Mies halauasi abortoida down-lapsen

(jatkuu)

Mulle on aina ollut ihan itsestään selvää, että hoidan mun siskon asioita sitten, kun äiti ja iskä tosta vanhenee. Ei ne ole sitä multa koskaan pyytäneet eikä odottaneet ja tiedän, että pelkillä yhteiskunnan tukitoimillakin elää ihan suhteellisen ihmisarvoista elämää (joo riippuu asuinkunnasta, mutta siihen voi onneksi vaikuttaa). Mutta siis. Se on mun sisko, herran jestas sentään. Tottakai mä haluan tietää mitä sille kuuluu ja hengata sen kanssa ja tehdä kaiken mahdollisen sen eteen, että se olis onnellinen. Se on mun rakkain ihminen koko maailmassa, olishan se nyt ihan sairasta jos mä en haluaisi huolehtia siitä?? Tai siis että en tajua. Oon istunu teini-ikäisestä lähtien kaikissa sen asioihin liittyvissä palavereissa koska mua kiinnostaa ja koska mulla on yleensä niissä jotain validia sanottavaa ja koska haluan olla siellä. Ja oon leikkiny sen kanssa barbeilla kun se oli pieni ja kutittanu sitä jalkapohjista vaikka se ei tykkää siitä ja käyny sen kaa leffassa ja keikoilla ja kertonu sille huoliani ja kuunnellu sen huolia ja letittäny sen tukkaa ja suuttunu sille ja nauranu sen kanssa ja ollu ihan hiljaa ja surru sen kanssa ja puolustanu sitä ja syöttäny sille popcornia ja värittäny värityskirjaa ja shoppaillu ja kysyny kumman paidan mä laitan, pitäny sitä kädestä kun se halus ekat korvakorut ja vieny sitä vessaan ja syöttäny ja konsultoinut parasta ystävääni kun on tarvittu juristia ja itkeny sen kanssa Titanicin lopussa (ja vähän kyllä alussakin) ja pitäny sen salaisuuksia ja halannut sitä ja jutellut sen kanssa elämästä. Nytkö mä yhtäkkiä jotenkin vaan lakkaisin olemasta kiinnostunut ja jättäisin sen yksin johonkin? Enhän mä mun veljeäkään hylkää, vaikka se on välillä aivan vitun rasittava (ihan tavallinen suomalainen, joskus vähän yksinkertainen mies) ja muuttaa pois kotoa. Tottakai mä meen käymään sen luona ja soitan sille välillä ja autan sitä jos tarvii ja puutun asioihin jos huomaan, että sillä alkaa mennä huonosti (ei oo kyllä koskaan vielä menny, vaikka sen nuuskan vetämisen se sais kyllä lopettaa). Miksi ihmeessä mä toimisin mun siskon kohdalla jotenkin eri tavalla?

(jatkuu) 

Jaksa kahlata koko ketjua läpi..

Kuuntele miehen perustelut. Mieti myös omat perustelusi. Kyse on tunteesta ja järjestä oman ihmistyypin mukaan. Kuitenkin hyvä selvittää perusasiat ja realiteetit.

Down voi olla mitä tahansa, totuus alka avaljeta muutamassa vuodessa. Sulla on joka tapuaksessa vauva pidempään ja taaperokin useita vuosia. Siis kehityksellisesti. Pahimmillaan lapsi jää imeväistasoiseksi ikuisesti, parhaimmillaan asuu asuntolassa ja käy "töissä". Ei koskaan anasiatse kuitenkaan elantoaan vaan on elämänsä eläkkeellä, mutta elää mielekkään elämän. Saattaa saada toimivan parisuhteenkin.

Tasosta riippumatta siis älykkyydestä, hänellä voi olla lukuisia sairauksia synnynnäisesti ja slisäksi alttus moniin sairauksiin. Osa on helposti hoidettavia lääkityksellä ja osa vaatii lukuisia leikkauksia. Yleistä on sydänongelmat ja kilpirauhasongelmat, diabetes. Realiteetti on sitten se, että syndroomaan kuuluu varhainen dementoituminen eli 40-vuotiaana on kaikilla havaittavissa alkavaa muistisairautta. Tuuria on sitten se, miten homma etenee ja missä asutte. Käypähoitosuositus ohjaa lääkitykseen, mutta kaikkialla sitä ei toteuteta koska tutukimusten mukaan siitä ei ole pitkäaikaista hyötyä.

Aluksi opettelette myös viittomaan. Lapsen puheen kehittymistä edistää viittomakieli joten se tulee olemaan ensimmäinen opetettava asia. Lisäksi todennäköisesti puheterapiaa ihan syömisopetksesta puheopetukseen. mahdollisesti kommunikoitte ikuisesti viittomalla tai esim. kuvilla. Lisäksi fysioterapia yliliikkuvien nivelten, lihasvelttouden ym takia. Toimtaterapia myös mahdollinen. Terapioiden suhteen siis kuskaatte niihin, mutta lisäksi jos tuloksia haluaa niin harjoiteita on tehtävä kotona päivittäin. Oikeastaan lapsen koko elämä on tavallaan kuntoutusta. Se ei kehity siinä itsekeen, opi toisilta jne vaan vanhemmat kasvattavat tavoitteellisesti koko ajan.

Onneksi en itse ole joutunut vastaavan päätöksen eteen. Kotona terveet lapset, töissä eriasteiset downit. Osan kohdalla on toivonut ettei lääketiede olisi niin kehittynyt, osan kohdalla on ilo olla elämässä mukana olipa se mitä tahansa edellä mainittua, mutta mielekästä ja lapselle itselleen onnellista. Ymmärrän kummankin kannan perusteluta tietämättä, kukin tekee itselleen oikean ratkaisun. On myös hyvä jo etukäteen ajatella sitä, ettei ehkä sittenkään jaksa vaan haluaa antaa lapsen toisten hoidettavaksi. Ei helppo ratkaisu, mutta olisitko valmis siihenkin lapsen edun vuoksi?

