Lue keskustelun säännöt.
kun isovanhempi ei tajua rooliaan
17.03.2017 |
Meillä on jatkuvia ongelmia:
Isovanhempi haluaa ostaa lasten juhlamekot/haalarit yms. eli tilanne on sitten se, että ne tulee lahjaksi halusimme tai emme ja aina niukin naukin päälle mahtuvina. On yritetty sanoa, että jos haluaa ostaa vaatteita, kysyisi mitä me tarvitsemme ja missä koossa. Ei. Ei kuulemma osta meille vanhemmille, vaan lapsille. Kyttää kuitenkin käytetäänkö niitä ja nostaa metelin, jos ei käytetä.
Haluaa olla päättämässä perheen juhlista. Päättää esim kakun. Ei suostu tulemaan sinä päivänä kuin kutsutaan, vaan vaatii oman päivän ja tuo oman kakun.
Sekaantuu siihen mihin lapset pannaan kouluun ja mihin pannaan päivähoitoon. Sekaantuu harrastuksiin ja tunkee väkisin esim näytöksiin.
Sekaantuu jatkuvasti lasten kasvuun. Mittaa ja punnitsee. Ja varailee lääkäriaikoja.
Ai-van kyp-sä. Mikään ei auta, eikä puhe tehoa.
Kommentit (282)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkintapyyntö poliisille siitä onko mummo syyllistynyt kunnianloukkaukseen (pedofiiliväite). Ei tuon mummon kanssa pysty järkevästi keskustelemaan, ei ole normaali ihminen. Kunnianloukkaussyytteen jälkeen saatte varmaan lähestymiskiellon helpommin. Tsemppiä ap (ja muut hullujen mummojen uhrit).
Miksi mummo noin sanoo? Mikä on teidän siis sinun ja lapsen isän ikäero?
Voi älkää nyt sanoko että Ikis löysi tiensä tähänkin keskusteluun :D
Hui en ole ikis! Ihmettelin vaan miksi anoppi haluaisi vävyään noin rajusti loukata - tulipa vaan mieleen että jos apllä ja hänen miehellään on joku 28 vuotta ikäeroa....
Haha, no hyvä :D vaikka eipä silläkään olisi mitään tekoa pedofilian kanssa, jos ikäero olisinkin suuri. Vai ei kai mummo vihjaile isän tekevän jotain omille lapsilleen? Poliisille vaan mummun viestit.
Ei olisi ei, mutta kyllä minuakin silti tuo Danny-Case ällöttää
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä ei osallistu isovanhemmat mihinkään muuhun kuin toisen poikansa perheen asioihin. Leipoo heille synttärikakut, ostaa huonekaluja, maksaa harrastuksia, käyvät heillä melkein joka päivä ja meillä on käynyt ehkä 5 kertaa 2 vuoden aikana vaikka asutaan lähempänä. Siivoaa siellä talon lattiasta kattoon jne. No saan olla tyytyväinen ettei sekaannu liikaa meidän asioihin mutta kyllä tämä erityisesti lasten kannalta tuntuu epäreilulta. Varsinkin kun ei ole kuin yhdet isovanhemmat.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tutkintapyyntö poliisille siitä onko mummo syyllistynyt kunnianloukkaukseen (pedofiiliväite). Ei tuon mummon kanssa pysty järkevästi keskustelemaan, ei ole normaali ihminen. Kunnianloukkaussyytteen jälkeen saatte varmaan lähestymiskiellon helpommin. Tsemppiä ap (ja muut hullujen mummojen uhrit).
Miksi mummo noin sanoo? Mikä on teidän siis sinun ja lapsen isän ikäero?
Voi älkää nyt sanoko että Ikis löysi tiensä tähänkin keskusteluun :D
Hui en ole ikis! Ihmettelin vaan miksi anoppi haluaisi vävyään noin rajusti loukata - tulipa vaan mieleen että jos apllä ja hänen miehellään on joku 28 vuotta ikäeroa....
Haha, no hyvä :D vaikka eipä silläkään olisi mitään tekoa pedofilian kanssa, jos ikäero olisinkin suuri. Vai ei kai mummo vihjaile isän tekevän jotain omille lapsilleen? Poliisille vaan mummun viestit.
