Mitättömimmät, pienet jutut, joista tunsit lapsena syyllisyyttä?

Minulla oli lapsena lyhyt pottakampaus ja näytin pojalta. Olin 5-6 vanhana leikkipuistossa ja yksi täti tuli kysymään "kenenkäs poikia sinä olet" Vastasin "*Niemisten tuosta vierestä mutta minä olen kyllä tyttö" 

Täti hymyili ja sanoi että vai niin, anteeksi kun hän erehtyi.

Jostain syystä tästä oli pitkän aikaa syyllinen olo, että olin kampauksellani jotenkin johtanut tätiä harhaan :D

Naapurin tytöllä oli nuijapäitä pienessä purkissa leikkimökissä. Kun tiesin heidän olevan särkänniemessä, kävin vapauttamassa nuijapäät läheiseen lampeen. Myöhemmin itkin tämän tytön kanssa yhdessä että joku on varastanut nuijapäät ja lohduttelin häntä, että se emo-sammakko varmasti haki ne vaan takaisin kotiin. Hän uskoi. Olimme 5-vuotiaita. Silti tämä kolkutti omaatuntoa pitkään vaikka pohjimmiltaan tiesin tekeväni oikein.

Oli aina syyllinen olo ja koin olevani huono lapsi, kun koulu pyysi hankkimaan jotain, esim. luistimet tai laskutikun. Pelotti tuoda viestejä kotiin ja saada vihat ja selkäsauna asioista, joille ei voinut itse mitään. Hirveää oli myös, jos ei ollut vaikka kenkiä tai lapasia, pidin itseäni syyllisenä siihen, että kulutin vanhempien rahaa tällaisiin.

Menin eräänä viikonloppuaamuna vanhempieni makkariin, isä oli vielä siellä. Tämä oli ihan tapana ja siellä sitten hyppelin ja ilakoin kunnes huomasin että isä näyttää vähän oudolle eikä ryhdy mukaan leikkiin. Kun sitten kysyin miksi isä on niin outo, niin hän sanoi että naapurin "Raimo" on kuollut. (Joskus vanhempana sain kuulla että oli yöllä ampunut itsensä ja isäni oli lääkärinä sinne paikalle kutsuttu). En ollut koskaan kohdannut kuolemaa ennen, joten jotenkin luulin että isä vitsailee tai jotain ja siitä sanoinkin, eikä ole, en usko, narraat jne. Isä sanoi olevansa tosissaan ja sitten tajusin sen oudon ilmeenkin olevan sitä että isä on itkenyt. Hävetti aivan kamalasti vielä pitkään ja tuli niin paha olo ja syyllisyys vaikka mistäs minä lapsena olisin osannut täydellisesti uppouuteen tilanteeseen suhtautua tai osannut aamulla herätessäni tietää ettei olekaan ihan normaali aamu.

Varastin koulussa toiselta oppilaalta kaksi koristekiveä. Mulla oli vaihe, että varastelin koulussa lyhyen ajan sisällä paljon kaikkea sekä koululle että muille oppilaille kuuluvaa, mutta tämä kivivarkaus on jäänyt mieleeni pahimpana, sillä en jäänyt siitä koskaan kiinni toisin kuin muista teoista. Kotona väitin äidille, että olin ostanut kivet eräästä paikasta, jossa kävimme koulun kanssa. Äiti tykkäsi noista kivistä ja piti niitä ikkunalaudalla koristeina. Aina kun näin ne, syyllisyys kalvoi sisintäni. Erään kerran sitten päädyin siihen ratkaisuun, että nappasin kivet ikkunalta ja heitin roskiin, jotta ne eivät enää muistuttelisi minua teoistani: varastamisesta ja valehtelemisesta.

Tunnen kuitenkin edelleen syyllisyyttä. Ehkä auttaisi jos avautuisin äidille, mutta se tuntuisi vähän oudolta, sillä hän ei varmaan muista niitä kiviä enää. Sitä paitsi suurinta vääryyttähän tein sille, jolta kivet varastin. Nyt tuntuu liian myöhäiseltä ja oudolta etsiä hänet käsiini, tunnustaa ja pyytää anteeksi. En tiedä uskaltaisinko ottaa asiaa puheeksi, vaikka saisin tilaisuuden.

Isä sai mut tuntemaan syyllisyyttä siitä että edes synnyin. Jokaisen asian tein väärin ja elin koko peruskouluaikani uskoen, että olen syntynyt muita huonommaksi.

Kiitos vastauksista! Lisää vaan :)

Ap

Tämä oli pelkkä läheltä piti -tilanne, johon en oikeasti olisi edes voinut vaikuttaa, mutta podin siitä huolimatta hirveää syyllisyyttä pitkän aikaa jälkeenpäin.

