Ponnistin huonoista oloista akateemiseksi ja vaativiin töihin, olen silti köyhä - MUITA?

Niin. Myös miehen duunarivanhemmat luuli että se pelkkä diplomi-insinööriksi opiskeleminen tekee miehestä rikkaan. Oikeasti esim vaativat kaksi vuotta aiemmin valmistunutta ostamaan heille talon, kun hänestä oli tullut "herra".

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No se elämänhallinta on paljolti juuri perittyä. Vanhemmiltaan, jos ei saa minkäänlaista järkevää mallia ja tukea sopiviin valintoihin niin käy helposti vielä huonommin kuin ap:lle. Jokainen on mielestäni kuitenkin oman onnensa herra, mutta ilman esimerkkiä nuoren on vaikea tehdä oikeita valintoja.

Osa lapsista on tosi pieninä "pikkuaikuisia", jotka hoitavat kaiken kouluunmenosta alkaen itse. Mutta seuraukset voivat olla todella vaikeita, kuten ap:n esimerkki osoittaa, ei pärjäävyys takaa sitä että kaikki menee hyvin. 

T. lastensuojelun sostt.

Joo, mutta tämähän on ihan eriasia kuin ylläoleva kommentti. Lapsi oppii laittamaan herätyskellon päälle, huolehtimaan aamutoimista, etsimään kaapista ruokaa (jos sitä siellä on) jne. Itsekkin olen töissä tavannut näitä "lapsi on jo koulun alkaessa kokenut kulkija" tapauksia. Se aikuisena tarvittava elämänhallinta jää kuitenkin vaillinaiseksi.

Asioilla on puolensa ja puolensa. Jokainen teistä puhuu samasta asiasta, mutta sen eri puolista ja hieman eri sanoin.

Näennäisesti pärjäävästä lapsesta ei välttämättä kasva pärjäävää aikuista, koska pärjääminen lapsenakin on ollut näennäistä. Aikuisten tuki on puuttunut, ja elämänhallinta on jäänyt sen vuoksi vaillinaiseksi.  Ohis. 

Vierailija kirjoitti:

No en sinällään ymmärrä "valitusta", koska minä tulen akateemisesta kodista, olen akateeminen, mutta ei minulla silti ole vielä ollut varaa ostaa omaa asuntoa. Olen 30v. Ei kaikilla ole heti varaa sitä ostaa kuitenkaan, joten ehkä pientä liioittelua. On monia dyitä, miksi ei ole ollut varaa, itselläni omat ja miehen opinnot sekä lapset. Yhtälailla kavereillani on ollut jo 7 vuotta omistusasunnot.

Sinulla ei ole varaa vielä. Ap:n tilanne kuulosti myös siltä osin aika erilaiselta.

Nykyaikana pitäisi meidän verkostoitua, joilla lähtökohdissa on jotain tuollaista ja tavoitetaso kuitenkin korkealla. Eihän sitä kukaan muuten ymmärrä. Itseltäni on kaksi lamaa syönyt mahdollisuuksista valtaosan, ja pidän täysin omana ansionani, että olen onnistunut mukauttamaan elämääni niin, että olen saanut ylipäätään mitään valmista aikaan. Mietin tuossa kerran, miten kalliiksi vanhempieni alun perin kohtuullisen kevyet mt-ongelmat ovat tulleet meille kaikille. Siis rahallisesti. Tosi monta sataa tuhatta siinä on kadonnut tai jäänyt saamatta. Turha henkinen suojuoksu siihen päälle sitten.

Meidän keräämästä ymmärryksestä voisi olla paljon hyötyä ja apua nuoremmille maailmassa, jossa tämä osa jaetaan aina useammalle.

Minulla on vähän sama juttu. Kasvoin väkivaltaisessa perheessä. Vanhempieni ero oli helpotus. Menin lukioon ja yliopistoon ensimmäisenä lähisuvustani, siitä olin ylpeä, mutta henkiset vammat olivat jo syntyneet. Sain tutkinnon työllä ja vaivalla valmiiksi. Älyä ja kapasiteettia olisi riittänyt enempäänkin, mutta ahdistus oli jo aikamoinen ja menin siitä, mistä aita oli matalin. Valitsin alan, joka ei missään nimessä sopinut minulle. 