Mummut linnaan jos ei ole jo! Saavat siellä maistaa omaa kakkuaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ratkaisuehdotuksia esimerkkitapauksiin:
-Isovanhempi tuo liian pienen vaatteen: sanotaan jo siinä, että voi kiitos, onpas tosi kivannäköinen paita, mutta näen heti että se selkeästi on liian pieni. Voisitko kaupassa vaihtaa sen isompaan kokoon, Lapsi käyttää nyt kokoa 110, ja sen kokoisia on jo aivan tarpeeksi, niin jos otat suoraan koon 122, niin varmasti pääsee vaate käyttöön, on niin sievä kuosikin. Tai jos haluat, niin minäkin voin käydä vaihtamassa mikäli kuitin vaan annat. Jos ei onnistu, niin sepä ikävää, mutta eihän sille sitten mitään voi. Keksitkö uuden käyttäjän vaatteelle vai laitanko minä sen eteenpäin?
-Isovanhempi haluaa hankkia lapselle kurahousut. Mennään yhdessä kauppaan ostamaan, mieluiten niin että ulkovaatteet ovat alla. Kerro ennen ostoksia että kriteereinä on se että lapsi saa ne itse päälleen, ja pitää olla jalkalenksut. Sitten kaupassa sovittamaan. Mahtuuko päälle? Onko riittävän helppo pukea? Onko riittävästi tilaa että pystyy menemään kyykkyyn lattialle jalassaan ulkovaatteiden päällä ne kurikset? Kiitos kovasti!
-Piirretään lapsen kuva paperille. Merkataan siihen toivotut koot. Eli pipo-koko pään kohdalle, housukoko, paitakoko, sukan koko (kutistuvathan pesussa), kengän koko. Ehkäpä lemppariväri. Jos toiveita, esim. ei nappitakkeja vaan pelkkiä vetoketjuja. Lisäksi vaikkapa vyötäröltä nilkkaan-pituus (siis minkä pituiset housujen pitäisi olla) ja sanotaan että tästä voisi olla apua ostoksilla, kun tykkää lapselle hankkia lämmintä ylle.
-Tuppaa kylään ilmoittamatta. Ollaan ovella tukkeena, ja sanotaan että nyt ei sovi, mutta että tervetuloa vaikkapa keskiviikkona, olisiko kolmen aikaan hyvä? Miksei sovi? Siksi kun meillä on nyt muuta. Mitä teillä on, minä autan. Ei kiitos, nyt toivoisin että jatkat matkaa, soitellaan vaikka sopivasta hetkestä kun on aika tulla.
Hyviä neuvoja jotka toimivat normaalien ihmisten kanssa.
Tämmöiset rajattomat mummot nauravat ohjelapuille (kato kun se tämmöisen kirjoitti, mutta en minä sitä noudata, hehheheee) ja jäävät raivoamaan siihen ovelle jos ei päästetä sisälle. Todennäköisesti käyvät haukkumassa sinut naapureillesi. Kertovat kuinka omituinen ja hullu olet ja vetävät jonkun vetoavan valheen että voivat esiintyä marttyyrinä ja saada sinut vaikuttamaan kylmältä ja ilkeältä, pahimmillaan mielenvikaiselta.
Itse pelkään omaa tulevaisuuttani, sillä äitini tekee minulle juuri niitä samoja ilkeyksiä joita nuorempana itki oman äitinsä tekevänsä.
Pelottaa että kyseessä on joku perinnöllinen mielisairaus. Toivottavasti en muutu itse samanlaiseksi.Onneksi lapseni ovat poikia. Omassa suvussa ne ilkeilyt ovat kohdistuneet vain tyttäriin. Pojat ovat saaneet olla suht rauhassa ja miniöitä on mielistelty etteivät vaan suutu.
Tyttäret on nähty jotenkin oman persoonan jatkeena joiden kohdalla ei tunneta mitään rajoja eikä normaaleja käyttäytymissääntöjä.
Minä olen myös suoraan sanonut lapsilleni, että jos minä teen joskus xxx tai yyy tai muuta mikä teitä ärsyttää niin sitten kerrotte suoraan että nyt olet niinkuin mamma aikoinaan. Niin minä lupaan ja vannon että teen parhaani päästäkseen eroon tuosta samankaltaisuudesta...
