Minulla ei ole ystäviä, enkä edes halua niitä.

tuttavaperhekin, mutta jos rehellisesti tunnustan, niin koen kyllä kyläilyt arkena lähes enemmän rasittavina kuin nautittavina. Lähteä nyt rankan päivän jälkeen rahtaamaan muksuja jonnekin kylään, siellä pari tuntia ja suoraan kotiin iltatoimille. Tai vastaavasti ruveta kämppää puunaamaan ja tarjoiluja laittamaan kotona työpäivän jälkeen...aargh. Lähinnä sosiaalisesta " pakosta" muutaman kerran vuodessa meillä näitä vierailuita on. Mieluiten rentoudun vain rauhassa kotona.

olen tullut siihen tulokseen, että jotain tekemistä asian kanssa on 9 vuotta kestäneellä koulukiusaamisella. Voi olla, että jos sitä ei olisi tapahtunut niin olisin kiinnostuneempi muista ihmisistä. Tai sitten ei, mene ja tiedä.



38

Tällainen ihminen voi käpertyä omaan maailmaansa johon vain harvalla on mahdollisuus päästä tutustumaan. Usein se on joko puoliso tai muu läheinen perheestä.



Masentuneella ihmisellä tämä on yleinen tila.



Tämän tilan laukaisee pelko. Ihminen ei tiedosta tilaansa epänormaalisuutta vasta kun huomaa etteivät asiat enää toimi normaalisti. Esim. kaupassa käynti on kovan työn takana, ihmisten kohtaaminen ahdistaa, puhelimen soidessa ei vastata koska sillä ei ole merkitystä jne...Ihminen vain on ja odottaa, ei mitään.





Voisi kuvitella ettei tästä kukaan ympäristössä kärsi, mutta lapset kärsivät aina tällaisessa tilanteessa ja siksi näiden ihmisten tulisi hakea apua itsensä ja lastensa takia. Lapsen kehityksen kannalta normaali sosiaalinen känssakäyminen muiden ihmisten kanssa on erittäin tärkeää.

Käyn siis töissä, ammatissa joka vaatii paljon sosiaalisia taitoja. Kaupassa käynti ei ole koskaan ollut ongelma. Lapseni ovat löytäneet kavereita.



Ja se on " asosiaalinen" :-D.





38

Ilmoittaudun yhdeksi lisää tähän ketjuun :).



Pari sydänystävää minulla on mutta en tapaa heitä edes viikoittain. Tuttuja on useampia mutta vierailut jätän minimiin mieluiten. Viihdyn parhaiten kotona, lasteni ja mieheni kanssa. Mies kyllä harrastaa omia juttujaan muutaman kerran viikossa.



En tykkää tutustua uusiin ihmisiin vaikka minusta sanotaan että olen avoin ja tutustun helposti. Ystävystyn harvoin ja todella hitaasti, ystävyyssuhteissani olen usein se joka kuuntelee. En pidä ihmisjoukoista tai esiintymisestä mutta löydän itseni usein esitelmöimässä suurelle joukolle ihmisiä :D.



Tykkään tehdä käsilläni ja nautin kauniista asioista, olen syvällinen pohdiskelija mutta saan aikaiseksi näkyvää ja persoonallista jälkeä.



En ole ollut koulukiusattu eikä minulla ole mielestäni ollut suuria elämänmullistuksia. En ole uskovainen mutta ehkä tiedostavampi kuin moni tapakristitty. Ystäväni sanoi kerran että hänellä on sekä syvästi uskovia että kirkkoon kuulumattomia, tiedostavia ystäviä ja molemmissa on jotain samaa.

Lapsesi eivät kärsi tilanteesta johtuu siitä että he ovat joko koulussa tai päiväkodissa oppineet sosiaaliset taidot. He eivät ole oppineet niitä sinulta.