Puolisonvalinnassakaan en onnistunut erityisemmin hyvin. Valitsin puolisoksi samanlaisen päällepäsmärin kuin väkivaltainen vanhampani. En saanut tukea häneltäkään. Hän ei ottanut kuuleviin korviinsakaan, kun valitin, että olen valinnut väärän alan itselleni.

Sinnittelin vuosia välillä töissä, välillä työttömänä, tein pari lasta, jotka ovat jo muuttaneet omilleen. Romahdin ihan perusteellisesti. Hakeuduin vihdoin hoitoon. Kärsin vaikeasta masennuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä. Erosin, lopetin työnteon. Ahdistus helpotti, kun elämänalani kapeni. Nyt mietin, mitä teen elämälleni. Eläkeikäänkin on vielä aikaa, ja jotenkin pitäisi sinnitellä eteenpäin. Se, mitä haluaisin tehdä - olen halunnut tehdä lapsesta asti - ei kuitenkaan elätä. Jotakin pitäisi keksiä, millä elättäisin itseni, jotta minulla olisi varaa harrastaa sitä, mikä minulle on rakkainta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No se elämänhallinta on paljolti juuri perittyä. Vanhemmiltaan, jos ei saa minkäänlaista järkevää mallia ja tukea sopiviin valintoihin niin käy helposti vielä huonommin kuin ap:lle. Jokainen on mielestäni kuitenkin oman onnensa herra, mutta ilman esimerkkiä nuoren on vaikea tehdä oikeita valintoja.

Osa lapsista on tosi pieninä "pikkuaikuisia", jotka hoitavat kaiken kouluunmenosta alkaen itse. Mutta seuraukset voivat olla todella vaikeita, kuten ap:n esimerkki osoittaa, ei pärjäävyys takaa sitä että kaikki menee hyvin. 

T. lastensuojelun sostt.

Joo, mutta tämähän on ihan eriasia kuin ylläoleva kommentti. Lapsi oppii laittamaan herätyskellon päälle, huolehtimaan aamutoimista, etsimään kaapista ruokaa (jos sitä siellä on) jne. Itsekkin olen töissä tavannut näitä "lapsi on jo koulun alkaessa kokenut kulkija" tapauksia. Se aikuisena tarvittava elämänhallinta jää kuitenkin vaillinaiseksi.

Asioilla on puolensa ja puolensa. Jokainen teistä puhuu samasta asiasta, mutta sen eri puolista ja hieman eri sanoin.

Näennäisesti pärjäävästä lapsesta ei välttämättä kasva pärjäävää aikuista, koska pärjääminen lapsenakin on ollut näennäistä. Aikuisten tuki on puuttunut, ja elämänhallinta on jäänyt sen vuoksi vaillinaiseksi.  Ohis. 

Heh, pakko kommentoida, kun itse lapsena olin tuollainen pärjäävä lapsi. Eihän siinä ole vaihtoehtoja! Minusta aina sanottiin, että menen läpi vaikka harmaan kiven jos tahdon. Nyt aikuisena tuntuu etten haluaisi tai jaksaisi aina vaan pärjätä. Jotenkin tuntuu kaikki niin vaikealta, kun kaikki pitänyt itsekseen opetella kantapään kautta. Mutta pärjätään nyt sitten vaikka hampaat irvessä. Ja todella tuntuu, ettei kaikki langat pysy käsissä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olisi kiva uskoa siihen, että pystyvä yksilö vaurastuu jne. vaikka tausta olisi kuinka hirveä. Olen itse hyvä esimerkki siitä, että täysin ilman tukeakin voi pärjätä, mutta se ei tarkoita, että elämästä tulisi samanlainen kuin niillä, jotka ovat aivan eri lähtökohdista. Olen (noin) keskipalkkainen yksineläjä. Miksi ja miten en omista mitään?