(jatkuu)

Huolehdinhan mä mun ystävistäkin aina kun ne tarvii apua ja ne huolehtii musta. Joskus ne tarvii enemmän apua ja joskus vähemmän. Tosi usein, kun puhun mun siskosta ja siitä, että aion huolehtia siitä aikuisena, niin suomalaiset ihmiset (ulkopuoliset, ei läheiset ystävät) jotenkin kauhistuu siitä ja ajattelee, että se on kauhea taakka. No ei ole kun se on ihan normaalia, ei me kukaan täällä yksin pärjätä. Mun kaverit on välillä paljon rasittavampia huolehdittavia, mutta niiden ongelmat onkin joskus itse aiheutettuja :D Ja mä olin ihan sata varmasti niiden mielestä aivan helvetin rasittava silloin, kun sairastuin masennukseen, mutta silti ne jakso huolehtia. Ja tässä ollaan. Jaloillaaan. Ei se nyt niin ihmeellistä ole, enkä todellakaan tarvii enkä halua siitä mitään huomioo tai marttyyrinviittaa harteille, että huolehdin ihmisistä, jotka on mulle rakkaita. Kun se on ihan tavallista ja normaalia että huolehditaan, eikä mitään luksusta. Joka kerta, kun kerron ulkomaalaisille tutuille tai ystäville siskostani ja siitä, että huolehdin hänestä, niin vastaus on neutraalihko "Of course you are (taking care of her)." Lähes joka kerta he myös tilaisuuden tullen kysyvät, kuinka voivat auttaa. Ei missään ulkomailla vanhuksia hylätä samalla tavalla vanhainkotiin kuin Suomessa. Oma mummuni oli muistisairaiden osastolla elämästään viimeiset kymmenen vuotta. Voin yhden käden sormilla laskea ne omaiset, joita näin siellä omien sukulaisteni lisäksi. Yhden käden sormilla, koko kymmenen vuoden ajan. Joulut, pääsiäiset, äitienpäivät, kaikki. Ja sillä osastolla oli kymmeniä vanhuksia. Hyi. Joo, joltain oli tietysti ehkä kaikki omaiset kuolleet ja joku oli varmaan ollut niin vittumainen omille lapsilleen, että eivät siksi käy katsomassa. Mutta että kaikki 20-30 saman osaston vanhusta olisivat siinä tilanteessa, että omaisia ei ole? En usko. Sama efekti käy usein, kun joku saa vammaisen lapsen. Sukulaiset ja ystävät vaan katoaa ympäriltä (mulla on tässäkin suhteessa hyvä tilanne, mutta vertaistukitoiminnassa näkee kaikenlaista). Mitäs, jos tehtäisiin niin, että käytäisiin vaan katsomassa sitä mummua vaikkei se mistään mitään enää tajuakaan, ja tarjottaisiin apua sille tutulle erityislapsiperheelle sen sijaan, että vaan mulkoillaan? Vois olla parempi olo itellä, parempi olo yhteiskunnalla ja parempi olo sillä mummulla ja sillä perheellä. Voi olla, että säästyis jopa sitä kuuluisaa yhteiskunnan rahaakin vähän. Mietitäänkö sellasta vaihtoehtoa? Ei ole kauheasti itseltä pois, jos vaikka tunnin kuussa uhraa siihen. Eikä ole vaikeaa.  

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kyllä hemmetin itsekäs mies. Jos lapsi vammautuisi vasta syntymän jälkeen esim. onnettomuudessa niin olisiko hän silloinkin hylkäämässä sen? Tai vaatimassa tappamista?

Oikein kultakimpaleen olet itsellesi puolisoksi valinnut.

Olipas lapsellinen vertaus.

Miksi se on mielestäsi lapsellinen? Lapsi voi ihan hyvin vammautua vasta syntymän jälkeen tai sen aikana ja jos lapsen isä on sitä mieltä että vammaisen lapsen voi tappaa kohtuun niin tuskinpa sellainen näkee syntyneenkään vammaisen elämässä minkäänlaista arvoa.

Jos et itse ymmärrä mitä eroa on n. 12 viikkoisella sikiöllä ja lapsella niin en voi auttaa.

Johonkin sinäkin sen rajan vedät. Vai otatko vastaan kaikki mitä tulee, se munasolukin näes on pienen ihmisen alku jolla voi olla edessä arvokas elämä, kunhan et estä sitä hedelmöittymästä.

Sinä siis et ymmärrä eroa ihmisen ja yksittäisen solun välillä.

Ymmärränhän, minä nimenomaan ymmärrän. 12 viikkoinen sikiö EI OLE ihminen. Se on sikiö.

Mutta sinä se vaan lorottelet pönttöön täysin elinkelpoisia ihmisen alkuja.. annat muussaantua vereksi ja vedät kusen mukana. Sinne meni rauhanturvaaja ja sinne meni lasten sydänkirurgi. Aika itsekäs olet.

En tiedä onko sulle edes mitään järkeä vastata kun ymmäryksesi on tuolla tasolla. Mutta sanotaan nyt silti: siittiö ja munasolu ovat pelkkiä yksittäisiä soluja. Ne eivät ole ihmisiä. Tsygootit sen sijaan ovat, samoin alkiot, sikiöt, vastasyntyneet ja taaperot.

12 viikkoinen sikiö ei ole ihminen. Se on alkio. Lain mukaan se ei ole ihminen. Siittiöt ja munasolut on sukusoluja, ei mitä tahansa soluja. Sukusolut, alkiot, sikiöt on kaikki ihmisen alkuja. Ilmeisesti sinä kuvittelet olevasi joku jumala, joka määrää missä hetkessä niistä tulee arvokkaita ja missä hetkessä ne voi vetää vessanpöntöstä alas.

Ensiksi: 12-viikkoinen ei ole alkio vaan sikiö. Opettele faktat ennen kuin alat pätemään muille.

Suomen laki ei ole mikään biologian oppikirja vaan pelkkä kansanedustajien enemmistön mielipide. Laki ei siis vaikuta pätkääkään siihen kuka on ihminen ja kuka ei, sen määrittää tiede.

Alkio ja sikiö eivät ole mitään omia nisäkäslajejaan vaan ihmiden kehitysvaiheita siinä missä esim. taapero ja teinikin. Siittiö ja munasolu sen sijaan ovat pelkkiä soluja muiden ihmisen solujen joukossa.

Taas nähdään millaista työtä Saatana tekee ihmisissä. Lapsen surmaamista pidetään jotenkin neutrsalins tai jopa hyvänä asioita ja niitä jotka eivät tapa vammaista lastaan pidetään huonoina ihmisinä.

Onneksi viimeisenä päivänä Jumala voittaa Saatanan lopullisesti ja oikeus toteutuu.

Elämä on ihmeellistä tiedän yhden natsisuvun jonka tytär meni seulontaan mutta sieltäpä putkahtikin down lapsi silti. Elämä antaa takaisin.

