Lue keskustelun säännöt.
Muuttaako uuden miehen kanssa yhteen vai ei (molemmilla lapsia ennestään)
27.02.2017 |
Tuossa otsikossa kysymys tulikin.
Ongelmia on mm. se, että lapsemme eivät tule kauhean hyvin toimeen keskenään. Ovat vain kovin, kovin erilaisia, ja konflikteja tulee väistämättä. Tuntuu, että jos pakotettaisiin heidät asumaan yhdessä, se olisi väärin.
Siis kyseessä vilkas, rajoista piittaamaton mieheni lapsi ja minun hiljaisemmat ja rauhalliset lapseni. (Kyseessä on myös se, että tämä ainokainen on saanut aina kaiken läpi, ei ole rajoja jne.) Pelkään mm. että mun lapset jäisivät aivan tämän villiviikarin varjoon (tai siis kärsisivät tilanteesta), kun eivät ole sen tyyppisiä, että itseään/tarpeitaan kovaan ääneen toisivat esille, toisin kuin miehen lapsi. En jaksaisi koko ajan olla hillitsemässä yhtä ja sparraamassa kahta, mulla on sellanen olo, että elämä olis väistämättä just tota.
Onko muilla tällasia ajatuksia? Otatteko/ette ota lapsia huomioon yhteenmuuttoa harkitessanne?
Kommentit (33)
21, mulla samantapaisia kokemuksia. Erostani on jo jonkin aikaa, ja itsellänikin on ollut ennen tätä miestä pari lyhyempää suhdetta, jotka ei just noista samantapaisista syistä kuin mainitsit edenneet mihinkään.
Tuo "juurtuneet täysin asuinsijoilleen" kuulostaa niin tutulta, ja liittyy tähän nykyiseenkin suhteeseen. Lasteni isä asuu aivan lähellämme, samoin miesystävän ex. En haluaisi riistää lapsilta heidän toista vanhempaansa.
Ihmettelen miten ihmiset ylipäänsä tällasissa elämäntilanteissa pystyvät muuttamaan yhteen - minä en todellakaan halua riistää lapsiltaan heidän oikeuttaan tavata isäänsä siinä määrin miten nyt tapaavat (meillä on melkein viikko-viikko -systeemi).
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
21, mulla samantapaisia kokemuksia. Erostani on jo jonkin aikaa, ja itsellänikin on ollut ennen tätä miestä pari lyhyempää suhdetta, jotka ei just noista samantapaisista syistä kuin mainitsit edenneet mihinkään.
Tuo "juurtuneet täysin asuinsijoilleen" kuulostaa niin tutulta, ja liittyy tähän nykyiseenkin suhteeseen. Lasteni isä asuu aivan lähellämme, samoin miesystävän ex. En haluaisi riistää lapsilta heidän toista vanhempaansa.
Ihmettelen miten ihmiset ylipäänsä tällasissa elämäntilanteissa pystyvät muuttamaan yhteen - minä en todellakaan halua riistää lapsiltaan heidän oikeuttaan tavata isäänsä siinä määrin miten nyt tapaavat (meillä on melkein viikko-viikko -systeemi).
Ap
Jep, ja nämä esimerkit kertovat myös siitä, että kenenkään osapuolen ei tarvitse olla erityisen hankala tai häiriintynyt. Lapset nyt vaan ovat erilaisia ihan niin kuin aikuisetkin. Tarpeeksi pienet, ehkä alle kouluikäiset saattavat hyväksyä toisensa kyselemättä, mitä enemmän sen jälkeen tulee ikää, sitä vaikeammaksi muuttuu. Esim. murrosiän kynnyksellä olevat introvertti lukutoukka ja vuotta nuorempi sosiaalinen, liikunnallinen häslääjä eivät ole kovin hyvä match.
Minä en tajua tätä yhteenmuutto vouhotusta!
Lapset on minulle niin tärkeitä,ja heidän etu on AINA ensin etten kuvittele edes yhteenmuuttoja ennenkun lapset on isoja..
No tuota, kerronpa näin lähivanhempana ja äitinä vähän meidän tilanteestamme.
Isä ei ole ollut kiinnostunut lapsen hoidosta koskaan, vaikka lapsi oli myös hänen toiveensa. Eron jälkeen olen antanut hänen tavata lasta niin paljon kuin haluaa, mutta he tapaavat vain muutaman viikon välein. Isä herkästi peruu tapaamisia, jos on jotain kivempaa ohjelmaa.
Minä rakastan rutiineja ja minun on ollut helppoa luoda lapselle säännöllinen päivärytmi. Uhmaikä oli ja nyt jo helpottaa, mutta koko ajan rutiinit ovat pitäneet. Suurempia selkkauksia meillä ei ole ollut. Ymmärrän lasta hyvin.
Isän luona vietetyn viikonlopun jälkeen lapsi on aivan vauhko. Iltapesujen jälkeen repii lelut hyllystä ja sanoo haluavansa leikkiä. Kun lopulta päästään yhteisymmärrykseen, että on nukkumaanmenoaika, niin lapsi huutaa että älä jätä. Jään lattialle istumaan. Seuraavien päivien aikana taas helpottaa.
