Lue keskustelun säännöt.
Mä oon 40-vuotias, ja vasta eilen tajusin jotain joka muuttaa koko mun elämän
10.03.2017 |
Kuvitelkaa pimeä, kostea ja kylmä vankityrmä jossain unohdetussa kellarissa. Siellä kellarin nurkassa kyyhöttää onneton ihmispolo, laiha, hoitamaton, kärsinyt, alistunut. Sitä on kohdeltu väkivalloin vuosikausia, ruokittu homeisilla leivänkannikoilla ja likavedellä. Ei ihmiskontakteja, ei rakkautta, ei lämpöä, ei mitään.
Se olen minä. Kaikki nämä vuodet olen kohdellut itseäni kaltoin kaikin mahdollisin tavoin. Siitä on tullut niin automaattista, etten ole enää edes tajunnut koko asiaa. Tokihan olen ulkoisesti viettänyt ns. normaalia elämää, saanut lapsia, käynyt töissä, mutta sisäisesti olen ollut tuo kurja, kahlittu, alistettu olento. En ole sallinut itselleni mitään positiivista, mukavaa, kivaa tai edes hyvää. Olen aina elänyt kaikille muille, ollut kaikkia muita varten, mutta itseni olen hylännyt ihan täysin.
Nyt olen siinä pisteessä, 40-vuotiaana, että tuntuu kuin olisin satavuotias. Olen sairastunut vakavasti sekä fyysisesti että psyykkisesti enkä ole tällä hetkellä edes työkykyinen. Näin loppuun olen itseni säälimättä ajanut.
Ja vasta eilen, kiitos ihanan terapeuttini, tajusin koko asian. Eilisestä lähtien olen ihmetellyt tätä asiaa. Tajunnut, että minullakin on oikeus hyvään. Minulla on oikeus hyvään ja ravitsevaan ruokaan. Minulla on oikeus asioihin, jotka tuottavat minulle hyvää mieltä. Minä saan tehdä asioita joissa ajattelen vain itseäni. Tiedättekö, musta tuntuu ihan siltä niinkuin joku ois avannut mun kahleet, jättänyt tyrmän oven auki ja sanonut, että olet vapaa. Eikä tuota ovea enää ikinä suljeta. Saan vihdoinkin astua pois siitä vankilasta ja elää.
Olen maistanut ruuan eri tavalla kuin ennen. Aiemmin söin vain jotain, jolla siirsin nälkää. Jos söin ollenkaan mitään. Nyt en enää "ruoki" itseäni pelkällä leivällä ja kahvilla. Mä oon ansainnut oikeaa, terveellistä ja ravitsevaa ruokaa. Kävin ulkona kävelemässä, koska tuntui siltä että se ois kivaa. Tuttuun tapaan samantien tuli sellainen ajatus, että mitä turhaa, siellä on loskaa ja märkää ja harmaata ja kylmää. Mutta työnsin tuon vanginvartijan puheen pois mielestäni ja menin ulos. Suljin silmät, hengitin syvään ja nautin raikkaasta ilmasta, kuuntelin kevään lintujen laulua. Ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin tunsin pientä onnen väreilyä sisälläni. Olen jo pitkään halunnut ostaa itselleni jumppakuminauhan. Tiedättehän, sellaisen muutaman euron hintaisen kuntoiluvälineen. Olen kuitenkin työntänyt koko ajatuksen syrjään ja ollut sitä mieltä, ettei ole mitään järkeä laittaa rahaa sellaiseen. Tänään kävin ostamassa sen :)
Ihan kuin oisin melkein syntymässä uudelleen. Ihan kuin olisin elänyt koko elämäni kaikki aistit suljettuna, ainoana tehtävänä vain pysytellyt hengissä. Mutta nyt joku avasi tuon vankisellin oven ja mun kahleet. Ovesta kajastaa kutsuva valo, ja tiedän että vihdoinkin on mun vuoro astua siitä ovesta vapauteen ja elämään, joka on täynnä värejä, lämpöä, ääniä, makuja, kokemuksia.