Olen moniongelmaisen erityislapsen äiti ja olisin tehnyt abortin, jos lapsen ongelmaisuus olisi selvinnyt jo odotusaikana.

siskojasensisko kirjoitti:

(jatkuu)

Huolehdinhan mä mun ystävistäkin aina kun ne tarvii apua ja ne huolehtii musta. Joskus ne tarvii enemmän apua ja joskus vähemmän. Tosi usein, kun puhun mun siskosta ja siitä, että aion huolehtia siitä aikuisena, niin suomalaiset ihmiset (ulkopuoliset, ei läheiset ystävät) jotenkin kauhistuu siitä ja ajattelee, että se on kauhea taakka. No ei ole kun se on ihan normaalia, ei me kukaan täällä yksin pärjätä. Mun kaverit on välillä paljon rasittavampia huolehdittavia, mutta niiden ongelmat onkin joskus itse aiheutettuja :D Ja mä olin ihan sata varmasti niiden mielestä aivan helvetin rasittava silloin, kun sairastuin masennukseen, mutta silti ne jakso huolehtia. Ja tässä ollaan. Jaloillaaan. Ei se nyt niin ihmeellistä ole, enkä todellakaan tarvii enkä halua siitä mitään huomioo tai marttyyrinviittaa harteille, että huolehdin ihmisistä, jotka on mulle rakkaita. Kun se on ihan tavallista ja normaalia että huolehditaan, eikä mitään luksusta. Joka kerta, kun kerron ulkomaalaisille tutuille tai ystäville siskostani ja siitä, että huolehdin hänestä, niin vastaus on neutraalihko "Of course you are (taking care of her)." Lähes joka kerta he myös tilaisuuden tullen kysyvät, kuinka voivat auttaa. Ei missään ulkomailla vanhuksia hylätä samalla tavalla vanhainkotiin kuin Suomessa. Oma mummuni oli muistisairaiden osastolla elämästään viimeiset kymmenen vuotta. Voin yhden käden sormilla laskea ne omaiset, joita näin siellä omien sukulaisteni lisäksi. Yhden käden sormilla, koko kymmenen vuoden ajan. Joulut, pääsiäiset, äitienpäivät, kaikki. Ja sillä osastolla oli kymmeniä vanhuksia. Hyi. Joo, joltain oli tietysti ehkä kaikki omaiset kuolleet ja joku oli varmaan ollut niin vittumainen omille lapsilleen, että eivät siksi käy katsomassa. Mutta että kaikki 20-30 saman osaston vanhusta olisivat siinä tilanteessa, että omaisia ei ole? En usko. Sama efekti käy usein, kun joku saa vammaisen lapsen. Sukulaiset ja ystävät vaan katoaa ympäriltä (mulla on tässäkin suhteessa hyvä tilanne, mutta vertaistukitoiminnassa näkee kaikenlaista). Mitäs, jos tehtäisiin niin, että käytäisiin vaan katsomassa sitä mummua vaikkei se mistään mitään enää tajuakaan, ja tarjottaisiin apua sille tutulle erityislapsiperheelle sen sijaan, että vaan mulkoillaan? Vois olla parempi olo itellä, parempi olo yhteiskunnalla ja parempi olo sillä mummulla ja sillä perheellä. Voi olla, että säästyis jopa sitä kuuluisaa yhteiskunnan rahaakin vähän. Mietitäänkö sellasta vaihtoehtoa? Ei ole kauheasti itseltä pois, jos vaikka tunnin kuussa uhraa siihen. Eikä ole vaikeaa.  

Tältä vastaajalta meni vähän ohi. Jos siskosi on kehitysvammainen, mutta ei down, niin miksi kirjoitat kaiken tämän. Ja paljon pahempi kuin down? Down voi olla ikuisesti imeväistasolla, eli ei silloin kyllä suunnittele shoppailua tai matkoja. 

En usko, että kenelläkään ketjussa on mitään vastaan lähes normaaliin elämään kykeneviä kehitysvammaisia, mutta ketjussa puhutaankin siitä, että down on arvaamaton. Ei siis voi tietää, että saako se down lapsi siskosi kaltaisen arvokkaan elämän, vai onko hän nelikymppiseksi vaipoissa puhe- ja kävelykyvyttömänä. 

siskojasensisko kirjoitti:

Hei ap! :)

Hakeudu vertaistuen piiriin, sieltä saat ihan oikeaa, rehellistä tietoa siitä, millaista elämä vammaisen lapsen kanssa on näiden puskista huutelijoiden ja kaikentietäjien sijaan. Minkä päätöksen sitten teetkään, on parempi tehdä se tiedon, ei luulojen perusteella.

Itse olen vaikeasti vammaisen (ei down vaan paljon vaikeampi) tytön isosisko, enkä olisi voinut saada elämääni suurempaa lahjaa enkä parempia eväitä. Tosin, mun vanhemmat on onnistuneet muutenkin tekemään kaikkien meidän lasten kohdalla aivan loistavaa työtä, ja voivat toki sikäli olla poikkeus. En vaihtaisi siskoani "tavalliseen" siskoon mistään hinnasta. Hän on nyt 18-vuotias nuori neiti (täyttää ihan kohta 19 ja suunnittelee synttärijuhliaan). Asuu vielä kotona, mutta on jo monesti katseohjattavalla tietokoneellaan (ei ole sen kummempi tai kalliimpi laite kuin tablettikaan) sanonut, että haluaisi muuttaa pois. Hän käy joka päivä päivätoiminnassa paikassa, joka tarjoaa myös tuettua asumista (muuten ihan normaali kerrostalo, mutta kämpät ovat esteettömiä ja työntekijöitä on saatavilla kunkin avun tarpeen mukaan). Hän haluaisi kovasti muuttaa sinne, koska siellä on kavereita ja kotona on vähän yksinäistä nyt, kun me sisarukset ollaan muutettu pois kotoa. Ja olisi kova hinku itsenäistyä ja päästä elämään omaa elämää. Apua hän toki tarvitsee kaikessa, ei pysty syömään, juomaan eikä pukemaan itse. Mutta se ei tarkoita sitä, että hän olisi lapsen tasolla. Se tarkoittaa sitä, että hänellä on fyysisiä rajoitteita. Hän valitsee itse vaatteensa, käy äänestämässä (ja tekee sitä ennen vaalikoneen), seuraa uutisia, fanittaa lätkää (en ymmärrä, kukaan muu perheessä ei seuraa mitään urheilua... :D) ja päättää itse omasta elämästään ja siihen liittyvistä asioista. Toki autetaan aina kun on tarvetta. Vakuutuspapereita hän ei pystyne koskaan itse täyttämään, mutta jos ollaan rehellisiä, niin olen kyllä itsekin kysynyt niihin iskältä apua...

