Minulla ei ole ystäviä, enkä edes halua niitä.

Tuttuja on mutta ystäviä en halua. Joudun esittämään toisten kanssa, en voi olla oma itseni. Liian raskasta.

Mnikälainen olet, mistä pidät? Ihan vaan sen vuoksi, että voisin vertailla, olemmeko me " ystävättömät" keskenämme samanlaisia?



Minullakin on yleensä muiden ihmiste seurassa sellainen tunne, että en voi olla oma itseni.



Voin kirjoittaa kohta itsestänikin jotain, jos sinua kiinnostaa.



ap

miehen kanssa kun ei koskaan voida käydä missään kahdestaan, niin on kiva, että on edes ystäviä, joiden kanssa käydä konserteissa ja näyttelyissä. Lisäksi ystäväni ovat kiinnostuneita samoista asioista kuin minä, niin niistä voi jutella heidän kanssaan. Miehen kanssa en näistä asioista ollenkaan puhuisi.

Ihan luontaisen erakkouden lisäksi mä olen ehkä liian " miesmäinen" nainen.

En ole kovin hoivaava, kodin ja ulkonäön hoito ei oikeasti kiinnosta (silti otan niistä sosiaalista painetta ja siivoan itseni ja kotini hampaat irvessä kun tulee vieraita). Käytän aikaa mieluummin luoviin projekteihin, kaiken uuden ja jännän tekemiseen kun järjestelmällisyyteen, en ymmärrä monia " hyviä käytöstapoja" ja niitten tarpeellisuutta (näitä tyyliin hattu pois sisällä, sängyllä ei saa pomppia, sohvalla ei saa syödä, jalkoja ei saa nostaa pöydälle...).

Kaiken huippu on että olen " fundamentalisti" uskovainen, joka ei itse viihdy löperömpien kristittyjen kanssa (ihan uskonnottomat/eri uskontoiset menee paremmin) mutta toisten " fundisten" rinnalla en taas ole tarpeeksi hyvä uskovainen (annan mm. lasten pelata väkivaltaisia tietsikkapelejä, katsoa Harry Potteria, perheen käytöksessä, palvelualttiudessa ja aikaansaavuudessa on muutakin vikaa...)

Eli sanalla sanoen olen ihan outo lintu :)

elämä soljuu mukavasti, ei tartte huolehtia yhdestäkään ylimääräisestä ihmisestä (aiemmin aina ystävät nojasi mun olkapäähän)



olen noudattanut tiettyjä ohjetta ja mennyt elämässä eteenpäin ilman yhtään ystävää paitsi mieheni, ja helpottanut on huomattavasti

Sääliksi käy teitä molempia...



Miehet vaihtuu ja elämä menee eteenpäin, mutta ystävät säilyy.



Tulisin hulluksi, jos niitä ei olisi..

Tästä ketjusta tunnistin itseni.



On ollut helpottavaa huomata, ettei olla ainoa pariskunta, jolla ei ole laajaa ystäväpiiriä.



Ei mullakaan mitään ystäviä vastaan olisi, jos vaan kohdalle sattuisi samanhenkinen ihminen. Kaltaiseni vaan ovat vissiin vähemmistönä, ja siksi ystävän löytäminen ei ole helppoa.

Olemme mieheni kanssa molemmat tällaisia hieman erakkoluonteita. Meillä ei ole perheystäviä, eikä kummallakaan ole yhtään ns. ystävää. Mieheni on samalla paras ystäväni, jonka kanssa olemme kiinnostuneita samoista asioista (taide, kulttuuri, filosofia jne.) Voiko olla ihanampaa kuin syödä rakkaimpansa kanssa hyvää ruokaa ja nauttia samalla punaviiniä, keskustellen molempia kiinnostavista asioista:) En kuitenkaan koe olevani epäsosiaalinen. Tulen hyvin ihmisten kanssa toimeen, en vain ole nuoruusiän jälkeen kokenut, että tarvitsen ystäviä ympärilleni. Lapsiammekaan ei voi mitenkään epäsosiaalisiksi sanoa.

Niin ja kun näistä uskon asioista täällä mainittiin, niin olemme kyllä molemmat uskossa. Se näkyy elämässämme lähinnä pyrkimyksenä kohdata kaikki ihmiset samanarvoisina.

ei ole ystäviä eikä edes miestä. Repikää siitä. Olen täydellinen erakkoluonne.

Minulla on kyllä muutamia kavereita, mutta koen heidät usein enemmänkin rasitteeksi. Mies on paras ystäväni ja ainoa sosiaalinen kontakti, jota tunnen tarvitsevani. Nuo naispuoliset kaverit ovat usein niin uuvuttavia: Yksi on sinkku ja lapseton, eikä meillä tunnu olevan mitään yhteistä, pari muuta taas puhuu vain lapsista jne.



Minusta on ihan kiva nähdä kavereita joskus hauskanpidon merkeissä, mutta syvälliseen ystävyyteen en taida kyetä..?

Aiemmin kun niitä nuorempana oli, tilanne oli useasti se, että ne tulivat vain oven taakse ilmoittamatta. Aamuyhdeksästä iltayhdeksään olis pitäny olla palvelu- ja viihdytysvalmiudessa milloin kenenkin kanssa.

