Kiusaaja. Miltä tuntuu kun tiedät pilanneesi jonkun elämän?

Täytyypä sanoa,että olin koulukiusattu keskikouluajastani(vastaa nykyistä peruskoulun yläastetta) yli puolet.

Ei se kauheasti ollut fyysistä,mutta henkistä sitäkin enemmän.Jos luokkaan tuli kesken kauden uusi tyttö ja meistä olisi voinut tulla kaverit,muut pitivät kyllä huolen ettei tullut.

Ryhmätyöt olivat koulussa yhtä helvettiä.Opettaja joutui yleensä sijoittamaan minut johonkin ryhmään,pariksi en ruvennut pakolla,jos tehtiin paritöitä.Tein mieluummin yksin.Osa ajasta oli sellaistakin,että oli sellainen kaveri luokassa,jonka kanssa saattoi olla,mutta tilanteet elivät.

Fyysistä kiusausta oli jonkin verran,tönittiin,tyhjennettiin tai piilotettiin laukku,kerran laukkuuni pantiin kuollut kyy.No siitä kyllä luokan tytöt suuttuivat puolestani,heitä kammotti ja iljetti juttu melkein enemmän kuin minua.Kyseessä oli poikien "pila".

Koulun ulkopuolella kaveerasin kyllä saman kylän tyttöjen kanssa,jotka käänsivät koulussa mulle selkänsä.

Sitä heidän äitinsä joskus ihmettelivät,ja isät myös,että kuinka jaksan niinkuin "antaa anteeksi" aina koulupäivän päättyessä.

Ihmettelin sitä itsekin,mutta oli kuitenkin kiva tehdä juttuja yhdessä,olin syntymäpäivillä,pidimme bileitä,kutsuin omille synttäreilleni jne.

Tämä kuitenkin koski vain ihan lähimpiä saman kylän koulukavereita,kaupugista tuli aina aamuisin bussilasteittain oppilaita ja heitä en todellakaan halunnut tavata koulun jälkeen.

Koulun loppuessa olimme retkellä Helsingissä ja siellä meni ihan hyvin.Viimeinen luokka olikin helpompi,kiusaaminen oli vähentynyt,ja tullut jopa ystävyyssuhteita.Kai siihen vaikutti se,että kaikki olivat jo vanhempia,16-18-vuotiaita.Riippuen,oliko tuplannut tai ei.

Ei mulle jäänyt mitään traumoja koulun jälkeen,menin pian tai siis heti koulusta päästyä ensimmäisiin töihin.

Pidin yhteyttä läheisimpiin kavereihin,tansseissa nähtiin jne.

Yhden asian se minussa vaikutti.Muutuin heti aikuiseksi,olinhan koulun loputtua jo 18.En halunnut elää nuorisoaikaa enkä voinut ajatella ikäisiäni poikia.Halusin kaveriksi vanhemman miehen ja niinpä avioiduinkin 25 vuotta vanhemman miehen kanssa sitten aikanaan.Hänen kanssaan perustin perheen,enkä ole katunut yhtään.

Nykyään asun avoliitossa itseäni 7 vuotta vanhemman miehen kanssa.Hän on ainakin puheidensa mukaan ollut nuorena oikein trendikäs liehutukka niittitakkeineen ja paksupohjakenkineen.

No en sitä epäilekään.No uskon vain,että jos olisi ollut sen verran nuorempi,että olisimme olleet koulussa yhtäaikaa olisi varmaan kiusannut...no en minäkään olisi hänestä välittänyt.