Kerrot olevasi sosiaalinen töissä. Se on

mahdollista

koska sinun on pakko, mutta tunnetko

olosi mukavaksi sosiaalisissa tilanteissa. Jos vastauksesi on EI

olet epäsosiaalinen luonne. Työ pitää sinut väkisin sosiaalisuudessa kiinni pidit siitä tai et.

Ja uskovainenkin kaiken lisäksi :-)



Minulla kyllä on viitisen hvyää lapsuudenaikaista ystävää, mutta en heitä erityisen paljoa kaipaa. Boheemi en ole ollenkaan, vaan hyvinkin klassinen. Mies on paras ystäväni. Hänkin on asosiaalinen luonne....



Tulen toimeen kaikkien kanssa ja minua sanotaan ystävälliseksi ja mielyttävä käytökseksi. Mutta viihdyn älyttömän hyvin itsekseni, muut ihmiset syövät minusta energian. Mitä hiljaisempi ja arempi toinen ihminen on, niin sitä nopeammin on minusta mehut pois.

Vierailija:

Ehkäpä siksi, että en vaan tutustu kaltaisiini ihmisiin. Olen mieluummin ilman ystävyyssuhteita kuin sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa en tunne oloani omaksi itsekseni.

Mies on paras ja ainoa ystäväni.

Muita samanlaisia?

luin nyt ketjun läpi ja haluan lisätä

- olen uuspakana

- mies saa tehdä mitä haluaa, en vahdi tai määrää

- on kylläkin aika lailla samanlainen

- olen töissä sosiaalinen ja se on ihan hauskaa

- mutta se on työtä ja kotona haluan olla rauhassa

- minulla ei ole lapsia. Ps. eikö lapset olisi hyvä kasvattaa suvaitsevaiseksi ja ymmärtämään sitä tosiasiaa, että ihmiset ovat erilaisia



Lisäksi: erakkomaisuus tai " epäsosiaalisuus" tai yksin viihtyminen ei tarkoita sitä, että a) luulisi olevansa parempi kuin muut tai b) vihaisi muita ihmisiä. Sitä vaan viihtyy omassa nahassaan parhaiten :)

muut ihmissuhteet on niin hankalia että viihdyn mielummin miehen kanssa

Itse en ole erakkoluonne (joskaan en kovin sosiaalinenkaan), mutta mieheni on.

Hän ei ole uskovainen, hiukan boheemi ehkäpä. Hänellä on yksi hyvä ystävä (minun lisäkseni), mutta he ovat yhteydessä lähinnä tietokoneen kautta.

Mies on koodaaja ammatiltaan, nörtti siis suomeksi ;) Puhumme hänen kanssaan kaikesta mahdollisesta; tv-dokumenteista, elokuvista, kirjoista, uutisista... " Naismaiset" jutut jaan parin hyvän ystäväni kanssa.

Mies ei millään tavoin rajoita minun menemisiäni tai ystävyyssuhteitani. Kaikki on hyvin kunhan kukaan ei " istu joka ilta" meillä. Eikä istukaan, en minäkään pidä siitä että aina on vieraita.

Upea mies onkin! Rakastan häntä juuri tuollaisena kun hän on :)

Olen myös uskovainen..

Myös mulla mies on paras ystäväni, jonka kanssa voin jakaa kaiken. Kavereita ja tuttavia on, mutta en vois kuvitellakaan päästäväni heitä liian " lähelle" . Olen puhelias ja toimelias ihminen, ja mielestäni luonteeltani aika koleerinen.

Henkilökohtaiset kriisit ja tmv. ratkon lähinnä itse ja mieheni kanssa ja usko kantaa näissä asioissa.



Oma perhe on tärkeä, ja mieluummin puhun mieltä painavat naistenjutut esim. äidilleni tai anopille, kuin kavereille.



Tykkään, että kavereita ja perhetuttuja on, mutta en kaipaa ketään sydänystäviä. En halua roikkua kenessäkään saatikka että joku roikkuisi minussa.

Minä luulin tämän hävinneen kolmen viestin jälkeen unholaan...



