Vanhuksena yksinäisimpiä on ne, joilla on lapsia

Vierailija kirjoitti:

Aivan . Tiedän yhden 90v naisen jolla 10 lasta ja liuta lapsenlapsia monessa polvessa, kukaan ei käy katsomassa.

Minä käytän häntä kampaajalla kerran viikossa. Syödään siellä jatskit ym. Taksilla mennään. Sekin elämys hänelle.

Mikähän meni kasvatuksessa pieleen? Oliko lapsia kenties liian monta? Selvää on, että mummeli on sössinyt pahemman kerran, jos kerran kukaan ei käy katsomassa. No huhhuh!

Viimeiset 15v vanhuksia hoitaneena voin kertoa, että kyllä ne lapsettomat yksinäisimpiä ovat, ystävät vanhenevat samaa vauhtia ja pelkkä kulkeminen on vaikeaa, monille on myös kauhistus kun ystävä ei enää muista ja puhuu samaa outoa asiaa uudestaan ja uudestaan.

Toki dementikko ei muista onko kukaan käynyt, mutta kyllä sitä ilkeimmäksi noita-akaksi muuttunutta dementikko mummua käy katsomassa lastenlapsetkin, jos välit on olleet läheiset aikaisemmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen myös töissä vanhainkodissa ja tehnyt aivan päinvastaisen havainnon. Toki on lapsia, jotka eivät käy, mutta todella moni käy. Kotihoidossa, jossa myös olen työskennellyt, tämä näkyy kuitenkin räikeästi niin, että heidän, joilla omaisia (usein nimenomaan lapsia) ei ole, puolia ei kukaan pidä. Kukaan ei välitä.

Kyseisen aloituksen lainauksen kirjoittajana voin sanoa, että teen töitä erityisesti yksinäisten vanhuksien kanssa. Joten minulla on aika hyvä käsitys erilaisista yksinäisyyden syistä, mitä ne on pahimmillaan silloin, kun niihin haetaan erityisapua. Itselläni on  vahva kokemus siitä, että mihinkään ei kannata luottaa. Se oma äiti tai isä saattaa myös muuttua henkisiltä ominaisuuksiltaan niin paljon vanhana, että ihmisestä tulee ihan vieras. Silloin on paras lähimmäisen tuki yleensä ikätoverin.

Kannustan kaikkia pitämään ympärillään ystäviä ja muistamaan, että te olette lapsianne varten, lapset eivät ole teitä varten. Yksinäisyys vanhana voi yllättää, mutta siitä ei voi ketään syyttää.

No se, että työskentelet nimen omaan yksinäisten vanhusten kanssa kertonee, ettet kokonaiskuvaa sitten pysty arvioiman. Sama kuin syöpälääkäri väittäisi, nähdessään pelkkiä syöpäpotilaita, että kaikille tulee syöpä. Et voi väittää, että jokainen vanhus, jolla on lapsia, on yksinäinen.

Kuten sanottu, yksiköissä, joissa itse olen toiminut, nimenomaan lapset ja lapsenlapset käyvät useimmin. Ja suurimmalla osalla, joilla lapsia on, lapset myös käyvät tai ainakin soittelevat. Joissain tapauksissa lapsi/lapset eivät käy, mutta kyllä näin on selkeästi harvoin. Ja vielä harvemmin niin, ettei muutakaan yhteyttä pidetä.

Omat ystävätkin ovat ehkä jo vanhoja ja huonokuntoisia tai peräti kuolleet. Suoraan sanottuna lasten jälkeen eniten käy miniöitä ja vävyjä, sekä siskoja/veljiä tai sisarusten lapsia, tai sitten seurakunnan vapaaehtoisia. Ei niinkään kavereita joistakin entisajan sosiaalisista piireistä.

Ei, vaan koska työskentelen yksinäisten kanssa, niin voin sanoa, että lapsettomat ei ole niitä yksinäisempiä, vaan lapselliset. Koska jos lapsettomat olisi pahiten yksinäisiä, niin silloin toimisin heidän kanssaan. Ymmärrätkö?

