Lue keskustelun säännöt.
Äiti kuoli äkillisesti ja hänen koiransa jäi hoidettavakseni. Olen aivan loppu, enkä tiedä mitä teen.
10.03.2017 |
Toivon, että voitte lukea tämän tuomitsematta minua sen kummemmin.
Äitini oli terve ja juuri täyttänyt 50-vuotta. Hän menehtyi auto-onnettomuudessa noin neljä kuukautta sitten. Tämä oli kaikille kova paikka ja tuli niin äkkiä. En ole vielä ehtinyt edes käsittää tapahtunutta saati käsitellä asiaa, kaikki tuntuu niin epätodelliselta.
Äidillä ei paljon omaisuutta ollut, mutta jaon jälkeen jäi jäljelle yksi asia; koira.
Veljeni teki harvinaisen selväksi että hän ei koiraa halua. No, minä sitten otin sen. Se on ollut minulla hoidossa useinkin ja on oikein hauska pikku veijari. 4.5kg, täytti juuri 10-vuotta. Olen aina ollut hyvin eläinrakas ja koira on minulle tärkeä.
Olen ollut väsynyt ja surun murtama, mutta en kuitenkaan halunnut ottaa lomaa opinnoista joten kiirettä pitää. Olen alkanut huomata, ettei koira sovi arkeeni ollenkaan. Kolme kertaa päivässä lenkitys, olen sidottuna eläimeen enkä voi vain enää tulla ja mennä kuten tahdon. Vaikeahoitoisen turkin jatkuva harjaaminen ja trimmaaminen... kynsien leikkuu viikottain. Kallis erityisruoka käy opiskelijan budjetille. (Vaikka ei tuo nyt paljoa syö.) Koiralta täytyy evätä pääsy kissan hiekkalaatikoille, vessaan ettei syö roskiksesta... olen vain emotionaalisesti niin rikki, kaikki energia menee opiskeluun ja tavalliseen arkeen, ja siihen lisäksi tuo koira. Se varmaan aistii ahdistukseni, tai on viimein tajunnut ettei tämä olekkaan pelkkä hoitoreissu ja sen rakas emäntä ei palaakkaan hakemaan, joten se on alkanut ulista öisin. Untakaan en enää siis saa kunnolla, kaiken tämän päälle.
Käytiin tuosta ulinasta eläinlääkärissä, ja fyysisesti koirassa ei ole mitään vikaa. Se sai ahdistuslääkkeitä, jotka eivät auttaneet lainkaan. Tästä kaikesta mätkähti iso lasku, ja alan olla taloudellisestikin aika ahtaalla.
Rakastan koiraa, se on aina ollut minulle tärkeä ja se on rauhallinen ja mukava. Mutta myönnän, vaikka inhottaakin, että minulla on alkanut olla vihaisia tunteita sitä kohtaan. En näytä sitä sille, tietenkään, mutta joskus se oikein inhottaa. Jopa raivostuttaa. Se saa edelleen nukkua sängyssäni, istua sylissäni ja jokapäiväinen hellyyden ja rapsutusten kirjo on suuri. Mutta viimeksi eilen kun jouduin hankaamaan kuraisia tassunjälkiä eteisen matosta tunsin inhoa ja ärtymystä, suunnatonta sellaista. Oma vikanihan se oli kun en heti muistanut nostaa sitä kylppärin altaaseen...
Tiedän, että käsittelen todennäköisesti äitini kuolemaan liittyviä tunteita enkä oikeasti vihaa koiraa. Mutta ne tunteet tuntuvat niin aidoilta. Että kun raivostuttaa.
Toistan joskus mielessäni että "se on jo vanha, ei se kauaa enää jaksa. Pääsee äidin luokse iloa tuomaan." ja poden sen jälkeen heti maailman huonointa omatuntoa. En osaa käsitellä näitä tunteita, en vain osaa.
En voi antaa sitä pois, kauheaa rääkkäystä viedä vanha eläinparka aivan uuteen kotiin. Ja vihaisin itseäni lopouikäni jos antaisin äidin rakkaan koiran pois... olen vain niin loppu. Koitan uskotella itselleni että koiran seura tekee minulle hyvää, käymmehän molemmat samaa menetystä läpi ja olemme tavallaan toistemme "tukena". Eipä tunnu auttavan kun sisälläni kiehuu.
