Ponnistin huonoista oloista akateemiseksi ja vaativiin töihin, olen silti köyhä - MUITA?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva uskoa siihen, että pystyvä yksilö vaurastuu jne. vaikka tausta olisi kuinka hirveä. Olen itse hyvä esimerkki siitä, että täysin ilman tukeakin voi pärjätä, mutta se ei tarkoita, että elämästä tulisi samanlainen kuin niillä, jotka ovat aivan eri lähtökohdista. Olen (noin) keskipalkkainen yksineläjä. Miksi ja miten en omista mitään?

Lapsuudenkodissa oli sekä fyysistä väkivaltaa että kaltoinkohtelua. Samaan aikaan olin koulukiusattu. Olin henkisesti aivan loppu jo reilusti alaikäisenä ja itsetuntoni oli täysin murskana.

Vanhemmat jättivät minut omilleen jo alaikäisenä, asustelin täysi-ikäisten kavereiden nurkissa ja tein keikkatöitä siivoojana heti kun sellaisia sain. Yhteiskunta ei avustanut, yritin kyllä hakea apua. Jouduin ostamaan kaiken irtaimiston ja maksamaan takuuvuokran lainarahalla, kun en saanut kaupungin asuntoa. Koska itsetuntoni oli olematon, hain ammattikouluun, vaikka jälkeenpäin ajatellen kaikki viittasi siihen, että olen enemmän akateemiseen maailmaan sopiva. Tein duunaritöitä useita vuosia ennen kuin uskalsin edes hakea yliopistoon. Siksi, että uskoin olevani huono ja tyhmä.

Selvisin päälle parikymppiseksi hyvin osin siksi, että olin blokannut kaikki tunteeni. Romahdin täydellisesti 23-vuotiaana ja aloin kärsiä tiheään toistuvista itkukohtauksista, peloista ja ahdistuksesta. Masennuin siten, että jo aloittamani yliopisto-opinnot viivästyivät vuosilla. Rahoitin säästöilläni ja opintolainalla vuosien kela-korvatun terapian itse, toimeentulotukea en saanut koska opiskelin pikkuhiljaa sairaanakin. Tein myös koko ajan kesätöitä.

Siihen aikaan kun muut ikäiseni ostivat asuntoja, olin vielä opiskelija. Valmistuin kyllä huippuarvosanoin. Nyttemmin en enää saa asuntolainaa, koska ei ole säästöjä. Uudelleen aloittamani säästöt kun hupenivat fyysisen sairauden vuoksi - olin pitkään vailla palkkatuloa. Vanhemmiltani en tule perimään mitään, he eivät ole mitään omistaneetkaan. Henkinen turvattomuus on ollut pahemi asia kuin aineellinen, tulen toimeen vähällä. Olen taas palkkatöissä vaativissa tehtävissä, taustaani ei takuulla arvaa jos ei tiedä.

Tuntuu pahalta kuunnella tuttujenkin suusta sellaista, että kyllä tässä iässä (42) pitää jo olla omaisuutta ja jos ei ole, se kertoo elämänhallinnan puutteista (vrt. perintönä köyhyys -keskustelu täällä).

Olisi kiva kuulla kohtalotovereiden kokemuksia. Ja niille, jotka eivät tajua, että kaltaisiani ihmisiä on, toivottavasti tämä ensi kerralla saa teidät miettimään kahdesti.

Itse sain noin vuosi sitten alle kolmekymppisenä vuosi sitten valmistuneena asuntolainan täysin ilman säästöjä tai lisävakuuksia koska kysyin useammasta pankista ja minulla on hyvä vakityö. On kyllä väärin että nuorille ei korosteta että korkea koulutus yksin ole tie menestykseen vaan myös ala pitää valita järkevästi (oikis, lääkis, hammaslääkis, kauppis, hyvät DI-alat jne) eikä alkaa etnologian tutkijaksi.

Muuten olet oikeassa, mutta tuo laina ei nykyään lakimuutoksen takia onnistu. Omarahoitusosuutta ei enää voi ostaa pankilta lisäpalveluna lainasumman päälle vaan se raha pitää lyödä tiskiin käteisenä, säästötililtä tai osakkeista.

Teoriassa noin, mutta oikeasti 100 %:n laina järjestyy edelleen ilman ongelmia, jos vaan pankki pitää asiakasta hyvänä asiakkaana.

Omarahoitusosuus nostetaan erillisenä lainana, joka voisi olla vaikkapa autoa tai remonttia varten. Asiakas sitten vaan käyttää sen asuntokauppaan. Jos oma pankki ei tuohon taivu, niin onhan näitä vakuudettomia luottoja tarjoavia pankkeja melkein loputtomasti.

