ja on äiti? Jos joku kokee sen olevan hänen elämänsä mullistavin asia niin miten joku muu voi sanoa että ei se ole, kun hänelle selvästi on?
kirjoitti:
En ymmärrä mitä ihmiset tappelevat täällä. Tietenkään kukaan lapseton ei voi tietää ja ymmärtää miten naisen elämä muuttuu kun saa lapsen, kun ei siitä itsellään ole kokemusta. Miksi keskusteluun on vedetty lasten murhaajat, tuskin suurinosa vanhemmista lastaan tappaa? :D
Ainakin mä tiedän mitä on olla sekä lapseton, että äiti, ja voin sanoa, että ädiksi tuleminen ei muuttanut minun suhtautumista ystäviini ja siihen mikä heitä saa kiinnostaa mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joo kyllä mamma se tietää millaista on joutua pyörätuoliin, sokeutua.... Eihän se mitään ole verrattuna mamman autuaaksi tekeviin mammailuhetkiin.
Ei tietenkään tiedä jossei itsellä ole kokemusta siitä, mutta miksi lapsettomat väittävät tietävänsä millaista on kun on lapsia ja on äiti? Jos joku kokee sen olevan hänen elämänsä mullistavin asia niin miten joku muu voi sanoa että ei se ole, kun hänelle selvästi on?
Niin, mutta kannat nyt älytä, että se mullisti vain kyseisen henkilön elämän. Hänen itsenäkin kannattaa se sisäistää, niin ettei ala muita haukkumaan, kun näille se ei muuttanutkaan mitään :D
t.kahden äiti
Vierailija kirjoitti:
kirjoitti:
En ymmärrä mitä ihmiset tappelevat täällä. Tietenkään kukaan lapseton ei voi tietää ja ymmärtää miten naisen elämä muuttuu kun saa lapsen, kun ei siitä itsellään ole kokemusta. Miksi keskusteluun on vedetty lasten murhaajat, tuskin suurinosa vanhemmista lastaan tappaa? :D
Ainakin mä tiedän mitä on olla sekä lapseton, että äiti, ja voin sanoa, että ädiksi tuleminen ei muuttanut minun suhtautumista ystäviini ja siihen mikä heitä saa kiinnostaa mitenkään.
Aivan, mutta haluaisitko olla ihmisen ystävä jota ei yhtään kiinnosta sinun elämässäsi tapahtuvat suuret ja tärkeät muutokset? Minusta kuulostaa ihmeelliseltä ystävyydeltä jos ei voisi vähempää kiinnostaa. Ei se ettei lapset kiinnosta, vaan ystävän elämä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä tässä ketjussa paljastuu raa,alla tavalla se, miten kykenemättömiä naiset ovat hyvään ystävyyteen. Pitääkö asioiden olla aina täysin samoin kuin itsellään? Pitääkö oman arvomaailman olla täysin sama? Miksi ei voi olla onnellinen toisen puolesta, vaikka toinen on erilainen tai tekee eri valintoja? Ja miksi ihmeessä ei voi mennä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa, vaikka itse olisi lapseton tai ei halua koskaan lapsia? Miksi ap ei ymmärrä että se ystävä on tietenkin loukkaantunut. Ihan ymmärrettävää, ja siksi on todennäköisesti luullut että ap on kateellinen. Sekin on loukkaavaa, mutta ei niin loukkaavaa kuin huomiotta jättäminen kun sinulle on tapahtunut suurin muutos mitä elämässä voi naiselle tapahtua.
Jostain syystä täällä on luotu minusta narratiivi, jonka mukaan olen jotenkin VALINNUT olla menemättä ja sen päälle vielä, että en ole edes onnitellut ko. ihmistä. Eli ikään kuin olisin joidenkin isojen tunteiden vallassa tehnyt päätöksiä asioista. Mistä nämä olettamukset oikein tulevat ja miksi sinä haluat ylläpitää tätä kuvaa minusta?
Onko se jotenkin henkisesti helpompaa luoda minä vastaan sinä -todellisuus, kuin ymmärtää se, että ihmisillä on sinusta riippumaton, oma elämänsä, jonka mukaan pitää mennä ja siihen ei sisälly mitään negatiivista sitä kohtaan, joka "unohtuu". Vaan että kyseessä on ihan normaali elämä.