Veljeltä ei heru apua ajallisesti, taloudellisesti, tai emotionaalisesti.
Eipä tähän mitään apua täältä löydy, kunhan halusin avautua kun en ammattilaisellekkaan pääse puhumaan.
En vain jaksa.
Kommentit (123)
Parempi ants koira uuteen kotiin kuin piikille. Koiralla vielä vuosia jäljellä ja tottuu kyllä uuteen kotiin. Ei todellakaan ole rääkkäystä!! Jos olet facebookissa, laita koirasta ilmoitus Aikuiset kodinvaihtajat-ryhmään. Sieltä löytyy hyviä ottajia nopeasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Anna koira sellaiselle joka sitä haluaa ja viitsii hoitaa.
Etsi sille uusi koti. Ei se ole rääkkäystä, sehän voi olla loistava vaihtoehto sekä koiralle että uudelle omistajalle. Facebookissa on ryhmä nimeltä aikuiset kodinvaihtajat. Pienistä koirista on kysyntää.
Pikkukoirat ovat pitkäikäisiä, ei 10v ole vielä niin vanha. Hyvällä omallatunnolla etsi koiralle uusi koti, kukaan ei tuomitse sinua siitä.
Jos koirakin on ahdistunut ja vain ulisee yöt, vie lopetettavaksi. Armeliainta vanhalle koiralle. Mahtaisiko edes tottua mihinkään uuteen kotiin enää?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koira piikille ja asia ratkaistu. Turha nyt lähteä asiaa suurentelemaan.
Olisiko nyt kuitenkin parasta antaa koira toiseen kotiin missä olisi vaikka muitakin koiria helpottamassa ikävää. Onko tuttuja/työkavereita joille voisit antaa koiran mutta kuitenkin nähdä sitä silloin tällöin?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkärotuinen se on? Monet pienet koirat elää 15-17-vuotiaiksi.
Koira vaistoaa ettet halua sitä. Etsi sille uusi rakastava omistaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Koirassa on paljon työtä. Sinä olet pitänyt äitisi lemmikistä niin hyvää huolta kuin mahdollista, mutta joskus ei vaan aika, voimat tai rahat riitä. Olisi hienoa jos veljesi voisi auttaa edes silloin tällöin, ehkäpä puhut hänen kanssaan vielä asiasta. Koirasta luopuminen on myös ihan hyvä vaihtoehto, aikuisille koirille on ottajia ja koirasta voi olla vielä paljon iloa jollekin toiselle. Sinun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä jos luovut koirasta, olet tehnyt sen mihin pystyt.
Tiedätkö koiran kasvattajaa, jos kyseessä on rotukoira, tai rotuyhdistystä? Sieltä voisi saada apua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta kirjoitit tosi rehellisesti ja kauniistikin tunteistasi, etkä minusta ole tehnyt mitään väärää tai ansaitse tuomitsemista. Ihana juttu, että pystyit ja suostuit ottamaan äitisi koiran, se oli epäitsekäs teko! Jos kuitenkin ihan oikeasti olet sitä mieltä, ettet jaksa ja pysty siitä huolehtimaan, on aika etsiä sille uusi koti. Pienelle koiralle yleensä löytyy kyllä ottajia ja usekon että löydät sille hyvän kodin. Ei äitisikään olisi halunnut, että koirasta on sinulle kohtuutonta vaivaa, stressiä ja huolta. Ihan uusi koti on koiralle ihan hyvä paikka ja se tottuu kyllä.
Olen tosi pahoillani menetyksestäsi ja toivon että saat apua ja tukea kaikkiin huoliisi.
Puhuiko äitisi koskaan, mitä haluaisi tällaisissa tilanteissa tehtävän? Jos annat uuteen kotiin, varmista, että koti todellakin on hyvä! Ja pysyvä. Ettei koira päädy ikuiseksi kiertolaiseksi ja kulje kodista kotiin loppuelämäänsä ollen välillä paremmissa ja välillä huonommissa oloissa. Jossain kohtaa lopetus on vain parempi kuin koiran pompottelu ja turha stressauttaminen. Omien koirieni en haluaisi päätyvän ties minne.
T. 6
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Etsi sille hyvä uusi koti. Mekin olemme antaneet hyvän uuden kodin vanhalle kissalle. mikäli tarvitsemme hoitoapua niin kissa voi silloin mennä vanhalle omistajalle hoitoon. ehkä tällainen järjestely sopisi sinullekin?