Nyt ollaan jotenkuten yhdessä,mutta koskaan hän ei ole ymmärtänyt tuntojani kun olen kiusaamisesta puhunut.

kiusaaminen ajaa monia nuoria itsemurhaan. Eli se mitä kiusaaja ei koe kovin häiritseväksi voi kuitenkin olla niin loukkaavaa ja saada ihmisen kokemaan itsensä täysin arvottomaksi ja toivottomaksi. Nuorena aivot kehittyvät ja muuttuvat, siihen aikaan kiusaminen jättää helpoiten pysyviä muistijälkiä aivoihin ja vaikuttaa hermostoon monin tavoin. Kiusaamisen stigmaa ei voi usein poistaa ja kokemus on todella vahva. Se hetki, kun joku lapsen oikeuden olla tyytyväinen itseensä/olla oma itsensä. On tutkittu, ettei kiusaamiseen tarvita mitään ulkoista syytä. Usein syy on kiusaajassa: eli hän hyötyy kiusaamisesta omassa mielessään, saa kokea vallan tunteita. Monesti kiusaajan vanhemmat eivät tiedä käytöksestä, mutta harvoin myöskään opettavat aktiivisesti kotona empatiaa ja uhuvat kiusaamisen vaikutuksista. Moni sosiaalisesti kehittynyt tyttö kiusaa vaan koska voi ja on tylsää muuten. Ihmisillä tuntuu olevan siis lapsuudesta asti jonkinlainen nokkimisjärjetys, jossa heikot myötäilevät ja vahvat selviävät. En voisi elää itseni kanssa, jos olisin oikeasti aiheuttanut jollekin ihmiselle valtavaa inhimillistä kärsimystä. Aktiivista kiusaamista on myös poissulkeminen, ei vaan hakkaaminen. On totta että osalla kiusaajista on asiat huonosti ja ahdistuksen purkaminen toisiin on tapa selviytyä. Aikuisten kannattaa puhua näistä asioista. Tietyt kiusaamisen muodot täyttävät sitten rikosoikeudellisetkin kriteerit, joilla on seurauksia kiusaajalle ja hänen vanhemmilleen. Kiusattu voi selvitä kokemuksistaan, mutta ei koskaan unohda. Uskoisin, että monesta tulee myös ns. vahvempia ja parempia ihmisiä, jotka opettavat lapselleen hyviä tapoja ja empatiaa. Sitten osa ei selviä. Osa syrjäytyy ja osa kuolee kiusaamiseen.

Elämäni olisi kyllä mennyt pilalle ilman kiusaajiakin, itse en syytä siitä lapsia.

Voittaja fiilis! Tähdätään aina päähän ja siihen että pelkkä voitto ei riitä vaan nöyryyttäminen ja mielen murskaaminen on se goali mitä kohti mennään! 101-0.

Vierailija kirjoitti:

Elämäni olisi kyllä mennyt pilalle ilman kiusaajiakin, itse en syytä siitä lapsia.

se ei sitten olisi heidän vastuullaan. Ei tässä erityisesti puhuta lapsie kiusaamisesta, vaan koulukiusaamisesta yleensäkin..onko 19-vuotias lapsi? Tuskin ainakaan ihan kokonaan.

Siis hyi helvetti, miten joku voi kiusata syöpään sairastunutta??!!!! Tiedän itsekin yhden tytön, joka kiusasi mun syöpään kuollutta kaveria vielä kuoleman jälkeenkin. En vaan tajua saatana!!!! Tuollaisille hirviöille toivon samaa kohtaloa... 

Viidakkorummun paukuttaja kirjoitti:

Voittaja fiilis! Tähdätään aina päähän ja siihen että pelkkä voitto ei riitä vaan nöyryyttäminen ja mielen murskaaminen on se goali mitä kohti mennään! 101-0.

Voittaja fiilis :-D

Olin koulukiusattu, mutta eniten ehkä mua loukkaa/loukkas se aikuisten välinpitämättömyys. Vanhemmat eivät todellakaan puuttuneet tilanteisiin. Ei opettajat, ei kiusaajien vanhemmat... oma äiti oli ainoa, joka sille koitti stopin laittaa. Hyvät vanhemmat, PUUTTUKAA LASTENNE KÄYTTÄYTYMISEEN ja kitkekää se kiusaaja lapsistanne pois!!! Kyllä nämä tiesi, ei niitä vaan vittuakaan kiinnostanut kun olivat tärkeitä ja katsoivat olevansa parempaa sakkia kun me. Ymmärtäkää nyt saatana, jos annatte lapsenne kiusata jonkun hengiltä ja tiedätte, että hän kiusaa niin se ei ole sen lapsen vika, se on teidän vika! Te sallitte sen.

