Lue keskustelun säännöt.
Mä oon 40-vuotias, ja vasta eilen tajusin jotain joka muuttaa koko mun elämän
10.03.2017 |
Kuvitelkaa pimeä, kostea ja kylmä vankityrmä jossain unohdetussa kellarissa. Siellä kellarin nurkassa kyyhöttää onneton ihmispolo, laiha, hoitamaton, kärsinyt, alistunut. Sitä on kohdeltu väkivalloin vuosikausia, ruokittu homeisilla leivänkannikoilla ja likavedellä. Ei ihmiskontakteja, ei rakkautta, ei lämpöä, ei mitään.
Se olen minä. Kaikki nämä vuodet olen kohdellut itseäni kaltoin kaikin mahdollisin tavoin. Siitä on tullut niin automaattista, etten ole enää edes tajunnut koko asiaa. Tokihan olen ulkoisesti viettänyt ns. normaalia elämää, saanut lapsia, käynyt töissä, mutta sisäisesti olen ollut tuo kurja, kahlittu, alistettu olento. En ole sallinut itselleni mitään positiivista, mukavaa, kivaa tai edes hyvää. Olen aina elänyt kaikille muille, ollut kaikkia muita varten, mutta itseni olen hylännyt ihan täysin.
Nyt olen siinä pisteessä, 40-vuotiaana, että tuntuu kuin olisin satavuotias. Olen sairastunut vakavasti sekä fyysisesti että psyykkisesti enkä ole tällä hetkellä edes työkykyinen. Näin loppuun olen itseni säälimättä ajanut.
Ja vasta eilen, kiitos ihanan terapeuttini, tajusin koko asian. Eilisestä lähtien olen ihmetellyt tätä asiaa. Tajunnut, että minullakin on oikeus hyvään. Minulla on oikeus hyvään ja ravitsevaan ruokaan. Minulla on oikeus asioihin, jotka tuottavat minulle hyvää mieltä. Minä saan tehdä asioita joissa ajattelen vain itseäni. Tiedättekö, musta tuntuu ihan siltä niinkuin joku ois avannut mun kahleet, jättänyt tyrmän oven auki ja sanonut, että olet vapaa. Eikä tuota ovea enää ikinä suljeta. Saan vihdoinkin astua pois siitä vankilasta ja elää.
Olen maistanut ruuan eri tavalla kuin ennen. Aiemmin söin vain jotain, jolla siirsin nälkää. Jos söin ollenkaan mitään. Nyt en enää "ruoki" itseäni pelkällä leivällä ja kahvilla. Mä oon ansainnut oikeaa, terveellistä ja ravitsevaa ruokaa. Kävin ulkona kävelemässä, koska tuntui siltä että se ois kivaa. Tuttuun tapaan samantien tuli sellainen ajatus, että mitä turhaa, siellä on loskaa ja märkää ja harmaata ja kylmää. Mutta työnsin tuon vanginvartijan puheen pois mielestäni ja menin ulos. Suljin silmät, hengitin syvään ja nautin raikkaasta ilmasta, kuuntelin kevään lintujen laulua. Ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin tunsin pientä onnen väreilyä sisälläni. Olen jo pitkään halunnut ostaa itselleni jumppakuminauhan. Tiedättehän, sellaisen muutaman euron hintaisen kuntoiluvälineen. Olen kuitenkin työntänyt koko ajatuksen syrjään ja ollut sitä mieltä, ettei ole mitään järkeä laittaa rahaa sellaiseen. Tänään kävin ostamassa sen :)
Ihan kuin oisin melkein syntymässä uudelleen. Ihan kuin olisin elänyt koko elämäni kaikki aistit suljettuna, ainoana tehtävänä vain pysytellyt hengissä. Mutta nyt joku avasi tuon vankisellin oven ja mun kahleet. Ovesta kajastaa kutsuva valo, ja tiedän että vihdoinkin on mun vuoro astua siitä ovesta vapauteen ja elämään, joka on täynnä värejä, lämpöä, ääniä, makuja, kokemuksia.