Hyvällä asiakkaalla on myös luottokortti, jossa on viisinumeroinen limiitti, joten ei ole mikään suuri ongelma tuo omarahoitusosuuden maksaminen.

Positiivisen elämänotteen oppineilla on tällaiset ratkaisut päivänselviä, eikä jäädä kiertämään kehää, ettei onnistu, ei onnistu..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva uskoa siihen, että pystyvä yksilö vaurastuu jne. vaikka tausta olisi kuinka hirveä. Olen itse hyvä esimerkki siitä, että täysin ilman tukeakin voi pärjätä, mutta se ei tarkoita, että elämästä tulisi samanlainen kuin niillä, jotka ovat aivan eri lähtökohdista. Olen (noin) keskipalkkainen yksineläjä. Miksi ja miten en omista mitään?

Lapsuudenkodissa oli sekä fyysistä väkivaltaa että kaltoinkohtelua. Samaan aikaan olin koulukiusattu. Olin henkisesti aivan loppu jo reilusti alaikäisenä ja itsetuntoni oli täysin murskana.

Vanhemmat jättivät minut omilleen jo alaikäisenä, asustelin täysi-ikäisten kavereiden nurkissa ja tein keikkatöitä siivoojana heti kun sellaisia sain. Yhteiskunta ei avustanut, yritin kyllä hakea apua. Jouduin ostamaan kaiken irtaimiston ja maksamaan takuuvuokran lainarahalla, kun en saanut kaupungin asuntoa. Koska itsetuntoni oli olematon, hain ammattikouluun, vaikka jälkeenpäin ajatellen kaikki viittasi siihen, että olen enemmän akateemiseen maailmaan sopiva. Tein duunaritöitä useita vuosia ennen kuin uskalsin edes hakea yliopistoon. Siksi, että uskoin olevani huono ja tyhmä.

Selvisin päälle parikymppiseksi hyvin osin siksi, että olin blokannut kaikki tunteeni. Romahdin täydellisesti 23-vuotiaana ja aloin kärsiä tiheään toistuvista itkukohtauksista, peloista ja ahdistuksesta. Masennuin siten, että jo aloittamani yliopisto-opinnot viivästyivät vuosilla. Rahoitin säästöilläni ja opintolainalla vuosien kela-korvatun terapian itse, toimeentulotukea en saanut koska opiskelin pikkuhiljaa sairaanakin. Tein myös koko ajan kesätöitä.

Siihen aikaan kun muut ikäiseni ostivat asuntoja, olin vielä opiskelija. Valmistuin kyllä huippuarvosanoin. Nyttemmin en enää saa asuntolainaa, koska ei ole säästöjä. Uudelleen aloittamani säästöt kun hupenivat fyysisen sairauden vuoksi - olin pitkään vailla palkkatuloa. Vanhemmiltani en tule perimään mitään, he eivät ole mitään omistaneetkaan. Henkinen turvattomuus on ollut pahemi asia kuin aineellinen, tulen toimeen vähällä. Olen taas palkkatöissä vaativissa tehtävissä, taustaani ei takuulla arvaa jos ei tiedä.

Tuntuu pahalta kuunnella tuttujenkin suusta sellaista, että kyllä tässä iässä (42) pitää jo olla omaisuutta ja jos ei ole, se kertoo elämänhallinnan puutteista (vrt. perintönä köyhyys -keskustelu täällä).

Olisi kiva kuulla kohtalotovereiden kokemuksia. Ja niille, jotka eivät tajua, että kaltaisiani ihmisiä on, toivottavasti tämä ensi kerralla saa teidät miettimään kahdesti.

Itse sain noin vuosi sitten alle kolmekymppisenä vuosi sitten valmistuneena asuntolainan täysin ilman säästöjä tai lisävakuuksia koska kysyin useammasta pankista ja minulla on hyvä vakityö. On kyllä väärin että nuorille ei korosteta että korkea koulutus yksin ole tie menestykseen vaan myös ala pitää valita järkevästi (oikis, lääkis, hammaslääkis, kauppis, hyvät DI-alat jne) eikä alkaa etnologian tutkijaksi.

Muuten olet oikeassa, mutta tuo laina ei nykyään lakimuutoksen takia onnistu. Omarahoitusosuutta ei enää voi ostaa pankilta lisäpalveluna lainasumman päälle vaan se raha pitää lyödä tiskiin käteisenä, säästötililtä tai osakkeista.

Teoriassa noin, mutta oikeasti 100 %:n laina järjestyy edelleen ilman ongelmia, jos vaan pankki pitää asiakasta hyvänä asiakkaana.