Lapsi myös puhuu, että isä ei leiki mutta Sanna (nimi muutettu) leikkii ja lukee iltasadun. Minulla tulee mieleen, että isä haluaa jonkun muun hoitavan tylsät hommat. Toivon ettei tämä nykyinen muuta koskaan exäni kanssa yhteen. Kaikki me muut exät olemme olleet "terapian tarpeessa" sen ihmisen jälkeen.
Pitkän hölötyksen jälkeen sanon, että älä muuta yhteen.
Ps. Olen myös 'hullu ämmä'
Ihan kuin olisit hakemassa täältä hyväksyntää sille ettet halua muuttaa yhteen. :D Ei ole mikään pakko. Ihmettelen mikä kiire aikuisilla ihmisillä on yleensä muuttaa yhteen, jos on jo lapset ja kaikki. Eikö se itsenäisyys ja silti suhteessa oleminen ole aivan optimaalinen tilanne kaikin puolin? Rusinat pullasta. Miksi siitä on niin kiire luopua?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muuttakaa naapureiksi. Sitten kun lapsenne ovat muuttaneet omilleen, voitte harkita uudestaan sitä yhteen muuttamista.
Vaikka menisitte naimisiinkin, ei teidän ole pakko muuttaa yhteen.
Mun kokemus uusperheen elämästä:
Erosin esikoisen isästä, kun esikoinen oli 1,5v. Välit säilyivät kuitenkin ihan hyvinä, suurta draamaa ei ollut. Muutaman vuoden elelin sinkkuna, kunnes tapasin miehen, joka muutaman kk:n vakavan seurustelun jälkeen muutti mun ja esikoiseni luo. Alkuun meni hyvin, mies otti esikoiseni hyvin, tulivat hyvin toimeen. Olin tyytyväinen tilanteeseen, mitä nyt mies vähän turhan paljon alkoholia joi.
Asuimme yhdessä viitisen vuotta, saimme kaksi lasta tässä ajassa, ja välit miehen ja esikoisen välillä huononivat koko ajan. Alkoi tuntua siltä, että miehelle oli entistä tärkeämpiä omat lapset, mutta minun esikoiseni ei enää kiinnostanut. Esikoisella todettiin mm. tunnesäätelyn häiriö ja adhd. Mies oli vain sitä mieltä, että esikoiseni oli huonosti kasvatettu, eikä uskonut, vaikka yritin selittää ja todistaa, että ei käytöhaasteet johtuneet minusta.
En pystynyt elämään miehen kanssa, joka suorastaan vihasi esikoistani. Myös miehen juominen paheni vuosien aikana, joten ero oli ainoa ratkaisu.
Tältä kokemukselta mietin AP, voisiko miesystäväsi lapsella olla jotain pulmaa muutakin kuin kasvatus ja hemmottelu. Jos kyse on erityislapsesta, niin hän kaipaa enemmän aikuisten tukea kuin moittimista. Itse sain esikoiselleni apua vasta kouluiässä, siihen asti lasta pidettiin vain huonokäytöksisenä (neuvola, pk, eskari jne. sukulaiset mukaanlukien). Mies ei tänä päivänäkään ole osoittanut minkäänlaista ymmärrystä esikoistani kohtaan. Onneksi sentään esikoisen oma isä on ns. täysjärkinen.
Olen päättänyt, että en aio muuttaa kenenkään kanssa yhteen ennenkuin lapset on aikuisia ja muuttavat omilleen. Mielelläni tapaisin jonkun ja haluaisin vakavankin suhteen, mutta haluan pitää oman kotini ja oman arkeni tässä "hullunmyllyssä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ja siis mulla on joskus hieman sellainen "outo lintu" -olo, kun emme ole itse asiassa edes harkinneet yhteenmuuttoa oikeasti missään vaiheessa. OIlaan ajateltu, että ihan hyvä, että molemmilla on omat huushollit.
Tuntuu, että eronneiden "pitäisi" muodostaa uusperheitä alkaessaan uudestaan seurustella. Jotenkin meitäkin tunnutaan välillä ihmettelevän - miksette muuta yhteen? Koska muutatte yhteen?
Miksei voi olla yhdessä ja asua eri osoitteissa? Voihan sitä olla hyvinkin sitoutunut ja vaikka naimisissakin, vaikka eri osoitteissa asutaankin.
Ap
Ei ole mikään pakko muuttaa yhteen, ei kannata antaa muiden painostuksen vaikuttaa. Ei asia heille kuulu. Ei minusta kyllä edes kuulosta oudolta, ettei tuossa vaiheessa muuteta yhteen.
