Ainoana lapsettomana kaveriporukassa

Jätä ne siat! :D

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä joku jaksaa jauhaa koko illan kuulumisia? Tuollaiset lasten viimeisimmät temput ja asuntokaupat ovat tavatoman tylsiä ja mitäänsanomattomia puheenaiheita. Ettekö keskustele taiteesta, tieteestä, kulttuurista, maailman tapahtumista ja ilmiöistä?

Olen ap:n kohtalotoveri, lapseton pitkässä liitossa oleva nainen, joka ennen puhui juuri noista asioista (tieteet, taiteet, matkustaminen ym ilmiöt) ystäviensä kanssa, mutta kun ystävät lisääntyivät, ei heitä enää kiinnostanut puhua niistä. Ainoa mistä halusivat puhua oli lasten viimeisimmät temput ja oppimiset, asunnon ostamiset ja sisustamiset, ikeasta löytyneet lasten kalusteet, asuntolainat, päiväkodin vanhempain illat, unikoulut, naapuriin muuttaneet lapsiperheet jne. Ihan tavattoman tylsiä aiheita vartin jälkeen.. Mutta tietty ymmärrän, että jos elämä on nykyään vain lasta, perhettä ja kodin laittamista eikä ikinä yhtään mitään muuta, niin kai sitä puhuu siitä mitä ajattelee koko ajan. En tosin kyllä ymmärrä miksi nämä korkeasti koulutetut kulttuuria harrastaneet politiikasta kiinnostuneet ystävät alkoivat elää vain siinä lapsikuplassa ja kodintekemiskuplassa ja luopuivat aiemmista kiinnostuksen kohteistaan, ihan kuin olisivat alkaneet "tekemään" ja "suorittamaan" jotain ihanneperhe-elämää, jossa kaikki pyörii vain sen äitiyden ja lapsen ja perheen ympärillä. En halua väheksyä, se voi oikeasti olla heidän unelmien elämää, olen vain surullinen, kun muuttuivat täysin. Enkä ymmärrä miksi miespuoleisille ystäville ei ikinä käy noin, heitä edelleen kiinnostaa tieteet ja yhteiskunta vaikka ovatkin lisääntyneet.

Täällä myös yksi kohtalotoveri. Pitäisikö perustaa jokin vertaistukiryhmä? :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä joku jaksaa jauhaa koko illan kuulumisia? Tuollaiset lasten viimeisimmät temput ja asuntokaupat ovat tavatoman tylsiä ja mitäänsanomattomia puheenaiheita. Ettekö keskustele taiteesta, tieteestä, kulttuurista, maailman tapahtumista ja ilmiöistä?

Olen ap:n kohtalotoveri, lapseton pitkässä liitossa oleva nainen, joka ennen puhui juuri noista asioista (tieteet, taiteet, matkustaminen ym ilmiöt) ystäviensä kanssa, mutta kun ystävät lisääntyivät, ei heitä enää kiinnostanut puhua niistä. Ainoa mistä halusivat puhua oli lasten viimeisimmät temput ja oppimiset, asunnon ostamiset ja sisustamiset, ikeasta löytyneet lasten kalusteet, asuntolainat, päiväkodin vanhempain illat, unikoulut, naapuriin muuttaneet lapsiperheet jne. Ihan tavattoman tylsiä aiheita vartin jälkeen.. Mutta tietty ymmärrän, että jos elämä on nykyään vain lasta, perhettä ja kodin laittamista eikä ikinä yhtään mitään muuta, niin kai sitä puhuu siitä mitä ajattelee koko ajan. En tosin kyllä ymmärrä miksi nämä korkeasti koulutetut kulttuuria harrastaneet politiikasta kiinnostuneet ystävät alkoivat elää vain siinä lapsikuplassa ja kodintekemiskuplassa ja luopuivat aiemmista kiinnostuksen kohteistaan, ihan kuin olisivat alkaneet "tekemään" ja "suorittamaan" jotain ihanneperhe-elämää, jossa kaikki pyörii vain sen äitiyden ja lapsen ja perheen ympärillä. En halua väheksyä, se voi oikeasti olla heidän unelmien elämää, olen vain surullinen, kun muuttuivat täysin. Enkä ymmärrä miksi miespuoleisille ystäville ei ikinä käy noin, heitä edelleen kiinnostaa tieteet ja yhteiskunta vaikka ovatkin lisääntyneet.