Eletään 200km päässä toisistamme, minulla on konferensseja harva se viikko, julkaisut painaa päälle ja olen tehnyt näiden asioiden eteen töitä koko elämäni. En voi vaan laittaa elämääni tauolle jonkun lapsen takia, vaikka se olisi - usko pois - hyvin miellyttävä ajatus joskus.
Minulla on myös läheisempiä läheisiä, kuten vanhat vanhempani ja sisarukseni perheineen - he saavat vähäisimmän vapaa-aikani.
Minustakin tämä kertoo jotain raadollista ystävyydestä, mutta yllättäen hieman eri näkövinkkelistä, kuin sinun mielestäsi.
Ei kukaan vaadi sinua unohtamaan uraasi, siksi että vauva on syntynyt. Asetat välillenne jonkun kuilun ja kilpailet salaa siitä kumpi on parempi ihminen; akateemisesti kouluttautunut kiireinen uranainen, vai uunituore äiti. Olet valinnut että et mene katsomaan vauvaa. Kuka tahansa löytää tyhjän kohdan kalenteristaan, jos on halua. Sinulla sitä halua ei ole. Selität asian urallasi, mutta se ei liity siihen mitenkään. Katso peiliin ja mieti mistä ajatusmaailmasi on lähtöisin. Viimeisessä kommentissasi vaadit tuoretta äitiä istumaan autossa 200km vastasyntyneen kanssa. Turha ihmetellä miksi tuttavasi on loukkaantunut. Rivien välistä kuka tahansa tajuaa, että sinua ei kiinnosta. Ja siksi se tuttava on puhunut pahaa sinusta. Herätys!
Tällä tutullani on akateeminen koulutus ja tosi hyvä työpaikka, joten minulla ei ole mitään sanomista hänen uransa ja minun urani välillä. Minusta tämä taas kertoo taas lukijoista enemmän kuin itse tilanteesta. Tiedän kyllä, että täällä kuvitellaan ns. akateemisten ihmisten olevan jotain koppavia uraansa korostavia tyyppejä, mutta ihan normaalia omannäköistä ja oman omantunnon mukaista elämää eletään. Yleensä urasta huomauttelee ne, joilla sitä ei ole, joka on ihan idioottimaista. Loukkannutaan valmiiksi oman aseman puolesta, koska toisen akateemisuus on automaattisesti vinoilua toisen suorittavan työn ammattia kohtaan. Tämä on vain omassa päässänne.
Mikäs nyt olisi sitten se euraava, täysin omasta päästänne keksitty juttu jolla vahvistatte yksipuolisesti omaa vihamielistä näkemystänne minusta. Kiinnostaa kovin!
Miksi vaahtoat sun urastasi, konferensseista ja kiireisistä aikatauluista, kun se ei liity tähän ollenkaan. Eihän se ura ole tähänkään asti estänyt ystävyyttänne, vai onko? Ongelmahan on tässä nyt siinä, että sulla ei nyt yhtäkkiä liikene yhtään aikaa ystävällesi, juuri kun hän on saanut ensimmäisen lapsensa. Kieltäydyt menemästä katsomaan hänen vauvaansa, se on tullut nyt hyvin selväksi. Miten aikaisemmin sitten ehdit pitää yhteyttä häneen? Puhuitteko vaan puhelimessa? Vaaditko häntä aina tulemaan luoksesi, koska sinä olet se kiireisempi? Jokin tässä jutussa nyt haiskahtaa. Oma arvailuni on, että asenteesi on muuttunut häntä kohtaan, koska hän sai lapsen. En jaksa väitellä kanssasi enempää. Vetoat ihan merkityksettömiin seikkoihin. Sulla on asenneongelma, mutta et kykene myöntämään sitä. Jos asenteesi olisi avoin häntä kohtaan, et sanoisi että "en voi laittaa koko elämääni tauolle jonkun lapsen takia." Kuka hullu sellaista on sinulta vaatinut? Ei kukaan. Haloo.