(jatkuu)

Niin siis down on ihan oikeasti usein lapsen tasolla, ei vain toiminnallisesti rajoitteinen kuten siskosi. Eli siinä mielessä kirjoituksesi on vähän väärässä paikassa. Ymmärrän, että haluat kertoa, että siskosi elää arvokasta elämää, mutta hän ei olekaan down. 

Mitä tulee tähän downien agressiivisuuteen, jota ketjussakin sivuuttiin. Down ei ole sen agressiivisempi kuin muutkaan, mutta jääminen lapsen tasolle aikuisen kehossa tekee saa kyllä väkivaltaisiakin seurauksia. 

Riittää kun miettii perus 4-9- vuotiaan raivareita: huudetaan kurkku suorana, potkitaan, heittäydytään lattialle ja hakataan nyrkillä lattiaan, purraan ehkä riidassa sisaruksia tai revitään tukasta, tönitään... ei niin aggressiivista taaperolle, mutta ajatteleppa taaperon asemaan nelikymppinen mies.  

Tähän vielä päälle unnutaminen ja lääkärileikit silloin kun keho on seksuaalisesti täysin kehittynyt. On ehkä hieman eri asia kun lapsi haluaa näyttää pippeliä ratikkapysäkillä, kun että sen tekee keski-ikäinen...vaikka tässä tapauksessa keski-ikäinen onkin henkisesti lapsi. 

Tietysti voi olla, että down kehittyy normaalin älykkyysosamäärän alarajoille ja elämä sujuu hyvinkin mukavasti. Mutta tätä ei voi tietää etukäteen.

Kuntoutuksella ja kodin tuella saadaan downissakin parhaat puolet esiin ja koko potentiaali käyttöön (niinkuin varmaan kaikkien lasten kohdalla), mutta sillä ei kuitenkaan tehdä ihmeitä. Jos lapsi on jäämässä henkisesti taaperoksi, niin hyvällä kuntoutuksella voidaan oppia kommunikoimaan kun on vessahätä yms, mutta vaikka kuinka kuntouttaisi, ei lapsesta tule välttämättä vaikka sanalliseen ilmaisuun kykenevää. 

Eivät aikuiset downit käyttäydy kuin lapset. Kyllä hekin kehittyvät ja oppivat ja osaavat käyttäytyä.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kohonnut riski downin syndroomaan ja ennen terveen papereita, jouduimme pohtimaan mitä tekisimme jos... Koska olimme jo lähempänä 40v ja yksi terve lapsi jo aiemmin, mietimme ettemme ehkä ole elossa down-lapsen ollessa 40 emmekä halua asettaa terveelle lapselle sellaista vastuuta jälkeemme hoidettavaksi. Toisekseen downin vakavuudesta ei voi tietää etukäteen. Vaikka parhaassa tapauksessa hän olisi pystynyt jopa kouluun, työhön ja tukiasumiseen, niin pahimmassa tapauksessa elämä voisi olla aivan muuta. Downiin liittyy myös aina mm. vakava sydänvika ja joskus jopa korkeahko tukehtumisvaara. Lapsuudenystäväni suvussa oli ns. lievä down-lapsi ja muistan vieläkin miten vakavia tilanteita syntyi helposti, jos hän esim.juoksi muiden lasten kanssa. Kerrankin oli hengenlähtö lähellä, koska vähäinenkin rasitus saattoi aiheuttaa pahoja sydänvaivoja. Tuon perheen elämä pyöri muista lapsista huolimatta täysin downin syndrooman ja sitä sairastavan lapsen ympärillä - luonnollisesti. Sitä emme halunneet omalle pari vuotta vanhemmalle esikoisellemme.

Parhaiten kuitenkin saat tietoa down-lasten perheiltä tai muulta asiantuntijataholta, joilla on käytännön kokemusta arjen haasteista downin kanssa. Ei kaikki ole suinkaan ikävää velvoitetta tai pelkoa päivästä toiseen. Mutta toki oman perheen ja tukiverkoston voimavarat kannattaa tiedostaa etukäteen.

Taas väärää tietoa. Downiin ei kuulu aina sydänvikaa. Sitä asiantuntijatietoa minäkin yritän antaa, mutta ei se tällä palstalla mene jakeluun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kohonnut riski downin syndroomaan ja ennen terveen papereita, jouduimme pohtimaan mitä tekisimme jos... Koska olimme jo lähempänä 40v ja yksi terve lapsi jo aiemmin, mietimme ettemme ehkä ole elossa down-lapsen ollessa 40 emmekä halua asettaa terveelle lapselle sellaista vastuuta jälkeemme hoidettavaksi. Toisekseen downin vakavuudesta ei voi tietää etukäteen. Vaikka parhaassa tapauksessa hän olisi pystynyt jopa kouluun, työhön ja tukiasumiseen, niin pahimmassa tapauksessa elämä voisi olla aivan muuta. Downiin liittyy myös aina mm. vakava sydänvika ja joskus jopa korkeahko tukehtumisvaara. Lapsuudenystäväni suvussa oli ns. lievä down-lapsi ja muistan vieläkin miten vakavia tilanteita syntyi helposti, jos hän esim.juoksi muiden lasten kanssa. Kerrankin oli hengenlähtö lähellä, koska vähäinenkin rasitus saattoi aiheuttaa pahoja sydänvaivoja. Tuon perheen elämä pyöri muista lapsista huolimatta täysin downin syndrooman ja sitä sairastavan lapsen ympärillä - luonnollisesti. Sitä emme halunneet omalle pari vuotta vanhemmalle esikoisellemme.

Parhaiten kuitenkin saat tietoa down-lasten perheiltä tai muulta asiantuntijataholta, joilla on käytännön kokemusta arjen haasteista downin kanssa. Ei kaikki ole suinkaan ikävää velvoitetta tai pelkoa päivästä toiseen. Mutta toki oman perheen ja tukiverkoston voimavarat kannattaa tiedostaa etukäteen.

Taas väärää tietoa. Downiin ei kuulu aina sydänvikaa. Sitä asiantuntijatietoa minäkin yritän antaa, mutta ei se tällä palstalla mene jakeluun.

Downiin usein liittyvä sydänvika on tavallisimmin korjattavissa. Samanlainen vika voi olla myös muilla kuin downeilla.

Vierailija kirjoitti:

Jaksa kahlata koko ketjua läpi..

Kuuntele miehen perustelut. Mieti myös omat perustelusi. Kyse on tunteesta ja järjestä oman ihmistyypin mukaan. Kuitenkin hyvä selvittää perusasiat ja realiteetit.