Omarahoitusosuus nostetaan erillisenä lainana, joka voisi olla vaikkapa autoa tai remonttia varten. Asiakas sitten vaan käyttää sen asuntokauppaan. Jos oma pankki ei tuohon taivu, niin onhan näitä vakuudettomia luottoja tarjoavia pankkeja melkein loputtomasti.

Hyvällä asiakkaalla on myös luottokortti, jossa on viisinumeroinen limiitti, joten ei ole mikään suuri ongelma tuo omarahoitusosuuden maksaminen.

Positiivisen elämänotteen oppineilla on tällaiset ratkaisut päivänselviä, eikä jäädä kiertämään kehää, ettei onnistu, ei onnistu..

Missä kohtaa luit, että kaikkia kiviä eibole käännetty sen asuntolainan suhteen? :)

Se hyvä asiakas todennäköisesti omaa jotain mitä mitä en, mutta yrittämisen puutteeksi redusoiminen on ihan omaa kuvitelmaasi.

Ei yllätä, että nämä kaiken tietävät ohjeistajat löytävät tännekin ja härkäpäisesti pitävät kiinni oma syy -mantrasta. Edelleen oletan että se on varmaan vähemmän pelottavaa kuin sen hyväksyminen, että kaikki ei ole omasta yrittämisestä kiinni. Vaikka tulenkin edelleen yrittämään kaikkeni niiden asioiden eteen, joita haluan.

Ap

Kuuden vuoden opiskelut opintolainoineen eivät ainakaan ole leipää pöytään tuoneet. Akateeminen koulutus humanistiselta alalta, miten suoraan lukiosta yliopistoon lähtenyt nuori olisi voinut ymmärtää, että pitää opiskella sitä mistä saa kunnon palkan, kun kotona ei ohjattu mitenkään? Menin sinne minne pääsin ja mikä oli vahvuuteni. Nyt juuri ja juuri, jos töitä jostain saa, palkka on hintsusti yli 2 000 euroa. Sillä ei pk-seudulla kovin leveästi elellä. Että vaikka aina sanotaan, että omalla työllä pääsee eteenpäin, niin totuus on se että miesvaltaisen alan duunari tienaa usein paremmin kuin naisvaltaisen alan akateemisesti koulutettu. 

Minun perheeni oli suht normaali työväenluokkainen perhe, vaikka alkoholia kului liikaa. Myöhemmin sairastuin muun trauman vuoksi psykoottiseen masennukseen ja työelämä jäi ja pienet säästötkin menivät. Nytpä en enää edes haaveile mistään muusta kuin että pysyy katto pään päällä ja rahat riittävät ruokaan, jotain pientä joskus hankin - muiden nelikymppisten asunnonostot ja muut ovat kuin toisesta maailmasta. 

Täällä köyhä, nelikymppinen yh. Olen myös akateemisesti koulutettu ja osa-aikaisessa työssä matalapalkka-alalla, eli elän käytännössä tuilla. Olin yliopistossa vuosikurssini paras ja olen asunut ja työskennellyt ulkomaillakin aikoinani.

Pärjäisin rahallisesti paremmin, jos olisin sossun asiakas ja jättäisin työni, mutta en toistaiseksi ainakaan lähde siihen. Kesäkuussa loppuu työ joka tapauksessa. Oikein mitään toivoa rahakkaamasta työstä ei ole, sillä ajauduin nykyiseen duunariammattiini jo jokin aika sitten. En ole kelvannut mihinkään muuhun enää vuosiin, yritetty on! Yritän löytää edes seuraavan määräaikaisen työn nykyisellä alallani ja jatkaa kituuttamista eläkeikään.

Perintöä ei ole tulossa penniäkään, sillä vanhempani ovat rutiköyhiä. Mitään toivoa rahakkaammasta huomisesta ei ole.

Näen painajaisia siitä, että sairastun tai että tarvitsisin ison hammasremontin. Tuntuu, että tästä lähtien elämäni on vain pelkkää alamäkeä ja penkkien laskemista kuolemaan asti. Yritän epätoivoisesti pitää toivoa yllä kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi olla jotain omaisuutta enemmän kuin itse tarvitsee? Ethän sitä täältä mukaansa saa kuitenkaan, kun kuolet.

No minä haluaisin jättää lapsilleni perintöä, kun olen heidät tänne saattanutkin.

Y-sukupolvi on paljon minua huonommissa lähtökohdissa yleisen taloustilanteen ja maailman kehityksen takia. Lapseni tuskin omalla työllään (nytkin vain alipalkatussa vuokratyössä) pystyvät säästämään niin paljon, että saisivat edes oman asunnon. Minun sukupolvelleni se oli itsestään selvää, kun töistä ei ollut pulaa ja inflaatio söi lainat.