Sitten kun ensin tulivat ilmoittamatta, istuivat vielä 3 tuntia illassa. Kivaa:(

Mulla ei tulis mieleenkään kävellä ilmoittamatta toisten kotiin, ei vaikka olis hyväkin tuttu.

Toisekseen nuo naisystävät on sellaisia että niiden kans pitäisi jakaa koko elämä. Parisuhteesta alkaen ja minusta ei siihen ole. Tutut ja työkaverit on ok, niihin voi pitää sopivasti etäisyyttä. Enkä mä vaadi niiltä mitään eikä ne multa.

Kaiken huipuksi, entiset kaverini eivät koskaan pyytäneet meitä kylään mutta meille oli kyllä tunkua jonoksi asti.



Ei kiinnosta ei.

Mul kyllä on muutamia ystäviä, mut tunnen vaan uupuvani heidän seurassa. Kyläily ei voisi vähempää kiinnostaa. Tykkään kyllä olla sisarusteni kanssa tekemisissä, mut useimmiten olen vain lopen uupunut vietettyäni päivän ystävien kanssa ja mustakin tuntuu etten voi koskaan olla oma itseni.

Pelkäättekö kenties, että jos näytätte olevanne heikkoja eli oikean puolenne niin ystävät hylkäävät teidät? Vai miksi uuvutte niin kovasti vierailuista? Ehkäpä te tosiaan esitätte koko ajan jotain roolia? Lopettakaa se niin ei ole yhtään niin uuvuttavaa olla muiden seurassa. Siis tietty jos näin on...en syytä.

Viihdyn kotona ja lasten kanssa mutta kaikki perinteiset kotihommat on kyllä vihonviimeisiä, enkä kuitenkaan voi antaa asioiden olla kun vieraita tulee..



Viihdyn kyllä ihmisten kanssa, mutta naisista en ole oikein ikinä saanut pitkäaikaisia ystäviä.

Innostun kai usein pohtimaan melko omitusia asioita hyvinkin innokkaasti.



Olen myös uskova ja fundamentalisti kai minäkin...

Ei sen puoleen, eipä ole exäkään enää saanut tavata vanhoja ystäviään (eikä minua), koska uusi nainen on sitä mieltä, että HE eivät tarvitse ystäviä..



Ja sori ap, en kohdista tätä kritiikkiä nyt suoraan sinuun, vaan yleensäkin ihmisiin, joista näkee, että kaveriporukassa on vaikeaa olla.

Onkohan tää erakkomaisuus jotenkin omnaista meillä uskiksille :)



t. 12

Olet varmaan mun kohdallani aika oikeassa. Mut ku ongelma on just se, että en pysty olla oma itseni... joskus oikein päätän että nyt en esitä mitään, olen oma itseni... ja taas huomaan esittäväni jotain roolia ja uupuvani. Otan kai liikaa paineita.



Sinä, joka sanoit kysiintyväsi meidän kaltaisistamme ihmisistä. Sori, mutta ei voi mitään. Emme voi muuttaa itseämme - tällaisiakin vain löytyy maan päältä :)



t. 12

Tekeekö uskovaisuus ihmisestä epäsosiaalisen, vai ovatko epäsosiaaliset ihmiset helpommin uskovaisia, herää kysymys!



t:10

että on muitakin minun kaltaisiani. Minunkin paras ystäväni on mieheni. Lisäksi olen saanut kolme ihanaa siskoa, mutta suvun ulkopuolisia naisystäviä ei ole. Pari kaveria on, mutta en aktiivisesti pidä heihin yhteyttä, kun tapaamisten järkkääminen on mielestäni rasittavaa.



Me eletään mieheni kanssa hieman tavallisesta poikkeavaa elämää (ainakin jos vertaa tuntemiini ihmisiin). Minusta on tavattoman rasittavaa, kun omaa elämää joutuu jollekin koko ajan selittämään. Pariskuntavierailut on minusta ahdistavia, niitä ei kyllä ole ollutkaan kuin suhteemme alkuaikoina.



Olen myös mielestäni jollakin tapaa miesmäinen, niin kuin joku toinen aiemmin itseään määritteli. En tykkää jakaa koko elämääni jonkun ystävän kanssa, niin kuin uskoisin suurimman osan naisista ystäviensä kanssa tekevän. Olen luonteeltani mietiskelijä, pohdin mielelläni syntyjä syviä. Tykkään tehdä kaikenlaista käsilläni ja liikkua luonnossa.



Olen tyytyväinen elämääni nykyisellään. En kaipaa ystäviä siksi, kun niitä " kuuluu" ihmisellä olla. Toki olisi mahtavaa, jos joskus tutustuisi hengenheimolaiseen, jonka kanssa ei tarvitse yrittää olla muuta kuin on.

Ehkä uskovaisuus on niin hallitseva ominaisuus, että on vaikeaa olla sellaisten kanssa jotka ajattelevat eri tavalla - oli se sitten ateisti tai sitten enemmän tai vähemmän fundamentalistinen kuin itse. Uskovaisuus kun heijastuu kaikissa ihmisen arvoissa ja mielipiteissä...