Down voi olla mitä tahansa, totuus alka avaljeta muutamassa vuodessa. Sulla on joka tapuaksessa vauva pidempään ja taaperokin useita vuosia. Siis kehityksellisesti. Pahimmillaan lapsi jää imeväistasoiseksi ikuisesti, parhaimmillaan asuu asuntolassa ja käy "töissä". Ei koskaan anasiatse kuitenkaan elantoaan vaan on elämänsä eläkkeellä, mutta elää mielekkään elämän. Saattaa saada toimivan parisuhteenkin.

Tasosta riippumatta siis älykkyydestä, hänellä voi olla lukuisia sairauksia synnynnäisesti ja slisäksi alttus moniin sairauksiin. Osa on helposti hoidettavia lääkityksellä ja osa vaatii lukuisia leikkauksia. Yleistä on sydänongelmat ja kilpirauhasongelmat, diabetes. Realiteetti on sitten se, että syndroomaan kuuluu varhainen dementoituminen eli 40-vuotiaana on kaikilla havaittavissa alkavaa muistisairautta. Tuuria on sitten se, miten homma etenee ja missä asutte. Käypähoitosuositus ohjaa lääkitykseen, mutta kaikkialla sitä ei toteuteta koska tutukimusten mukaan siitä ei ole pitkäaikaista hyötyä.

Aluksi opettelette myös viittomaan. Lapsen puheen kehittymistä edistää viittomakieli joten se tulee olemaan ensimmäinen opetettava asia. Lisäksi todennäköisesti puheterapiaa ihan syömisopetksesta puheopetukseen. mahdollisesti kommunikoitte ikuisesti viittomalla tai esim. kuvilla. Lisäksi fysioterapia yliliikkuvien nivelten, lihasvelttouden ym takia. Toimtaterapia myös mahdollinen. Terapioiden suhteen siis kuskaatte niihin, mutta lisäksi jos tuloksia haluaa niin harjoiteita on tehtävä kotona päivittäin. Oikeastaan lapsen koko elämä on tavallaan kuntoutusta. Se ei kehity siinä itsekeen, opi toisilta jne vaan vanhemmat kasvattavat tavoitteellisesti koko ajan.

Onneksi en itse ole joutunut vastaavan päätöksen eteen. Kotona terveet lapset, töissä eriasteiset downit. Osan kohdalla on toivonut ettei lääketiede olisi niin kehittynyt, osan kohdalla on ilo olla elämässä mukana olipa se mitä tahansa edellä mainittua, mutta mielekästä ja lapselle itselleen onnellista. Ymmärrän kummankin kannan perusteluta tietämättä, kukin tekee itselleen oikean ratkaisun. On myös hyvä jo etukäteen ajatella sitä, ettei ehkä sittenkään jaksa vaan haluaa antaa lapsen toisten hoidettavaksi. Ei helppo ratkaisu, mutta olisitko valmis siihenkin lapsen edun vuoksi?

Väärää tietoa. Kaikilla ei ole nelikymppisenä eikä viisikymppisenäkään viitteitä muistisairauksista. Alzheimer tulee usealle downille iäkkäänä, mutta läheskään kaikilla se ei aiheuta dementiaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jaksa kahlata koko ketjua läpi..

Kuuntele miehen perustelut. Mieti myös omat perustelusi. Kyse on tunteesta ja järjestä oman ihmistyypin mukaan. Kuitenkin hyvä selvittää perusasiat ja realiteetit.

Down voi olla mitä tahansa, totuus alka avaljeta muutamassa vuodessa. Sulla on joka tapuaksessa vauva pidempään ja taaperokin useita vuosia. Siis kehityksellisesti. Pahimmillaan lapsi jää imeväistasoiseksi ikuisesti, parhaimmillaan asuu asuntolassa ja käy "töissä". Ei koskaan anasiatse kuitenkaan elantoaan vaan on elämänsä eläkkeellä, mutta elää mielekkään elämän. Saattaa saada toimivan parisuhteenkin.

Tasosta riippumatta siis älykkyydestä, hänellä voi olla lukuisia sairauksia synnynnäisesti ja slisäksi alttus moniin sairauksiin. Osa on helposti hoidettavia lääkityksellä ja osa vaatii lukuisia leikkauksia. Yleistä on sydänongelmat ja kilpirauhasongelmat, diabetes. Realiteetti on sitten se, että syndroomaan kuuluu varhainen dementoituminen eli 40-vuotiaana on kaikilla havaittavissa alkavaa muistisairautta. Tuuria on sitten se, miten homma etenee ja missä asutte. Käypähoitosuositus ohjaa lääkitykseen, mutta kaikkialla sitä ei toteuteta koska tutukimusten mukaan siitä ei ole pitkäaikaista hyötyä.

Aluksi opettelette myös viittomaan. Lapsen puheen kehittymistä edistää viittomakieli joten se tulee olemaan ensimmäinen opetettava asia. Lisäksi todennäköisesti puheterapiaa ihan syömisopetksesta puheopetukseen. mahdollisesti kommunikoitte ikuisesti viittomalla tai esim. kuvilla. Lisäksi fysioterapia yliliikkuvien nivelten, lihasvelttouden ym takia. Toimtaterapia myös mahdollinen. Terapioiden suhteen siis kuskaatte niihin, mutta lisäksi jos tuloksia haluaa niin harjoiteita on tehtävä kotona päivittäin. Oikeastaan lapsen koko elämä on tavallaan kuntoutusta. Se ei kehity siinä itsekeen, opi toisilta jne vaan vanhemmat kasvattavat tavoitteellisesti koko ajan.

Onneksi en itse ole joutunut vastaavan päätöksen eteen. Kotona terveet lapset, töissä eriasteiset downit. Osan kohdalla on toivonut ettei lääketiede olisi niin kehittynyt, osan kohdalla on ilo olla elämässä mukana olipa se mitä tahansa edellä mainittua, mutta mielekästä ja lapselle itselleen onnellista. Ymmärrän kummankin kannan perusteluta tietämättä, kukin tekee itselleen oikean ratkaisun. On myös hyvä jo etukäteen ajatella sitä, ettei ehkä sittenkään jaksa vaan haluaa antaa lapsen toisten hoidettavaksi. Ei helppo ratkaisu, mutta olisitko valmis siihenkin lapsen edun vuoksi?

Väärää tietoa. Kaikilla ei ole nelikymppisenä eikä viisikymppisenäkään viitteitä muistisairauksista. Alzheimer tulee usealle downille iäkkäänä, mutta läheskään kaikilla se ei aiheuta dementiaa.