Ja oudoista linnuista puheen ollen; itse olen seurustellut 7 vuotta mieheni kanssa, emmekä asu yhdessä. Eikä meillä edes ole lapsia. :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No tässä tapauksessa on kyllä ihan todisteita asiasta, joten kyllä joskus tämä on täyttä totta. Jouduin melkein tekemään mm. naisesta rikosilmoituksen, kun suunnilleen kävi päälleni tilanteessa, jossa ekaa kertaa näin hänet. Tervehdin häntä kohteliaasti ja nainen alko suoltaan solvauksia, haukkumaan, ja käski painua helvettiin. Tilanne oli todella uhkaava, nainen riehui ihan täysillä - vielä selvin päin ja lapsensa kuullen. Oli se nyt jossain määrin outoa käytöstä, en nyt itse ole koskaan eksäni uuden naisystävän kanssa noin toiminut.
Ja huom. tämä nainen on se, joka petti heidän suhteessaan, ja olivat olleet erossa jo aika kauan ennen kuin me rupesimme olemaan yhdessä. En siis todellakaan ole mikään syy heidän eroonsa vaan olivat olleet eronneet jo kauan aikaa ennen kuin minä tulin kuvioihin. Myös miehen sukulaiset ovat kertoneet naisesta miten vaikea tapaus on.
Valitettavasti hänellä oli tosi vaikea lapsuus/nuoruus, joka on jättänyt häneen jälkensä.
Ap
Ohiksena, mutta vaikka tuo miehesi eksä kuulostaa ahdistavalta tyypiltä, niin ei mikään viittaa siihen suuntaan että hän olisi narsisti. On paljon ihmisiä, jotka on ilkeitä, vaikeita, epävakaita, aggressiivisia, itsekkäitä, kusipäitä, hyväksikäyttäjiä jne, mutta eivät ole narsisteja. Narsisteja on noin 1-2 % väestöstä, se on harvinainen "sairaus". Miehesi eksä kuulostaa enemmänkin epävakaalta persoonalta.
Älä muuta. Ei pariskunnan ole nykyään mikään pakko asua yhdessä. Itse olen seurustellut pian 3 vuotta eikä meillä ole aikomustakaan muuttaa yhteen vielä pitkään aikaan, jos ikinä. Homma toimii näin just hyvin. Meillä ei kummallakaan ole lapsia.
Olen monesti miettinyt miten paljon olisin kärsinyt jos vanhempani olisivat eronneet ja olisin joutunut asumaan jossain uusperhehelvetissä. En sano ettei homma toimisi ikinä, fakta vaan on se ettei omista ja puolison lapsista tule ikinä sisaruksia keskenään vaikka tällainen ihmeellinen käsitys tuntuu monilla uusperhevanhemmilla olevan.
Kuuntele lapsiasi ja laita heidät edelle. Yhteenmuutto ei ole mikään edellytys seurustelulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En pidä parempina minun lapsiani - erilaisia lapset ovat kyllä.
Ymmärrän, että jos lasta on kasvatettu ilman rajoja, että mitä siitä seuraa.
Ap
Ilmeisesti olet korviasi myöten rakastunut mieheesi, muutoin et edes harkitsisi yhteenmuuttamista. Käytännössä miehen lapsi taitaa nyt estää yhteenmuuton. Oletkin ehkä salaa toivonut, että olisipa hän tavallinen, rakkaudella ja rajoilla kasvatettu lapsi. Näin ei valitettavasti nyt ole. Onko miehen lapsi "menetetty tapaus", vai vieläkö hänen kehitykseensä voisi positiivisesti vaikuttaa? Tai näkeekö mies ylipäänsä mitään ongelmaa lapsensa käytöksessä? Jos ei, niin sinun ei kannata edes yrittää.
Kuinka vanhoja lapsenne muuten ovat? On eri asia odotella pari vuotta heidän poismuuttoaan kuin vaikka yli vuosikymmenen. Elämä on tässä ja nyt, jos onni alkaa vasta vuosikymmenen päästä, niin odottavan aika on pitkä.
Useampikin seurusteluyritys eron jälkeen meni puihin, koska toimivaa uusperhettä ei lähtenyt rakentumaan erinäisistä syistä:
- Molempien osapuolten ensimmäinen yritys eron jälkeen, alakouluikäiset lapset olivat paniikissa kun vieras lapsi tuli edes käymään heidän reviirillään (eivät olleet hyväksyneet koko eroa vielä). Isä ei kestänyt ajatusta että lapset kärsivät.
- Molemmat olivat lähivanhempia ja täysin juurtuneet nykyisille sijoilleen, missä toinen vanhempi, lasten kaverit ja koulu. Kun ajatus muutosta tuntui mahdottomalta, ei sitä voinut vaatia toiseltakaan. Lapsivapaat epäsäännöllisiä ja eri rytmissä, lapsilla ei oikein synkannut keskenään.
- Lapset viihtyivät aluksi keskenään, mutta sitten mies aloitti kaiken vapaa-ajan syövän projektin ja ryhtyi käyttämään seurustelukumppania lapsenvahtina isäviikonloppuinaan. Hylätty lapsi alkoi protestoida ja vaatia isää kokonaan itselleen.
Nyt on aikaa kulunut, lapset lähes aikuisia ja kiva lapseton mies löytyi lopulta. Parisuhde toimii huomattavasti helpommin näin.