Parisuhteesta lähteneet: mikä oli erosi syy?

Vierailija kirjoitti:

Suhde 1, ikävuodet 18-20. Oli huono itsetunto ja uskoin etten kelpaa kellekään. Otin siis itseäni 20 vuotta vanhemman muslimi-mamumiehen, koska uskoin että sellainen on ainoa jolle kelpaan. Kulttuurierot, ikäerot, oma ja toisen tasapainottomuus tuhosivat suhteen.

Suhde 2, ikävuodet 23-27. Opiskeluajan suhde. Tiesin heti tavatessamme, ettei meistä paria tule, mutta mies oli kivan näköinen joten päätin lähteä opiskelijabileistä petipuuhiin. Aloimme kuitenkin viihtyä hyvin yhdessä, kuin kaverit, molemmat viihtyi baareissa ja olivat kovia ottamaan alkoa jne. Siinä sitten roikuttiin yhdessä 4 vuotta, pääosin viikonloppuisin ja bileissä tavaten, tietäen ettei meistä ikinä vakavaa paria tule.

Suhde 3, avioliitto, ikävuodet 30-32. Tapasin unelmien miehen: varakas it-miljonääri, hyvän näköinen jos ei nyt suorastaan komea, pitkä, energinen, hurmaava. Alku olikin kuin romanttisesta elokuvasta: ihania matkoja, lahjoja, suoranaista palvomista. En tiennyt että mies oli bipolaarihäiriöinen ja hypomaniavaiheessa. Sitten iski mania, ja ärtyisyys, kriittisyys, sekakäyttö, holtiton tuhlaus ja pettäminen. Siitä masennukseen. Mies ei kertonut sairaudesta vaan syytti minua ahdistuksestaan. Vasta miehen ex-vaimolta kuulin diagnoosista ja se selitti paljon. Rakastin miestä, mutta elämä yhdessä oli niin riepovaa ja tempovaa ääripäästä toiseen menemistä, että en vaan jaksanut, oli pakko lähteä.

Tällainen mies vapaalla jalalla, eikö hälytyskellot soinut?

Vierailija kirjoitti:

Suhde 1, ikävuodet 18-20. Oli huono itsetunto ja uskoin etten kelpaa kellekään. Otin siis itseäni 20 vuotta vanhemman muslimi-mamumiehen, koska uskoin että sellainen on ainoa jolle kelpaan. Kulttuurierot, ikäerot, oma ja toisen tasapainottomuus tuhosivat suhteen.

Suhde 2, ikävuodet 23-27. Opiskeluajan suhde. Tiesin heti tavatessamme, ettei meistä paria tule, mutta mies oli kivan näköinen joten päätin lähteä opiskelijabileistä petipuuhiin. Aloimme kuitenkin viihtyä hyvin yhdessä, kuin kaverit, molemmat viihtyi baareissa ja olivat kovia ottamaan alkoa jne. Siinä sitten roikuttiin yhdessä 4 vuotta, pääosin viikonloppuisin ja bileissä tavaten, tietäen ettei meistä ikinä vakavaa paria tule.

Suhde 3, avioliitto, ikävuodet 30-32. Tapasin unelmien miehen: varakas it-miljonääri, hyvän näköinen jos ei nyt suorastaan komea, pitkä, energinen, hurmaava. Alku olikin kuin romanttisesta elokuvasta: ihania matkoja, lahjoja, suoranaista palvomista. En tiennyt että mies oli bipolaarihäiriöinen ja hypomaniavaiheessa. Sitten iski mania, ja ärtyisyys, kriittisyys, sekakäyttö, holtiton tuhlaus ja pettäminen. Siitä masennukseen. Mies ei kertonut sairaudesta vaan syytti minua ahdistuksestaan. Vasta miehen ex-vaimolta kuulin diagnoosista ja se selitti paljon. Rakastin miestä, mutta elämä yhdessä oli niin riepovaa ja tempovaa ääripäästä toiseen menemistä, että en vaan jaksanut, oli pakko lähteä.