Nyt loppui itseni rääkkääminen ja kiusaaminen. Minulla on oikeus kokea arvostusta, hyväksyntää ja rakkautta, kuten kenellä tahansa muullakin. Tästä päivästä eteenpäin minä aion oppia rakastamaan itseäni ja kohtelemaan itseäni hyvin.
Kommentit (94)
Vierailija kirjoitti:
Tyypillinen keski-ikäisen naisen voimaantumistarina. Mutta ei tee siitä yhtään huonompaa! Onneksi olkoon ap! :) Mutta mitäköhän me estettäisiin se, että tulevaisuuden tyttöjen ja naisten ei tarvitsisi vasta keski-iässä havahtua siihen että he saavat nauttia elämästä?
Kunpa voisikin, mutta ihmisen kasvutarina aina menee näin. Itse asiassa, jos nuorena tämän hoksaa, niin sääliksi käy. Se kertoo vain traumaattisista kokemuksista, jonka vuoksi on joutunut kohtamaan itsensä tavallista aiemmin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen todella onnellinen puolestasi!
Hiukan samanlaisia tuntoja ollut itselläkin. Elämä on lyhyt; päivät kuluvat, vuodet vierivät, on elettävä nyt, kun elämästä voi vielä saada "kiinni" ja on vielä toivoa paremmasta. Toivon sinulle kasvavaa iloa ja onnen oivalluksia, olet sen arvoinen. Ethän anna itsesi enää ajautua alistettuun asemaan, toisarvoiseksi ihmiseksi. Ota onnen ohjat omiin käsiisi, olet sen arvoinen, omana itsenäsi - omana ainutkertaisena itsenäsi! Arvosta itseäsi ja odota myös toisilta arvostavaa kohtelua!4
Hyvää ja ihanaa kevää jatkoa Sinulle!
Mahtavaa! Kaikkea hyvää sinulle, perässä tullaan :) Pidä kiinni noista oivalluksista, vaikka läheiset yrittäis vetää sua entiseen.
Älä säikähdä takapakkeja, niitä tulee. Kaksi askelta eteen, yksi taakse, sitten taas kaksi eteen. T. saman kokenut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyypillinen keski-ikäisen naisen voimaantumistarina. Mutta ei tee siitä yhtään huonompaa! Onneksi olkoon ap! :) Mutta mitäköhän me estettäisiin se, että tulevaisuuden tyttöjen ja naisten ei tarvitsisi vasta keski-iässä havahtua siihen että he saavat nauttia elämästä?
Kunpa voisikin, mutta ihmisen kasvutarina aina menee näin. Itse asiassa, jos nuorena tämän hoksaa, niin sääliksi käy. Se kertoo vain traumaattisista kokemuksista, jonka vuoksi on joutunut kohtamaan itsensä tavallista aiemmin.
Kai se on yksilöllistä. Kaltoinkohdeltuna, kiltiksi alistettuna lapsena en osannut mitenkään puolustautua. Sama jatkui vuosikymmenet. Kontrollinhaluiset tyypit ja alistettavissa olevat löytää toisensa. Onneksi nykyään asioista puhutaan.
Löysin itseni kirjojen, ryhmien ja terapian avulla. Aikaa meni.
Nyt on pulmana vain, että on vaikea antaa itselle anteeksi. Että oli se kynnysmatto, runkkutyyny ja nyrkkeilysäkki, miten niin kauan sitä piti olla.
Kuulostaa mukavalta :) Itselläni vähän toisin päin kehitys. Olen elänyt sinkkuna ja äärimmäisen hedonistisesti. OIen hemmotellut itseäni kaikella mitä vaan keksin, todellakin rakastanut itseäni. No, nyt on ikää 42 ja huomaan että mikään sellainen ei tuota enää tyydytystä. Ei hyvä ruoka, ei seksi, ei matkat, ei juhliminen, ei vaatteiden ostelu, ei mikään. Elämästä olisi pakko löytää joku toinen taso kuin tämä aineellinen, tai muuten saatan valita tietoisesti elää melko lyhyen aikaa enää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olen nainen, ja lapseni ovat minulle maailman tärkein asia. Ja herkkä kohta. Antaisin lapsilleni aivan kaiken, mikä ikinä on minulle mahdollista. Ja olen antanutkin. Mutta itselleni en ole suonut murustakaan.