Lisäys. Ei suinkaan viittomakieli vaan tukiviittomat on osalla käytössä auttamassa puheen kehitystä. Kaikilla ei ole puheentuottamisessa ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää mitä kommentteja! Abortti hyväksytään, ja varsinkin jos lapsi on vammainen. Tässä taas nähdään ns. äitien (ja isien?) todelliset värit. Suurin osa palstan "äideistä" ei ansaitse tulla kutsutuksi äideiksi.

Oikea äiti ei hyväksy aborttia missään tilanteessa.

Kuules olen tehnyt abortin myös tietämättä ollenkaan, olisiko sikiö ollut terve vai ei. Se lapsi ei varmasti olisi saanut sellaisia eväitä elämään, että hänestä olisi voinut odottaa tulevan tasapainoinen ja rakastettu ihminen. Todennäköisesti olisi joutunut laitoskierteeseen, oli terve tai ei.

Päivääkään en ole katunut sitä aborttia. Hänen aikansa ei ollut vielä. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos moni muukin raskaana oleva miettisi asiaa syntyvän lapsen tulevaisuuden kannalta, eikä omia itsekkäitä syitään.

"Hänen aikansa ei ollut vielä" no milloin se sitten on? Milloin hän saa elää?

Voi olla, että hän on jo asettunut johonkin toiseen lapseen. Voi olla että hän on vielä energiapyörteessä odottamassa uutta tilaisuutta. Voi olla, että mitään häntä ei ole koskaan ollutkaan, kyseessä on kuitenkin pelkkä soluröykkiö, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia selviytyä ulkomaailmassa edes lääketieteen avulla.

Kuitenkin, siitä soluröykkiöstä ei ollut tarkoitus tulla ihminen, vaan sen paikka oli enemmän vaikka kantasolututkimuksessa. En tiedä, miten aborttimateriaali jatkokäsitellään. Toivottavasti tiedettä hyödyntäen.

Kuinka niin ei olisi ollut mahdollisuutta selvitä? Eikös hänen pitänyt olla oletettavasti terve lapsi?

Ei ollut mahdollisuutta, kun tein abortin. Terveydellä ei ollut mitään merkitystä. Kohdusta ulkomaailmaan tullut 10 viikkoinen sikiö ei ole elinkelpoinen edes lääketieteen avulla.

Sillä soluröykkiöllä ei ollut vaihtoehto kasvaa ihmiseksi, koska minulla ei siihen rahkeita ollut. Kuinka vaikeaa on ymmärtää, että toiset arvottavat myös elämänlaadun, eikä pidä vain elossa olemista mitenkään itseisarvona. Tuolla sairaaloissa makaa moni täyden elämän elänyt ihminen, joiden olisi mielestäni aika jatkaa manan majoille. Ja monet heistä haluaa sitä itsekin.

Ja luojalle tai spagettimonsterille kiitos, että abortti on suomessa laillinen.

Jos sulla ei itselläsi ollut rahkeita lapsen kasvattamiseen niin olisit voinut antaa lapsen adoptioon. Surullista että abortti on Suomessa laillinen koska sen takia sinä ja kaltaisesi pääsitte teoistanne kuin koira veräjästä.

Niin, adoptoinnissakin on monta muttaa, jotka vaikuttavat lapsen ja odottavan äidin psyykkeeseen. Puhumattakaan siihen äidin fyysiseen rasitukseen. Tutkimukset osoittavat, että adoptoiduilla lapsilla on reilusti enemmän masennusta ja muita mielenterveyden ongelmia jo heti elämänsä ensimmäisen hylkäyksen takia. Mielestäni on julmaa kiduttaa syntynyttä lasta henkisesti tällä tavalla.

Jos sen 10 viikkoisen sikiön olisi voitu siirtää vaikka lasta haluavan naisen kohtuun kasvamaan, tai lasikuvun alle kehittymään, niin olisin suostunut siihen. Onneksi sinun tavalla ajattelevat ovat iso vähemmistö tässä maassa. Onneksi naisella on Suomessa oikeus omaan kehoonsa. Onneksi suurin osa ajattelee järkevästi ja lääketieteellisten määritelmien kautta, mikä ero on solumöykyllä ja lapsella.

Adoptio on silti aina parempi vaihtoehto kuin lapsen tappaminen.

10-viikkoinen ei ole mikään solumöykky vaan sillä on jo selkeästi raajat, pää, sydän joka on sykkinyt jo kuukauden ja jopa sisäelimiä. Tämän todistaa meille lääketiede joka on nykyään sen verran kehittynyttä että abortintekijät eivät voi enää puolustella itseään sanomalla että ei se mikään ihminen ollut.

Ja abortissa ei ole kyse mistään naisen oikeudesta omaan kehoon vaan ihmisen tappamisesta. Jos nainen ei halua lasta niin hänellä on oikeus päättää kehostaan kieltäytymällä seksistä mutta jos kuitenkin harrastaa seksiä niin silloin antaa myös suostumuksen mahdollisesti alkavaan raskauteen ja siitä seuraavaan synnytykseen. Et voi noukkia rusinoita pullasta päättämällä että seksi olisi kiva mutta jos siitä seuraa lapsi niin tapan sen.

Niin no tässä on se ero. En ole tappanut lasta, vaan poistatin kehostani loiseen verrattavan sikiön, joka ei kyennyt elämään kohdun ulkopuolella edes ilman apuja. Ei sellainen ole ihminen. Minä määritän ihmisyyden muillakin tavoin, kuin sisäelinten kautta.

Minä tein kaikkia kohtaan parhaimman ratkaisun siihen tilanteeseen. Siitä sikiöstä tuskin olisi kasvanut yhteiskuntaan kelvollista yksilöä.

Monesti mietin, että minullekkin ehkä paras ratkaisu olisi ollut abortti. Olisi ainakin yksi alkoholisoitunut mielenterveyspotilas vähemmän. En ole mitenkään erityisen kiitollinen äidilleni, joka ei tehnyt aborttia, mutta ei silti suostunut luopumaan päihteiden käytöstä edes raskauden ajaksi. Kiusattu, törkitty ja paikasta toiseen heitelty. Sellainen minun lapsuuteni oli.

Miksi haluaisin synnyttää maailmaan ihmisen, jolla ei olisi ollut sen parempia mahdollisuuksia hyvään lapsuuteen, kuin minullakaan?