Sehän se juuri on, että sinulle ne ovat tylsiä puheenaiheita, lapsellisille todella mielenkiintoisia. Itseäni ainakin kiinnostaa valtavasti Helsingin ja Vantaan alueellinen päiväkotitilanne, mikä koulu kannattaisi valita (vrt. asuinalueiden segregoituminen), lasten harrastukset ja ystävät, oppimiset ym. Nämä ovat erittäin mielenkiintoisia aiheita minulle, koska minulla on lapsi. Myös lastenvaatteet ym kiinnostavat. Ja olen akateeminen nainen.

Niin tuttua minullekin, Ap. Itse olen jo sen ikäinen, että kavereiden lapset eivät ole enää ihan pieniä. Tästä johtuen he osaavat taas nykyään puhua myös muista aiheista. Mutta noin 10 vuotta siihen meni, aika pitkä aika odotella.

Itse koen/koin melko tökerönä sen, että vaikka tahaton lapsettomuuteni (joka siis jäi pysyväksi) oli ystävilläni hyvin tiedossa, sain usein kuulla heittoja "nauti, tää pikkulapsielämä on niin rankkaa" (hieno lausahdus ihmiselle, jonka kolmas IVF on epäonnistunut ja käy läpi elämänsä kriisiä), tai "Oi, sun korviin meidän elämä kuulostaa varmaan NIIN hullulta" (yksilapsinen perhe, sitä "härdelliä" korostettiin joka käänteessä, minullahan taas lapsettomana ei voisi kiireestä olla mitään käsitystä), "äitinä olen sitä mieltä..." (Itsehän siis menetin kommentointioikeuden asiaan kuin asiaan, koska en ole lisääntynyt.

Kaikkein rasittavinta oli kuitenkin, kun harrastuksiani / vapaa-aikaani väheksyttiin ja ylenkatsottiin. Jos erehdyin esim.kertoa lukevani, oli vastaus aina "No hyvähän sun on, ei mulla ole enää aikaa". Anteeksi, jollainhan se minunkin on aikani täytettävä!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten ihmeessä joku jaksaa jauhaa koko illan kuulumisia? Tuollaiset lasten viimeisimmät temput ja asuntokaupat ovat tavatoman tylsiä ja mitäänsanomattomia puheenaiheita. Ettekö keskustele taiteesta, tieteestä, kulttuurista, maailman tapahtumista ja ilmiöistä?

Olen ap:n kohtalotoveri, lapseton pitkässä liitossa oleva nainen, joka ennen puhui juuri noista asioista (tieteet, taiteet, matkustaminen ym ilmiöt) ystäviensä kanssa, mutta kun ystävät lisääntyivät, ei heitä enää kiinnostanut puhua niistä. Ainoa mistä halusivat puhua oli lasten viimeisimmät temput ja oppimiset, asunnon ostamiset ja sisustamiset, ikeasta löytyneet lasten kalusteet, asuntolainat, päiväkodin vanhempain illat, unikoulut, naapuriin muuttaneet lapsiperheet jne. Ihan tavattoman tylsiä aiheita vartin jälkeen.. Mutta tietty ymmärrän, että jos elämä on nykyään vain lasta, perhettä ja kodin laittamista eikä ikinä yhtään mitään muuta, niin kai sitä puhuu siitä mitä ajattelee koko ajan. En tosin kyllä ymmärrä miksi nämä korkeasti koulutetut kulttuuria harrastaneet politiikasta kiinnostuneet ystävät alkoivat elää vain siinä lapsikuplassa ja kodintekemiskuplassa ja luopuivat aiemmista kiinnostuksen kohteistaan, ihan kuin olisivat alkaneet "tekemään" ja "suorittamaan" jotain ihanneperhe-elämää, jossa kaikki pyörii vain sen äitiyden ja lapsen ja perheen ympärillä. En halua väheksyä, se voi oikeasti olla heidän unelmien elämää, olen vain surullinen, kun muuttuivat täysin. Enkä ymmärrä miksi miespuoleisille ystäville ei ikinä käy noin, heitä edelleen kiinnostaa tieteet ja yhteiskunta vaikka ovatkin lisääntyneet.

