Minulla ei ole ystäviä, enkä edes halua niitä.

Tuttuja on kyllä, mutta ei ne mitään ystäviä ole, enkä edes niitä ystäviksi haluaisi. En ole kyllä muutekaan ollut ikinä sen tyylinen, että jaksaisin puida asioita joidenkin tyttökavereiden kanssa, ei kyllä kiinnosta yhtään... Sen takia en jaksa edes tyttökavereiden kanssa mihinkään baareihin lähteä, kun en jaksa sitä asioiden vatvomista.

Eli sallitteko miehillenne ystävät, vaikkette itse niitä haluakaan?

mut on tosi samanlainen kun minäkin, eli ei hirveästi kaipaa ystäviä. Kyllä annan hänen mennä ystäviensä kanssa samalla lailla kun hän antaa minun mennä omilla menoillani.

helinä1:

Sääliksi käy teitä molempia...

Miehet vaihtuu ja elämä menee eteenpäin, mutta ystävät säilyy.

Tulisin hulluksi, jos niitä ei olisi..

Mun puolesta voisi mennä, mutta kun ei halua.

Mies on myös minun paras ystäväni, tosin juttelen puhelimessa myös siskoni, äitini ja mummoni kanssa noin kerran viikossa. Muita tuttuja minulla ei ole, olen vaan kaikkien tapaamieni (töissä, koulussa) kanssa niin erilainen. Minun täytyisi muuttua, jos haluaisin jutella tyhjänpäiväisyyksiä toisten ihmisten kanssa.

Pidän opiskelusta ja itseni kehittämisestä, enkä halua viettää aikaani tupakkaa ja alkoholia käyttävien, ympäristöstä ja apua tarvitsevista ihmisistä piittaamattomien kanssa. Valitettavasti en nimittäin ole vielä elämässäni törmännyt " kiltteihin ja hyviin" ihmisiin. Tiedän, että heitä kyllä on olemassa mutten vaan ole tavannut heitä, pelkästään puolisoaan pettäviä naisia ja varkaita. Mitäpä heille sanoisi. En siis ole ollenkaan ystävän saamista vastaan ollut missään vaiheessa, mutta tämä nyt on näin ja hyvin pärjään:)

Olen tullut siihen tulokseen, että on parempi, kun ei ole ystäviä, jotka eivät ole aidosti hengenheimolaisia. Vapaa-ajan saa käyttää perheen kanssa olemiseen ja maailmanparanteluun miehen kanssa. Tarvitsen myös aikaa omille ajatuksille, ja jos olisi laaja seurapiiri, elämä olisi varmasti kiireisempää.



Oletin, että ahdistun äitiyslomalla, kun ei näe työkavereita, mutta olin väärässä. Olen viihtynyt erinomaisesti kotona tyttäreni kanssa.

Varmaan osittain kyse on siitä, että olemme mieheni kanssa niin läheisiä, että emme yksinkertaisesti tarvitse kumpikaan muita läheisiä ihmissuhteita.



Itselläni uskoon tulo on ainakin vaikuttanut niin, että olen jotenkin seesteisempi ja tyytyväisempi itsekseni. Ennen vanhaan oli jotenkin niin levoton, että kaipasi koko ajan virikkeitä ja enemmän ihmiskontaktejakin. Osittain varmaan ikä ja äidiksi tulokin ovat muuttaneet minua tähän suuntaan. Ja on totta, että jotenkin ei enää ole samalla aaltopituudella niiden kanssa, joilla ei ole minkäänlaista uskonnollista vakaumusta.



t:10

mä rakastan käsitöitä, tietynlaista kirjallisuutta ja klassista musiikkia kuten ystävänikin. Miestäni ei noista mikään kiinnosta. Voi miesraukkaani, jos mulla ei olisi ystäviä, joutuisi kai kuuntelemaan ja osalllistumaan kaikkeen, mikä ei kiinnosta. Mistä te miestenne kanssa sitten oikein puhutte päivät pitkät, auton kunnostamisesta ja urheilustako?

Vierailija:

mä rakastan käsitöitä, tietynlaista kirjallisuutta ja klassista musiikkia kuten ystävänikin. Miestäni ei noista mikään kiinnosta. Voi miesraukkaani, jos mulla ei olisi ystäviä, joutuisi kai kuuntelemaan ja osalllistumaan kaikkeen, mikä ei kiinnosta. Mistä te miestenne kanssa sitten oikein puhutte päivät pitkät, auton kunnostamisesta ja urheilustako?

Vaikea löytää seuraa jos ajattelee kaikkien muiden olevan jollain tapaa vajaavaisia ja tyhmiä.

Mulla on muutama kaveri ja pari ystävää lisäksi tuttavia. Välillä tuntuu, että olisi kiva, jos olisi enemmän.

ja on meillä tuttuja ja kavereita, mutta vähemmän sellaisia kiinteitä ystävyyssuhteita. Molemmilla on omia menoja ja saa olla.