Ap ymmärtää selvästi järjen tasolla että äitinsä käytös ei ole hyväksyttävää, mutta jonkinlainen henkinen ote hänellä on silti. Jos tuommoista tekstiä on aiemminkin joutunut kuuntelemaan, niin sitä ei kuuluisi antaa anteeksi ja unohtaa. Äidin ja tyttären suhde on todella monimutkainen ja intensiivinen, vaikka olisikin näennäisesti itsenäistynyt varhain. Äiti on kumminkin lapselle se ensimmäinen kiintymyssuhde, turvan ja hoivan lähde. Jos lapsi joutuu ottamaan vastuun vanhempansa tunteista, eikä tuohon turvaan ja hoivaan voi luottaa, syntyy voimakas tarve vaikuttaa vanhempaansa siten että hän olisi tyytyväinen. Marttyyrivanhemman lapsi on siksi usein niin kiinni vanhemmassaan, hän vieläkin epätoivoisesti toivoo saavansa kaipaamansa hyväksynnän ja rakkauden joskus. Nämä marttyyrit kasvattavat usein myös syyllistäen, ja vielä aikuisenakin normaalien rajojen asettaminen saa aikaan syyllisyyttä "hän on kuitenkin minun äitini".
Lopullinen itsenäistyminen saattaa vaatia lopullista välien katkaisua, sillä kaikenlainen vuorovaikutus sairaan vanhemman kanssa aiheuttaa helposti aikuisessa lapsessa taantumista, hän ikäänkuin palaa aina siksi lapseksi jolta on jäänyt hänen tarvitsemansa rakkaus ja hyväksyntä saamatta.
Minulla on tämmöinen äiti myös, ja vieläkin teen työtä itseni kanssa. Koitan muistuttaa itseäni siitä että olen aikuinen, enkä tarvitse äitini hyväksyntää. Taistelen syyllisyyden tunteiden kanssa aina kun asetan normaaleja rajoja, ja vaadin itselleni kunnioitusta (sitä koskaan saamatta).
Normaalien vanhempien kanssa kasvaneiden voi olla vaikea ymmärtää mikä itsensä puolustamisessa on niin vaikeaa, mutta nämä sairaiden kanssa kasvaneet ovat lapsuudessaan sisäistäneet sen valheen että ongelmat kumminkin jotenkin johtuvat heistä, eivätkä aikuisena osaa tuntea toisin, vaikka ymmärtäväisitkin tunteen olevan väärä. Vastuu sairaan vanhemman tunteista on syvällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Huh, mitä hirmujyrämammoja. Pelkästään näiden juttujen lukeminen ulkopuolelta turhauttaa, entäs sitten näiden kaikkien asioiden oikeasti kokeminen.... Ja miksiköhän ihmeessä tuo yksi kommentoijamummo väitti, että mummoihin suhtaudutaan aggressiivisesti kun kyse on nimenomaan sairaalloisen aggressiivisesti käyttäytyvistä mummoista.
Tässähän ei ole pelkästään se, että isovanhempi ei ymmärrä omaa rooliaan, vaan hän ei myös ymmärrä oman tyttärensä roolia lapsenlapsen äitinä. Mikä on minun mielestä melko yleistä esimerkiksi ensimmäisen lapsen syntyessä, vaan ap:n äiti kyllä kuulostaa lisäksi ihan persoonallisuushäiriöiseltä.
Kun meidän esikoinen syntyi, niin miehen siskot, äiti ja pari muutakin sukulaista eivät jotenkin osanneet antaa minulle tilaa äitinä. Halusivat hoitaa ihan alusta lähtien, neuvoa, päsmäröidä, ostaa kaiken. Jotenkin kokoajan ilmassa oli sellainen, että odottivat minun siirtyvän "tieltä". Se tuntui todella pahalta, ja on jäänyt kyllä vaikuttamaan meidän suhteisiin pitkälti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä ei osallistu isovanhemmat mihinkään muuhun kuin toisen poikansa perheen asioihin. Leipoo heille synttärikakut, ostaa huonekaluja, maksaa harrastuksia, käyvät heillä melkein joka päivä ja meillä on käynyt ehkä 5 kertaa 2 vuoden aikana vaikka asutaan lähempänä. Siivoaa siellä talon lattiasta kattoon jne. No saan olla tyytyväinen ettei sekaannu liikaa meidän asioihin mutta kyllä tämä erityisesti lasten kannalta tuntuu epäreilulta. Varsinkin kun ei ole kuin yhdet isovanhemmat.