Lapsuudenkodissa oli sekä fyysistä väkivaltaa että kaltoinkohtelua. Samaan aikaan olin koulukiusattu. Olin henkisesti aivan loppu jo reilusti alaikäisenä ja itsetuntoni oli täysin murskana.

Vanhemmat jättivät minut omilleen jo alaikäisenä, asustelin täysi-ikäisten kavereiden nurkissa ja tein keikkatöitä siivoojana heti kun sellaisia sain. Yhteiskunta ei avustanut, yritin kyllä hakea apua. Jouduin ostamaan kaiken irtaimiston ja maksamaan takuuvuokran lainarahalla, kun en saanut kaupungin asuntoa. Koska itsetuntoni oli olematon, hain ammattikouluun, vaikka jälkeenpäin ajatellen kaikki viittasi siihen, että olen enemmän akateemiseen maailmaan sopiva. Tein duunaritöitä useita vuosia ennen kuin uskalsin edes hakea yliopistoon. Siksi, että uskoin olevani huono ja tyhmä.

Selvisin päälle parikymppiseksi hyvin osin siksi, että olin blokannut kaikki tunteeni. Romahdin täydellisesti 23-vuotiaana ja aloin kärsiä tiheään toistuvista itkukohtauksista, peloista ja ahdistuksesta. Masennuin siten, että jo aloittamani yliopisto-opinnot viivästyivät vuosilla. Rahoitin säästöilläni ja opintolainalla vuosien kela-korvatun terapian itse, toimeentulotukea en saanut koska opiskelin pikkuhiljaa sairaanakin. Tein myös koko ajan kesätöitä.

Siihen aikaan kun muut ikäiseni ostivat asuntoja, olin vielä opiskelija. Valmistuin kyllä huippuarvosanoin. Nyttemmin en enää saa asuntolainaa, koska ei ole säästöjä. Uudelleen aloittamani säästöt kun hupenivat fyysisen sairauden vuoksi - olin pitkään vailla palkkatuloa. Vanhemmiltani en tule perimään mitään, he eivät ole mitään omistaneetkaan. Henkinen turvattomuus on ollut pahemi asia kuin aineellinen, tulen toimeen vähällä. Olen taas palkkatöissä vaativissa tehtävissä, taustaani ei takuulla arvaa jos ei tiedä.

Tuntuu pahalta kuunnella tuttujenkin suusta sellaista, että kyllä tässä iässä (42) pitää jo olla omaisuutta ja jos ei ole, se kertoo elämänhallinnan puutteista (vrt. perintönä köyhyys -keskustelu täällä).

Olisi kiva kuulla kohtalotovereiden kokemuksia. Ja niille, jotka eivät tajua, että kaltaisiani ihmisiä on, toivottavasti tämä ensi kerralla saa teidät miettimään kahdesti.

Itse sain noin vuosi sitten alle kolmekymppisenä vuosi sitten valmistuneena asuntolainan täysin ilman säästöjä tai lisävakuuksia koska kysyin useammasta pankista ja minulla on hyvä vakityö. On kyllä väärin että nuorille ei korosteta että korkea koulutus yksin ole tie menestykseen vaan myös ala pitää valita järkevästi (oikis, lääkis, hammaslääkis, kauppis, hyvät DI-alat jne) eikä alkaa etnologian tutkijaksi.

Muuten olet oikeassa, mutta tuo laina ei nykyään lakimuutoksen takia onnistu. Omarahoitusosuutta ei enää voi ostaa pankilta lisäpalveluna lainasumman päälle vaan se raha pitää lyödä tiskiin käteisenä, säästötililtä tai osakkeista.