Sulla on ainakin ollut mielenkiintoisia suhteita näin ulkopuolisen silmin. Pahoittelut siitä, että onnea ei ole löytynyt. Ehkä vielä ehtii :)

Itse olen mahdollisesti alkavassa parisuhdetilanteessa. Mies on jäänyt jo nyt kiinni valehtelusta useampaan otteeseen. Mielenkiinnolla seuraan, mistä se narahtaa seuraavaksi. Ei tajua kokonaisuudessaan, miten paljon fiksumpaan naiseen törmäsi. Olen selvittänyt henkilötietoja myöten kaikki alkaen luottotiedoista naimastatukseen viranomaistaholla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Onks näissä 80-luvun puolivälissä syntyneissä miehissä yleisesti jotain vikaa kun moni 30 tietämillä oleva mies käyttäytyy keskenkasvuisesti...

Tai sitten 30 kriisissä pitää päättää vuosiakin kestänyt hyvä ja tasainen parisuhde. Josko jossakin muualla olisi vielä parempaa, ettei hedonismissaan vaan missaa mitään? Sitten nelikymppisenä itketään, kun pisti ihan itse oman elämänsä raunioiksi tuolla systeemillä. Käteen voi jäädä musta pekka.

Tässä on jotain perää, tosin olen itse 80-luvun alussa syntynyt, 15 vuotta saman miehen kanssa ollut. Välillä ajatuksissa miettii olisiko ruoho aidan takana vihreämpää, ja tietyt elämättä jääneet elämänvaiheet houkuttavat. Järkeä kuitenkin onneksi on sen verran, että asiasta pystytään puhumaan, ja molemmilla on halu pitää hyvä, vaikkakin arkinen liitto kasassa. Käytännössä tämä tarkoittaa panostamista sekä omaan aikaan, että yhdessä oloon. En silti ihmettele, että tälläisten tunteiden kanssa jotkut impulsiivisemmat tyypit vaan antavat mennä..

Vierailija kirjoitti:

Itse olen mahdollisesti alkavassa parisuhdetilanteessa. Mies on jäänyt jo nyt kiinni valehtelusta useampaan otteeseen. Mielenkiinnolla seuraan, mistä se narahtaa seuraavaksi. Ei tajua kokonaisuudessaan, miten paljon fiksumpaan naiseen törmäsi. Olen selvittänyt henkilötietoja myöten kaikki alkaen luottotiedoista naimastatukseen viranomaistaholla.

Ihana nainen <3

Elämme kovia aikoja. ;) Ei voi luottaa aina vain toisen sanaan. Kokemus on osoittanut.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse olen mahdollisesti alkavassa parisuhdetilanteessa. Mies on jäänyt jo nyt kiinni valehtelusta useampaan otteeseen. Mielenkiinnolla seuraan, mistä se narahtaa seuraavaksi. Ei tajua kokonaisuudessaan, miten paljon fiksumpaan naiseen törmäsi. Olen selvittänyt henkilötietoja myöten kaikki alkaen luottotiedoista naimastatukseen viranomaistaholla.

Ihana nainen <3

Hyvä että selvitin. Avoliitto paljastuikin avioeroksi ja lapseton mies isäksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Suhde 1, ikävuodet 18-20. Oli huono itsetunto ja uskoin etten kelpaa kellekään. Otin siis itseäni 20 vuotta vanhemman muslimi-mamumiehen, koska uskoin että sellainen on ainoa jolle kelpaan. Kulttuurierot, ikäerot, oma ja toisen tasapainottomuus tuhosivat suhteen.

Suhde 2, ikävuodet 23-27. Opiskeluajan suhde. Tiesin heti tavatessamme, ettei meistä paria tule, mutta mies oli kivan näköinen joten päätin lähteä opiskelijabileistä petipuuhiin. Aloimme kuitenkin viihtyä hyvin yhdessä, kuin kaverit, molemmat viihtyi baareissa ja olivat kovia ottamaan alkoa jne. Siinä sitten roikuttiin yhdessä 4 vuotta, pääosin viikonloppuisin ja bileissä tavaten, tietäen ettei meistä ikinä vakavaa paria tule.