Tuo juuri kuuluu kuvioon näillä rajattomilla mummoilla.
He joko sekaantuvat aivan kaikkeen tai sitten hylkäävät täysin. Heillä ei ole käsitystä normaalista kanssakäymisestä. Se on joko täydellinen kontrolli ja sekaantuminen tai ei mitään.
Helpommalla pääsevät ne, jotka päätyvät siihen "ei mitään"-porukkaan.
Siivoaminen ja tiheät vierailut ovat oikein hyvä tapa kontrolloida. Siivotessa pääsee näkemään sellaista mikä muuten jäisi näkemättä ja samalla pystyy sisustamaan kotia uusiksi ja puuttumaan asioihin jotka eivät miellytä.
Ja kun vierailee tiheästi niin kontrolliperheellä ei ole mahdollisuutta tehdä mitään ilman että mummo saa tietää. Tämmöiselle mummolle saa olla perustelemassa kaikki omat menot ja tekemiset. Hehän huomaavat heti jos et ole kotona ja vaativat täyden raportin siitä missä olet ollut, miksi ja kenen kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ratkaisuehdotuksia esimerkkitapauksiin:
-Isovanhempi tuo liian pienen vaatteen: sanotaan jo siinä, että voi kiitos, onpas tosi kivannäköinen paita, mutta näen heti että se selkeästi on liian pieni. Voisitko kaupassa vaihtaa sen isompaan kokoon, Lapsi käyttää nyt kokoa 110, ja sen kokoisia on jo aivan tarpeeksi, niin jos otat suoraan koon 122, niin varmasti pääsee vaate käyttöön, on niin sievä kuosikin. Tai jos haluat, niin minäkin voin käydä vaihtamassa mikäli kuitin vaan annat. Jos ei onnistu, niin sepä ikävää, mutta eihän sille sitten mitään voi. Keksitkö uuden käyttäjän vaatteelle vai laitanko minä sen eteenpäin?
-Isovanhempi haluaa hankkia lapselle kurahousut. Mennään yhdessä kauppaan ostamaan, mieluiten niin että ulkovaatteet ovat alla. Kerro ennen ostoksia että kriteereinä on se että lapsi saa ne itse päälleen, ja pitää olla jalkalenksut. Sitten kaupassa sovittamaan. Mahtuuko päälle? Onko riittävän helppo pukea? Onko riittävästi tilaa että pystyy menemään kyykkyyn lattialle jalassaan ulkovaatteiden päällä ne kurikset? Kiitos kovasti!
-Piirretään lapsen kuva paperille. Merkataan siihen toivotut koot. Eli pipo-koko pään kohdalle, housukoko, paitakoko, sukan koko (kutistuvathan pesussa), kengän koko. Ehkäpä lemppariväri. Jos toiveita, esim. ei nappitakkeja vaan pelkkiä vetoketjuja. Lisäksi vaikkapa vyötäröltä nilkkaan-pituus (siis minkä pituiset housujen pitäisi olla) ja sanotaan että tästä voisi olla apua ostoksilla, kun tykkää lapselle hankkia lämmintä ylle.
-Tuppaa kylään ilmoittamatta. Ollaan ovella tukkeena, ja sanotaan että nyt ei sovi, mutta että tervetuloa vaikkapa keskiviikkona, olisiko kolmen aikaan hyvä? Miksei sovi? Siksi kun meillä on nyt muuta. Mitä teillä on, minä autan. Ei kiitos, nyt toivoisin että jatkat matkaa, soitellaan vaikka sopivasta hetkestä kun on aika tulla.
Hyviä neuvoja jotka toimivat normaalien ihmisten kanssa.