Hän asui tuossa lähellä vielä vuosi sitten. Ja väitöskirjan loppuvaiheessa on yleistä käydä esittelemässä tuloksiaan kaikissa kissanristiäisissä, koska se on tieteentekijän velvollisuus, mitä hyötyä on tieteestä josta kukaan ei koskaan kuule? Se vaihe on nyt, ja sille en mitään voi. Pari aikaisempaa vuotta olen keskittynyt testeihin ja kirjoittamiseen. Se on vähän sama asia, että raskauden alussa voi olla ihan hyvinvoiva ja liikkuva, ja lopussa se äiti sitten "vouhottaa merkityksettömiä seikkoja" kuten sitä että ei voi liikkua ja siksi ei pääse jonnekin ;)
En nyt ala selostamaan tarkemmin kun saat lisää tuulta purjeisiisi siitä, kuinka muka hieron tätä väitöskirja-asiaa naamaasi, mutta siinä on siis erilaisia ja eri tavalla sitovia vaiheita. Ja en voi oikein pettää rahoittajiani olemalla kotona silloin, kun tuloksia pitäisi esitellä. Ei tämä ole mitään leikkiä tai harrastus.
Sinulla on kummallinen tarve päteä. Ei minua kiinnosta sinun väitöskirjasi. Sanoit itse että annat vähäisen vapaa-aikasi vanhemmillesi tai sisaruksillesi. Et siis halua antaa vapaa-aikaasi tälle ystävälle. Miksi et voi jättää vanhempien tapaamista väliin ja hurauttaa katsomaan vauvaa? Siihen menee puoli päivää, ja sitten se olisi tehty. Sinä keksit kaikenmaailman tekosyitä, miksi et ehdi. " Ei tämä ole mitään leikkiä tai harrastus". Miksi koet sen uhkaksi työllesi, että tuttavasi kaipaisi ystävyyttäsi ja haluaisi varmaan että näet vauvan? Totuus taitaa kuitenkin olla se, että et halua nähdä sitä vauvaa. Minä tässä vaan arvailen, eikä minun mielipiteilläni ole mitään väliä. Voi jopa olla että olen täysin väärässä. Teet itsestäsi nyt hyvin tärkeän, kiireilläsi ja puhumalla työstäsi. Mutta jos ystävyys sinuun päin toimii vain silloin kun sinä tarvitset sitä, olet itsekäs ystävä. Et osaa ajatella ystäväsi tunteita. Minun kommenteilla ei ole mitään väliä, yritän tässä vaan avata sitä todellista syytä, miksi olet noin viileä. Voihan olla että ystäväsi ei edes kaipaa sinua. Mutta aito ystävä et ole, koska et halua antaa itsestäsi mitään, ja vetoat työasioihin, minkä ei pitäisi mitenkään vaikuttaa ystävyyteen. Ystävät ehtivät kyllä tavata, jos halua on. Vähän sama kun on aidosti rakastunut; haluat nähdä sitä ihmistä. Aito ystävä on innostunut toisen ihmisen elämänmuutoksista, ja haluaa olla osa sitä. Haistan rivien välistä, että sinua lapsensaamis-uutiset eivät hätkäytä. Sinä olet itsekeskeisesti keskittynyt työhösi, ja siinä se. Tyypillinen uraihminen vs. äiti dilemma. Sinä et ymmärrä että ystävääsi vetoaa elämä, jonka keskipisteenä on lapsi/lapset. Ehkä sinua myös harmittaa että ystäväsi saa nyt "lusmuilla" kotona vauvan kanssa. Siihenhän vetosit sanoessasi että ehkä ystävälläsi on aikaa tulla katsomaan sinua. Tiedätkö, että vauvan hoitaminen voi olla tuhat kertaa vaativampaa kuin sinun työsi, et vaan tajua sitä.
Kun kuopan pohja on ollut näkyvissä ajat sitten, niin viisainta olisi lopettaa kaivaminen...