Syöpävertaus on huono, ellet sovella sitä esim niin, että koska työskentelen syöpäpotilaiden kanssa, niin tiedän mitkä hoidot tepsii ja mitkä ei :)

Sinun pointisi tuntui olevan: jos sinulla on lapsia, olet vanhana yksin. Minun pointini oki: jos sinulla on lapsia, sinua käydään todennäköisemmin katsomassa, kuin jos sinulla ei ole.

Kauheeta parjausta. Itse kun olin hoitajana vanhainkodissa, näin paljonkin lapsia ja lapsenlapsia jotka vierailivat ja pitivät vanhuksesta huolta miten taisivat. Siitä huolimatta vaikka vanhus olisi ollut kärttyinen ja pahasuinen niin käytiin loppuun saakka. 

Ja paljon näin niitä lapsettomia vanhuksia, joilla ei käynyt koskaan vieraita. 

Sitten on myös niitä perheitä jossa ei koskaan ole vanhemmat ja lapset tulleet toimeen. Itselläni on omakohtaista kokemusta äidistäni ja isoäidistäni, jotka keskenään ei tule toimeen. Mummo jaksaa aina valittaa kuinka tytär on niin koppava ja itkeä miten hänet on unohdettu (toinen tytär ja kaikki lapsenlapset siis kyllä vierailee siellä koko ajan). Mummo on vaan unohtanut sen miten on teini-ikäistä äitiäni haukkunut h*oraksi, levittänyt roskapussit tämän vuoteeseen ja syyttänyt miehensä varastamisesta (mielenterveysongelmissaan). Koskaan anteeksi pyytämättä, on vaan lakaissut tapahtumat maton alle niinikään.... Mummot ja pappat ei aina ole niin kultaisia miltä näyttävät. 

Monella on taipumus itsepetokseen. Hankin lapset, ilkeilen, mutta odotan rakastavaa hoivaa vanhuksena. Minä, minä ajattelua. Lapsiaan pitää kohdella kauniisti, niin ehkä sitten he käyvät.

Toinen on se itsepetos, et minä en vanhene tai sairastu ikinä, ja lapset on aina elämänsä alussa loputtomien onnellisten mahdollisuuksien äärellä. Sit viel yrittäjällä itsepetos et en maksa eläkemaksuja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ketäs teitä veloja sitten huolehtii vanhana kyllä minä lapset teen ilmaiseksi kotiavuksi ja rakastavat koska käsken ja haluan.

Se sinun lapsesi,  josta ei ole kuin lähihoitajaksi.

Melkeinpä toivois, että sunkaltaisten kohdalle sattuis sitten se asteen verran vittumaisempi hoitaja.... 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ilman lapsiaan vanhenee ne jotka on olleet paskoja vanhempia.

Tämä vain on tabu josta ei saa puhua.

Itse en ole äitiäni nähnyt vuoden 1984 jälkeen ja siihen on hyvä syy - vaikka hän toki mielellään edeleen esittää ulkomaailmalle hylättyä pikkurassukkaa.

"Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. " Jos vanhempi ei koskaan ollut minusta kiinnostunut, kun olin lapsi ja nuori, vaan olin täysin näkymätön ja mitätön. Miksi minun täytyisi nyt esittää kiinnostunutta, kun roolit ovat vaihtuneet?

Monikin herttaisenoloinen, tutiseva vanhus hoitilaitoksessa omassa avuttomuudessaan on saattanut olla nuorena, no kauniisti sanottuna, hyvinkin vajavainen kasvatustehtävässään. Koska työ, omien vanhempien esimerkki, tunteita ei ole saanut näyttää jne.jne. Turha siitä on lapsia syyttää, jos on jäänyt äitinä/isänä oleminen puutteelliseksi.