No, vastaus tähän:



" Ihan uteliaisuudesta: onko miehillänne ystäviä? Käyvätkö miehenne ulkona omien ystäviensä kanssa?

Eli sallitteko miehillenne ystävät, vaikkette itse niitä haluakaan? "



Hassusti aseteltu kysymys, SALLINKO miehelleni ystävät? Tottakai sallin. Mutta mies on samanlainen kuin minäkin. Hänellä ei ole ystäviä, eikä niitä minun tavoin myöskään eritysiesti kaipaa. Työkavereita näkee kuulemma ihan tarpeeksi töissä. Hän ei käy baareissa, harrastuksissa tai missään " kaveritoiminnoissa" koskaan.



ap

Vierailija:

mä rakastan käsitöitä, tietynlaista kirjallisuutta ja klassista musiikkia kuten ystävänikin. Miestäni ei noista mikään kiinnosta. Voi miesraukkaani, jos mulla ei olisi ystäviä, joutuisi kai kuuntelemaan ja osalllistumaan kaikkeen, mikä ei kiinnosta. Mistä te miestenne kanssa sitten oikein puhutte päivät pitkät, auton kunnostamisesta ja urheilustako?

Mistä mieheni kanssa puhumme? Mies ei katso urheilua (ainakaan fanaattisesti), autot ei ole hänen elämänsä ykkösjuttu, kulkuväline paremminkin.

Puhumme ihan kaikesta. Maailmanmenosta ja arkisista asioista. Meillä on hyviä keskusteluja usein.

ap

Kiitos terkuista nro 50! :D Tässä ketjussa oli useita viestejä, joista tunnistin itseni. Esim. nro 27:n kirjoitukset voisivat olla minun näppikseltäni. Mielenkiintoinen ajatus, jonka tuolla joku heitti; tunnistaisimmeko toisemme tavatessa, vai hylkisimmekö silti toisiamme vanhan tottumuksen mukaan? Minä olen jo tavallaan toivoni ystävistä menettänyt, eikä " ystävätutka" ole ollut päällä enää vuosiin.



Tässä joitakin samoja piirteitä, mitä löysin kirjoituksistanne:



-Olen myöskin " poikamainen" , mutta enemmän mieleltäni. Ulkonäöllisesti olen naisellinen. Työskentelen miesvaltaisella alalla.



-Viihdyn hyvin yksinäni. 2 viikkoa yksin mökillä ilman tv:tä, tietokonetta ja puhelinta menee helposti.



-Tykkään luovasta puuhasta ja luonnosta.



-Olen ateisti (kun puhuttiin ateistien ja fundamentalistiuskovaisten yhteneväisyyksistä tässä asiassa)



-Ihmisten seurassa oleminen vie energiaa, eikä anna sitä.



ap

Vierailija:

Tällainen ihminen voi käpertyä omaan maailmaansa johon vain harvalla on mahdollisuus päästä tutustumaan. Usein se on joko puoliso tai muu läheinen perheestä.

Masentuneella ihmisellä tämä on yleinen tila.

Tämän tilan laukaisee pelko. Ihminen ei tiedosta tilaansa epänormaalisuutta vasta kun huomaa etteivät asiat enää toimi normaalisti. Esim. kaupassa käynti on kovan työn takana, ihmisten kohtaaminen ahdistaa, puhelimen soidessa ei vastata koska sillä ei ole merkitystä jne...Ihminen vain on ja odottaa, ei mitään.

Voisi kuvitella ettei tästä kukaan ympäristössä kärsi, mutta lapset kärsivät aina tällaisessa tilanteessa ja siksi näiden ihmisten tulisi hakea apua itsensä ja lastensa takia. Lapsen kehityksen kannalta normaali sosiaalinen känssakäyminen muiden ihmisten kanssa on erittäin tärkeää.