Suhde 3, avioliitto, ikävuodet 30-32. Tapasin unelmien miehen: varakas it-miljonääri, hyvän näköinen jos ei nyt suorastaan komea, pitkä, energinen, hurmaava. Alku olikin kuin romanttisesta elokuvasta: ihania matkoja, lahjoja, suoranaista palvomista. En tiennyt että mies oli bipolaarihäiriöinen ja hypomaniavaiheessa. Sitten iski mania, ja ärtyisyys, kriittisyys, sekakäyttö, holtiton tuhlaus ja pettäminen. Siitä masennukseen. Mies ei kertonut sairaudesta vaan syytti minua ahdistuksestaan. Vasta miehen ex-vaimolta kuulin diagnoosista ja se selitti paljon. Rakastin miestä, mutta elämä yhdessä oli niin riepovaa ja tempovaa ääripäästä toiseen menemistä, että en vaan jaksanut, oli pakko lähteä.

Tällainen mies vapaalla jalalla, eikö hälytyskellot soinut?

Taisin rakastua niin päätä pahkaa että ei soinut. En edes yhtään epäillyt miehen ex-vaimostaan antamaa lähes hirviömäistä kuvaa, vaan uskoin kaiken: miesparka oli joutunut aivan kamalan akan uhriksi mutta onneksi päässyt irti. Tämä nainen oli miehen mukaan paitsi kamalan ruma ja lapsen jälkeen muodottomaksi lihonut, myös häijy, mustasukkainen, nalkuttava, kontrolloiva ja ties mitä. 

Satuin vaan tapaamaan tämän naisen sitten jossain vaiheessa, miehen ja hänen yhteisen lapsen tapaamisten hoitamisen kautta, ja jouduin yllättämään kuinka fiksun oloinen ihminen tämä oli. Tässä vaiheessa alkoi vähän kellot kilkattaa, että onko miehellä muistakin asioista vääristynyttä kuvaa, mutta ajattelin että no, ehkä heillä on ollut riitainen ero ja siksi demonisoi exän, että saisi henkiset siteet poikki. Lopulta kun miehellä iski kunnon sekoilut päälle, en voinut olla kysymättä exältä onko tätä esiintynyt ennenkin ja sitten paljastui diagnoosi ja se että ihan samaa menoa oli ollut koko hänen kanssaan avioliitonkin...

Ensimmäisessä suhteessa, kesti melkein 3 vuotta vaikka teinisuhde olikin, jätin koska kumppanilla oli niin pahoja hoitamattomia mt-ongelmia, etten enää jaksanut tukea ja kannatella kahta ihmistä yksin, kun itselläkin oli kotona vaikeaa. Lisäksi, tai samasta syystä, en nähnyt minkäänlaista yhteistä tulevaisuutta.

Toisessa suhteessani olin hieman päälle 3 vuotta. Asuimme jopa yhdessä, mutta pian tajusin, ettei siitä tule mitään, kun kotityöt kaatuivat minun niskaani ja kaikki oli kuulemma nalkutusta. Halut katosivat ja muutenkin oli paljon erimielisyyksiä. Lähinnä minusta tuntui, että jaan kodin lapsen kanssa, eikä esimerkiksi kaapista löydy ruokaa tai vessapaperi loppuisi, jos en pitäisi lankoja käsissäni. Viimeinen niitti oli kuitenkin exän äiti, joka suuttui minulle verisesti ja katkaisi yhteyden. Poika oli niin kiinni äitikullassaan, että totesi hänen olevan tärkeämpi kuin minun, ja minut jätettiin ensimmäistä kertaa elämässäni. Toki ex alkoi katua päätöstään, ja yritimme uudelleen, mutta ei uskaltanut puhua äidilleen suoraan ja totesin, että nyt on jokainen kivi käännetty enkä voisi tehdä enää mitään suhteen pelastamiseksi, joten jätin hänet.