Jolle kirjoitti:

Mun muistikuvat omilta kouluvuosilta on, että ketään en kiusannut. Mutta kun näin tämän kysymyksen, aloin muistella vähän tarkemmin... Meidän luokalla lukiossa oli yksi "goottityttö", joka ei koskaan puhunut kenellekään mitään, ei osallistunut eikä halunnut olla toisten seurassa. Olin vasta muuttanut paikkakunnalle, enkä tiennyt mikä tämän taustana oli. Tämä tyttö oli jatkuvan irvailun kohde. Kukaan ei minun nähteni koskaan "aktviisesti" häntä kiusannut, mutta moni tirskahteli hänen pukeutumiselleen, hiustyylilleen j.ne koskaan suoraan osoittamatta tätä kohteelle itselleen... Uskon, että kovempaakin kiusaamista oli tyttöjen keskuudessa, mutta me pojat emme tällaista omin silmin nähneet.

Jos voitte kuvitella tilanteen, jossa tällainen ihminen astuu luokkahuoneeseen ja sinun paras kaverisi naurahtaa/tuhahtaa näkemälleen ja hakee katsekontaktilla sinusta samanhenkisyyttä... Minä olin se tyyppi, joka naurahti "seuraksi" mutta pitäen huolta ettei kohde kuullut (minua). Nyt kun tämän muistan, hävettää. En koskaan tuntenut tätä tyttöä kohtaan mitään pahaa verta - ilman parhaiden ystävieni tuhahtelua ja hohottelua en olisi edes kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, mutta alistuin passiiviseksi osallistujaksi ja "tukijaksi" niille, jotka häntä ylenkatsoivat. En edes muista hänen nimeään. Ajattelematon laumaeläin olin - harmittaa etten koskaan mennyt hänen puheilleen ja yrittänyt jollain tavoin vakuuttaa häntä siitä, että suurimmalla osalla meistä ei ole mitään halua aiheuttaa hänelle mielipahaa. Ehkä (ja toivottavasti!) hän piti kiusaajiaan ääliöinä, joista ei tarvitse välittää ja siksi vetäytyi omiin oloihinsa ja vältteli kontaktia. Nauroi mielessään ilkkujilleen, mikä olisi ollut näin jälkikäteen ajatellen mahtavaa... mutta kyllä moni henkilö hänen lukioaikansa varmasti teki inhottavaksi. Olisinpa ollut tarpeeksi rohkea tutustumaan ja osoittamaan, että siinä ilkkujien muurissa oli aktiivisten ilkimysten lisäksi monta passiivista myötäilijää ilman kanttia irroittautua luokan alfaurosten ja -naaraiden nälvintäringistä. Olisinpa ollut vieläkin rohkeampi ja noussut tätä nälvintää vastaan ja tehnyt oikeasti jotain.

Minä olen saattanut olla tuo tyttö..

Elin lapsuuden ja osan teini-ikää äitini luona, jossa kaikki oli päin mäntyä. Äiti harjoitti vakavaa fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa, koulussa taas oli puolestaan rajua kiusaamista. Olin aivan yksin koko maailmassa, ja 13-vuotiaana suunnittelin itseni tappamista.

Pääsin pois ja aloitin uudessa koulussa. Alussa muutamat yrittivät tutustua, mutta olin henkisesti aivan rikki ja loppu, että mieluummin olin vain yksin. Ja minulle naurettiin, mutta ei vaan enää kiinnostanut. Pääasia, ettei nimitelty, huudeltu, lyöty, tönitty tai käsketty tappamaan itseään, kuten edellisessä paikassa tehtiin.

Yllättävän hyvin olen lopulta selvinnyt. Alle 30-vuotiaana elän normaalia elämää, minulla on oma mieheni ja lapseni muodostama perhe ja opiskelen korkeakoulussa.

Joskus joku näky, haju, ääni tms. voi laukaista post-traumaattisen "kohtauksen", jossa mielessäni olen taas siellä helvetissä, vaikka fyysisesti olen täällä.