Ap:lle voisin sanoa, että olisi ehkä kannattanut yrittää valmistua vähän nopeammin hieman heikoimmilla arvosanoilla. Niillä arvosanoilla on käytännössä merkitystä vain akateemisella uralla, ja on aivan älytöntä käyttää vuosia jonkin humanistisen tutkinnon suorittamiseen huippuarvosanoin jos ei meinaa akateemiselle uralle, mikä ei sekään takaa Suomessa automaattisesti huippuansioita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No se elämänhallinta on paljolti juuri perittyä. Vanhemmiltaan, jos ei saa minkäänlaista järkevää mallia ja tukea sopiviin valintoihin niin käy helposti vielä huonommin kuin ap:lle. Jokainen on mielestäni kuitenkin oman onnensa herra, mutta ilman esimerkkiä nuoren on vaikea tehdä oikeita valintoja.

Osa lapsista on tosi pieninä "pikkuaikuisia", jotka hoitavat kaiken kouluunmenosta alkaen itse. Mutta seuraukset voivat olla todella vaikeita, kuten ap:n esimerkki osoittaa, ei pärjäävyys takaa sitä että kaikki menee hyvin. 

T. lastensuojelun sostt.

Joo, mutta tämähän on ihan eriasia kuin ylläoleva kommentti. Lapsi oppii laittamaan herätyskellon päälle, huolehtimaan aamutoimista, etsimään kaapista ruokaa (jos sitä siellä on) jne. Itsekkin olen töissä tavannut näitä "lapsi on jo koulun alkaessa kokenut kulkija" tapauksia. Se aikuisena tarvittava elämänhallinta jää kuitenkin vaillinaiseksi.

Kuinka niin vaillinaiseksi? Ei se jää sen vaillinaisemmaksi kuin kenellä tahansa muullakaan, jos ympäristö ja ihmissuhteet ovat turvallisia myöhemmin. Terv. Niin ikään kovia kokenut, jolla elämä on hallinnassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No se elämänhallinta on paljolti juuri perittyä. Vanhemmiltaan, jos ei saa minkäänlaista järkevää mallia ja tukea sopiviin valintoihin niin käy helposti vielä huonommin kuin ap:lle. Jokainen on mielestäni kuitenkin oman onnensa herra, mutta ilman esimerkkiä nuoren on vaikea tehdä oikeita valintoja.

Osa lapsista on tosi pieninä "pikkuaikuisia", jotka hoitavat kaiken kouluunmenosta alkaen itse. Mutta seuraukset voivat olla todella vaikeita, kuten ap:n esimerkki osoittaa, ei pärjäävyys takaa sitä että kaikki menee hyvin. 

T. lastensuojelun sostt.

Joo, mutta tämähän on ihan eriasia kuin ylläoleva kommentti. Lapsi oppii laittamaan herätyskellon päälle, huolehtimaan aamutoimista, etsimään kaapista ruokaa (jos sitä siellä on) jne. Itsekkin olen töissä tavannut näitä "lapsi on jo koulun alkaessa kokenut kulkija" tapauksia. Se aikuisena tarvittava elämänhallinta jää kuitenkin vaillinaiseksi.

Kuinka niin vaillinaiseksi? Ei se jää sen vaillinaisemmaksi kuin kenellä tahansa muullakaan, jos ympäristö ja ihmissuhteet ovat turvallisia myöhemmin. Terv. Niin ikään kovia kokenut, jolla elämä on hallinnassa.

Hienoa, että elämäsi on hallinnassa. Kaikille ei kuitenkaan käy yhtä hyvin, valitettavasti. Miten elämä otetaan hallintaan risaisen ja vaikean lapsuuden jälkeen? 

Itse en usko, että ongelma on aineellinen köyhyys lapsena, vaan se henkinen köyhyys. Väkivaltaa, vähättelyä, syrjimistä ja heitteillejättöä. Aika karu ensiaskel elämänalulle.

Itselläni vähän samaa taustaa, tosin vanhempani yrittivät, todella huonolla menestyksellä. Omien vanhempieni lapsuuden ongelmat ja alkoholismi vesitti sen kaiken kauniin ajatuksen, kun oli tarkoitus olla lapselle vanhempi. Näin aikuisena olen keskustellut vanhempieni kanssa ja he uskaltavat myöntää, että eivät olleet kykeneväisiä täysipainoisiksi vanhemmiksi.