Tämmöiset rajattomat mummot nauravat ohjelapuille (kato kun se tämmöisen kirjoitti, mutta en minä sitä noudata, hehheheee) ja jäävät raivoamaan siihen ovelle jos ei päästetä sisälle. Todennäköisesti käyvät haukkumassa sinut naapureillesi. Kertovat kuinka omituinen ja hullu olet ja vetävät jonkun vetoavan valheen että voivat esiintyä marttyyrinä ja saada sinut vaikuttamaan kylmältä ja ilkeältä, pahimmillaan mielenvikaiselta.
Itse pelkään omaa tulevaisuuttani, sillä äitini tekee minulle juuri niitä samoja ilkeyksiä joita nuorempana itki oman äitinsä tekevänsä.
Pelottaa että kyseessä on joku perinnöllinen mielisairaus. Toivottavasti en muutu itse samanlaiseksi.Onneksi lapseni ovat poikia. Omassa suvussa ne ilkeilyt ovat kohdistuneet vain tyttäriin. Pojat ovat saaneet olla suht rauhassa ja miniöitä on mielistelty etteivät vaan suutu.
Tyttäret on nähty jotenkin oman persoonan jatkeena joiden kohdalla ei tunneta mitään rajoja eikä normaaleja käyttäytymissääntöjä.Minä olen myös suoraan sanonut lapsilleni, että jos minä teen joskus xxx tai yyy tai muuta mikä teitä ärsyttää niin sitten kerrotte suoraan että nyt olet niinkuin mamma aikoinaan. Niin minä lupaan ja vannon että teen parhaani päästäkseen eroon tuosta samankaltaisuudesta...
Toivottavasti toimii.
Oma äitini sanoo samaa, mutta ei kuitenkaan kuuntele aikuisia lapsiaan. Rajattomuutensa vaan pahenee ja pahenee.
Eihän hän ole läheisiään ennenkään kuunnellut, niin miksi nyt kuuntelisi. Hänelle pitää saada aina joku vieras ihminen sanomaa, että asia menisi perille.
Se on myös tarkkaa kuka pitää saada sanomaan.
Parhaiten uskoo jos sanojana on joku ärrän myyjä tai kaupan kassa tai kotisiivooja (ei se sama joka siivoaa hänen kotiaan, pitää olla vieraampi).
Yksi tapaus oli sangen hauska.
Olin kaupassa vauvani ja äitini kanssa. Löysin ihanan haalarin jonka halusin ostaa vauvalle, mutta äitini hoksasi että hän ostaa sen haalarin lahjaksi (että tulee sopiva ja mieluinen lahja)
Sanoin mikä on sopiva koko, mutta kun mummo saapui lahjahaalarin kanssa, oli se pienempää kokoa. Kysyin miksi osti pienemmän vaikka kerroin mikä on sopiva koko.
No, myyjä oli kertonut että senjasen ikäiselle tämä toinen koko on sopivia. Hän uskoi mieluummin myyjää, vierasta opiskelijatyttöä joka ei ollut edes nähnyt vauvaani, kuin minua.
Eikä sitä haalaria tietenkään voinut vaihtaa ettei myyjälle tulisi paha mieli. Minun tunteilleni se ja sama, tärkeintä ettei kaupan myyjä loukkaannu.
Ja sitten hän vielä sanoo, että hänelle pitää kertoa jos hän alkaa sekoilemaan tai käyttäytymään oudosti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on aivan käsitämätöntä kuinka toisten koteihin pitää tuoda hirveät määrät tavaraa, ja vielä vahtia sitä tavaran käyttämistä.
Veljeni on paljon myynyt niitä tavaroita mitä on äidiltä saanut, ja ne mitä ei ole myynyt niin on sijoittanut väärin tai käyttää niitä väärällä tavalla. Minulle äiti niistä sitten marmattaa ja valitaa kuinka veli ei arvosta hänen tekemiään hienoja ja arvokkaita käsitöitä.
Varmaan veljeni saa kuulla vastaavasti motkotusta siitä mitä minä teen saamilleni lahjoille.
Olen selittänyt äidilleni, että kun hän antaa jotakin lahjaksi, niin se on lahjan saajan asia mitä sillä sitten tekee. Mutta se näyttä olevan liian monimutkainen asia ymmärrettäväksi.
Kyllähän ne hienoja ja arvokkaita käsitöitä ovat, mutta oikeasti 50 patalappua ja 250 pitsiliinaa ja monet kymmenet koristetyynyt on oikeasti liikaa. Ei niiden saamisesta enää saa mitään iloa kun joutuu miettimään että mihin minä tuonkin oikein laita. Ne eivät ilahduta ketään muuta kuin lahjan antajaa.
