Milloin tajusit, ettei ystäväsi/kaverisi välitä mitä sinulle kuuluu?

Mulle kävi joskus niin, että oltiin kaveriporukalla ulkomailla ja lähdettiin kerran baariin vähän pidemmälle. Juttelin baarissa pitkään yhden tyypin kanssa ja jossain vaiheessa aloin sitten etsiä kavereita, kun kello oli sen verran paljon, että baari menisi kohta kiinni. No, kavereita ei löytynyt mistään, vaan olivat lähteneet aikaisemmin mitään sanomatta. Siinä vaiheessa tajusin, että emme todellakaan ole kavereita.

Vierailija kirjoitti:

Miks kommentoijat hyökkää ap:n kimppuun syyttelemään ja osottelemaan sormella, että sun vika kun et oo pitäny yhteyttä. Ai, sä ootkin pitänyt yhteyttä, no sun vika sitten kun oot pitänyt yhteyttä.

:D Noin se tuppaa aina menemään tämän palstan keskusteluissa, varsinkin ihmissuhdeaiheisissa. Kai se johtuu siitä, että ihmisiä miellyttää ajatus yksilön omasta kontrollista: kaikki ongelmat poistuvat, jos henkilö vain tekee oikeanlaiset ratkaisut. Näin ollen henkilö itse on aina syypää ongelmiinsa, koska teki väärät ratkaisut.

Sama ilmiö on havaittavissa ketjuissa, joissa joku pohtii parisuhteensa ongelmia, ja muut kilvan ehdottavat häntä jättämään puolisonsa. Sillä siisti – ongelma ratkaistu, ei enää tarvitse valittaa.

Olen kokenut tässä monta kuukautta että ystävyytemme on yksipuolista... lopetin sitten yhteydenpidon ja nyt ei ole kuukauteen nähty eikä mitään. Ei tunnu kovin hyvältä.

Silloin kun yhteydenotoista huolimatta mitään ei kuulunut kahteen vuoteen. Kun sitten parin vuoden jälkeen nähtiin, ikävä nousi pintaan aika pahasti. :( Toivoisin että voitaisiin joskus hänen kanssaan vielä jutella, noita tärkeitä ihmisiä kun ei jonoksi asti elämässäni ole.

Kun lähdettiin opiskelemaan jokainen eri suuntiin, niin pitkään soittelin ja kyselin kuulumisia. Yritin aina sopia tapaamisia, kun mentiin kotipaikkakunnelle.

Lähettelin joulukortteja, syntymäpäivänä tilasin kukkalähetyksen ystävän kotiin, kutsuin käymään viikonloppuisin opiskelupaikkakunnalleni ym. Yritin pitää yhteyksiä, koska ne ihmiset oli tosi rakkaita mulle. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin tajuta, että ei heitä kiinnosta ja heillä on uudet ystävät. Lopullisesti ymmärsin, kun tuli fb ja edes siellä ei enää kukaan ottanut minuun mitään kontaktia. Jos itse laitoin jotain, niin joko tosi lyhyesti vastasivat, jos ollenkaan. Nyt lisäksi asutaan taas lähellä toisiamme, mutta kukaan ei ole koskaan kysynyt käymään tai ehdottanut tapaamista. Itse ehdotin monta kertaa. Ei olla nähty yli 10 vuoteen.

Nyt en ole enää moneen vuoteen edes yrittänyt ja olen lopettanut yhteydenpidon. Sen yksipuolisen yhteydenpidon... 

Nyt on vain yksi kaveri ja siitäkin huomaa miten ottaa yhteyttä vain, kun hänellä on ongelmia. 

Täällä yksi joka on lopettanut yhteydenpidon kaveriin ainakin väliaikaisesti. Aina ei ole kyse siitä ettei välittäisi toisesta. Välillä tulee vain kausia, jolloin syystä tai toisesta ei vain voi olla yhteydessä. Minulla on ahdistuneisuushäiriö ja oireilin viime vuonna rajusti sen vuoksi. Samanaikaisesti ystäväni eli sekopäistä avioeron jälkeistä aikaa, missä draamaa riitti. Yli vuoden ajan kaveruus tuntui minun puoleltani sellaiselta, että kaikki pyöri kaverini ympärillä. Hänellä oli ns. "aktiivista" draamaa niin paljon, että meidänkin suhde hukkui pitkälti sen puimiseen. Kyselin häneltä silti usein mitä kuuluu ja koitin olla tukena. Hän kuitenkin olisi halunnut tukea vielä enemmän, jopa itse myönsi ettei tiedä millaista tukea haluaisi, mutta jotain sellaista halusi, mitä ilmeisesti en itse pystynyt hänelle antamaan. Lopulta tajusin että meillä ei ollut enää pitkään aikaan ollut mukavaa yhdessä, joten en enää tekstaillut. Eipä ole hänestäkään kuulunut mitään, eli luulen että molempien mielestä emme tällä hetkellä saa mitään toisiltamme. Ehkäpä ajan kanssa kaveruus palautuu kun molemmilla on asiat paremmin ja enemmän voimavaroja lämmittelemään jossain määrin epäterveeksi mennyttä ystävyyttämme, mutta juuri nyt on hyvä olla näin. Varmasti molemmilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko itse pitänyt yhteyttä ystäviisi? Kyllä kaverit katoavat, jos kokevat että ystävyys on yksipuolista... 