Miehelläni on jotain työkavereita, mutta ei käy missään niiden kanssa. Kerran kahdessa vuodessa suunnilleen joku käy kahvilla ja sen on ihan mukavaa, koska rakastan leipomista ja ruuanlaittoa. Yleensä on vaan se ongelma, ettei ole ketään syömässä luomuksiani:)



Joku kysyi, mitä tämmöiset ihmiset sitten juttelee miestensä kanssa.

Me ainakin miehemme kanssa keskustelemme paljon ekologisista ja sosiaalisista ongelmista, puheenaiheet lähtevät tv-uutisista, dokumenteista, lehtikirjoituksista ja ylipäätään kaikesta maailmanmenosta. Paljon mietitään syitä ihmisten pahuuteen ja itsekkyyteen sekä siihen, mitä näille asioille voisi tehdä ja miten itseä voisi kehittää. Juttelemme tietysti myös parisuhteestamme ja tulevaisuudensuunnitelmista päivittäin. Eli ihan tavallista meillä..:) Tiedejulkaisuja tykkäämme myös lukea yhdessä.



Mieheltäni en kiellä mitään menoja minnekään, mutta tietysti olen mieheni valinnut mieleni mukaan niinkuin muutkin ja muutamina tärkeinä kriteerinä olivat kypsyys, rauhallisuus, kiltteys ja terveelliset elämäntavat.

minulle. Vaikka omassa elämässä on välillä vaiheita että oma perhe meinaa viedä kaiken huomion, yritän ainakin silloin tällöin soitella ja kysellä kuulumisia. Olen nimittäin huomannut aikaisemmin, että kun seurustelusuhde loppuu, voi jäädä täysin tyhjän päälle.



En usko että mieheni lähtisi kävelemään, mutta voi hän sairastua vakavasti, kuolla, tai meillä voi olla vuosia jolloin menee huonosti yms. Minusta on siis tärkeää, että minulla on muitakin tärkeitä ihmisiä kuin mieheni.



Ja ystävien kanssa on mukava tehdä juttuja, harrastaa, käydä ulkona syömässä. Ei ole pakko kaikkien kanssa puhua syvällisiä.



Olen uskossa, mutta omista ystävistäni suurin osa ei ole. Suku on molemmilta puolilta enemmän tai vähemmän. Toivosin kyllä enempi uskovia ystäviä. Ja enempi syvällisiä ystävyyssuhteitakin, mutta niiden muodostamiseen tämä pikkulapsivaihe on vähän hankala. Tuttuja tulee paljon, mutta kuka jää ystäväksi?

Ei uskovainen, ei mitenkään erityisen boheemi.



Kuitenkin sellainen, joka ei jaksa seurustella ihmisten kanssa; töissä joutuu venymään sosiaaliseen kanssakäymiseen liiankin kanssa. Minua pidetään uskoakseni kuitenkin suhteellisen " kivana" ihmisenä ja kanssani on helppo tulla toimeen.



Nuorempana kärsin tästä kun kuvittelin, että ollakseen jotenkin elämässä menestynyt ihmisellä pitää olla ystäviä. Nykyään olen rentoutunut asian suhteen.

Tai siis vaaditteko ettei mieskään tapaile kavereita tms? Vai onko se luonnostaan miehelle ok vai kärsiikö hän tilanteesta?

Vierailija:

Viihdyn kotona ja lasten kanssa mutta kaikki perinteiset kotihommat on kyllä vihonviimeisiä, enkä kuitenkaan voi antaa asioiden olla kun vieraita tulee..

Viihdyn kyllä ihmisten kanssa, mutta naisista en ole oikein ikinä saanut pitkäaikaisia ystäviä.

Innostun kai usein pohtimaan melko omitusia asioita hyvinkin innokkaasti.

Olen myös uskova ja fundamentalisti kai minäkin...

Jos me jouduttaisiin kohdakkain niin tuntisimmekohan olevamme samanlaisia vai erottaisiko jotkut asiat meitäkin... jos sitten edes huomaisimme samanlaisuuttamme :)

Tosta uskovaisuuden vaikutuksesta minä luulen niin että mitä tärkeämpi usko ihmiselle on niin sitä hankalampaa on ymmärtää niitä jotka ajattelevat näistä asioista jotenkin " väärällä tavalla" . En tarkoita että tarvitsisi jotenkin hyökätä niitten toisenlaisten kimppuun (sanallisesti) mutta ei vaan koe oloaan mukavaksi heidän seurassaan. Se on jotenkin surullisempaa vierautta kuin sellaisten kanssa joista ei voi olettaakaan että he ajattelisivat samalla lailla kuin minä...

kolmonen

Toisinaan ryhdistäydyn ja kutsumme ihmisiä kylään - en kyllä siitä ihmeemmin nauti; mieheni on selvästi sosiaalisempi. Häntä ei erakkouteni haittaa. En takerru mieheeni, ja hän saa viettää aikaa omien ystäviensä seurassa.



38