Sehän se juuri on, että sinulle ne ovat tylsiä puheenaiheita, lapsellisille todella mielenkiintoisia. Itseäni ainakin kiinnostaa valtavasti Helsingin ja Vantaan alueellinen päiväkotitilanne, mikä koulu kannattaisi valita (vrt. asuinalueiden segregoituminen), lasten harrastukset ja ystävät, oppimiset ym. Nämä ovat erittäin mielenkiintoisia aiheita minulle, koska minulla on lapsi. Myös lastenvaatteet ym kiinnostavat. Ja olen akateeminen nainen.

Ymmärrän hyvin, se on sinun "elämänpiirisi" ja sinulle nuo on olennaisia asioita. Minulle taas suunnilleen epäolennaisempia kuin mikään muu, eikä nuo kosketa mitenkään elämääni, ei edes niin että olisi joku siskon lapsi tms (ei siis ole). Siksi on mielestäni ihan ok, että lapsellinen ihminen puhuu koko ajan noista jutuista, ne on hänelle tärkeitä asioita. Mutta minä en vain enää jaksa kuunnella niitä. Eikä minulla ole mitään sanottavaa niihin. Olen vain surullinen, että menetin ystäväni lasten saamiselle. 

Mä olin pitkään se kaveripiirin lapseton ja ulkopuolinen ihminen. Kaverit ei puhunu muusta kuin lapsistaan ja miehistään (jos sellainen oli). Tuntui että he katosivat sinne äitiyteen ja hukkasivat oman itsensä. Välit sitten viileni ja huomasin että mua ei enää kaivattu seuraan. Parisen vuotta olin melko yksinäinen, tuli ero avomiehestä ja työt loppu niin ei ollut edes sitä työpaikalla tapahtuvaa kohtaamista ihmisten kanssa.

Aloin opiskelemaan uutta ammattia puoli vuotta sitten ja sitä kautta löysin itselleni uusia kavereita. Ja ihan ystävänkin löysin. Hän on myös lapseton, kaveripiirin ulkopuolelle jäänyt kohtalotoveri. Olemme kylläkin molemmat vapaaehtoisesti lapsettomia.

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi kohtalotoveri. Pitäisikö perustaa jokin vertaistukiryhmä? :D

I'm in!

Vierailija kirjoitti:

Niin tuttua minullekin, Ap. Itse olen jo sen ikäinen, että kavereiden lapset eivät ole enää ihan pieniä. Tästä johtuen he osaavat taas nykyään puhua myös muista aiheista. Mutta noin 10 vuotta siihen meni, aika pitkä aika odotella.

Itse koen/koin melko tökerönä sen, että vaikka tahaton lapsettomuuteni (joka siis jäi pysyväksi) oli ystävilläni hyvin tiedossa, sain usein kuulla heittoja "nauti, tää pikkulapsielämä on niin rankkaa" (hieno lausahdus ihmiselle, jonka kolmas IVF on epäonnistunut ja käy läpi elämänsä kriisiä), tai "Oi, sun korviin meidän elämä kuulostaa varmaan NIIN hullulta" (yksilapsinen perhe, sitä "härdelliä" korostettiin joka käänteessä, minullahan taas lapsettomana ei voisi kiireestä olla mitään käsitystä), "äitinä olen sitä mieltä..." (Itsehän siis menetin kommentointioikeuden asiaan kuin asiaan, koska en ole lisääntynyt.

Kaikkein rasittavinta oli kuitenkin, kun harrastuksiani / vapaa-aikaani väheksyttiin ja ylenkatsottiin. Jos erehdyin esim.kertoa lukevani, oli vastaus aina "No hyvähän sun on, ei mulla ole enää aikaa". Anteeksi, jollainhan se minunkin on aikani täytettävä!