Joskus nuorena kuvittelin että on aivan normaalia että jokaisella on kymmenittäin lakakanoita ja pussilakanoita. Ne veivät opiskelukämppäni kaappitilasta yli puolet.
Nyt kun olen perheellinen, on minulla vain puolet siitä lakanamäärästä jota säilöin äitini mieliksi kaapissani opiskeluaikana. Ja hyvin riittää lakanat koko perheen käyttöön.
Jotain outoa vallankäyttöä sekin on että täyttää muiden ihmisten kodit tavaralla ja koriste-esineillä.
Tämä sama ihminen muuten opetti minulle kun olin lapsi ja teini, että kenellekään ei saa koskaan antaa lahjaksi koriste-esineitä, sillä niistä aiheutuu vain harmia jos eivät ole juri mieluisia. Ja sitten itse tunkee muiden kodit täyteen ties mitä tavaraa. Eikä kyse ei ole siitä etteikö ymmärtäisi mitä tekee. Nykäisee päälle oikein marttyyrivaihteen aina kun kieltäydytään käsitöiden vastaanottamisesta. "voi kun tässä oli niin iso työ, ja eikö tämä olekaan hyvä, ja mihin minä tämän nyt laitan" ..ja kyllä taas olen kamala tytär kun aiheutan vanhalle äidille mielipahaa yhden pikkuliinan takia.
Onpa teraupettinen ketju. Ja voimaannuttava. Voi kun olisi joku vertaistukiryhmä johon voisi mennä juttelemaan muiden rajattomien läheistensä kanssa kamppaileville. Haluaisin kuulla onko kukaan kyennyt saamaan taottua ns. järkeä päähän tämmöiselle? Niin että koette että suhde edes jotenkin toimii, ja vuorovaikutus on normaalia? En haluaisi katkaista välejä mutta välillä tuntuu ettei muita vaihtoehtoja ole. Ikääntyvä yksinäinen ihminen kyseessä, en haluaisi jättää häntä yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Näistä sisustavista mummoista tuli taas mieleen kuinka äitini kävi sisustamassa veljeni kotia kun veli asui jonkin aikaa sinkkuna eronsa jälkeen.
En voinut olla nauramatta kun menin kylään veljeni luokse, siihen äidin stailaamaan asuntoon.
Siellä oli pitsiverhot ikkunoissa. Semmoiset valoverhotyyppiset todella ohuet, asetettuna niin ettei niitä voi vetää pois ikkunan edestä. Ja ikkunalaudoilla, niiden verhojen takana oli punaisia pelargonioita 3 kpl kullakin ikkunalla. Ja tietenkin hirveä määrä kaikenlaisia söpöjä koriste-esineitä :D
Vieläkin naurattaa kun muistan se mummolatyylisen sisustuksen nelikymppisen miehen asunnossa :´D
Eihän sen olisi pitänyt mikään ylläri minulle olla. Muistan vieläkin kuinka parikymppisenä veljeni sai äidiltäni pappatyylisiä vaatteita, ja tietenkin hirveät moitteet jos ei käyttänyt niitä.
Vierailija kirjoitti:
Terapiaketju.. sitä tämä on. Meillä tuo tavaroiden ja vaatteiden ostelu oli sekä mummon että parin muun sukulaisen puolelta vähän erikoista. Halusivat aina ostaa "yllättäen" jonkin tarvikkeen tai vaatteen, joka olisi siis tarvittu mutta emme olisi itse tajunneet sitä ostaa. Eivät siis onnistuneet näissä kriteereissä kertaakaan, sillä miten on mahdollista ostaa lapselle jotain tarvittua jota ei ole jo ostettu, jos ei kommunikoi asiasta vanhempien kanssa. Eli tavaran ostolla haluttiin ikään kuin näyttää, että heh minäpä tajusin tämän aiemmin kuin te. Sitten kun meillä oli jo ks. tavara/vaate, tai toisen ostama ei sopinutkaan niin naama meni viiruksi ja mitään ei keskusteltu ainakaan viiteen minuuttiin. Minulta meni kauan tajuta siis mikä tuossa taustalla on, ja kyllä se juuri tuo pätemisen tarve oli, mikä näkyi ajan kanssa monessa muussakin jutussa.