Pikkuveljeni ja minä olimme ala-asteikäisiä, minäkin olin varmasti alle 10-vuotias. Kylällemme tuli sirkus ja meidät päästettiin katsomaan esitystä. Isä heitti meidät autolla parkkipaikalle, löi minulle kahdenkympin setelin kouraan ja ajoi itse esityksen ajaksi jonnekin muualle.

Yhtenä sirkusnumerona oli eläinesitys, jossa oli mukana valtava boa. Väliaikakuulutuksessa sanottiin, että eläimiä saa käydä katsomassa lähempää ja boaa saa pitää sylissä. Muistan, että kaikki toiset ihmiset menivät osallistumaan muihin väliajan viettoihin, mutta minä olin hirveän kiinnostunut käärmeestä, joten raahasin veljeni mukanani katsomaan eläimiä. Me olimme siellä siis nelistään eläinnaisen ja tirehtöörin kanssa, se teki tunnelmasta todella jännittävän. He kysyivät, että haluammeko ottaa käärmeen syliin ja minä olisin tietysti suostunut, mutta sitten he kertoivatkin, että se maksaa viisi euroa per henkilö! Eli jos me molemmat olisimme sylitelleet käärmettä, olisi se tehnyt kymmenen euroa.

Lasten pääsyliput olivat pakosti maksaneet 5 euroa kappaleelta, sillä muistan ajatelleeni, että jos ottaisimme käärmeen syliin, niin siihen menisi kaikki rahat, mitä meillä oli isän kaksikymppisestä jäljellä. Olin rahankäytön suhteen fiksu ja varovainen lapsi ja päätin, että käärmeen piteleminen on liian kallista. Aloin siis sen sijaan ohjata veljeäni väliaikatarjoiluille, jotta olisimme ostaneet itsellemme jotain syötävää, mutta sitten väliaika loppuikin ja meidän piti palata esitystelttaan tyhjin vatsoin.

Esityksen jälkeen isämme tuli hakemaan meitä, mutta kotiin menemisen sijaan hän ajoikin kaupalle. Kaupan parkkipaikalla isä pyysi minua antamaan rahaa. Ihmettelin, että mitä rahaa, niin isäni sanoi, että kun pääsyliput maksoivat vitosen kappaleelta, niin silloinhan meillä on vielä se kymppi, jolla hänen on tarkoitus ostaa kotiin ruokaa. Annoin rahan isälleni ja kaikki päättyi hyvin, mutta minuun iski aivan raastava mitä jos -paniikki.

Mitä jos olisin maksanut käärmeen pitelemisestä kympin? Miten vaikeaa olisikaan ollut tunnustaa, ettei rahaa ollut enää jäljellä, koska olin ahneesti halunnut jotain niin turhaa, kuin pidellä käärmettä? Mitä jos olisimme ehtineet ostaa itsellemme herkkuja, jotka olisivat varmasti maksaneet ainakin melkein yhtä paljon? Adrenaliini velloi sisälläni kun ajattelin, miten täpärästi olin pelastunut niin suurelta virheeltä. Rukoilin, ettei veljeni kertoisi kenellekään, että olin ollut tekemässä jotain niin pahaa ja tuhmaa, kuin tuhlaamassa rahaa.

Oloni oli aivan hirveä. Mutta olisi isämme kyllä voinut mainita, että emme saa ostaa sirkuksessa muuta kuin pääsyliput...

Tutkin lapsena salaa äitini koruja, kun yksi niistä tippui lattialle. Minä nostin sen heti takaisin muiden joukkoon ja lopetin niiden tutkimisen. Pelkäsin sen jälkeen pitkään, että äiti saa jotenkin tietää, että se yksi koru oli tippunut maahan ja olisi hirveän vihainen sen vuoksi, koska luulin korun menneen sen vuoksi pilalle. Taisin olla vielä niin pieni, että luulin muiden tietävän samat asiat kuin minä, joten äitikin ilman muuta tietäisi minun tutkineen korujaan ja tiputtaneen sen yhden lattialle. Vasta jälkeenpäin tajusin, että muut eivät välttämättä tiedä samoja asioita kuin mitkä minä tiedän ja päinvastoin minä tiedän asioita, joita muut eivät tiedä.

Vanha ketju mutta tuli niin elävästi mieleen...

Olin töissä 11-vuotiaana lastenvahtina kesällä läheisellä maatilalla. Vastuullani oli 4- ja 6-v lapset. Kerran jätin kanalan oven auki siksi aikaa kun keräsin munia. Yksi kana oli nokkaissut nelivuotiaalle mustelman leukaan kun lapsi oli nostanut kanan väkisin. Minun täytyi lahjoa tämä 4v omilla karkeillani ja muistaakseni kahdella markalla, ettei kertonut isälleen. Huijasimme hänen kompastuneen. Ihme kyllä 4v pysyi mukana tarinassa kun naamioimme sen leikiksi. Laitoimme laastarin, jotta nokkaisun jälki ei näkynyt. Kukaan ei siitä silloin kysellyt tai haavaa katsellut.