Nyt olen taas vakavassa suhteessa, tosin itseäni useita vuosia vanhemman miehen kanssa. Tuntuu kerrankin, että olemme suhteessa tasa-arvoisia aikuisia kumppaneita, ja molemmat voivat oppia toiselta jotain. Tuntuu hyvältä, enkä pelkää mahdollista yhteenmuuttoa enää (pelkäsin viimeisimmän exäni jälkeen), kun toinen on asunut omillaan vuosia ja tietää, mitä itsenäisyys oikeasti tarkoittaa.

Mies ryyppäs, valehteli ja petti.

Minä huolestuisin jo siinä vaiheessa, jos ex-kumppania haukuttaisiin noin rumaan malliin. Mitä se kertoo henkilön omasta arvostelukyvystä, jos on noita-akan itselleen ottanut? Enemmän arvostan sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat entisistä heiloistaan ihan arvostavaan sävyyn, mutta jostakin syystä ei vain sitten suhde jatkunut. Niitä syitä voi olla monenlaisia. Niin se tulee sinuakin sitten vastaisuudessa kohtelemaan.

Miehen alkoholismi. Ei suostunut näkemään tavoissaan mitään ongelmia eikä siten esim. hakemaan apua. Mies myös valehteli kaikesta.

Todella paljon alkoholin kanssa täällä näköjään ollut ihmisillä ongelmia. Surullista. Ja pilvi vielä päälle.

Vierailija kirjoitti:

Minä huolestuisin jo siinä vaiheessa, jos ex-kumppania haukuttaisiin noin rumaan malliin. Mitä se kertoo henkilön omasta arvostelukyvystä, jos on noita-akan itselleen ottanut? Enemmän arvostan sellaisia ihmisiä, jotka puhuvat entisistä heiloistaan ihan arvostavaan sävyyn, mutta jostakin syystä ei vain sitten suhde jatkunut. Niitä syitä voi olla monenlaisia. Niin se tulee sinuakin sitten vastaisuudessa kohtelemaan.

Noh, noita-akat kun saattaa olla aika ihania suhteen alkuvaiheessa, ja pikkuhiljaa totuus paljastuu. Siinä vaiheessa on ehtinyt tottua siihen, ja vasta suhteen/vapauden jälkeen huomaa millaisen hirviön kanssa on ollut. Eli ei voi suoraan syyttää ihmisen arvostelukykyä

Ainahan kaikki "myyvät" itsestään parempaa kuvaa alkuun. Siksi pitää antaa ajan kulua ja katsoa, miten arki rullaa. Suurin piirtein tasapainossa olevat ihmiset löytävät yleensä kaltaisensa.

Avomiehelläni oli salasuhde veljensä vaimon kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Avomiehelläni oli salasuhde veljensä vaimon kanssa.

Ooooh, salkkaritasoista matskua! Kerro lisää :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avomiehelläni oli salasuhde veljensä vaimon kanssa.

Ooooh, salkkaritasoista matskua! Kerro lisää :)

Nykyään ovat avopari. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Avomiehelläni oli salasuhde veljensä vaimon kanssa.

Ooooh, salkkaritasoista matskua! Kerro lisää :)

Nykyään ovat avopari. 

Draaaamaaaaaaaaa :D

Erosin juuri. Olin enemmänkin huoltaja/vanhempi kuin puoliso. Tein kaikki päätöset, suunnittelin lomat, ruuat ja ohjelmat. Vapaa-ajalla mies nyhjötti kotona ellen ollut suunnitellut jotain yhteistä. Aina sai patistaa jos tuli kutsu esim saunailtaan tai poikien iltaan että mene nyt kerrankin ja pidä hauskaa. Seksiä tai läheisyyttä ei ollut vuosiin. Tämä siis kolmekymppinen tapaus. Ei mitään aloitteellisuutta.