Nyt loppui itseni rääkkääminen ja kiusaaminen. Minulla on oikeus kokea arvostusta, hyväksyntää ja rakkautta, kuten kenellä tahansa muullakin. Tästä päivästä eteenpäin minä aion oppia rakastamaan itseäni ja kohtelemaan itseäni hyvin.
Kommentit (94)
Vierailija kirjoitti:
Huh huh.
Miksihän vain naiset saavat tuollaisia "herätyksiä"? En ole koskaan kuullut kenenkään miehen tajunneen keski-ikäisenä, että on kohdellut itseään kaltoin.
Naisilla liikaa aikaa märehtiä? Totuus on että mitä enemmän luppoaikaa, sitä enemmän keksii ongelmia yms.
No johan siellä sovinisti teki päätelmän. Pikemminkin niin päin, että naisilla on useammin huono itsetunto/omanarvontunto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voi miten tuli hyvä mieli tästä kirjoituksesta ja puolestasi. Ajattelemisen aihetta monelle - myös minulle. Kiitos & upeaa uudestisyntymää!
tyypillinen, joskin astetta radikaalimpi 4-kympin herätys naiselle. Nainen on siihen mennessä n. 15 vuotta elämästään "uhrannut" perheelle. Ja kyllä, nainen keskimäärin antaa itsestään enemmän perheen hyvinvointiin kuin mies. 4-kymppisenä on saanut lapset jo vähintään koululaisiksi, usein jo teineiksi, joten yht'äkkiä sitä huomaa, että olenpas minä väsynyt ja oman elämän tarpeessa. Parasta on se, että siihen omaan on todellinen mahdollisuus!
Hienoa että olet havahtunut. Minulla on ollut samansuuntaista ajattelua ja nyt vasta, lähes 50v!, alan tajuta, että olen elänyt vuosikaudet muille ja elän edelleen. Lapset samoin ollet aina ykkösinä. Minulla mies, joka syyllistää kaikesta omasta menosta ja tekemisestä, sekin saanut tilanteen pysymään tällaisena. Tässä vähän aikaa olen kovasti miettinyt ja vähän olen jo edennytkin. Voimaa ja uskallusta se vaatii mutta nyt on aloitettava tai kohta se voi olla jo myöhäistä. Voimaa erityisesti siksi, että kestän miehen ilkeilyt, kun se heijastuu kaikkeen.
Voi jeesus. Tuleeko naisille vielä neljäkymppisenäkin näitä suuria "tajuamisia"? :'D Ettekö te jo tuossa iässä ymmärrä, että mikään ei tule kuitenkaan muuttumaan, vaikka kuinka yritätte itseänne kusettaa. Parin viikon päästä kaikki on ap:n elämässä kuten ennenkin, ja tämä "tajuaminen" on muisto vain. Lapsellista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äiti taas osteli itselleen kaikkea kivaa meidän lasten tuilla ja naris, ettei ole varaa uusiin farkkuihin. Itse oli kotona. Myöhemmin syy käytökseen selvis se lohduttaa vähän.
Mikään ei ole kamalampaa kun itsekäs äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hienoa että olet havahtunut. Minulla on ollut samansuuntaista ajattelua ja nyt vasta, lähes 50v!, alan tajuta, että olen elänyt vuosikaudet muille ja elän edelleen. Lapset samoin ollet aina ykkösinä. Minulla mies, joka syyllistää kaikesta omasta menosta ja tekemisestä, sekin saanut tilanteen pysymään tällaisena. Tässä vähän aikaa olen kovasti miettinyt ja vähän olen jo edennytkin. Voimaa ja uskallusta se vaatii mutta nyt on aloitettava tai kohta se voi olla jo myöhäistä. Voimaa erityisesti siksi, että kestän miehen ilkeilyt, kun se heijastuu kaikkeen.
Voimia sinulle oman hyvinvoinnin saavuttamiseen. Olen melko samanlaisessa tilanteessa, joskin kymmenisen vuotta nuorempi. Lapset ovat aina olleet ykkösiä elämässäni, joskin olen pitkään puntaroinut sen suhteen, mikä on itseä kohtaan oikein: elää ydinperheessä puolison ehdoilla vai erota ja hankkia juuri se elämä yhteishuoltajana, jonka haluaa.