Kerron mielelläni ihan realistista tietoa. Vuosikymmenten kokemus, ammattilainen ja asiantuntija, työkokemus kouluissa, työtoiminnoissa, laitoksissa, asuntoloissa, tuetussa, autetussa, ohjatussa asumisessa, sairaalatasoista hoitoa , saattohoitoa, vauvasta vaariin , kaikentasoisia kehitysvammaisia. Downeja tavannut kymmeniä, sata, enemmän? Tarkkoja määriä en tiedä. Lapsesta asti ollut tekemisissä kehitysvammaisten kanssa.

Tästähän tuli kuin työhakemus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Järkyttävää mitä kommentteja! Abortti hyväksytään, ja varsinkin jos lapsi on vammainen. Tässä taas nähdään ns. äitien (ja isien?) todelliset värit. Suurin osa palstan "äideistä" ei ansaitse tulla kutsutuksi äideiksi.

Oikea äiti ei hyväksy aborttia missään tilanteessa.

Kuules olen tehnyt abortin myös tietämättä ollenkaan, olisiko sikiö ollut terve vai ei. Se lapsi ei varmasti olisi saanut sellaisia eväitä elämään, että hänestä olisi voinut odottaa tulevan tasapainoinen ja rakastettu ihminen. Todennäköisesti olisi joutunut laitoskierteeseen, oli terve tai ei.

Päivääkään en ole katunut sitä aborttia. Hänen aikansa ei ollut vielä. Maailma olisi paljon parempi paikka, jos moni muukin raskaana oleva miettisi asiaa syntyvän lapsen tulevaisuuden kannalta, eikä omia itsekkäitä syitään.

"Hänen aikansa ei ollut vielä" no milloin se sitten on? Milloin hän saa elää?

Voi olla, että hän on jo asettunut johonkin toiseen lapseen. Voi olla että hän on vielä energiapyörteessä odottamassa uutta tilaisuutta. Voi olla, että mitään häntä ei ole koskaan ollutkaan, kyseessä on kuitenkin pelkkä soluröykkiö, jolla ei ollut mitään mahdollisuuksia selviytyä ulkomaailmassa edes lääketieteen avulla.

Kuitenkin, siitä soluröykkiöstä ei ollut tarkoitus tulla ihminen, vaan sen paikka oli enemmän vaikka kantasolututkimuksessa. En tiedä, miten aborttimateriaali jatkokäsitellään. Toivottavasti tiedettä hyödyntäen.

Kuinka niin ei olisi ollut mahdollisuutta selvitä? Eikös hänen pitänyt olla oletettavasti terve lapsi?

Ei ollut mahdollisuutta, kun tein abortin. Terveydellä ei ollut mitään merkitystä. Kohdusta ulkomaailmaan tullut 10 viikkoinen sikiö ei ole elinkelpoinen edes lääketieteen avulla.

Sillä soluröykkiöllä ei ollut vaihtoehto kasvaa ihmiseksi, koska minulla ei siihen rahkeita ollut. Kuinka vaikeaa on ymmärtää, että toiset arvottavat myös elämänlaadun, eikä pidä vain elossa olemista mitenkään itseisarvona. Tuolla sairaaloissa makaa moni täyden elämän elänyt ihminen, joiden olisi mielestäni aika jatkaa manan majoille. Ja monet heistä haluaa sitä itsekin.

Ja luojalle tai spagettimonsterille kiitos, että abortti on suomessa laillinen.

Jos sulla ei itselläsi ollut rahkeita lapsen kasvattamiseen niin olisit voinut antaa lapsen adoptioon. Surullista että abortti on Suomessa laillinen koska sen takia sinä ja kaltaisesi pääsitte teoistanne kuin koira veräjästä.

Niin, adoptoinnissakin on monta muttaa, jotka vaikuttavat lapsen ja odottavan äidin psyykkeeseen. Puhumattakaan siihen äidin fyysiseen rasitukseen. Tutkimukset osoittavat, että adoptoiduilla lapsilla on reilusti enemmän masennusta ja muita mielenterveyden ongelmia jo heti elämänsä ensimmäisen hylkäyksen takia. Mielestäni on julmaa kiduttaa syntynyttä lasta henkisesti tällä tavalla.

Jos sen 10 viikkoisen sikiön olisi voitu siirtää vaikka lasta haluavan naisen kohtuun kasvamaan, tai lasikuvun alle kehittymään, niin olisin suostunut siihen. Onneksi sinun tavalla ajattelevat ovat iso vähemmistö tässä maassa. Onneksi naisella on Suomessa oikeus omaan kehoonsa. Onneksi suurin osa ajattelee järkevästi ja lääketieteellisten määritelmien kautta, mikä ero on solumöykyllä ja lapsella.

Adoptio on silti aina parempi vaihtoehto kuin lapsen tappaminen.

10-viikkoinen ei ole mikään solumöykky vaan sillä on jo selkeästi raajat, pää, sydän joka on sykkinyt jo kuukauden ja jopa sisäelimiä. Tämän todistaa meille lääketiede joka on nykyään sen verran kehittynyttä että abortintekijät eivät voi enää puolustella itseään sanomalla että ei se mikään ihminen ollut.

Ja abortissa ei ole kyse mistään naisen oikeudesta omaan kehoon vaan ihmisen tappamisesta. Jos nainen ei halua lasta niin hänellä on oikeus päättää kehostaan kieltäytymällä seksistä mutta jos kuitenkin harrastaa seksiä niin silloin antaa myös suostumuksen mahdollisesti alkavaan raskauteen ja siitä seuraavaan synnytykseen. Et voi noukkia rusinoita pullasta päättämällä että seksi olisi kiva mutta jos siitä seuraa lapsi niin tapan sen.

Niin no tässä on se ero. En ole tappanut lasta, vaan poistatin kehostani loiseen verrattavan sikiön, joka ei kyennyt elämään kohdun ulkopuolella edes ilman apuja. Ei sellainen ole ihminen. Minä määritän ihmisyyden muillakin tavoin, kuin sisäelinten kautta.

Minä tein kaikkia kohtaan parhaimman ratkaisun siihen tilanteeseen. Siitä sikiöstä tuskin olisi kasvanut yhteiskuntaan kelvollista yksilöä.

Monesti mietin, että minullekkin ehkä paras ratkaisu olisi ollut abortti. Olisi ainakin yksi alkoholisoitunut mielenterveyspotilas vähemmän. En ole mitenkään erityisen kiitollinen äidilleni, joka ei tehnyt aborttia, mutta ei silti suostunut luopumaan päihteiden käytöstä edes raskauden ajaksi. Kiusattu, törkitty ja paikasta toiseen heitelty. Sellainen minun lapsuuteni oli.

Miksi haluaisin synnyttää maailmaan ihmisen, jolla ei olisi ollut sen parempia mahdollisuuksia hyvään lapsuuteen, kuin minullakaan?