Olen yksi tähän ketjuun aiemmin pari viestiä kirjoittanut lapseton nainen, ap:n kohtalotoveri. Minäkin olen tahattomasti lapseton. Eri syistä johtuen en ole voinut saada lapsia. Nykyisessä liitossa ei ole tärpännyt, edellisessä liitossa taas mies valehteli haluavansa lapsia kunhan valmistuu (ja valmistuessaan paljasti, että oli valehdellut, kertoi ei oikeasti halua juurikaan lapsia, ne olisi pakollinen paha, tai ehkä haluaa joskus 10 vuoden kuluttua, hän on siis edelleen onnellisesti lapseton). Ystävät tietää, että haluaisin ja olisin halunnut lapsia. Ennen kuin he itse lisääntyivät, he olivat hyvin ymmärtäväisiä ja huomioonottavaisia tuon asian suhteen. Enää ei, nykyään tölväisevät vaikka mitä loukkaavaa. "Hyvähän sinun on ostella vaatteita kun olet rikas lapseton nainen, ei mene lapsiin rahaa vaan voi törsätä mihin vaan haluaa", "sulle varmaan käy koska vain tapaaminen kun sulla ei ole lapsia odottamassa sua kotiin töistä", "me mennään minnan ja lasten kanssa hoploppiin, sä et varmaan halua lähteä mukaan kun SÄ ET JAKSA SITÄ LASTEN KILJUMISTA".. jne. Kaikkeen pitää sivulauseessa tölvästä jotain lapsettomuudestani. 

Kieltämättä on varmasti vähän kiusallista, mutta koita kestää ovathan he kuitenkin ystäviäsi vaikka heidän elämäntilanne onkin täysin erilainen kuin omasi.

Voit vielä löytää jonkun ja saada elää myös sitä vauva arkea mutta älä stressaa liikaa äläkä tee siitä mitään pakkomieltä ..

Entä jos menisitte vaikka urheilemaan tai tekemään jotain toiminnallista?

Vierailija kirjoitti:

Mun kaikilla ystävillä on perheet ja mä olen ollut sinkku jo pitkään, eikä hyvää miestä ole löytynyt rinnalle. Edellinen suhde päättyi vuosia sitten, koska mies ei sitten halunnutkaan lapsia. Ystävien tapaaminen on nykyään harvinaista herkkua, kun muilla on kiire perhetouhujensa kanssa. Tänä viikonloppuna näin kuitenkin muutamia kavereita ja oli kiva vaihtaa kuulumisia. Kun ilta oli ohi, tajusin kuitenkin taas, että eihän me itse asiassa puhuttu tälläkään kertaa mistään muusta kuin toisten lapsista ja miehistä ja perhekuvioista. Se ei mua koskaan siinä tilanteessa haittaa, koska haluan ihan oikeasti tietää mitä kaikille kuuluu, ja tottakai heille kuuluu lähinnä noita perhejuttuja tässä elämänvaiheessa. Jotenkin jää kuitenkin aina itseltä kertomatta -eikä kukaan kysykään- omista kuulumisista. Jotenkin omat jutut tuntuu niin vähäpätöisiltä toisten elämään verrattuna. En kai oikein edes tiedä että mitä kertoisin. En halua pitkästyttää ketään jollain työhorinoilla. Mitä väliä sellaisilla on, kun yksi on raskaana ja toisen pikkuinen oppi juuri puhumaan ja kolmas osti juuri miehensä kanssa isomman asunnon. Tunnen oloni jotenkin mitättömäksi, ja se ärsyttää, koska eihän se perheellisyys nyt hitsi vieköön ole mikään ihmisarvon mitta.

Kohtalotovereita/hyviä neuvoja?

Oma neuvoni olisi, etta hanki uusia tuttavia ja ehka ystaviakin.

Mulla on seka lapsellisia etta lapsettomia kavereita, itse olen lapseton nainen. Ne "ystavat", jotka lapsen saatuaan puhuivat vain ja ainoastaan aitiydestaan ja lapsestaan seka ne, jotka aloittivat kertomaan minulle miten paljosta jaan paitsi (koska en ole aiti) ja kuinka en ikina voisi ymmartaa millaista on rakastaa aidosti jaivat aika pian pois. Kaverit, joiden kanssa voidaan jutella heidan elamastaan (mm. aitiydesta, lapsesta, toista, harrastuksista) ja minun elamastani (mm. harrastukset, opiskelut, tyoni) ovat yha kavereita.

Minusta tuntuu, etta lapset saaminen/hankkiminen tai muut elamaa mullistavat tapahtumat todellakin erottelevat jyvat akanoista (mita tulee ystavyyssuhteisiin).