Uusi koti jos kerran on tervekin, jos sinusta nyt tuntuu että nuo on pysyviä tunteita, eikä vain oireilua siitä äidin kuolemasta / elämänmuutoksesta. Koirankasvattajana olen sijoittanut useita koiria uusiin koteihin ja poikkeuksetta ovat hyviin koteihin sopeutuneet erinomaisesti. Siitä näkökulmasta tuntuu hullulta nämä jutut että pitäisi terve koira viedä piikille siksi että kodin vaihdossa olisi muka jotain niin kauheaa että parempi on kuolema. Uusi hyvä, koiralle sopiva koti on yleensä koiran käytöstä ja oloa hyvin nopeasti parantava juttu, jos koira ei ole ollut rakastettu ja haluttu entisessä kodissaan tai sen elämässä on ollut siellä liian isoja stressitekijöitä sen hermorakenteelle (esim. jotkut koirat ei hyvin sovellu lapsiperheen hälyyn ja menoon, mutta puhkeavat kukkaan kun pääsevät yksinäisen ihmisen tai lapsettoman parin koiraksi).
Mutta voi kyllä olla että jos vaan jaksat niin tuo olo koiraa kohtaan menee ajan kanssa ohi ja siitä voisi tulla sinulle rakaskin...
Soitat eläinsuojeluyhdistykselle ja tarjoat koiraa sinne. He etsivät uuden hyvän kodin.
Ei se ole väärin myöntää, että koira ei nyt vaan sovi, tilanne on tällainen. Meilläkin etsitään keskikokoista koiraa sisäsiisteistä kodinvaihtajista, sillä minulla ei ole mitään halua ottaa riekkuvaa pentukoiraa. Muuten on kyllä koirakokemusta.
Koira ehtii vielä ihan hyvin sopeutua uuteen kotiin. Onhan sille joka tapauksessa sopeutuminen sinunkin luoksesi ja ilman alkuperäistä emäntäänsä. Olen ottanut kolme aikuista koiraa, joten jotain käsitystä siitä, mistä puhun.
Jos et itse koe pystyväsi kodinetsintään kokeile saada apua joltain taholta, vaikka
rekkurescue, hurttahelppi tai vaikka yhdistykset, jotka tuovat koiria ulkomaisilta tarhoilta Suomeen (sieltä tulee muuten Suomeen jopa yli 10-vuotiaita koiria).
Minkä rotuinen koira on? Uros vai narttu?
Ensimmäiseksi tuli mieleen feromonihaihdutin koiralle. Niitä myyvät monet apteekit, eläinlääkärit ja ihan lemmikkitarvikeliikkeet. Se on vain sellainen pieni mokkula, joka laitetaan pistorasiaan ja siitä haihtuu huoneilmaan feromonia, jota ihminen ei haista. Koiraa tämä tuoksu rauhoittaa ja tuottaa mielihyvää uusissa ja stressaavissa tilanteissa. Myös käytöshäiriöihin voi auttaa ja saattaisi toimia tuohon ulinaankin? Kannattaa ainakin kokeilla. Tilanteesi on hankala, mutta kannustaisin silti jatkamaan yritystä koiran kanssa. Jos luovut koirasta on riskinä se, että tunnet kovaa katumusta ja huonoa omaatuntoa kun koira oli varmasti äitisi aarre. Ja sen voin sanoa ihan omasta kokemuksesta, että huono omatunto ja syyllisyys on vielä paljon raskaampaa kantaa, kun arki koiran kanssa.
Koirat aistivat herkästi tunteita, se kyllä tietää että olet siihen tyytymätön ja että sinua surettaa ja ahdistaa. Jos koira on ennen ollut normaali, se todennäköisesti käyttäytyy ihan hyvin kunhan pääsee uuteen kotiin jossa siitä iloitaan. Voit pyytää, että uusi omistaja silloin tällöin lähettäisi sinulle siitä kuvan ja kertoisi kuulumisia. Sinä et tehnyt päätöstä ottaa koiraa, joten älä siitä kanna syyllisyyttä! Koiran on parempi toisessa perheessä, ja omakin olosi helpottuu.
Hommaa ulkoilutusapua. Joku teinityttö tai naapurin mummo.