Mutta niiden kanssa pärjää, kunhan työstää niitä tunteita. Mikään tapahtunut paha ei muutu tapahtumattomaksi, niiden kanssa pitää vain yrittää oppia elämään, vaikka niin väärältä välillä tuntuukin kun minulle on saatu tehdä niin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en oikeen jaksa sympatisoida jotain kolmeakymppiä lähestyvää, joka jankkaa ja ulisee lapsuuden ja nuoruuden koulukiusaamisesta. Oliko se rankkaa? No oli. Oliko se väärin? No oli. Mutta nimenomaan OLI ja se on mennyttä elämää ja sellaista ei tarvitse enää aikuisena kokea. Se on ohi nyt ja jo ajat sitten. Miksi kiusatut ANTAA sen vaikuttaa niin paljon elämään myöhemminkin?  Miksi ne ei mene elämässä ettenpäin vaan märehtii menneissä ja vetoaavat kaikissa elämän tuomissa ongelmissa (parisuhteissa, ihmissuhteissa, töissä menestymisessä jne) siihen, että olin koulukiusattu? Niin OLIT, mutta nyt et enää ole etkä ole ollut pitkiin aikoihin. Mikä on nyt se ongelma? Menneessä eläminen ja katkeruus josta et pääse yli?

Kommenttisi selittää paljon olet idiootti.

Idiootti on sellainen, joka ei katso elämässä ETEENPÄIN vaan velloo menneessä. Syyttää nykyisiä ongelmia aina menneisyyden vääryyksillä. Idiootti käyttää valtavati energiaa ja aikaa jauhamalla lapsuudessa/nuoruudessa tapahtuneista vääryyksistä, sen sijaan kuin suuntaisi energiavarat ja aikansa kehittämään tämänhetkistä, uutta ja parempaa elämää. Ja idiootti myös suuttuu, jos hänelle sanotaan että menneisiin vetoamalla tai niistä jauhamalla ei voi saavuttaa enää mitään. Koulukiusaaminen tutuu olevan joku haava, jota kiusatut eivät halua arpeuttaa vaan pitävät sen auki, ja vetoavat siihen aina tiukan paikan tullen.

Luuletko, että HALUAN velloa menneessä ja traumoissani??? Oletko ihan järkevä? En todellakaan halua. Haluan olla onnellinen, tasapainoinen ja luottaa itseeni - mennä elämässä eteenpäin. Olen mennytkin paljon eteenpäin. Olen alkanut saada paniikkikohtauksia sosiaalisissa tilanteissa. Luuletko, että olen päättänyt tai halunnut saada sellaisia? Hulluko olet?

Tottakai pahemminkin voisi olla. Voisi olla esim. kuollut tai syöpäsairas. Todellakin arvostan elämääni. Mutta kerta toisensa jälkeen vaan putoan kuoppaan. Kaivaudun sieltä aina uudestaan ylös. Olen kaivautunut jo 25 vuotta kiusaamisen päättymisen jälkeen.

Olen hakeutumassa terapiaan. Toivottavasti se auttaa. Haluan elää tasapainoisen ja onnellisen loppuelämän ilman sosiaalisia rajoitteita.

Vierailija kirjoitti:

Olin koulukiusattu, mutta eniten ehkä mua loukkaa/loukkas se aikuisten välinpitämättömyys. Vanhemmat eivät todellakaan puuttuneet tilanteisiin. Ei opettajat, ei kiusaajien vanhemmat... oma äiti oli ainoa, joka sille koitti stopin laittaa. Hyvät vanhemmat, PUUTTUKAA LASTENNE KÄYTTÄYTYMISEEN ja kitkekää se kiusaaja lapsistanne pois!!! Kyllä nämä tiesi, ei niitä vaan vittuakaan kiinnostanut kun olivat tärkeitä ja katsoivat olevansa parempaa sakkia kun me. Ymmärtäkää nyt saatana, jos annatte lapsenne kiusata jonkun hengiltä ja tiedätte, että hän kiusaa niin se ei ole sen lapsen vika, se on teidän vika! Te sallitte sen.