Äitini valittaa yksinäisyyttä, vaikka asuu talossa jossa on paljon saman ikäisiä ihmisiä ja erilaisia kokoontumisia ja tapahtumia järjestetään säännöllisesti. On täysin oma vikansa, sillä hän on aina ollut ilkeä ihminen, pitänyt itseään muita parempana ja oikeutettuna sanomaan muille aivan kaiken mitä mielessä liikkuu. Samoin kohteli meitä tyttäriään, mikään ei ollut koskaan hyvin eikä me osattu mitään tai oltu minkään arvoisia. Nyt vaivaa Alzheimer, ja muisti on huono, mutta luonne tuntuu muuttuvan aina vain hankalammaksi. Joka viikkoiset käynnit stressaavat jo etukäeen, ja vierailun jälkeen olen pari päivää aivan hajalla - ei ole helppo olla välittämättä jatkuvasta haukkumisesta. Kotihoito käy 2xpäivässä, ja arvostan kyllä niin paljon heidän työtään. Haluaisin olla parempi tytär, käydä useammin, mutta välimatkaakin on sen verran (80km), että en vain jaksa. On helpompi käydä vain kerran viikonloppuna, ja soittaa muutamana päivänä.

Niin kuin moni muukin on jo kommentoinut, aina se vanhus ei ole ihan syytön siihen että tuntee itsensä yksinäiseksi.

On eri asia, onko tottunut siihen, että ympärillä pyörii perhettä vai elääkö yksin. On ymmärrettävää, että yksinäisyys tuntuu raskaalta, jos on ollut ihmisten parissa koko ikänsä. Monet meistä perheettömistä ovat olleet yksin koko aikuisikänsä ja ovat aina tottuneet itse keksimään tekemisensä ja viihdykkeensä, joten me emme putoa tyhjän päälle. Tiedän jo nyt, että kun joudun hoitolaitokseen, niin minua ei käy kukaan katsomassa. Hautaankin vie mahdollisesti sosiaalitoimi, vaikka yksi nuorempi serkku kerran lupasi huolehtia, että pääsen kunnialla hautaan. Hän myös tietää, minne haluan tulla haudatuksi. Kaiken varalta ohjeet on tosin kirjoitettava myös testamenttiin tai sen liitteeseen.

Asia lienee juuri näin kuin ap kuvailee. Kävin viikonloppuna tervehtimässä maaseudulla asuvaa isosetääni ja - tätiäni, yli 80-v ihmisiä, jotka vielä joten kuten pärjäävät kotitalossaan. Pariskunnalla on kaksi lasta. Toisella lapsista on omiakin lapsia, mutta he käyvät tosi harvoin, ehkä pari kertaa vuodessa kylässä. Asuvat alle 200 km päässä. Harvat kyläilyt johtunevat siitä, että tämän lapsen puoliso ei välitä käydä anoppilassa.

Toinen lapsista on sinkku, asuu samassa kunnassa. Käy vähän  useammin, kerran viikossa. Yksinäisiä ovat vanhukset silti, luettelivat juuri, miten vaan yksi pariskunta heidän naapureistaan on enää elossa. Omaa ikäluokkaa olevat sukulaisetkin ovat joko kuolleet tai niin huonossa kunnossa, että eivät palvelutalosta pääse omin voimin kyläilemään.

Omalla isoäidilläni oli 5 lasta ja 21 lastenlasta. Silti hän oli yksinäinen, suurin osa suvusta asui 200 km päässä eikä käynyt kuin kerran, pari vuodessa. Oma äitini kävi hänen luonaan monta kertaa viikossa tosin.

Entinen rehtorini oli sinkku ja lapseton. Hän ei kärsinyt yksinäisyydestä vaan hänellä oli laaja tuttavapiiri ja ystävät ja entiset opiskelijat kävivät häntä palvelutalossakin tervehtimässä.

Ehkä tosiaan lapsettoman sinkun on oltava aktiivisempi elämässään. Samaa ikäluokkaa olevat tuttavat pitävät yhteyttä sittenkin, kun se ystävä ei enää itse voi ja jaksa lähteä liikkeelle. Ikätoverit pitävät yhtä. Ja ehkä lapseton sinkku myös on tottunut elämään yksinäisyyden kanssa eri tavalla kuin ihminen, jolla aktiivivuosinaan ollut iso perhe ympärillä?