Av logiikka: ap jätetään ulkopuolelle, ap:n vika. :)

No kun aika usein eniten kovaan ääneen yksinäisyyttää huutelevat ovat sen aiheuttaneet ihan itse. Esim. oma isoäitini valittaa kuinka häntä kukaan ei käy katsomassa, kukaan ei kaipaa. No jos menet, nainen haukkuu kaikki tutut ja tuntemattomat, kaikista puheista huokuu kuinka ilkeä ja katkera ihminen on. No enpä minäkään enää hänen luonaan käy. Samoin yliopistokaveri kertoi joskus testaavansa kuinka kauan ihmiseltä kestää ottaa häneen yhteyttä. Aika narsistista minusta. Itse hän ei kuitenkaa ole yleensä se kaveriporukasta, joka pyytäisi ketään minnekään tai ottaisi vastuuta tapaamisten tai tapahtuminen järkäämisestä. Sitä saa mitä tilaa. 

Täytyyhän sun omaa isoäitiä tavata. Miten voi olla noin kylmä.

Minä tajusin kun olin viimeksi saanut ystävääni oikeasti yhteyden puoli vuotta sitten, ja silloinkin olimme puhuneet tunnin ajan hänen asioistaan, vaikka minulla oli elämässäni surua. Olin sen jälkeen yrittänyt soittaa hänelle monta kertaa (somea ei tuolloin vielä ollut, eikä hänellä ollut tietokonetta käytettävissään). Hän joko ei vastannut ollenkaan tai vastasi vain kertoakseen, että on huonossa paikassa, eikä pysty nyt puhumaan. Olimme sopineet, että jos saamme joskus lapsia, pyydämme toisemme lastemme kummeiksi. Olin viimeinkin niin pitkällä raskaana, että olisin halunnut kertoa lapseni tulevalle kummille asiasta, mutta hänellä ei ollut aikaa kuunnella. Lapseni synnyttyä lähetin hänelle postikortin, jossa kerroin lapsen syntymästä, mutta en pyytänyt kummiksi. Sen jälkeen kaikki tieto meidän välillämme on kulkenut hänen siskonsa kautta, joka on edelleen ystäväni.

Se mistä on se sanontakin, en nyt muista kuinka meni sanasta sanaan. Kun on vaikeaa niin sitten sitä näkee ketkä oli niitä todellisia ystäviä.

Yksi jäi.

Ei siinä, kiitollinen olen hänestä. Ja kiitollinen siitä että muitten todellinen luonne näkyi jo tässä vaiheessa elämää.

Silloin ku ottivat yhteyttä vaan kun tarvitsivat apua jne ja eivät enää kertoneet omasta elämästään mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko itse pitänyt yhteyttä ystäviisi? Kyllä kaverit katoavat, jos kokevat että ystävyys on yksipuolista... 

Av logiikka: ap jätetään ulkopuolelle, ap:n vika. :)

No kun aika usein eniten kovaan ääneen yksinäisyyttää huutelevat ovat sen aiheuttaneet ihan itse. Esim. oma isoäitini valittaa kuinka häntä kukaan ei käy katsomassa, kukaan ei kaipaa. No jos menet, nainen haukkuu kaikki tutut ja tuntemattomat, kaikista puheista huokuu kuinka ilkeä ja katkera ihminen on. No enpä minäkään enää hänen luonaan käy. Samoin yliopistokaveri kertoi joskus testaavansa kuinka kauan ihmiseltä kestää ottaa häneen yhteyttä. Aika narsistista minusta. Itse hän ei kuitenkaa ole yleensä se kaveriporukasta, joka pyytäisi ketään minnekään tai ottaisi vastuuta tapaamisten tai tapahtuminen järkäämisestä. Sitä saa mitä tilaa. 

Täytyyhän sun omaa isoäitiä tavata. Miten voi olla noin kylmä.

Ei, ei täydy. Jos ihminen on myrkkyä ja sitä aina ollut, on vain tervettä pitää etäisyyttä. 

Vierailija kirjoitti:

Kun lähdettiin opiskelemaan jokainen eri suuntiin, niin pitkään soittelin ja kyselin kuulumisia. Yritin aina sopia tapaamisia, kun mentiin kotipaikkakunnelle.

Lähettelin joulukortteja, syntymäpäivänä tilasin kukkalähetyksen ystävän kotiin, kutsuin käymään viikonloppuisin opiskelupaikkakunnalleni ym. Yritin pitää yhteyksiä, koska ne ihmiset oli tosi rakkaita mulle. Pikkuhiljaa kuitenkin aloin tajuta, että ei heitä kiinnosta ja heillä on uudet ystävät. Lopullisesti ymmärsin, kun tuli fb ja edes siellä ei enää kukaan ottanut minuun mitään kontaktia. Jos itse laitoin jotain, niin joko tosi lyhyesti vastasivat, jos ollenkaan. Nyt lisäksi asutaan taas lähellä toisiamme, mutta kukaan ei ole koskaan kysynyt käymään tai ehdottanut tapaamista. Itse ehdotin monta kertaa. Ei olla nähty yli 10 vuoteen.