En halua, että lapseni joutuvat elämään tukien varassa, mutta esim. vuokrat ovat niin korkeita, että vain hyvätuloiset pysytvät ne itse maksamaan. Ja hyvätuloiset eivät edes asu vuokralla.

Nykyisin toivon vain, että elän niin kauan, että saan lainat maksettua.

Vierailija kirjoitti:

Itse sain noin vuosi sitten alle kolmekymppisenä vuosi sitten valmistuneena asuntolainan täysin ilman säästöjä tai lisävakuuksia koska kysyin useammasta pankista ja minulla on hyvä vakityö. On kyllä väärin että nuorille ei korosteta että korkea koulutus yksin ole tie menestykseen vaan myös ala pitää valita järkevästi (oikis, lääkis, hammaslääkis, kauppis, hyvät DI-alat jne) eikä alkaa etnologian tutkijaksi.

Näinhän se on yksilön kannalta, mutta kyllähän yhteiskunnassa pitää olla eri alojen asiantuntijoita. Ennemmin pitäisi olla tarkempi siitä, että koulutetaan vain tarpeeseen, mitä tietysti on vaikea ennakoida. 

t. humanisti, joka luuli opiskelevansa työllistävää alaa

Ap ole ylpeä itsestäsi! Olet uskomattomalla sisulla pystynyt pitämään itsestsi huolta ja ponnistanut vaikeista oloista työkykyiseksi aikuiseksi. Muista ettei omaisuus takaa onnea, rauhaa eikä edes turvallisuuden tunnetta. Sinun ei tarvitse vastata muiden kommentteihin mitään eikä kertoa taloudellisesta tilanteestasi kenellekään. Toivon, että löydät rakkautta elämääsi ja ennen kaikkea toivon että opit arvostamaan ja rakastamaan itseäsi.

Minulla oli paska lapsuus, mutta aviomieheni on ylemmän keskiluokan kodista. Molemmilla akateeminen koulutus.

-aviomieheni ensimmäinen työpaikka oli samassa firmassa jossa isi oli johtajana, valmistumisen jälkeen ura jatkui sieltä. Minun ensimmäinen työpaikkani oli puhelinmyynti jossa kestin peräti kaksi päivää. Muuta työtä en saanut, enkä oikeastaan edes tiennyt että suuryritysten tapaisia työpaikkoja on olemassa ja että sellaiseenkin voisi päästä kesätöihin jonkun nakkikioskin sijasta. Tiedän nykyään että olen introvertti, mutta silti hävettää niin pirusti edelleen, ja työnhaku pelottaa jossain määrin edelleen.

-sairastuttuaan ahdistukseen aviomieheni osasi heti hakea apua ja sairaus tuli nopeasti hyvään hoitotasapainoon niin että normaali elämä oli mahdollista. Minä älysin hakea traumoihini apua vasta reilusti päälle kolmekymppisenä => nyt ollaan kuntoutustuella traumoja parantelemassa, työkyvyn palautuminen on täysi kysymysmerkki. Vaikka palautuisi, cv:ssä on iso aukko, olen päälle 40-v pirstaleisella työuralla. Auttaako jos olen kuitenkin testatusti ja todistetusti huippuälykäs? Miksi en älynnyt hakea apua ennen? En luottanut että kukaan tahtoisi auttaa minua. Häpesin hirvittävästi koska meillä oli kasvatuskeinona pelotella mielisairaalalla, sinne joutui jos uhmasi mt-ongelmaisia alkoholistivanhempia. En muista elämäni ensimmäisen 20 vuoden ajalta yhtään hyvää ihmistä, ja minulle kesti tosi kauan tajuta että heitä on olemassa aika paljonkin. Ei vain siellä missä minä synnyin ja kasvoin.

-aviomies pääsi jo vähän päälle parikymppisenä kiinni omistusasuntoon perheen takaaman lainan turvin. Kun minä täytin 18, sain selville että isä oli jotenkin onnistunut sössimään luottotiedot. Perheenjäsenen takaama laina oli ajatuksenakin lievästi sanottuna utopistinen.

-aviomies jaksaa paahtaa urallaan kohti uusia haasteita. Minä tunnen itseni jo nyt jotenkin hirvittävän uupuneeksi kun olen vaahtosammuttimen kokoisesta lähtien saanut taistella perustason normaalin elämän puolesta ja paeta lähtökohtiani.

Listaa voisi jatkaa jonkin matkaa. En ole puolisolleni kateellinen, mutta ymmärrän entistä paremmin miten kahdella henkisiltä ominaisuuksiltaan hyvin samanlaisella ihmisellä on todellakin on ollut elämään aivan erilaiset lähtökohdat.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi olla jotain omaisuutta enemmän kuin itse tarvitsee? Ethän sitä täältä mukaansa saa kuitenkaan, kun kuolet.