Tuo viimeinen kappale. Mikä on " normaalia sosiaalista kanssakäymistä" ? Minulle tällainen elämä on normaalia, enkä usko, että lapset siitä kamalasti kärsivät. Miksi kärsisivät? Olisin kiinnostunut kuulemaan lisää tästä.

Niin. Olen kai sitten epäsosiaalinen. En pidä ihmisjoukoista (paitsi jos voin seurailla yksikseni heitä vaikkapa terassilla kahvikuppi kourassa...siten viihtyisin vaikka tuntikausia, kunhan saan olla yksin :D). Kuvailemasi ongelmat, kuten kaupassakäynnin vaikeus tai puhelimeen vastaamatomuus ovat jo mielestäni vakavasti masentuneen oireita, ei epäsosiaalisen ihmisen piirteitä.

ap

Miten olenkin kuvitellut aina olevani suunnilleen ainoa erakkoluonne? Varmaan siksi, että sosiaalisemmat ovat aina enemmän äänessä ja tuovat itseään esille, jolloin jää vaikutelma, että kaikki ovat seurallisia :)



Olen ollut lapsesta asti pohdiskelija ja haaveilija ja viihtynyt omissa oloissani. En ole tuntenut tarvetta kovin intensiivisiin ja läheisiin ihmissuhteisiin, mutta olen kuitenkin hakeutunut ihmisten seuraan, koska täysin yksinkään en viihdy. Roolini ihmissuhteissa on usein tarkkailija, kuuntelija, lohduttaja, sovittelija, järjen ääni tms. Päiväkodissa hoitaja kuvaili luonnettani sanomalla, että minulla on " laaja sisäinen maailma" :) Tuo sisäinen maailmani tulee esiin mm. kirjoituksissani, piirroksissani, musiikissani, keskusteluissa jne.



Olisi kiinnostavaa kuulla teiltä muilta " erakoilta" , millainen sosiaalinen elämä omilla vanhemmillanne ja isovanhemmillanne on ollut. Onko tuo pohdiskelevuus ja omiin oloihin/ luontoon/ aviomiehen seuraan vetäytyminen periytynyt teille aiempien sukupolvien käyttäytymismalleista?

Kyse on varmaan myös siitä, etten ole juurikaan kohdannut samanhenkisiä ihmisiä. Tunnen itseni jotenkin ulkopuoliseksi esim. perhekerhoissa, eikä kyse ole siitä että pitäisin itseäni jotenkin parempana kuin muut. Tuntuu myös siltä, ettei perheellisenä ole oikein aikaa pitää yllä tiiviitä ystävyyssuhteita. Päivät kuluvat käsistä niin nopeasti pienten lasten kanssa. Välillä mielessä vilahtaa ajatus, että naispuolinen ystäväkin voisi olla mukava asia. Uskon kuitenkin siihen, että jos toiveeni toteutuu ja pääsen vielä opiskelemaan yliopistoon, niin löydän sieltä samanhenkistä porukkaa. Tosin taitaa olla vaan paljon nuorempia kuin minä, olenhan jo yli kolmekymppinen...



Vanhempani ovat muuten ihan samanlaisia luonteeltaan, joten kai se jotenkin periytyy:)

Kuvailusi sopii esim. masentuneeseen. Ihminen voi olla erakko ilman että siinä on mitään epänormaalia, suoriutua päivittäisistä asioista ihan normaalisti ja antaa lapsille mahdollisuudet sosiaalisiin kontakteihin.

Olin todelle helpottunut kun aikoinaan tajusin, että kaikkien ei tarvitse olla samalla tavalla seurallisia. Viihdyn töissä ja joskun muutenkin ihmisten kanssa, mutta toisinaan yksinäisyyden tarpeeni on todella voimakas.



Meidät " erakot" saatetaan usein nähdä poikkeavina ja tuntuu, että pitäisi sopia samaan muottiin sosiaalisempien ihmisetn kanssa. Olen eri mieltä: jokainen eläköön niin, kuin luontevimmalta tuntuu.



38