Olen tassa vuosien aikana hankkinut uusia harrastuksia, joiden kautta olen myos tutustunut uusiin ihmisiin.

Ap perusta faceen ryhmä "yksinäiset lapsettomat yli kolmekymppiset haluavat uusia ystäviä". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin tuttua minullekin, Ap. Itse olen jo sen ikäinen, että kavereiden lapset eivät ole enää ihan pieniä. Tästä johtuen he osaavat taas nykyään puhua myös muista aiheista. Mutta noin 10 vuotta siihen meni, aika pitkä aika odotella.

Itse koen/koin melko tökerönä sen, että vaikka tahaton lapsettomuuteni (joka siis jäi pysyväksi) oli ystävilläni hyvin tiedossa, sain usein kuulla heittoja "nauti, tää pikkulapsielämä on niin rankkaa" (hieno lausahdus ihmiselle, jonka kolmas IVF on epäonnistunut ja käy läpi elämänsä kriisiä), tai "Oi, sun korviin meidän elämä kuulostaa varmaan NIIN hullulta" (yksilapsinen perhe, sitä "härdelliä" korostettiin joka käänteessä, minullahan taas lapsettomana ei voisi kiireestä olla mitään käsitystä), "äitinä olen sitä mieltä..." (Itsehän siis menetin kommentointioikeuden asiaan kuin asiaan, koska en ole lisääntynyt.

Kaikkein rasittavinta oli kuitenkin, kun harrastuksiani / vapaa-aikaani väheksyttiin ja ylenkatsottiin. Jos erehdyin esim.kertoa lukevani, oli vastaus aina "No hyvähän sun on, ei mulla ole enää aikaa". Anteeksi, jollainhan se minunkin on aikani täytettävä!

Olen yksi tähän ketjuun aiemmin pari viestiä kirjoittanut lapseton nainen, ap:n kohtalotoveri. Minäkin olen tahattomasti lapseton. Eri syistä johtuen en ole voinut saada lapsia. Nykyisessä liitossa ei ole tärpännyt, edellisessä liitossa taas mies valehteli haluavansa lapsia kunhan valmistuu (ja valmistuessaan paljasti, että oli valehdellut, kertoi ei oikeasti halua juurikaan lapsia, ne olisi pakollinen paha, tai ehkä haluaa joskus 10 vuoden kuluttua, hän on siis edelleen onnellisesti lapseton). Ystävät tietää, että haluaisin ja olisin halunnut lapsia. Ennen kuin he itse lisääntyivät, he olivat hyvin ymmärtäväisiä ja huomioonottavaisia tuon asian suhteen. Enää ei, nykyään tölväisevät vaikka mitä loukkaavaa. "Hyvähän sinun on ostella vaatteita kun olet rikas lapseton nainen, ei mene lapsiin rahaa vaan voi törsätä mihin vaan haluaa", "sulle varmaan käy koska vain tapaaminen kun sulla ei ole lapsia odottamassa sua kotiin töistä", "me mennään minnan ja lasten kanssa hoploppiin, sä et varmaan halua lähteä mukaan kun SÄ ET JAKSA SITÄ LASTEN KILJUMISTA".. jne. Kaikkeen pitää sivulauseessa tölvästä jotain lapsettomuudestani. 

Olen kuullut nuo lauseet myös moneen kertaan. Tässä siis kommentoija 25. Itse en ole enää lapsettomuussurun akuuttivaiheessa ja aikakin on tehnyt tehtävänsä. Nykyään yritän laittaa nuo lausahdukset perspektiiviin. Ystäväni ovat mukavia ihmisiä, mutta he olivat yksinkertaisesti niin sisällä lapsikuplassa, että -vaikka tiesivät tilanteeni- eivät mahtaneet itselleen mitään. Tuskin ymmärsivät loukkaavansa.

Silloin kyllä piti vähän purra huulta, kun ystäväni jolla oli jo yksi lapsi, haki minusta vertaistukea, olihan hän jo yrittänyt toista kolme kuukautta ja luokitteli itsensä lapsettomaksi. Itselläni oli siinä vaiheessa takana vuosia tutkimuksia ja hoitoja. Loppukaneettina mainittakoon, että hänellä on nyt 3 lasta ja valittaa koko ajan.