Nämä kommentit tulevat yleensä ihmisiltä, joilla on oma asunto, auto ja jääkaappi täynnä hyvää ruokaa.

olisin voinut kommentoida noin ja asun vuokralla koska olen niin valinnut - jo 15 vuotta sitten kun siirryin työelämään. Minulla ei ole autoa koska en sitä halua ja tarvitse. Jääkaapissa on kyllä ruokaa. Pointtina se että asunnon ja auton omistaminen eivät ole hyvän elämän mittareita

Olen myös välillä miettinyt tuota ikä+omaisuus -kysymystä. Olen perheeni musta lammas ainakin joiltain osin. Vanhemmat ja sisarukset ovat lähes aina olleet duunissa, ehkä pieniä työttömyysjaksoja on elämään mahtunut. Itsellä niitä jaksoja on sitten enemmän. Sisaruksillani (34 & 25) omistusasunnot jo löytyvät, minä tuskin koskaan tulen asuntoani omistamaan. Suvussa ei juuri akateemisia ole, mutta työtä on kuitenkin arvostettu aina. Esim. setäni aikoinaan sanoi "Ei sinne lukioon kannata mennä.." Itse kyllä arvostan koulutusta / sivistystä todella paljon, mut motivaatiota opiskeluun vain ei tunnu löytyvän. Tosin olen varmaan myös masentunut, joten sekin varmaan aiheuttaa tuota motivaatiovajetta.

En sitten tiedä mitä esim. vanhempani tai muut minusta miettivät. En ole rahasta jaksanut enää stressata sen jälkeen kun peliriippuvuus vei talousahdinkoon, siitä on nyt selvitty ja mulle riittää sen verran rahaa, että toimeen tulen. Aikamoista räpiköintiä ollut koko aikuisikä, eikä motivaatiota tunnu enää riittävän. Päivä kerrallaan ja katson mihin se riittää.

Mielenkiintoinen ketju AP:ltä ja hyviä kommentteja mm. 48.

Mä en ymmärrä tätä että varsinkin köyhistä oloista olevat kuvittelevat että akateeminen tutkinto olisi joku tie onneen. Luulisi että ankean lapsuuden omaava jos kuka ymmärtäisi miten tämä maailma pyörii.

Itselläni on kovin ankea lapsuus ja köyhä tausta, mutta minulle oli alusta asti selvää että pelkkä tutkinto ei riitä. Toisin kuin varakkaammille opiskelijakavereilleni, joille olin salaa pohjattoman katkera siitä että heidän ei tarvinnut tuskailla kesätöiden ja harjoitteluiden yms hankkimisen kanssa. Kun taas minun on alusta asti kerättävä se työkokemus jolla saa ovet aikanaan auki. Ei ollut festareita tai ulkomaanreissuja. Ei ollut varaa romahtaa kotiin masennuksen pauloihin, vaan aina oli pyrittävä eteenpäin.

Nykyään olen akateemisena töissä, reilu kolmekymppinen ja vuosiansiot noin 50k euroa. Omaisuutta ei pahemmin vielä ole, mutta joka kuukausi voi laittaa vähintään 1500€ säästöön osakkeisiin kun ei mukavaa asuntoa ole vielä osunut kohdalle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi olla jotain omaisuutta enemmän kuin itse tarvitsee? Ethän sitä täältä mukaansa saa kuitenkaan, kun kuolet.

Nämä kommentit tulevat yleensä ihmisiltä, joilla on oma asunto, auto ja jääkaappi täynnä hyvää ruokaa.

olisin voinut kommentoida noin ja asun vuokralla koska olen niin valinnut - jo 15 vuotta sitten kun siirryin työelämään. Minulla ei ole autoa koska en sitä halua ja tarvitse. Jääkaapissa on kyllä ruokaa. Pointtina se että asunnon ja auton omistaminen eivät ole hyvän elämän mittareita

Ei kai tässä se omistaminen ollut pointtina, vaan varallisuuden tuoma turva. Jollekin se on sitä, että rahaa tulee ja sen voi käyttää heti. Ohis vain

Jokaisen elaman tarkein paatos on valita mihin perheeseen syntyy. 

Ap, minusta tarinasi on hieno, olet selvinnyt vaikeuksista ja elamasi kuulostaa varsin mielekkaalta. 

Turhaa vertailla itseaan muihin, tarkeinta on olla sinut itsensa kanssa. Mita se muilla kuuluu asutko vuokralla vai omistusasunnossa? Moni ihminen kayttaa kaikki varansa esim. matkusteluun asuntolainanlyhennysten sijaan. Olet _sijoittanut_ itseesi kaymalla terapiassa.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä tätä että varsinkin köyhistä oloista olevat kuvittelevat että akateeminen tutkinto olisi joku tie onneen. Luulisi että ankean lapsuuden omaava jos kuka ymmärtäisi miten tämä maailma pyörii.