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mun mielestä tässä ketjussa paljastuu raa,alla tavalla se, miten kykenemättömiä naiset ovat hyvään ystävyyteen. Pitääkö asioiden olla aina täysin samoin kuin itsellään? Pitääkö oman arvomaailman olla täysin sama? Miksi ei voi olla onnellinen toisen puolesta, vaikka toinen on erilainen tai tekee eri valintoja? Ja miksi ihmeessä ei voi mennä katsomaan vastasyntynyttä vauvaa, vaikka itse olisi lapseton tai ei halua koskaan lapsia? Miksi ap ei ymmärrä että se ystävä on tietenkin loukkaantunut. Ihan ymmärrettävää, ja siksi on todennäköisesti luullut että ap on kateellinen. Sekin on loukkaavaa, mutta ei niin loukkaavaa kuin huomiotta jättäminen kun sinulle on tapahtunut suurin muutos mitä elämässä voi naiselle tapahtua.
Jostain syystä täällä on luotu minusta narratiivi, jonka mukaan olen jotenkin VALINNUT olla menemättä ja sen päälle vielä, että en ole edes onnitellut ko. ihmistä. Eli ikään kuin olisin joidenkin isojen tunteiden vallassa tehnyt päätöksiä asioista. Mistä nämä olettamukset oikein tulevat ja miksi sinä haluat ylläpitää tätä kuvaa minusta?
Onko se jotenkin henkisesti helpompaa luoda minä vastaan sinä -todellisuus, kuin ymmärtää se, että ihmisillä on sinusta riippumaton, oma elämänsä, jonka mukaan pitää mennä ja siihen ei sisälly mitään negatiivista sitä kohtaan, joka "unohtuu". Vaan että kyseessä on ihan normaali elämä.
Eletään 200km päässä toisistamme, minulla on konferensseja harva se viikko, julkaisut painaa päälle ja olen tehnyt näiden asioiden eteen töitä koko elämäni. En voi vaan laittaa elämääni tauolle jonkun lapsen takia, vaikka se olisi - usko pois - hyvin miellyttävä ajatus joskus.
Minulla on myös läheisempiä läheisiä, kuten vanhat vanhempani ja sisarukseni perheineen - he saavat vähäisimmän vapaa-aikani.
Minustakin tämä kertoo jotain raadollista ystävyydestä, mutta yllättäen hieman eri näkövinkkelistä, kuin sinun mielestäsi.
Ei kukaan vaadi sinua unohtamaan uraasi, siksi että vauva on syntynyt. Asetat välillenne jonkun kuilun ja kilpailet salaa siitä kumpi on parempi ihminen; akateemisesti kouluttautunut kiireinen uranainen, vai uunituore äiti. Olet valinnut että et mene katsomaan vauvaa. Kuka tahansa löytää tyhjän kohdan kalenteristaan, jos on halua. Sinulla sitä halua ei ole. Selität asian urallasi, mutta se ei liity siihen mitenkään. Katso peiliin ja mieti mistä ajatusmaailmasi on lähtöisin. Viimeisessä kommentissasi vaadit tuoretta äitiä istumaan autossa 200km vastasyntyneen kanssa. Turha ihmetellä miksi tuttavasi on loukkaantunut. Rivien välistä kuka tahansa tajuaa, että sinua ei kiinnosta. Ja siksi se tuttava on puhunut pahaa sinusta. Herätys!
Tällä tutullani on akateeminen koulutus ja tosi hyvä työpaikka, joten minulla ei ole mitään sanomista hänen uransa ja minun urani välillä. Minusta tämä taas kertoo taas lukijoista enemmän kuin itse tilanteesta. Tiedän kyllä, että täällä kuvitellaan ns. akateemisten ihmisten olevan jotain koppavia uraansa korostavia tyyppejä, mutta ihan normaalia omannäköistä ja oman omantunnon mukaista elämää eletään. Yleensä urasta huomauttelee ne, joilla sitä ei ole, joka on ihan idioottimaista. Loukkannutaan valmiiksi oman aseman puolesta, koska toisen akateemisuus on automaattisesti vinoilua toisen suorittavan työn ammattia kohtaan. Tämä on vain omassa päässänne.
Mikäs nyt olisi sitten se euraava, täysin omasta päästänne keksitty juttu jolla vahvistatte yksipuolisesti omaa vihamielistä näkemystänne minusta. Kiinnostaa kovin!