Annan vielä yhden esimerkin, mulla OLI kavereita. Yhden kaverin synttärit tuli ja jakeli kutsuja. Olin ainoa, joka sitä ei saanut tytöistä. Jakoi jopa osalle pojista. Syynkin sain tietää, olisi halunnut, mutta äiti kielsi. Ettei vaan "kiusaamiseksi tuleminen tartu". Ja siitä sai vauhtia muidenkin vanhemmat. Vaihdettiin paikkakuntaa loppujen lopuksi, kiusaus loppui kuin seinään.

Lapsena kiusatuksi joutuminen todellakin pilaa uhrin elämän. Aivot eivät pysty kehittymään normaalisti jatkuvan stressin aiheuttaman ravinnonpuutteen takia.

Käytännössä en tuhlaa asialle ajatustakaan. Nautin elämästäni täysin rinnoin. Se joka vanhoja muistelee sitä tikulla silmään.

Vierailija kirjoitti:

Käytännössä en tuhlaa asialle ajatustakaan. Nautin elämästäni täysin rinnoin. Se joka vanhoja muistelee sitä tikulla silmään.

Ja sitä tikkua sitten muistellaan.

Vierailija kirjoitti:

Jolle kirjoitti:

Mun muistikuvat omilta kouluvuosilta on, että ketään en kiusannut. Mutta kun näin tämän kysymyksen, aloin muistella vähän tarkemmin... Meidän luokalla lukiossa oli yksi "goottityttö", joka ei koskaan puhunut kenellekään mitään, ei osallistunut eikä halunnut olla toisten seurassa. Olin vasta muuttanut paikkakunnalle, enkä tiennyt mikä tämän taustana oli. Tämä tyttö oli jatkuvan irvailun kohde. Kukaan ei minun nähteni koskaan "aktviisesti" häntä kiusannut, mutta moni tirskahteli hänen pukeutumiselleen, hiustyylilleen j.ne koskaan suoraan osoittamatta tätä kohteelle itselleen... Uskon, että kovempaakin kiusaamista oli tyttöjen keskuudessa, mutta me pojat emme tällaista omin silmin nähneet.

Jos voitte kuvitella tilanteen, jossa tällainen ihminen astuu luokkahuoneeseen ja sinun paras kaverisi naurahtaa/tuhahtaa näkemälleen ja hakee katsekontaktilla sinusta samanhenkisyyttä... Minä olin se tyyppi, joka naurahti "seuraksi" mutta pitäen huolta ettei kohde kuullut (minua). Nyt kun tämän muistan, hävettää. En koskaan tuntenut tätä tyttöä kohtaan mitään pahaa verta - ilman parhaiden ystävieni tuhahtelua ja hohottelua en olisi edes kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, mutta alistuin passiiviseksi osallistujaksi ja "tukijaksi" niille, jotka häntä ylenkatsoivat. En edes muista hänen nimeään. Ajattelematon laumaeläin olin - harmittaa etten koskaan mennyt hänen puheilleen ja yrittänyt jollain tavoin vakuuttaa häntä siitä, että suurimmalla osalla meistä ei ole mitään halua aiheuttaa hänelle mielipahaa. Ehkä (ja toivottavasti!) hän piti kiusaajiaan ääliöinä, joista ei tarvitse välittää ja siksi vetäytyi omiin oloihinsa ja vältteli kontaktia. Nauroi mielessään ilkkujilleen, mikä olisi ollut näin jälkikäteen ajatellen mahtavaa... mutta kyllä moni henkilö hänen lukioaikansa varmasti teki inhottavaksi. Olisinpa ollut tarpeeksi rohkea tutustumaan ja osoittamaan, että siinä ilkkujien muurissa oli aktiivisten ilkimysten lisäksi monta passiivista myötäilijää ilman kanttia irroittautua luokan alfaurosten ja -naaraiden nälvintäringistä. Olisinpa ollut vieläkin rohkeampi ja noussut tätä nälvintää vastaan ja tehnyt oikeasti jotain.

Minä olen saattanut olla tuo tyttö..