Itselläni on kovin ankea lapsuus ja köyhä tausta, mutta minulle oli alusta asti selvää että pelkkä tutkinto ei riitä. Toisin kuin varakkaammille opiskelijakavereilleni, joille olin salaa pohjattoman katkera siitä että heidän ei tarvinnut tuskailla kesätöiden ja harjoitteluiden yms hankkimisen kanssa. Kun taas minun on alusta asti kerättävä se työkokemus jolla saa ovet aikanaan auki. Ei ollut festareita tai ulkomaanreissuja. Ei ollut varaa romahtaa kotiin masennuksen pauloihin, vaan aina oli pyrittävä eteenpäin.

Nykyään olen akateemisena töissä, reilu kolmekymppinen ja vuosiansiot noin 50k euroa. Omaisuutta ei pahemmin vielä ole, mutta joka kuukausi voi laittaa vähintään 1500€ säästöön osakkeisiin kun ei mukavaa asuntoa ole vielä osunut kohdalle.

Ennenhän koulutus toi turvan, etenkin korkeakoulutus. Akateeminen työttömyys on käsittääkseni aika tuore ilmiö. Sinänsä siis ymmärrettävää, että ihmiset pyrkivät parantamaan asemaansa keinoilla, joilla se ainakin joskus on ollut mahdollista. Kinkkistä sinänsä: toisaalta koulutustason kasvu on vaikeuttanut kouluttamattomien asemaa, ja nostanut eri alojen rimaa korkeammalle, mutta toisaalta taas tehnyt vaikeammaksi korkeakoulujen työllistymisen siksi, koska kaikille ei ole tarjolla sopivia töitä. Eivät nämä asiat ole yksilön, eikä kyllä yhteiskunnankaan kannalta mitään helppoja Valitse oikein -pähkinöitä.

Lisäksi haluaisin huomauttaa, että sairaudet erittäin harvoin kyselevät, kenellä on aikaa ja varaa sairastaa.

Onpa ollut vilkasta keskustelua! 

On hienoa, että muutkin samaa kokeneet ovat saaneet täältä vertaistukea. Kiitos kaunis myös minulle osoitetuista viesteistä. :)

Hassua, miten moni oli missannut olennaisia asioita. Olen työllistävällä alalla,  jossa palkka on ihan mukiinmenevä. Minulla ei ole silti rahallisesti huoletonta eikä ole koskaan ollutkaan. Olen menettänyt aineellisesti erittäin paljon siksi, että ensin piti ottaa opintolainaa perustarpeisiin ja terapiaan, joka sinänsä oli todella tärkeä kokemus ja investointi itseeni. Sitten sairastuinfyysisesti, en tule koskaan paranemaan vaikka sairauden kanssa voi elää. Kuten 54 sanoi, asiaa ei ollut kalenteroitu eikä kukaan kysynyt minulta, sopiiko, kun kehoni petti minut terveistä elämäntavoista huolimatta, ja sinne menivät ne masennuksesta toivuttuani töistä saadut rahat, jotka olisin voinut vaikka sijoittaa osakkeisiin (joku kirjoitti sijoituksistaan, minun rahani tosiaan menivät sairasteluihin - mutta hienoa, että sinulla menee hyvin, tai mikä olikaan pointtisi. :)

Viesti 48 kuvasi loistavasti myös omaa taustaani. Käytin vuosia sellaisten asioiden saamiseen, jotka suurelle osalle ovat itsestäänselviä. Se väsyttää, uuvuttaa tavalla jota on varmaan mahdoton tajuta kokematta. 

En avannut tässä traumaattisen taustan vaikutuksia tunne-elämään vaan otin tarkoituksella aineelliseen puoleen keskittyvän näkökulman. Se ei tarkoita, että henkinen hyvinvointi ei olisi minulle ykkönen. Mielestäni vain tarvitaan toista näkökulmaa, kun harva se päivä saa lukea täältä tai muualta netistä köyhistä, jotka eivät vain itse tee jotain. Minä olen tehnyt vaikka mitä ja olen positiivinen, mutta sairas ihminen köyhistä ja puutteellisista oloista ei välttämättä pääse tämän pidemmälle. Ei sillä kannata pilta elämäänsä. Elämä voi silti olla aivan hyvää, mutta en halunnut vain hiljaa kuunnella onnekkaampien besserwisseröintiä asioista, joita he selvästi eivät ymmärrä. :)