Miksi olit raskaana?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli kohonnut riski downin syndroomaan ja ennen terveen papereita, jouduimme pohtimaan mitä tekisimme jos... Koska olimme jo lähempänä 40v ja yksi terve lapsi jo aiemmin, mietimme ettemme ehkä ole elossa down-lapsen ollessa 40 emmekä halua asettaa terveelle lapselle sellaista vastuuta jälkeemme hoidettavaksi. Toisekseen downin vakavuudesta ei voi tietää etukäteen. Vaikka parhaassa tapauksessa hän olisi pystynyt jopa kouluun, työhön ja tukiasumiseen, niin pahimmassa tapauksessa elämä voisi olla aivan muuta. Downiin liittyy myös aina mm. vakava sydänvika ja joskus jopa korkeahko tukehtumisvaara. Lapsuudenystäväni suvussa oli ns. lievä down-lapsi ja muistan vieläkin miten vakavia tilanteita syntyi helposti, jos hän esim.juoksi muiden lasten kanssa. Kerrankin oli hengenlähtö lähellä, koska vähäinenkin rasitus saattoi aiheuttaa pahoja sydänvaivoja. Tuon perheen elämä pyöri muista lapsista huolimatta täysin downin syndrooman ja sitä sairastavan lapsen ympärillä - luonnollisesti. Sitä emme halunneet omalle pari vuotta vanhemmalle esikoisellemme.

Parhaiten kuitenkin saat tietoa down-lasten perheiltä tai muulta asiantuntijataholta, joilla on käytännön kokemusta arjen haasteista downin kanssa. Ei kaikki ole suinkaan ikävää velvoitetta tai pelkoa päivästä toiseen. Mutta toki oman perheen ja tukiverkoston voimavarat kannattaa tiedostaa etukäteen.

Taas väärää tietoa. Downiin ei kuulu aina sydänvikaa. Sitä asiantuntijatietoa minäkin yritän antaa, mutta ei se tällä palstalla mene jakeluun.

Downiin usein liittyvä sydänvika on tavallisimmin korjattavissa. Samanlainen vika voi olla myös muilla kuin downeilla.

Hyvä huomio ja kuten sanottu parhaiten tietoa saa vertaisilta ja asiantuntijoilta, joiksi en itseäni tituleerannut. Sydänvian yleisyydestä "tietoni" on tuolta tutulta downperheeltä. Heidän tytöllään vika oli vaikea eikä parannettavissa. Tuo mainitsemani vakava tilanne sattui hyppiessämme hyppynarulla. Hän muuttui siniseksi ja piti tilata ambulanssi. Tuskin oli ainoa kerta, mutta se jäi mieleen, koska emme lapsina tienneet sydänviasta mitään. Säikähdys oli ikimuistoinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

On kyllä hemmetin itsekäs mies. Jos lapsi vammautuisi vasta syntymän jälkeen esim. onnettomuudessa niin olisiko hän silloinkin hylkäämässä sen? Tai vaatimassa tappamista?

Oikein kultakimpaleen olet itsellesi puolisoksi valinnut.

Olipas lapsellinen vertaus.

Miksi se on mielestäsi lapsellinen? Lapsi voi ihan hyvin vammautua vasta syntymän jälkeen tai sen aikana ja jos lapsen isä on sitä mieltä että vammaisen lapsen voi tappaa kohtuun niin tuskinpa sellainen näkee syntyneenkään vammaisen elämässä minkäänlaista arvoa.

Jos et itse ymmärrä mitä eroa on n. 12 viikkoisella sikiöllä ja lapsella niin en voi auttaa.

Johonkin sinäkin sen rajan vedät. Vai otatko vastaan kaikki mitä tulee, se munasolukin näes on pienen ihmisen alku jolla voi olla edessä arvokas elämä, kunhan et estä sitä hedelmöittymästä.

Sinä siis et ymmärrä eroa ihmisen ja yksittäisen solun välillä.

Ymmärränhän, minä nimenomaan ymmärrän. 12 viikkoinen sikiö EI OLE ihminen. Se on sikiö.

Mutta sinä se vaan lorottelet pönttöön täysin elinkelpoisia ihmisen alkuja.. annat muussaantua vereksi ja vedät kusen mukana. Sinne meni rauhanturvaaja ja sinne meni lasten sydänkirurgi. Aika itsekäs olet.

En tiedä onko sulle edes mitään järkeä vastata kun ymmäryksesi on tuolla tasolla. Mutta sanotaan nyt silti: siittiö ja munasolu ovat pelkkiä yksittäisiä soluja. Ne eivät ole ihmisiä. Tsygootit sen sijaan ovat, samoin alkiot, sikiöt, vastasyntyneet ja taaperot.

12 viikkoinen sikiö ei ole ihminen. Se on alkio. Lain mukaan se ei ole ihminen. Siittiöt ja munasolut on sukusoluja, ei mitä tahansa soluja. Sukusolut, alkiot, sikiöt on kaikki ihmisen alkuja. Ilmeisesti sinä kuvittelet olevasi joku jumala, joka määrää missä hetkessä niistä tulee arvokkaita ja missä hetkessä ne voi vetää vessanpöntöstä alas.

Ensiksi: 12-viikkoinen ei ole alkio vaan sikiö. Opettele faktat ennen kuin alat pätemään muille.

Suomen laki ei ole mikään biologian oppikirja vaan pelkkä kansanedustajien enemmistön mielipide. Laki ei siis vaikuta pätkääkään siihen kuka on ihminen ja kuka ei, sen määrittää tiede.

Alkio ja sikiö eivät ole mitään omia nisäkäslajejaan vaan ihmiden kehitysvaiheita siinä missä esim. taapero ja teinikin. Siittiö ja munasolu sen sijaan ovat pelkkiä soluja muiden ihmisen solujen joukossa.

Huoh, seuraavassa viestissä heti oli korjaus sikiö - ei alkio. Opettele itse lukemaan ennenkuin kommentoit..

Laki määrittää ihmisen tässä asiassa todellakin. Lain silmissä 12 viikkoinen on sikiö, jonka saa abortoida. Se ei ole ihminen, sillä ei ole minkäänlaisia ihmisoikeuksia tms.

Missä vaiheessa siitä tulee ihminen on filosofiaa/ uskon asia. Toisten mielestä jo ne sukusolut on ihmisen alku siinä missä alkiokin eikä niitä sovi heittää hukkaan esim ehkäisyn muodossa. Etkä sinä voi määrätä mitä muut saa siitä asiasta ajatella.

Laki on kuitenkin selvä.