Nyt en ole enää moneen vuoteen edes yrittänyt ja olen lopettanut yhteydenpidon. Sen yksipuolisen yhteydenpidon... 

Nyt on vain yksi kaveri ja siitäkin huomaa miten ottaa yhteyttä vain, kun hänellä on ongelmia. 

Etkö sinä sitten saanut uusia ystäviä? Se on aika tyypillistä nuorena, kun lähdetään etsimään sitä omaa polkua elämässä, että tulee uudet sosiaaliset kuviot ja vanhat jää...

Vierailija kirjoitti:

Oletko itse pitänyt yhteyttä ystäviisi? Kyllä kaverit katoavat, jos kokevat että ystävyys on yksipuolista... 

Minä peukuttelin aikani kavereideni juttuja Facebookissa, onnittelin sekä nimi- että syntymäpäivien johdosta ja kyselin kuulumisia (en urkkimalla vaan kohteliaasti). Ei minkäänlaisia reaktioita joten päätin olla jatkamatta tätä ilveilyä. Ei väkisin kun ei kerran kiinnosta!

Eräs läheinen ystävä on jotenkin ollut pettymys aikuisiällä. Ajattelen välillä, että ehkä joskus vielä meilläkin on hauskaa, mutta käytännössä hylkäsi minut ja toisen vanhan ystävän, kun löysi opiskeluaikana miehen ja sen miehen kautta uuden ystäväpiirin. Vuosia oli yhteydenpito yksipuolista. Näin mentiin lähemmäs 10 vuotta. Sitten soitti kertoakseen asiasta, josta ei voinut puhua uusille ystävilleen, niin meidätkin kaivettiin naftaliinista. Pari vuotta soitti 2-3 krt/kk, kyseli toki kuulumiset, mutta 90% ajasta puitiin hänen ongelmaansa/salaisuutta. (sivusuhde, harkitsi eroa) Sitten tämä sivukuvio kuivui kasaan ja taas ei ole 4 vuoteen kuulunut mitään. Pari kertaa olen soittanut ja jotain kuulumisia on vaihdettu, mutta nyt menee taas hyvin, niin ei ole käyttöä vissiin.:)

Kuinka vanha sä olet? Älä nyt yhdestä kuukaudesta vedä johtopäätöksiä. Mä oon 36 ja tässä iässä kuukausi on kuin viikko tai päivä joskus nuorempana. Saattaa mennä puoli vuotta tai vuosikin ilman yhteyttä, mutta ei se tarkoita, etteikö kiinnostaisi tai ettenkö välittäisi.

Sitä on vain jotenkin niin lopussa kaikesta (työ, arki, perheongelmat, vanhempien auttaminen ja heidän kriisit...), ettei saa aikaiseksi pitää yhteyttä. Oma arki tuntuu myös niin ankealta ja harmaalta, ja tuntuu siltä, että ketä se kiinnostaa. Kai tää on jo jotain masennustakin varmaaan.

Silloin kun tajusin, ettei ystäväni koskaan kuuntele / muista yhtään asiaa, mitä olen hänelle kertonut ja minä taas kuuntelen / muistan kaikki asiat, mitkä hän on minulle kertonut. Ja hän on se joka puhuu suurimma osan ajasta, joten minulla on paljon enemmän muistettavaa.

Ei oo koskaan ollut kavereita ja ikää on 30 v. Kyllä sitä hyvin tottuu olemaan yksin, kun on pakko. En enää edes kaipaa seuraa. Miehetkin kiertävät minut kaukaa, joten en sellaistakaan tarvitse.

Kun minun elämäni kääntyi nurinpäin ... totaalisesti ja vakavasti.

Eipä ole "bestiksestä" kuulunut sen jälkeen mitään.

Vierailija kirjoitti:

Kun minun elämäni kääntyi nurinpäin ... totaalisesti ja vakavasti.

Eipä ole "bestiksestä" kuulunut sen jälkeen mitään.

Ehkä et enää osannut kertoa kuin itsestäsi ja olemattomasta olemassaolostasi, toisella kun elämä jatkui maailmalla ja tarinaakin olisi varmasti ollut enemmän kuin sinun 4 seinän sisältä? Meille kävi näin.

Vierailija kirjoitti:

Ei yritänyt mitenkään lohduttaa, kuin sain useita keskenmenoja. Ei ottanut yhteyttä, kun minulle tuli avioero.

En minäkään lohduttanut, koska ystävä lopetti yhteydenpidon pitkäksi aikaa, kun rakastui ja alkoi elää vauvaunelmissaan... kun keskenmenot ja avioero tulivat, seurani olisi taas kelvannut...