Itse olen nyt vajaa 30-vuotias, ammattikoulun käynyt ja duunarinhommia tekevä. En tule ikinä saamaan omaa asuntoa ja kun saa vähän jotain säästöön, niin ne katoavatkin johonkin äkilliseen isoon menoerään. Käytännössä tössä eletään kädestä suuhun koko ajan.

Olen silti onnellinen ja olen saanut vanhemmiltani perinnöksi edes sen, että virheistä voi oppia ja anteeksi antamalla säästyy monelta pahalta.

Koen siis, että minun perintöni on parempi, kuin mitä vanhempieni, vaikka omaisuutta ei kerrykkään. Odotan nyt itse omaa lasta ja uskon, että hän tulee saamaan ne henkiset eväät ja voimavarat siihen, että kykenee menestymään paremmin elämässään.

En voi taata, että hän saa kerättyä paljon maallista mammonaa. Mutta ainakin pyrin siihen, että kannustan lastani tekemään sellaisia valintoja elämässään, että hän voi olla onnellinen. Ei ole häpeä olla köyhä, jos on onnellinen.

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi olla jotain omaisuutta enemmän kuin itse tarvitsee? Ethän sitä täältä mukaansa saa kuitenkaan, kun kuolet.

Nämä kommentit tulevat yleensä ihmisiltä, joilla on oma asunto, auto ja jääkaappi täynnä hyvää ruokaa.

Täällä ollaan työttömänä ja vailla maallista mammonaa, eikä mitään vaativien työpaikkojen ja asemien katkeamatonta ketjua löydy. Olen suorittanut kouluasteen ammattitutkinnon, opistotutkinnon, korkeakoulututkinnon ja pätevöitynyt opettajaksi alalle, jolla ei valitettavasti opettajiin resurssoida. Työura on pirstaleinen ja välillä olen ollut työttömänä. Nyt olen ylikoulutettu muihin kuin yliopistotason koulutusta edellyttäviin tehtäviin ja ikäkin alkaa olla este. Kotoa ei tullut kannustusta eikä taloudellista tukea, mutten jälkimmäistä ikinä odottanutkaan saavani. Opiskelu oli ehkä suuri virhe, mutta olen nauttinut uuden tiedon omaksumisesta.

Tunsin itseni ulkopuoliseksi, kun entisellä työpaikalla hyväosaisilta vaikuttavat henkilöt pohtivat kahvitauolla, kuinka myydä suuri omistusasunto parhaaseen hintaan tai lähteäkö Espanjaan golfaamaan tms. Sijaisena sain päivittäin yötä myöten valmistella opetusta (ilmaiseksi tietenkin), jotta selvisin työstä. Mitään hyödynnettäviä oppimateriaaleja tai edes oppiaineen kirjoja ei ollut saatavilla. Opettajat lainasivat niitä kirjastosta, opiskelijoiden ei oletettu omia hankkivan. Työn ilo ja työkokemus oli suurin palkkio.

Näin itse valitusti köyhänä (=omaisuudettomana) se tuntuu jotenkin hassulta, että osalle tällainen osa on kurjakin. Itselläni on hyvät lähtökohdat, hyvä teknisen alan koulutus, hyvät tulot, mutta esim. omistusasunto, sijoitukset tai muu kiinteämpi omaisuus ei kiinnosta pätkääkään. Kaikki pannaan haisemaan mitä tienataan ja minusta tämä on mukavaa elämää. Vailla huolta huomisesta kuin taivaan linnut. 