Saimme esimerkiksi kolmet kalliit ensikengät (siis askeltamiseen tarkoitetut, ei tossut) kun lapsi oli alle 3kk.. Noh kaikkihan tietysti olivat väärää kokoa, kun ensikenkien aika koitti. Naurettavinta oli, että kun he huomasivat etteivät omansa tulleet käyttöön, niin kävelyiän lähellä ostivat uudet, eikä taaskaan kokoa tai ylipäätään tarvetta kysytty (no ei tietenkään sopineet, se pitää kokeilla noin pienten kanssa kun uusia ostaa). Itse sitten ostettiin tepsut ns. oikeaan aikaan ja oikeaa kokoa, ja niitä katsottiin kuin halpaa makkaraa. IMulla jäi tuosta kokemus, että ikään kuin hakuammuntana ja kiireellä vetivät vaan nuo ensimmäisten kenkien ostot, jotta saisivat kokea, että on ostettu jotain lapselle tärkeää ennen kuin vanhempi on tajunnut sen ostaa.
Samaa oli monen muunkin asian kanssa (mm. kuravaatteet, vauvamakuupussit jne.), oli selvästi hurja tarve ostaa jotain ennen kuin vanhemmat sen kerkeävät ostaa. Raskausaika oli koomisinta vaihetta elämässäni, viikottain saimme soittoja: "No joko olette ammeen hankkineet. Ai olette, no hyvä juttu että huomasitte että sekin pitää ostaa" "Entäs potta?" "Minä ostan teille hoitopöydän, ai ette halua, no minä ostan sitten sen ja sen."
Kun vauva oli syntynyt ja mummo tuli ensimmäistä kertaa käymään, niin hän toi mukanaan jotain 20 vaatekappaletta. Ja minä olen aika tarkka vaatteista, ja meillä on reilusti parempikin rahatilanne kuin hänellä. Minä jälkikäteen miellän tuonkin niin, että hän vähän hakuammuntana siinäkin kokeili että onnistuiko ostamaan jotain mitä emme olleet tajunneet hankkia. Jokaisen vaatteen kohdalla kävi erikseen läpi, että joko teillä on näitä koon 56 kietaisubodeja, ai jaha on, no entäs onko teillä villahaalaria, minä hankin tämän ettei sitten palele. Tämä on hyvä laittaa vaikka haalarin alle. Ai teillä on tuommoinen, no entäs?" Hrr.... Onneksi sittemmin touhu on rauhoittunut.
Meillä anoppi teki niin, että kun ostimme vauvalle jonkin tarvikkeen, kengät tms. niin hän sanoi että oli juuri aikonut ostaa sellaisen meille. Teki myös sitä, että lupasi ostaa tarvitsemamme tarvikkeen ja ostikin, mutta halusikin sitten pitää sen mummolassa. Vähän jäi sellainen tunne, että ne lahjat (tai lupaukset niistä) ei olleet tarkoitettu ilahduttamista varten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onpa teraupettinen ketju. Ja voimaannuttava. Voi kun olisi joku vertaistukiryhmä johon voisi mennä juttelemaan muiden rajattomien läheistensä kanssa kamppaileville. Haluaisin kuulla onko kukaan kyennyt saamaan taottua ns. järkeä päähän tämmöiselle? Niin että koette että suhde edes jotenkin toimii, ja vuorovaikutus on normaalia? En haluaisi katkaista välejä mutta välillä tuntuu ettei muita vaihtoehtoja ole. Ikääntyvä yksinäinen ihminen kyseessä, en haluaisi jättää häntä yksin.
Pahoittelen, mutta en ole vielä kertaakaan kuullut että esimerkkien kaltaiset, selvästi persoonallisuushäiriöiset olisivat muuttaneet käytöstään. En ikinä.
Muista, että niin kauan kuin ajattelet "en tietenkään voi katkaista välejä", voi se toinen tehdä ihan mitä vaan. Sinun kätesi ovat täysin sidotut, koska olet jo poistanut sen ainoan vaikuttavan muutoksen pois mahdollisuuksien listalta. Sama kuin pettävä puoliso - jos hän tietää että "et voi ikinä erota" ei se pettäminen lopu koskaan.