up

Minulla on myös vaikea tausta. Äiti oli kolmen lapsen työtön yksinhuoltaja, isä alkoholisti. Minä ja sisarukseni päädyimme lopulta sijoitukseen. Kenelläkään lähisuvussani (vanhemmat, isovanhemmat, tädit, sedät, enot ja serkut) ei ole ylempää korkeakoulututkintoa. Olemme syrjäytymiseen taipuvaista työväenluokkaa. Minä aloin kuitenkin jo nuorena ponnistella elämässä eteenpäin. Valmistuin maisteriksi arvostetulta mutta melko huonosti työllistävältä alalta, sain silti heti valmistuttuani koulutustani vastaavan vakituisen työn. Nykyään ajattelen kuuluvani keskiluokkaan, mutta huomaan kyllä eron ystäviini. Opiskeluaikana muiden vanhemmat tukivat lapsiaan taloudellisesti, minä en voinut edes haaveilla, että joku maksaisi joskus puhelin- tai sähkölaskuni, saati hankkisi minulle mukavan opiskelijaboksin kaupungin keskustasta. Asuntolainan takaajiksi ei vanhemmistani tietenkään ole, eikä mitään perintöä ole odotettavissa. Olen kuitenkin saanut asuntolainan elämällä säntillisesti ja säästämällä. En pidä itseäni köyhänä, osittain ehkä siksi, ettei minulla aivan muutamaa viime vuotta lukuun ottamatta ole mitään kokemusta elämäntyylistä, jossa senttejä ei tarvitsisi laskea. Olen siis tyytyväinen aika vähään.

Vierailija kirjoitti:

Mä en ymmärrä tätä että varsinkin köyhistä oloista olevat kuvittelevat että akateeminen tutkinto olisi joku tie onneen. Luulisi että ankean lapsuuden omaava jos kuka ymmärtäisi miten tämä maailma pyörii.

Itselläni on kovin ankea lapsuus ja köyhä tausta, mutta minulle oli alusta asti selvää että pelkkä tutkinto ei riitä. Toisin kuin varakkaammille opiskelijakavereilleni, joille olin salaa pohjattoman katkera siitä että heidän ei tarvinnut tuskailla kesätöiden ja harjoitteluiden yms hankkimisen kanssa. Kun taas minun on alusta asti kerättävä se työkokemus jolla saa ovet aikanaan auki. Ei ollut festareita tai ulkomaanreissuja. Ei ollut varaa romahtaa kotiin masennuksen pauloihin, vaan aina oli pyrittävä eteenpäin.

Nykyään olen akateemisena töissä, reilu kolmekymppinen ja vuosiansiot noin 50k euroa. Omaisuutta ei pahemmin vielä ole, mutta joka kuukausi voi laittaa vähintään 1500€ säästöön osakkeisiin kun ei mukavaa asuntoa ole vielä osunut kohdalle.

Suomessa kannustetaan kouluttautumaan ja sanotaan kuinka opiskelu kannattaa. Suomea kehutaan tasa-arvoiseksi maaksi jossa kuka tahansa voi kouluttautua ja työllistyä joten ei sitä heti älyä että ei täältä pohjalta ole ulospääsyä.

Minä olen keskiluokkaisesta akateemisesta perheestä, ja periaatteessa elämä on mennyt suunnitelman mukaan: opiskelut, sitten koulutusta vastaaviin töihin. Opiskeluaikana vanhemmat tukivat omistusasunnon (18 neliön yksiö) ostoa. Eli hyvät lähtökohdat.

Silti 40-vuotiaana en voi sanoa olevani mitenkään varakas, vaikka puutetta ei ole. Asumme nelihenkinen perhe liian ahtaasti, vanhassa ja suht vaatimattomassa rivarissa. Samaan aikaan opiskelukavereilla on isot omakotitalot arvoalueilla. En tiedä miten heillä on siihen varaa. Meillä kaikilla palkka 4000-5000 välillä, mutta totuushan on, ettei palkkatuloilla ostella yli puolen millin koteja.

Minun selitykseni on peeaa mies, jolla ei säästöjä ja hänen palkkansa on 3 500 luokkaa. Kun toinen ei saa yhtään lisää lainaa, niin yksin tuskin saisin tarvittavaa 200 000 e lainaa - enkä rohkenisi ottakaan.

En halua kuulostaa kusipäältä, mutta tämä on yksi syy sille, että koulutetun naisen kannattaa ottaa koulutettu mies. Ajattelin, että 7 v opinnoilla ja kovalla työnteolla saisin edes jonkinlaisen mukavan elämän, mutta yksin naisen palkalla siihen ei ole mahdollisuuksia. Ei elämä nyt köyhääkään tietysti ole, mutta elintaso on kaukana siitä, mitä muilla ammatissani toimivilla on.