Joskus huvittaa ajatella, että jotkut säälivät minunlaisiani, joilla ei ole omistusasuntoa tai säästöjä, kun minusta taas elämäni tuntuu äärimmäisen mukavalta, hedonistisen nautinnolliselta.

t. 42 v it-ammattilainen vailla omaisuutta, omasta tahdostaan

Tätä ketju oli mukava lukea. Hyvin terapeuttinen vaikka olenkin vielä parikymppinen. Vaikeaa taustaa itsellänikin takana ja tuppaan turhaan itsesyyttelyyn. Minäkin koen että minun olisi pitänyt olla vahvempi jne. Suomalainen kulttuuri yksin pärjäämisestä ja selkeä omasta huonosta asemasta syyttely täällä ja muualla mediassa jotenkin osuu juuri siihen herkimpään kohtaan; minun olisi pitänyt pystyä parempaan. Ja sen jälkeen tulee se voimakas häpeän tunne. Että on jotenkin heikompi tai viallinen. Tuntuu että elän jossain illuusiossa ja kyseisen kuplan aina puhkaisee hetkeksi tämän tyyppiset keskustelut. Jonkun ulkopuolisen täytyy sanoittaa minun tunteeni. Kiitos.

Vierailija kirjoitti:

Näin itse valitusti köyhänä (=omaisuudettomana) se tuntuu jotenkin hassulta, että osalle tällainen osa on kurjakin. Itselläni on hyvät lähtökohdat, hyvä teknisen alan koulutus, hyvät tulot, mutta esim. omistusasunto, sijoitukset tai muu kiinteämpi omaisuus ei kiinnosta pätkääkään. Kaikki pannaan haisemaan mitä tienataan ja minusta tämä on mukavaa elämää. Vailla huolta huomisesta kuin taivaan linnut. 

Joskus huvittaa ajatella, että jotkut säälivät minunlaisiani, joilla ei ole omistusasuntoa tai säästöjä, kun minusta taas elämäni tuntuu äärimmäisen mukavalta, hedonistisen nautinnolliselta.

t. 42 v it-ammattilainen vailla omaisuutta, omasta tahdostaan

Ap tässä hei. On eri asia olla hyvätuloinen ja kyetä tuhlaamaan kuin olla vailla mitään turvaa ihan lapsesta asti. Olen jo kokenut kahdesti, miten turvarahasto hupenee kun sairastunut. Ei tee kovin huomettomaksi, kun palkkakaan ei ole niin hyvä että sillä leveästi eläisi, vaikka onkin ihan ok.

Olen tosiaan valmistunut nopeasti sitten kun paranin. Masentuneena ja traumaoireista kärsivänä se ei ollut mahdollista. Että joo, pointti oli juuri se, että jos ihminen on kokemustensa takia niin rikki, että tarvitsee ammattiapua kyetäkseen tavalliseen elämään, opiskelu viivästyy ja sitä kautta myös tienaaminen. Alani kyllä työllistää.

Nuo naivit elämänohjeet todistavat ainakin sen, että normaalin elämän elänyt ei pysty välttämättä lainkaan ymmärtämään sitä, mitä kirjoitin aloitusviestissä, vaikka asian kirjoittaisi todella selkeästi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miksi pitäisi olla jotain omaisuutta enemmän kuin itse tarvitsee? Ethän sitä täältä mukaansa saa kuitenkaan, kun kuolet.

Nämä kommentit tulevat yleensä ihmisiltä, joilla on oma asunto, auto ja jääkaappi täynnä hyvää ruokaa.

Olen rahoittanut mm. terapian opintolainalla, kun opintotuki ja työsä saatu pieni palkka ei riittänyt siihen. Tosiaan, lähtlkohta on aivan muu kuin omaisuuden haaliminen. Perysturvaakaan ei ollut.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Tätä ketju oli mukava lukea. Hyvin terapeuttinen vaikka olenkin vielä parikymppinen. Vaikeaa taustaa itsellänikin takana ja tuppaan turhaan itsesyyttelyyn. Minäkin koen että minun olisi pitänyt olla vahvempi jne. Suomalainen kulttuuri yksin pärjäämisestä ja selkeä omasta huonosta asemasta syyttely täällä ja muualla mediassa jotenkin osuu juuri siihen herkimpään kohtaan; minun olisi pitänyt pystyä parempaan. Ja sen jälkeen tulee se voimakas häpeän tunne. Että on jotenkin heikompi tai viallinen. Tuntuu että elän jossain illuusiossa ja kyseisen kuplan aina puhkaisee hetkeksi tämän tyyppiset keskustelut. Jonkun ulkopuolisen täytyy sanoittaa minun tunteeni. Kiitos.