Olen alkanut toteuttaa omia haaveita vähän kerrassaan, mutta se on vaatinut myös parisuhdetyötä. Se jos mikä vaatii voimia, että saa kumppanin ymmärtämään uudestaan sinut ja tavoitteesi ihmisenä. Välillä tuntuu, että juuri se on ylitsepääsemättömän raskasta vaiheessa, jossa on muutenkin hoidettavaa ja ajateltavaa.
Vierailija kirjoitti:
Voi jeesus. Tuleeko naisille vielä neljäkymppisenäkin näitä suuria "tajuamisia"? :'D Ettekö te jo tuossa iässä ymmärrä, että mikään ei tule kuitenkaan muuttumaan, vaikka kuinka yritätte itseänne kusettaa. Parin viikon päästä kaikki on ap:n elämässä kuten ennenkin, ja tämä "tajuaminen" on muisto vain. Lapsellista.
Oman ajattelun muutoksella, henkisellä heräämisellä ja toiminnalla kyllä voi ihan konkreettisesti saavuttaa pysyviäkin muutoksia. Eri asia on, että haluaako siihen uskoa. Jos ei usko, ei voi ymmärtää eikä saavuttaa itse henkisesti parempaa oloa.
Itseään voi "kusettaa" elämällä epätyydyttävää ja ei-omannäköistä elämää. Kun antaa itselleen luvan ymmärtää, ettei ole tyytyväinen, voi ottaa askelia kohentaakseen tilaansa.nKaikki voi myös päällisin puolin jäädä ennalleen, mutta henkilö itse on oivaltanut tärkeitä asioita. En pitäisi sukupuoleen liittyvinä asioina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Naisten hysteerisyyteen auttaa dildo, sanoi jo vanha kansakin. Niitä sitte myytiin apteekista tiskin alta.
Vierailija kirjoitti:
Voi jeesus. Tuleeko naisille vielä neljäkymppisenäkin näitä suuria "tajuamisia"? :'D Ettekö te jo tuossa iässä ymmärrä, että mikään ei tule kuitenkaan muuttumaan, vaikka kuinka yritätte itseänne kusettaa. Parin viikon päästä kaikki on ap:n elämässä kuten ennenkin, ja tämä "tajuaminen" on muisto vain. Lapsellista.
Kyllä se muuttuu. Aina, kun ihminen oivaltaa jotain ja saa ahaa-elämyksen, niin jokin liikahtaa sijoiltaan. Tietysti itseään täytyy aika ajoin muistuttaa, pitääkö suunta vielä. Ja lipsahduksia tapahtuu, mutta ei se mitään, sitten vain korjataan taas suuntaa. Kun kuukaudet vierivät, niin huomaat yks kaunis päivä parin vuoden päästä, että kah, miten minä koskaan olinkaan tuollainen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Paljon rakkautta, iloa ja valoa sinulle, ap.
Terveisin eräs, joka on ollut samassa kellarityrmässä ja kokenut saman valaistuksen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu kokemus, joskaan ei ihan noin extremenä.
Huomasin muutama vuosi sitten, että elämäni oli harmaampaa kuin sen tarvitsisin olla, koska kitkin tehokkaasti elämästäni itseensä panostamisen, just noilla tutuilla tekosyillä:
-ei ole aikaa/senkin ajan voisi tehdä jotain HYÖDYLLISTÄ (eikö oman hyvinvoinnin ylläpito muka ole hyödyllistä?)/sekin aika on pois esim. lapsilta (kärttyisä, hoitamaton marttyyriäiti se vasta onkin loistava naisen malli...)
-naurettavaa, lapsellista, hölmöä, noloa, mitä ihmiset ajattelee? (luultavasti niillä on muutakin ajateltavaa kuin mun pienet arjen ilot)
-miksi "tuhlaan" priimaan kun sekundaa saisi halvalla? (No siksi ettei priimaa saa halvalla)
-luulen itsestäni liikoja jos innostun tai peräti yritän jotain, pieleen se kuitenkin menee (entä sitten? tekeminenkin voi olla hauskaa)
-ei se ole tärkeää (ja ankeusko sitten on?)
