En jaksa enää. Päätin syrjäytyä lopullisesti kotiin.
Koko perhanan elämä on ollut yhtä suossa tarpomista. Olen yrittänyt opiskella, saada parisuhdetta, ystävystyä ja harrastaa. Mikään ei yrittämisestä huolimatta onnistu. Opinnot saan loppuun, mutta en töitä, koska en osaa luoda suhteita. Kaverit perustaa perhettä ja menee eteenpäin elämässä. En sovi enää kuvioon. Päätin nyt luovuttaa, kun ei tässä ole enää mitään järkeä. Hieman helpottunutkin fiilis. Muistan, kun jo teininä minulla oli sellainen tunne että en tule elämään pitkään. Ehkä tämä nyt on sitten lopun alkua. Halusin vain avautua johonkin. Kiitos.
Kommentit (23)
Joo, ehkä se juttu olisikin se hellittäminen. Tää jatkuva stressaaminen omasta ja puolison ja lasten työpaikoista ja sosiaalisesta elämästä alkaa jo käydä terveyden päälle. Mitä sit, jos ei onnaa. Sit on vaan, ei se elämä siihen lopu, jos ei sitä siihen päätä. Jotain tapahtuu tai sit ei. Lukemista, ulkoilua, oleskelua. Kai sekin voi olla elämää. Antaa mennä.
Itsekin olen aika hukassa. Naurattaa nämä menestyksen tavoittelijat.. kun olen nähnyt miten se tuhoaa kaiken. Ympäriltä ja mitään ei muutenkaan jää käteen ja kokoajan täytyy taistella tuulimyllyjä vastaan. Loppujenlopuksi sulla on vaan hienommat seinät tai taulut. Jotka olisit voinut tehdä itsekin kun niistä pyydettiin ylihintaa. Tää on yhtä sekopäitten rumbaa koko elämä, eikä paljon nappaa osallistua. Ehkä en oikeasti tiedä ihmissuhteista mitään, mutten usko että kenenkään ystävät oikeasti edes välittäisivät (tarpeeksi). Jos sosiaalinen asema tai terveys romahtaisi täysin ja pitkäksi aikaa, montako jäisi jäljelle?
Jos työ tai perheasiat ei juuri nyt toimi, keskity johonkin harrastukseen. Aloita vaikka jonkun itsepuolustus tai kamppailulajin peruskurssi. Niissä otetaan kaikki osallistujat huomioon.
Lokerointi on yksinkertainen tapa hahmottaa maailmaa. Työt sitä perheet tätä. Ei sinun tarvi olla juuri samanlainen kuin muiden. Mene huomenna uimahallin poreisiin hetkeksi lillumaan ja päätä että kyllä tämä tästä.