Mahtavaa, että tästä on sinulle(kin) hyötyä. :) :)

Nelikymppinen työtön tutkija ilmoittautuu. Vanhemmat kyllä akateemisia, mutta joutuivat tekemään työuransa pienellä paikkakunnalla, jossa perheemme leimattiin ulkopuolisiksi. Jouduin heti alaluokilta lähtien kiusatuksi ja eristetyksi. Viihdyin lapsuuteni yksin kotona, mutta luonteva sosiaalisuus ja ystävyyssuhteiden solmiminen jäivät kehittymättä. Jouduin 9-vuotiaasta lähtien hoitamaan nuoremmat sisarukseni (ruokkimisesta lähtien), koska vanhemmat olivat päivät ja illat töissä. Tämä oli omiaan pahentamaan persoonani ylivarovaisia ja neuroottisia piirteitä. Valitsin opiskelualani taipumusteni ja kiinnostusteni perusteella, mikä oli virhe. Sain kyllä uraa alkuun sillä, että näyttöni olivat niin vakuuttavia. Kävi kuitenkin ilmi, että omalla alallani pärjätäkseni pitäisi olla paljon taitavampi sosiaalisella puolella. Pari päivää HS kirjoitti, että ammattitaidon määritelmään nykyisin kuuluu ihmisen verkostot. Näinhän se taitaa ollakin. Olen ammattitaidoton, koska en kuulu työllistäviin verkostoihin, vaikka lahjakkutta riittäisi. Lukiossa en tullut ajatelleeksi, että vaikka henkiseltä kapasiteetiltani kuuluisin kärkiprosentteihin, päädyn silti myöhemmin oman alani viiden prosentin työttömään pohjasakkaporukkaan. Meneehän elämä näinkin. Papuja ja riisejä mahdollisimman monella aterialla, niin silloin tällöin on varaa ostaa ehjiä vaatteita risojen tilalle.

Akateeminen ei useinkaan tienaa yhtä paljon kuin tiettyjen alojen duunarit. Toisilla ikäisilläni on omistusasunnot mutta useimmilla ei ole. Elämä on raakaa jos sairastuu, siihen voi jossain määrin itse vaikuttaa syömällä terveellisesti ja liikkumalla hyvin. Itse ponkaisin huonosta tilanteesta kun kuurouduin lähes täydellisesti 6:ksi viikoksi pahan flunssan takia, mutta siitä olikin hyötyä koska en kuullut ilkeitä sanoja ja tein täydellisen elämänmuutoksen.

Vierailija kirjoitti:

Akateeminen ei useinkaan tienaa yhtä paljon kuin tiettyjen alojen duunarit. Toisilla ikäisilläni on omistusasunnot mutta useimmilla ei ole. Elämä on raakaa jos sairastuu, siihen voi jossain määrin itse vaikuttaa syömällä terveellisesti ja liikkumalla hyvin. Itse ponkaisin huonosta tilanteesta kun kuurouduin lähes täydellisesti 6:ksi viikoksi pahan flunssan takia, mutta siitä olikin hyötyä koska en kuullut ilkeitä sanoja ja tein täydellisen elämänmuutoksen.

Kaikki eivät säästy sairaudelta. Joillain on huono tuuri uudestaan ja uudestaan. On asioita, joita ei voi muuttaa tahdonvoimalla.

Olen yrittänyt hirvittävän paljon ja aivan lapsesta asti. Yritän edelleen. Se on varmaan pelottavaa myöntää, että itse voisi olla se, jolle kävi huonosti. Siksi ohjeiden antaminen, hölmöjenkin, tuntuu helpommalta kuin todeta, että olipa paskaa säkä mutta koita pärjätä.

Ap