Miksi vaahtoat sun urastasi, konferensseista ja kiireisistä aikatauluista, kun se ei liity tähän ollenkaan. Eihän se ura ole tähänkään asti estänyt ystävyyttänne, vai onko? Ongelmahan on tässä nyt siinä, että sulla ei nyt yhtäkkiä liikene yhtään aikaa ystävällesi, juuri kun hän on saanut ensimmäisen lapsensa. Kieltäydyt menemästä katsomaan hänen vauvaansa, se on tullut nyt hyvin selväksi. Miten aikaisemmin sitten ehdit pitää yhteyttä häneen? Puhuitteko vaan puhelimessa? Vaaditko häntä aina tulemaan luoksesi, koska sinä olet se kiireisempi? Jokin tässä jutussa nyt haiskahtaa. Oma arvailuni on, että asenteesi on muuttunut häntä kohtaan, koska hän sai lapsen. En jaksa väitellä kanssasi enempää. Vetoat ihan merkityksettömiin seikkoihin. Sulla on asenneongelma, mutta et kykene myöntämään sitä. Jos asenteesi olisi avoin häntä kohtaan, et sanoisi että "en voi laittaa koko elämääni tauolle jonkun lapsen takia." Kuka hullu sellaista on sinulta vaatinut? Ei kukaan. Haloo.
Hän asui tuossa lähellä vielä vuosi sitten. Ja väitöskirjan loppuvaiheessa on yleistä käydä esittelemässä tuloksiaan kaikissa kissanristiäisissä, koska se on tieteentekijän velvollisuus, mitä hyötyä on tieteestä josta kukaan ei koskaan kuule? Se vaihe on nyt, ja sille en mitään voi. Pari aikaisempaa vuotta olen keskittynyt testeihin ja kirjoittamiseen. Se on vähän sama asia, että raskauden alussa voi olla ihan hyvinvoiva ja liikkuva, ja lopussa se äiti sitten "vouhottaa merkityksettömiä seikkoja" kuten sitä että ei voi liikkua ja siksi ei pääse jonnekin ;)
.... Mutta aito ystävä et ole, koska et halua antaa itsestäsi mitään, ja vetoat työasioihin, minkä ei pitäisi mitenkään vaikuttaa ystävyyteen. Ystävät ehtivät kyllä tavata, jos halua on. Vähän sama kun on aidosti rakastunut; haluat nähdä sitä ihmistä. Aito ystävä on innostunut toisen ihmisen elämänmuutoksista, ja haluaa olla osa sitä. Haistan rivien välistä, että sinua lapsensaamis-uutiset eivät hätkäytä. Sinä olet itsekeskeisesti keskittynyt työhösi, ja siinä se. ...
Juuri tämän vuoksi en jaksa moniakaan naisia ystävinä. "Aito ystävä" -vaatimus kuulostaa kamalalta. Miksi ei voisi olla vain kaveri? Miksi pitää haluta olla osa ystävän elämänmuutoksia??? Miksi ei riitä, että käydään kahvilla tai lenkillä välillä yhdessä??? Minulla on oma elämä ja ystävilläni omat elämänsä, eikä mitään odotusta kellään että yhtäkkiä oltaisiin osa toistemme elämänmuutoksia tai "aitoja ystäviä" koska pelkkä ystävyys ja kaveruus ei riitä eikä kelpaa. Mutta ystäväni ovatkin lähinnä miehiä, muutama miesmäisesti ajatteleva nainen toki osuu joukkoon myös. Ns. bestistä minulla ei ole. Eikä kyllä kellään tuntemallani miehellä.
Kerropa, mikä on fakta, jonka mukaa ap on nyt vähentänyt ystävän näkemistä? Näetkö? Sä keksit sen omasta päästäsi? Voi olla, että yhteyttä pidetään tasan yhtä paljon, kuin ennenkin lapsen syntymää.
Silloin sen pitää riittää sille äidille lapsen synnyttyäkin, koska vain hänen elämänsä siinä muuttui. Miten ei joku äiti kestä sitä? En tajua.
t.kahden äiti, joka kesti äitiyden hienosti