Tämä on tätä velojen propagandaa.

Kun tulee vanhaksi, ne ystövät ovat yhtä vanhoja ja heistä ei ole minkäänlaista seuraa.

Eivät pääse hekään liikkumaan kuin vähillä taksiseteleillö tai ei ollenkaan / useimmat ovat jo kuolleet / on dementia ja puhelimessa puhumisesta ei tule mitään.

Miksi haluaisin että luonani ramppaa vanhana vieraita kun nytkin viihdyn parhaiten omissa oloissani? Tätä eivät nämä velojen säälittelijät tunnu ymmärtävän koska itse ovat niitä sosiaalisia joille tulee paha olo jos joutuvat olemaan päivänkin yksin kotona.

Ja todellakin on totta että jos lapset eivät käy vanhusta katsomassa, siihen on usein todella hyvä syy, niin paljon tässä yhteiskunnassa syyllistetään aikuisia lapsia tällä asialla. Se syy vaan on sellainen mitä ei mielellään huudella, hauskempaa on kerätä säälipisteitä esittämällä marttyyria jonka itsekkäät ja sydämettömät lapset (jotka tietysti menivät piloille vasta kotoa muutettuaan) ovat julmasti hylänneet.

Mitä sä teet ystävillä jotka on eri vanhainkodissa eikä koskaan nähä tai edes muista sua. Ehkä monisairaita ja osa jo kuollukki? Siinä niistä ystävistä sitte onki kovasti seuraa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen myös töissä vanhainkodissa ja tehnyt aivan päinvastaisen havainnon. Toki on lapsia, jotka eivät käy, mutta todella moni käy. Kotihoidossa, jossa myös olen työskennellyt, tämä näkyy kuitenkin räikeästi niin, että heidän, joilla omaisia (usein nimenomaan lapsia) ei ole, puolia ei kukaan pidä. Kukaan ei välitä.

Mutta eihän vanhuksille riitä se, että lapset käyvät. Lasten pitäisi olla siellä koko ajan. Muuttaa sinne asumaan. Istua vanhuksen sängyn vierellä mieluiten koko päivän. Toki vanhus ymmärtää että niin ei tapahdu. Mutta on silti yksinäinen. Kuinka moni vanhus muka on tyytyväinen, kun lapset käyvät kerran vuodessa? Kuukaudessa? Viikossa? Silti huokaillaan aina, miten yksinäistä on.

Ja jos olet töissä kotihoidossa, sinunhan ja muiden samaa työtä tekevien pitäisi olla niitä jotka pitävät vanhuksen puolia. Vai teitä vastaanko vanhuksen pitäisi puoliaan pitää vai mitä?

Ihan loogista minusta, että lapsia hankkineet ovat yksinäisimpiä. Se seuran tarve on saanut aikanaan hankkimaan lapsia eikä perusluonne muutu vanhana. Sitten taas ne, joilla ei lapsia ole, eivät niin kovasti kaipaa sitä seuraa ja sukua ympärilleen, vanhanakaan.

Tämä on kyllä ihan totta. Minun äitiini otti yhteyttä isoäitini lääkäri, joka oli huolestunut mummoni yksinäisyydestä (mummo on siis antanut sairaalalle vain äitini numeron ja kaikki asiat täytyy hänen huonon kuulosta vuoksi hoitaa äitini kautta). Oli kuulemma valitellut, kuinka elämä on niin tyhjää ja sisällötöntä ja kuinka hän joutuu olemaan niin paljon yksin. Ja että olisi mukavaa, että läheisetkin kävisivät säännöllisesti kylässä. ???