-etten vaan kumminkin olisi kiittämätön ja ahne -kyllä kunnon ihminen pärjää askeesilla (mistä lähtien pärjääminen olikaan sama asia kuin onni?)
-mitätön pikkujuttu mihin ei kannata haaskata aikaa, vaivaa eikä rahaa (miten niin ei kannata?)
-Se olisi vain hetken huvi (so what?)
Arvatkaas mitä opin kun vaiensin tuon pienen äänen ja aloin tehdä kaikkea pientä mikä mieltä ilahduttaa aina tilaisuuden tullen? Elämästä tuli parempaa. En mennyt piloille, perhekään ei jäänyt heitteille. Nyt tuntuu ihan hullulta se miten pieniä juttuja itseltäni kielsinkään, miten naurettavista syistä. Mitä hyvää minä sillä kieltäytymisellä ikinä saavutin? En yhtään mitään, pelkkää harmia vain. En minä pistänyt kaikkia tärkeitä asioita mielitekojeni edelle, vaan pidin omaa iloani arvottomana.
Ihmeellistä miten suurelta osin onni oli kiinni vain siitä että SALLIN sen itselleni.
Tuo yksi nillittäjä on niin väärässä kuin olla voi. Tästä lähtee sinullekin uusi, parempi elämä käyntiin. : )
Vierailija kirjoitti:
Huh huh.
Miksihän vain naiset saavat tuollaisia "herätyksiä"? En ole koskaan kuullut kenenkään miehen tajunneen keski-ikäisenä, että on kohdellut itseään kaltoin.
Naisilla liikaa aikaa märehtiä? Totuus on että mitä enemmän luppoaikaa, sitä enemmän keksii ongelmia yms.
Kyllä minä olen saanut samanlaisia " herätyksiä " jolloin olen huomannut miten menneisyyden kahleet tai ne elämäni kokemat helvetin pahat asiat eivät voi hallita minua vaan voin ELÄÄ nauttia olla ihminen kokonaisvaltaisesti. Sitä kestää hetken kun tunnen elämän olevan kivaa. No sitten minä vaivun siihen no onko se sitten itsesääliä ja tunnen miten elämäni on ohi. APlle peukkuja ja pidä kiinni siitä mitä hoksasit!
T: Keskiviivan Mies.
Täällä myös 45nen , jolle elämä on alkanut aueta vasta muutaman vuoden ajan.
Hinta mun heräämiselle elämään on ollut kova. :)
Mm.sisarukset kavahtavat, että omaan ajatuksia ja etenkin toimin niiden mukaan. En ole enää suvun sylkysäkki, en se joka kantaa kaiken ja huolehtii.
Tästä tulisi romaani jos kirjoittaisin mitä ajatuksia ap:n aloitus herättää.
Pääpointti on se, että on upeaa löytää kerrosten alta väreilevää elämää ja hengitellä sitä vaikka hiljakseen!
Haluan ajatella, että laiminlyötyä itseäni voin hoitaa ajan kanssa, enkä suostu näkemään myöskään että olisin ollut marttyyri.
Päinvastoin, olen toiminut niillä viisauksilla kulloinkin. Paljon meni metsään mutta sieltä metsän takaa aukeni kokonainen värikäs niitty!
Valoa ap !
AP pidä tuosta kiinni.
Älä palaa vanhoihin ajatuksiin ja tapoihin ❤
Tyypillinen keski-ikäisen naisen voimaantumistarina. Mutta ei tee siitä yhtään huonompaa! Onneksi olkoon ap! :) Mutta mitäköhän me estettäisiin se, että tulevaisuuden tyttöjen ja naisten ei tarvitsisi vasta keski-iässä havahtua siihen että he saavat nauttia elämästä?
Näin tänään metrossa tytön joka oli turvakodissa samaan aikaan kuin minä. Jostain syystä hän oli jäänyt mieleeni. En voi kertoa tähän mitä hänelle nykyisin kuuluu. Tyttö on fiksu ja hänellä on kaksi lasta. Parikymppinen. Älykäs. Huonoa tuuria. Mulla ei ole valtaa auttaa. Auttaisiko joku muu?
Hyvä ap, tsemppiä!