Esimerkiksi raha-asioissa, voin ihan hyvin antaa lapselle vaikka 20e kun tämä lähtee kaverin kanssa ulos mutta itselleni en millään viitsisi hankkia mitään edes parin euron hintaista kalliimmasta puhumattakaan. Uusia vaatteita en ole ostanut itselleni aikoihin, korjaan omia risoja mutta lapsilla on uudet vaatteet tietenkin. Kampaajalla en ole käynyt vuosiin, lapset toki pääsevät sinne parin kkn välein. Kun teen ruokaa, huolehdin että lapsilla on riittävästi ja syön vasta itse sitten jos jää. Usein jää sen verran, että siitä saa lapsille seuraavan päivän ruuan joten en syö itse ollenkaan, vaan tyydyn esim. siihen leipään.
Esimerkkejä olisi vaikka miten paljon jo ihan tästä perhe-elämästä, saati sitten miten olen kohdellut itseäni työ- tai muissa piireissä. Terveydestäni en tietenkään ole huolehtinut, en ole mennyt lääkäriin vaikka syytä olisi ollut koska "ei mulla niin väliä ole". En ole missään nimessä ollut marttyyri enkä itsesäälissä vellova, tuo armottomuus on vain ollut niin "normaalia" mulle etten ole sitä todellakaan edes huomannut. Vähän kuin väkivaltaisessa parisuhteessa elävä ei huomaa, ettei parisuhde ole normaali.
Kaikki pienikin asia, joka ois ollut minusta kivaa, on jäänyt tekemättä koska samantien tulee ajatus joka tyrmää koko idean. Ei kannata, ei ole järkeä, ihan turhaa, se maksaa, se vie aikaa, typerää touhua. Nyt tiedän, että tuo on valhetta, joka vain pyrkii estämään itseltäni kaiken.
Ja kiitokset kaikille ihanista tsemppiviesteistä, ihanaa kun kommentoitte. Mun oli vaan pakko kirjoittaa tämä asia ulos itsestäni, että tekisin sen itselleni vielä todellisemmaksi enkä unohtaisi tätä oivallusta :) [/quote
Tämä on oikeasti iso juttu kaikille niille, jotka tuskailevat elämänsä kanssa, vaikka kuulostaa pieneltä asialta. On todella tärkeää saada "oksennettua" kaikki paha ulos sisimmästään, joka sinne on ehtinyt kertyä. Liian moni kerää sisälleen tunteita, joita ei ole uskaltanut näyttää, sanoja, joita ei ole uskaltanut sanoa. Se on pieni, mutta iso, tärkeä askel, kertoa jollekin/jonnekin rehellisesti, mitään säästämättä, mitä tuntee sisimmässään.
Tee se nyt. Heti. Sinä olet sen arvoinen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyypillinen keski-ikäisen naisen voimaantumistarina. Mutta ei tee siitä yhtään huonompaa! Onneksi olkoon ap! :) Mutta mitäköhän me estettäisiin se, että tulevaisuuden tyttöjen ja naisten ei tarvitsisi vasta keski-iässä havahtua siihen että he saavat nauttia elämästä?
Kunpa voisikin, mutta ihmisen kasvutarina aina menee näin. Itse asiassa, jos nuorena tämän hoksaa, niin sääliksi käy. Se kertoo vain traumaattisista kokemuksista, jonka vuoksi on joutunut kohtamaan itsensä tavallista aiemmin.
Kai se on yksilöllistä. Kaltoinkohdeltuna, kiltiksi alistettuna lapsena en osannut mitenkään puolustautua. Sama jatkui vuosikymmenet. Kontrollinhaluiset tyypit ja alistettavissa olevat löytää toisensa. Onneksi nykyään asioista puhutaan.