Meillä oli siskon kanssa lapsena jouluisin joulukalenterina semmoidet oriflamesta tms tilatut pussukat(tais olla pingiivni jolla tonttulakki päässä jos en ihan väärin muista)  johon äiti aina yöllä nukkuessamme laittoi jotain, saaliina saattoi olla mm. omena, mandariini, päärynä, jotain juttuja kuten tarroja jne. Hyvin harvoin äiti oli laittanut karkkia sinne yön aikana, kerran kun niin oli käynyt, muistan kuinka innoissani menin ja rohmusin siskoni pussista myös hänen karkkinsa, ja hain keittiöstä tilalle omenan. Kun sisko heräsi hänellä ei ollut aavistustakaan että siellä oli ollut karkkia.

Olin itse 6v ja sisko oli 8v.

Podin tosi paljon syyllisyyttä myöhemmin ja tunnustinkin sen jossakin vaiheessa.

Itsetyydytys. Muistan joskus 10-vuotiaana ajatelleeni, että pitäisi jo lakata tuntemasta syyllisyyttä siitä, mutta onnistuin tässä tavoitteessa varmaan vasta yli 20-vuotiaana.

Varastin serkultani pienen mielestäni aivan upean muovinapin hänen askartelujuttujensa joukosta. Syyllisyys oli järkyttävä enkä sen jälkeen ole varastanut. Kiinni en jäänyt eikä serkkuni kaivannut kyseistä nappia. 😅

Kaverin vanha koira oli lapsena minullekin rakas. Kun kuulin, että koira pitää päästää taivaaseen luultavasti seuraavilla viikoilla, leikkasin sen hännän päästä pienen, ehkä sentin tupsun karvoja muistoksi ja liimasin kontaktimuovilla päiväkirjaani. En siis mitenkään satuttanut koiraa vaan hännässä oli paljon pitkää karvaa. Olin ehkä 7-vuotias. Kun kaveri kertoi itkien, että *Eppu on nyt taivaassa" mietin kuinka *Eppu suree siellä taivaassa sitä menetettyä karvatupsua. Kerroin äidille, ja äiti sanoi, että sille kasvaa siellä koirien taivaassa uusi karva. Se helpotti vähän.

up

Vierailija kirjoitti:

Päiväkodissa yksi vanhempi tyttö piirsi hienon piirrustuksen, jossa oli tähtiä taivaalla. Kotona piirsin illalla samanlaisen ja isäni piti sitä niin hienona, että pani sen makuuhuoneensa seinälle (yksinhuoltajaisi). Tunsin kamalaa syyllisyyttä ja häpeää siitä, että olin matkinut toisen tytön työtä. Ajattelin kauhulla, mitä tapahtuu, jos tuo tyttö jostain syystä saisi nähdä mun piirrustuksen ja kertoisi kaikille, että varastin sen idean.

Oi, tämä muistutti että mulle kävi myös päiväkodin väritystehtävässä niin, että matkin erään toisen lapsen kaunista väritystä. Kyseessä olikin joku valtakunnan kisa, jossa voitin palkinnon värityksestäni. Oli kyllä syyllinen olo, koska idea ei ollut minun.

Ylä-asteella luokkakaverini samalla tapaa kopioi erään isomman tytön piirustuksen aika ja voitti palkinnon siitä. Mietin, että kantoikohan hänkin siitä huonoa omatuntoa.

Salovaaran kuunteleminen radiosta.

Muurahainen käveli kädelläni ja yritin litata sen. Vieläkin tulee paha mieli kun se käpristyi liikkumattomaksi ja tajusin tehneeni aika julman tempun.

Sen jälkeen yritin välttää tappamasta mitään elollista. Jopa hyttysten annoin pitkään syödä itseäni kunnes kyllästyin etteivät luovuttaneet kauniilla pois ohjailulla.

Olin ekaluokkalaisena kaverin luona ja minut pyydettiin myös lounaalle. Tarjolla oli oman maan perunoita ja muistaakseni silakkapihvejä. Kuorin perunat ja söin ihan normaalisti, käyttäydyin hyvin ja kiitin ruuasta. Kysyin onko heillä kompostia, jolloin kaverin mummu alkoi huutaa, että ne laitetaan sian astiaan jos ei itselle kerran kelpaa (siis ihan oikeasti heidän sioilleen syötäväksi, ei roskiin) No mistäpä minä, kaupunkilais-kakara olisin voinut tämän tietää, ja että saavatko siat ylipääätään semmoista syödä. Välttelin kaverin mummua monta viikkoa kun pelkäsin häntä.