Elin lapsuuden ja osan teini-ikää äitini luona, jossa kaikki oli päin mäntyä. Äiti harjoitti vakavaa fyysistä ja psyykkistä väkivaltaa, koulussa taas oli puolestaan rajua kiusaamista. Olin aivan yksin koko maailmassa, ja 13-vuotiaana suunnittelin itseni tappamista.

Pääsin pois ja aloitin uudessa koulussa. Alussa muutamat yrittivät tutustua, mutta olin henkisesti aivan rikki ja loppu, että mieluummin olin vain yksin. Ja minulle naurettiin, mutta ei vaan enää kiinnostanut. Pääasia, ettei nimitelty, huudeltu, lyöty, tönitty tai käsketty tappamaan itseään, kuten edellisessä paikassa tehtiin.

Yllättävän hyvin olen lopulta selvinnyt. Alle 30-vuotiaana elän normaalia elämää, minulla on oma mieheni ja lapseni muodostama perhe ja opiskelen korkeakoulussa.

Joskus joku näky, haju, ääni tms. voi laukaista post-traumaattisen "kohtauksen", jossa mielessäni olen taas siellä helvetissä, vaikka fyysisesti olen täällä.

Mutta niiden kanssa pärjää, kunhan työstää niitä tunteita. Mikään tapahtunut paha ei muutu tapahtumattomaksi, niiden kanssa pitää vain yrittää oppia elämään, vaikka niin väärältä välillä tuntuukin kun minulle on saatu tehdä niin.

Kukaan ei ole ansainnut kiusaamista.

Klo

Vierailija kirjoitti:

Jos itse nappasin toiselta karkin ja toinen vei siitä hyvästä mun polkupyörän, niin miks tuntisin enää mitään. Ei hyvistä kodeista tulleille tule aikuisena ongelmia kiusaamisesta huolimattakaan. Joku on sillon menny vikaan kasvatuksessa kiusatullakin.

Vaikka näin olisi, ei se poista kiusaajien vastuuta. Kiusaajat kyllä haistavat helposti toisen heikkouden, esim juuri huonot kotiolot ja iskevät sitten. Lyövät lyötyä. Se ei ole lieventävä asianhaara, pikemminkin päinvastoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä en oikeen jaksa sympatisoida jotain kolmeakymppiä lähestyvää, joka jankkaa ja ulisee lapsuuden ja nuoruuden koulukiusaamisesta. Oliko se rankkaa? No oli. Oliko se väärin? No oli. Mutta nimenomaan OLI ja se on mennyttä elämää ja sellaista ei tarvitse enää aikuisena kokea. Se on ohi nyt ja jo ajat sitten. Miksi kiusatut ANTAA sen vaikuttaa niin paljon elämään myöhemminkin?  Miksi ne ei mene elämässä ettenpäin vaan märehtii menneissä ja vetoaavat kaikissa elämän tuomissa ongelmissa (parisuhteissa, ihmissuhteissa, töissä menestymisessä jne) siihen, että olin koulukiusattu? Niin OLIT, mutta nyt et enää ole etkä ole ollut pitkiin aikoihin. Mikä on nyt se ongelma? Menneessä eläminen ja katkeruus josta et pääse yli?

Kommenttisi selittää paljon olet idiootti.

Idiootti on sellainen, joka ei katso elämässä ETEENPÄIN vaan velloo menneessä. Syyttää nykyisiä ongelmia aina menneisyyden vääryyksillä. Idiootti käyttää valtavati energiaa ja aikaa jauhamalla lapsuudessa/nuoruudessa tapahtuneista vääryyksistä, sen sijaan kuin suuntaisi energiavarat ja aikansa kehittämään tämänhetkistä, uutta ja parempaa elämää. Ja idiootti myös suuttuu, jos hänelle sanotaan että menneisiin vetoamalla tai niistä jauhamalla ei voi saavuttaa enää mitään. Koulukiusaaminen tutuu olevan joku haava, jota kiusatut eivät halua arpeuttaa vaan pitävät sen auki, ja vetoavat siihen aina tiukan paikan tullen.