Löysin itseni kirjojen, ryhmien ja terapian avulla. Aikaa meni.
Nyt on pulmana vain, että on vaikea antaa itselle anteeksi. Että oli se kynnysmatto, runkkutyyny ja nyrkkeilysäkki, miten niin kauan sitä piti olla.
Olisin voinut olla tämän kirjoittaja. On kamalaa, kun huomaa, että on ollut koko elämänsä kynnysmatto ja muut vaan mennä porskuttaa ja nauttii elämästä. Nyt lähes 40v. voin sanoa, että mikäli haluaa elää ja olla onnellinen, on todella tärkeää lempata negatiiviset ihmiset elämästään. Vaikka he olisivat sukua, heitä ei tarvitse sietää, mikäli he jatkavat negaamistaan parannuskehoituksista huolimatta.
On myös elintärkeää tehdä itselleen tärkeitä asioita silloin kun siihen on mahdollisuus. Tämä on varsinkin naisille kovin vaikeaa, mutta sinun täytyy ottaa itsellesi aikaa, että jaksat elää arkea. On liikaa ihmisiä, jotka ovat uhranneet koko elämänsä muiden hyväksi ja ovat sitten vanhemmiten katkeria siitä, että eivät ole saaneet elää.
Sinä olet tärkeä:)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse kokenut parikymppisenä vastaavan heräämisen ja se on kantanut todella pitkälle. Olen sittemmin sairastunut vakavasti (fyysisesti) ja tuon heräämisen tuomat voimavarat ovat tässäkin kriisissä kantaneet - vaikka en päässyt pinnalle surusta ja luopumisesta heti, pääsin kyllä, ihan samalla tavalla kuin aiemmin. Päästämällä irti asioita, jotka ovat menneet ja olemalla itselleni lempeä.
Halauksia ja tsemppiä ap, olet onnesi ansainnut! Se, mitä olet nyt oivaltanut, on jotain, mitä kukaan ei voi ottaa sinulta pois. :)
Vierailija kirjoitti:
Minä luulen, että ap:n alitajunta on meidän useimpien ihmisten kokema. Harva vain huomaa sen.
Minäkin huomasin tuon joskus 45 v, vaikka ihan noin radikaali tuo mielikuva ei ollutkaan. Heräsin siihen, että olen sallin itselleni huuden huulipunan, mutta en vaatetta (se on ihan riittävä uusi jutska), sallin itseni käydä ulkona syömässä, mutta otin halvimman annoksen (pitäähän minun olla tyytyväinen tästäkin), ei minulle tarvitse ostaa synttärilahjaa (ei se juhla niin tärkeä ole), ei minulle tarvitse ostaa leikkokukkia (ne kuolee kuitenkin).
Sitten havaihduin, että miksi minä en salli itselleni parasta? Miksi tyydyn kakkosvaihtoehtoon? Miksi minä en ansaitse parasta?
Siksi ettei raha kasva puissa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tyypillinen keski-ikäisen naisen voimaantumistarina. Mutta ei tee siitä yhtään huonompaa! Onneksi olkoon ap! :) Mutta mitäköhän me estettäisiin se, että tulevaisuuden tyttöjen ja naisten ei tarvitsisi vasta keski-iässä havahtua siihen että he saavat nauttia elämästä?
Kunpa voisikin, mutta ihmisen kasvutarina aina menee näin. Itse asiassa, jos nuorena tämän hoksaa, niin sääliksi käy. Se kertoo vain traumaattisista kokemuksista, jonka vuoksi on joutunut kohtamaan itsensä tavallista aiemmin.