Meillä taas aikuiset perheelliset lapsemme roudaavat vanhoja vaatteita, leluja, huonekaluja, rattaita jne. lapsuuden kotiinsa ja mökille säilytykseen, kun meillä tilaa on yllin kyllin, vaikka edes omille tavaroille ei ole tilaa ja kaikki on hujan hajan.
Pyysin helmikuun loppuun hakemaan tavarat ja yhä edelleen ne on vintillä ja pitkin kevättä olemme vieneet niitä kierrätyskeskukseen.
Ja eikö siitäkin sota saatu aikaan, kun miniä olisi halunnut säästää kirjojaan ja joitakin juhlapukuja, ihan kuin ne olisivat olleet meidän vastuulla.
Äitinä ja anoppina en ikinä ole vienyt ainuttakaan vaatetta tai tavaraa lapsieni kotiin, enkä tyrkyttänyt pitkään suvussamme olleita huonekaluja ja koruja, paitsi yhdelle miniälle, joka ihan itse on ilmaissut kiinnostuksensa vanhoihin romuihin ja kaikki kelpaa.
Miksi et pyydä anoppiasi lopettamaan ostaminen ja nekin rahat säästöön ja lapsi saa ne sitten käyttöönsä kun täyttää 21v. Näin meillä, kunhan saisin tuon kotiimme varastoin loppumaan.
Onko jotain uutisia ap? Vastasitko viesteihin?
Tämäkin on ajankohtainen aihe yhä edelleen.
En ole ylikävellyt lapsen vanhempien yli mollannut heitä tms. Olen kehunut lapselle kuinka hyvät vanhemmat hänellä on.Sanonut lapsen äidille ja isälle että miten he ovat jaksaneet touhuta lapsen kanssa ja hyvin on kasvatettu ja hienosti on mennyt. Kuitenkaan näitä ei kuunnella. Lapsi tulee iloisesta mummolaan ja hyppää syliin. Äiti valittaa miten meillä on pienet tilat asunnossa yms. Ajattelen saako lapsi tästä negatiivisen kuvan mummosta sekä mummolasta. Vauvana en saanut koskeakkaan lapseen. Mies ja muut sukulaiset saivat jos koskinkin vauvasn niin sain huudot älä koske kun se itkee 😓Pari vuotta meni lapsi juoksee syliin kun näemme. Äiti ei ole tyytyväinen koska kaikki kivat asiat pitää kokea omien vanhempien kautta. Ostan kivoja asioita lapselle joululahkaksi, tietenkin kysyn mitä haluavat että ostan. Nämä ostamani lahja pitää omat vanhemmat antaa. Jos leikkiessämme hiukan hulluttelemme ja lapsi vähän riehaantuu joku päivä leikkiessä hänet otetaan heti leikistä pois. Leikit on turvallisia ralliajoa pienillä autoilla ja pehmopallolla leikkimistä se lopetetaan kesken, joko sanomalla yhtäkkiä nyt lähdetään ulos kun olet noin villi. Jätetään tyhjä olo mummolle, kun kysyn miksi niin lapsen pitää olla vanhempien kanssa. Miksi sitten käyvät mummolassa. Näemme 4x vuodessa. Kyllä mummona oleminen on vaikeaa. Aina mietin mitä tein väärin missä vika en osaa enään olla rento mummo jännitän aina mistä saan huudot. Lapsi kun oli vauva jotenkin ajattelin että no ensimmäinen ja suodatin itkin öisin. Mutta sama jatkuu, kun on kivaa ja homma toimii tulee tyttäreltä paskaa päälle. Pappa on kiva, mutta mummo on paha.
Eivät narsistimummot muutu. Joko pidät koiranremmin tiukassa talutusnuorassa kaulasi ympärillä tai vapautat itsesi. Kenenkään ei tarvitse kestää henkistä väkivaltaa.
Haha, no hyvä :D vaikka eipä silläkään olisi mitään tekoa pedofilian kanssa, jos ikäero olisinkin suuri. Vai ei kai mummo vihjaile isän tekevän jotain omille lapsilleen? Poliisille vaan mummun viestit.