Etkö sinä vähämielinen ymmärrä, ettei masennus jne. Mt-vaivat, joita kiusaaminen aiheuttaa, mene ohi tsemppaamalla ja "eteenpäin katsomisella"?

No silläkö se fiilis paranee ja päästään elämässä eteenpäin , kun koko ajan kerrataan ja muistellaan sitä miten minua koulukiusattiin? Se koulukiusaustausta kaivetaan esiin koko ajan vaikka niistä ajoista on jo 10 tai ylikin vuotta! Pitäähän muidenkin ihmisten päästä elämässä eteenpäin vaikeuksistaan. Koulukiusatut on niitä pahimpia jankkaajia, mitä oon ikinä tavannu. Kyllä ihmisille tapahtuu paljon pahoja asioita elämässä, lapsen menetyksiä sun muita, mutta niistä ei jauheta millään tavalla niin paljoa kuin koulukiusaamisesta. Väkisinkin tulee tuota jankkaamista ja märehtimistä kuunneltaessa mieleen, että saattoi kyllä varsin hyvin löytyä kiusatuista perusteita sille kiusaamiselle, kun ovat nytkin aikuisena vielä tuollaisia negatiivisia eivätkä pyri eteenpäin.

Millä perusteilla sun lapset saa kiusata?

Tai millä perusteilla sun lapsia saa kiusata?

Jos lapsesi sattuu tekemään itsemurhan kiusaamisen takia , niin älä suinkaan jää asiaa märehtimään, eteenpäin vaan elämässä.

Vierailija kirjoitti:

Klo

Vierailija kirjoitti:

Jos itse nappasin toiselta karkin ja toinen vei siitä hyvästä mun polkupyörän, niin miks tuntisin enää mitään. Ei hyvistä kodeista tulleille tule aikuisena ongelmia kiusaamisesta huolimattakaan. Joku on sillon menny vikaan kasvatuksessa kiusatullakin.

Vaikka näin olisi, ei se poista kiusaajien vastuuta. Kiusaajat kyllä haistavat helposti toisen heikkouden, esim juuri huonot kotiolot ja iskevät sitten. Lyövät lyötyä. Se ei ole lieventävä asianhaara, pikemminkin päinvastoin.

Karkin nappaaminenko on pahempi kun polkupyörän vieminen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi tässä puhutaan kuin kiusaaminen liittyisi kouluun? Aikuiset kiusaavat yhtä lailla ja työpaikat ovat monesti varsinaisia käärmeenpesiä jossa eristetään, mustamaalataan jne. Samoin harrastuspiireissä, naapurustoissa, jopa sukulaisten kesken jne.

Hyvä huomio! Itsekin mielsin tämän koulukiusaamisen liittyvänä keskusteluna mutta ei tosiaan ole harvinaista aikuistenkaan piireissä. Mutta kun aikuinen kiusaa niin silloin ei kyllä enää voi puolustautua ainakaan identiteetin kehityksen keskeneräisyydellä tai sillä ettei ymmärrä. Tai ehkäpä voi, ei taida ihan täysillä käydä aikuinen ihminen joka tietoisesti kiusaa toista. Pakko olla pahoja ongelmia itsensä kanssa tai sitten on huomattavasti keskivertoa yksinkertaisempi eikä ole aikuisikään mennesäkään saavuttanut normaalia empatiakykyä ja vuorovaikutustaitoja.

Aikuisten välisessä kiusaamisessa on todella vaikeaa näyttää toteen, kuka kiusaa ja ketä. Aikuiset osaa tehdä sen niin hienovaraisesti. Varsinkin jos tapahtumalla ei ole muita todistajia kun kiusaaja ja kiusattu.

Kyllä sitä kiusaamista tapahtuu työpaikoissa ihan ryhmänkin kesken. Tarvii olla vika kun ulkonäössä, huonossa oppimiskyvyssä ( tai huonossa opetuksessa ), toista sukupuolta valtaava ala, väärän ikäinen henkikö jne. Ei se paljoa vaadi. Samanlaista se on kun koulussakin, paitsi että ollaan töissä.

Miltä tuntuu kun tiedät pilanneesi jonkun elämän?

Hyvältä.