Totta, itselläni se meni juuri noin. Olen itse toivonut, että olisin saanut olla huoleton ja vasta sitten vanhana olisi tullut vastaan isoja luopumisia. Sitä muuttuu niin hauraaksi, vaikka tietyllä tavalla onkin enemmän voimaa - elämän sattumanvaraisuus ja asioiden hetkellisyys on koko ajan läsnä. Iloonkin osaan tarttua toisin kuin ennen, pimeinä lapsuuden ja nuoren aikuisuuden vuosina.
n42
Minäkin vihasin itseäni. Inhosin, vihasin, ja siksi kai olinkin itselleni niin julma. Mutta nyt kun tuo sellin ovi on auki, ymmärrän että en olisi voinut aiemmin toimia toisin. Olen kohdellut itseäni huonosti (ja antanut kohdella) siksi, että olen tosiaan uskonut etten ole rakkauden arvoinen. Etten ole minkään hyvän arvoinen. Miksi vihaisin itseäni siitä? En ole tiennyt muusta. Ketään muuta kohtaan elämässäni en ole ollut niin julma ja säälimätön, kuin itseäni. Olen vaatinut itseltäni täydellisyyttä joka asiassa. Ja kun en ole siihen yltänyt, koska olen vain ihminen, olen saanut lisää syitä vihata ja inhota itseäni. Mutta nyt se on loppu.
Mä olen kuullut ja lukenut niin monet kerrat siitä, että itseään pitää rakastaa jne jne jne, mutta en ole ajatellut että rakastamattomuus voisi jopa tappaa. Melkein sain itseni hengiltä kaikella sillä vihalla, inholla, kylmyydellä, säälimättömyydellä.
Tiedän että suurin työ alkaa vasta nyt, kun olen tiedostanut tämän asian. Silti olo on ihan suunnattoman helpottunut! Voimia ja tsemppiä teille muille saman asian kanssa kamppaileville. Suosittelen todella asioista puhumista, koska vaikka jonkun asian tietäisikin itse, jostain syystä se muuttuu todeksi vasta kun joku muu saa sut sen ymmärtämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tervetuloa kadun aurinkoisemmalle puolelle!!!
Mä en ymmärrä millasia jotkut on. Silloinkin kun lapseni oli pieni, kävin ihan rauhassa omissa menoissa ja käytin rahaa itseeni. Mielestäni olin terveellä tavalla itsekäs. Ja olen edelleen.
Toivon sinulle AP kaikkea hyvää, nauti elämästä ja tarjoa itsellesi parasta mahdollista; olet ansainnut sen!
[Kiitos myös postauksesta; sait minut miettimään elämäni, ja vaikken yhtä pahassa tilanteessa ole kuin sinä, olen laiminlyönyt itseäni vuosikausia, tarjoten samalla muille kaiken mahdollisen tarvitun. Aion muuttaa suunnan, ja opetella arvostamaan itseäni.]
Tsemppiä ap. Valoa ja iloa! Itselleni kävi vähän samansuuntaisesti 3-kymppisenä, jolloin havahduin erääseen asiaan, joka on muuttanut elämäni suunnan. Vaikeaakin on välillä ollut, mutta elämäni on saanut värit ja on paljon parempaa kuin ennen. Ole armollinen itsellesi!
M34
Vierailija kirjoitti:
Huh huh.
Miksihän vain naiset saavat tuollaisia "herätyksiä"? En ole koskaan kuullut kenenkään miehen tajunneen keski-ikäisenä, että on kohdellut itseään kaltoin.
Naisilla liikaa aikaa märehtiä? Totuus on että mitä enemmän luppoaikaa, sitä enemmän keksii ongelmia yms.
Siksi varmaan n.80% itsemurhan tehneistä suomalaisista on miehiä. Naiset käsittelevät asioita ja sitä kautta ymmärtävät olla itselleen armollisia. Miehet rypevät kurjuudessa ja itsesäälissä, kunnes ei enää nuppi kestä ja riistävät itseltään hengen. Miehet ovat ajattelemattomia ja heikkoja. Hyvä niin, naisten onkin mielekkäämpi viettää se onnen ja ilontäyteinen loppuelämä ilman niitä tunnelmaa latistavia murheessä vellovia miehiä.
Vaikea elämä ei ole tekosyy klikkiotsikoille.
Ihana! Sain tästä tsemppiä, ehkä minäkin joskus vielä koen saman!