No, syntyvyys on nykyään Suomessa niin vähäistä ja jos se vielä tästä jatkaa vähenemistään, kuten on tehnyt joka vuosi tähän mennessä viime vuosien aikana, niin alkaa kohta olla lapsettomia vähän oksalla jos toisellakin. Eli kohta tuskin on monet enää kaveriporukkansa ainoita lapsettomia.

Itselläni on lapsia ja tykkäisin kovastikin kuulla myös lapsettoman kaverini kuulumiset. Joka kerta kysyttäessä hän kuitenkin kuittaa, että samaa kuuluu kuin ennenkin. No, oletan tästä että hän ei halua kertoa mitään tai puhua omista asioistaan.

Vierailija kirjoitti:

En halua pitkästyttää ketään jollain työhorinoilla. Mitä väliä sellaisilla on, kun yksi on raskaana ja toisen pikkuinen oppi juuri puhumaan ja kolmas osti juuri miehensä kanssa isomman asunnon.

Mun mielestä työhorinat on tuhat kertaa mielenkiintoisempia kuin puhumaan oppiminen tai isomman asunnon ostaminen. Noita jälkimmäisiä en jaksaisi edes kuunnella.

Vierailija kirjoitti:

Niin tuttua minullekin, Ap. Itse olen jo sen ikäinen, että kavereiden lapset eivät ole enää ihan pieniä. Tästä johtuen he osaavat taas nykyään puhua myös muista aiheista. Mutta noin 10 vuotta siihen meni, aika pitkä aika odotella.

Itse koen/koin melko tökerönä sen, että vaikka tahaton lapsettomuuteni (joka siis jäi pysyväksi) oli ystävilläni hyvin tiedossa, sain usein kuulla heittoja "nauti, tää pikkulapsielämä on niin rankkaa" (hieno lausahdus ihmiselle, jonka kolmas IVF on epäonnistunut ja käy läpi elämänsä kriisiä), tai "Oi, sun korviin meidän elämä kuulostaa varmaan NIIN hullulta" (yksilapsinen perhe, sitä "härdelliä" korostettiin joka käänteessä, minullahan taas lapsettomana ei voisi kiireestä olla mitään käsitystä), "äitinä olen sitä mieltä..." (Itsehän siis menetin kommentointioikeuden asiaan kuin asiaan, koska en ole lisääntynyt.

Kaikkein rasittavinta oli kuitenkin, kun harrastuksiani / vapaa-aikaani väheksyttiin ja ylenkatsottiin. Jos erehdyin esim.kertoa lukevani, oli vastaus aina "No hyvähän sun on, ei mulla ole enää aikaa". Anteeksi, jollainhan se minunkin on aikani täytettävä!

<3 Luen tätä ihan tippa linssissä kun liippaa niin läheltä. Se vanhemmuuden sankaritarina on usein sitä tarinaa uhrautumisesta, väsymyksestä ja kärsimyksestä ja lapseton ulkoistetaan siitä toteamalla, että helppoahan se sulla on. No varmaan onkin jollain tavalla helpompaa, mutta voin kertoa ettei se tahaton lapsettomuuskaan mitään herkkua ole. Ja kyllä niitä kiireitä ja paineita ja stressiä ja ruuhkavuotta voi olla lapsettomallakin. Ymmärrän kyllä tosi hyvin, että kun on rankkaa pienten lasten kanssa, tarvitsee vertaistukea, mutta toivoisin, ettei omaa jaksamista tarvitsisi sentään pönkittää sillä, että tölvitään lapsettomia, ihan siis lapsettomuuden syystä riippumatta. T. Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Täällä myös yksi kohtalotoveri. Pitäisikö perustaa jokin vertaistukiryhmä? :D

I'm in!

Tää pitäis muuten oikeasti tehdä. Me tarvitaan toisiamme samoin kuin pikkulapsiarkea pyörittävät tarvitsevat toisiaan. Ap

Vierailija kirjoitti:

Ap perusta faceen ryhmä "yksinäiset lapsettomat yli kolmekymppiset haluavat uusia ystäviä". 

Pitäis muuten oikeesti perustaa lapsettomien ystäväryhmä. Uskaltaiskohan? Ap