Kaikkea hyvää teille kaikille!

Innostuimpa tästä ketjusta niin paljon, että kerron hieman omaakin tarinaani. Siinä on yhtymäkohtia AP:n tarinaan.

Olen duunariperheestä, jossa isä ei avannut suutaan jos ei ollut humalassa ja äiti villiintyi aina uudesta asiasta vuoden välein tehden kaikkien elämästä sietämätöntä. Ruokaa oli pöydässä ja vaatteitakin sai kaupasta kun myi koulukavereille kiljua. Muutin kotoa 18-vuotiaana toiselle paikkakunnalle ja amis jäi kesken. Elätin itseni kolmikymppiseksi asti varasto- ja raksahommilla, välillä oli duunia välillä ei. En kauheasti välittänyt materiasta ja kaikki mikä tuli niin meni. Alkoholi ja muut päihteet olivat vahvasti läsnä.

Näin meni reilu kymmenen vuotta. 2006 kaikki muuttui, rikoin selkäni ja tällä kertaa pahasti. Makasin 5kk leikkausjonossa juoden olutta ja syöden kipulääkkeitä kuin karkkia. Samana vuonna tyttöystäväni (myöhemmin avovaimo) tuli raskaaksi täysin puskista (liekö unohtanut muutaman pillerin). No kävin leikkauksessa ja yritin palata töihin. Eihän siitä mitään tullut trukin hyppyytys otti selkään niin paljon ettei onnistunut. Työnantajalla ei ollut muuta tarjota joten kortistoon. Mihinkään liittoon en tietenkään kuulunut en ollut sellaisia asioita edes ajatellut. Siinä sitten ihmettelin, että miten kroppansa rikkonut kouluttamaton ihminen työllistyisi - ei mitenkään. Avokilla oli kuitenkin työnsä, joten jäin muksun kanssa kotiin ja aloitin iltalukion. Olisin halunnut oppisopimukselle, muttei onnistunut ja ainoa koulutusmuoto jota kyseisellä paikkakunnalla ilta-aikaan järjestettiin oli tuo.

Pieneen päähäni ei ollut koskaan kulkeutunut ajatuskaan, että voisin tienata rahaa jollain muulla kuin käsilläni ennen tuota koulua. Sain sen läpi kahdessa ja puolessa vuodessa C:n papereilla ja lyhyen matikan L:llä. Kyseisen opinahjon opettajat saivat minut näkemään aivan uusia mahdollisuuksia ja antoivat aivan uuden kuvan kyvyistäni. Tästä rohkaistuneena hain AMK:hon ja sain paikan. Muutin ensin yksin Vantaalle ja puolen vuoden jälkeen avovaimo löysi Helsingistä töitä ja perhe muutti perässä.

Köyhäähän nekin seuraavat viisi vuotta olivat, avokki matalapalkka alalla ja itse opiskelin. Muksu pyöri jaloissa. Sain kuitenkin jo heti ensimmäisenä opiskelukesänä kesätyöpaikan jonne tein sitten osa-aikaista ja lopputyöni ja valmistumisen jälkeen sain vakiduunin. Valmistuin siis keväällä 2014. Nyt olemme molemmat töissä ja alkaa näyttää ihan mukavalta. Viime kesänä kävimme kaikki ensimmäistä kertaa ulkomailla jollei Tallinnaa tai Tukholmaa lasketa.

Aina välillä pyörii mielessä se miten kaikki olisi voinut mennä jos lähtökohdat olisivat olleet erilaiset. Olisi oppinut puhumaan onglemistaan, olisi hoitanut yläluokilla koulun kunnolla, mennyt heti armeijan jälkeen AMK:hon... Olisinko vähemmän introvertti, vähemmän maanis-depressiivinen, vähemmän alkoholisoitut.... Ja kyllä sen oman taustan aina työpaikan kahvipöydässä tiedostaa, ei ole kauheasti kerrottavaa golg-matkoista, asuntokaupoista tai sijoituksista. Samoin kaikki ne lapsuuden ystävät joista tuli kunnollisia omistavat asuntonsa ja muuta, no tiedätte kyllä, hankala olla vertaamatta itseään muihin.

Mutta pointti on se, että pitäisi pyrkiä olemaan positiivinen ja hoitamaan ne asiat joihin voi vaikuttaa mahdollisimman hyvin. Menneeseen huonoon/virheisiin ei enää voi vaikuttaa joten se pitäisi käsitellä ja hyväksyä(kuulemma) tai pyrkiä unohtamaan(minä). Itsellä asiat ovat ainakin ihan kohtuullisesti ja mikäli se minusta on kiinni tulevat paranemaan.