Äitini soittaa mummolleni kolme kertaa päivässä. Kerran viikossa he käyvät yhdessä kaupassa, kerran viikossa äitini käy mummon puolesta kaupassa ja ostokset viedessään jää kahville ja joka lauantai äitini menee mummoni luokse saunottamaan tämän. Minä käyn ainakin kerran kahdessa viikossa mummolla kylässä (asun toisella paikkakunnalla). Siskoni ja veljeni tekevät samoin. Mummo käy naapurinsa kanssa päivittäin lenkillä, hänen siskonsa vierailee vähintään kaksi kertaa viikossa ja joka kerta kun olen siellä vierailulla, kertoilee mummo keitä kaikkia on sillä viikolla tavannut. Voin sanoa, että oma sosiaalinen elämäni on olematonta tuon rinnalla ja siltikin sitä lääkärille valitetaan, kun edes läheiset ei piipahda kylässä säännöllisesti. 

Ois kiva tietää missä vanhainkodissa ap on töissä tai sit unta oot nähnyt. Ei vanhainkoti ikäsillä ole kauheasti ystäviä enää. Tai ei niitä koskaan näy. Vaikka olisi ollut hurjanki sosiaalinen.

Ainoastaa sukulaisia käy tai harvoin jotai naapureita ja sitte näitä hyväntekeväisyyttä tekiviä käy juttelemassa/ulkoiluttamassa. Ei mitää ystäviä. Nehän on yleensä yhtä huonossa hapessa tai kuollu jo. Harvoin oon koskaa mitää ystävää nähnyt.

Ne erakko-velat tulevat kärsimään siitä, että heidän puoliaan ei pidä kukaan.

Kun itse ei ole töysin toimintakykyinen enää henkisesti tai on pudonnut senaikaisesta asiointitavasta (kuten nykyiset vanhukset nettipankista), niin on hyvä olla joku lähwinen auttamassa.

Joku kunnallinen holhooja ei ole läheskään yhtä hyvä kuin vanhuksen tunteva omainen.

Kuka esim vaatii vanhukselle lisää kotikäyntejä tai laitospaikkaa, jos ei oo omaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen myös töissä vanhainkodissa ja tehnyt aivan päinvastaisen havainnon. Toki on lapsia, jotka eivät käy, mutta todella moni käy. Kotihoidossa, jossa myös olen työskennellyt, tämä näkyy kuitenkin räikeästi niin, että heidän, joilla omaisia (usein nimenomaan lapsia) ei ole, puolia ei kukaan pidä. Kukaan ei välitä.

Mutta eihän vanhuksille riitä se, että lapset käyvät. Lasten pitäisi olla siellä koko ajan. Muuttaa sinne asumaan. Istua vanhuksen sängyn vierellä mieluiten koko päivän. Toki vanhus ymmärtää että niin ei tapahdu. Mutta on silti yksinäinen. Kuinka moni vanhus muka on tyytyväinen, kun lapset käyvät kerran vuodessa? Kuukaudessa? Viikossa? Silti huokaillaan aina, miten yksinäistä on.

Ja jos olet töissä kotihoidossa, sinunhan ja muiden samaa työtä tekevien pitäisi olla niitä jotka pitävät vanhuksen puolia. Vai teitä vastaanko vanhuksen pitäisi puoliaan pitää vai mitä?

Ihan loogista minusta, että lapsia hankkineet ovat yksinäisimpiä. Se seuran tarve on saanut aikanaan hankkimaan lapsia eikä perusluonne muutu vanhana. Sitten taas ne, joilla ei lapsia ole, eivät niin kovasti kaipaa sitä seuraa ja sukua ympärilleen, vanhanakaan.

Tämä on kyllä ihan totta. Minun äitiini otti yhteyttä isoäitini lääkäri, joka oli huolestunut mummoni yksinäisyydestä (mummo on siis antanut sairaalalle vain äitini numeron ja kaikki asiat täytyy hänen huonon kuulosta vuoksi hoitaa äitini kautta). Oli kuulemma valitellut, kuinka elämä on niin tyhjää ja sisällötöntä ja kuinka hän joutuu olemaan niin paljon yksin. Ja että olisi mukavaa, että läheisetkin kävisivät säännöllisesti kylässä. ???

Äitini soittaa mummolleni kolme kertaa päivässä. Kerran viikossa he käyvät yhdessä kaupassa, kerran viikossa äitini käy mummon puolesta kaupassa ja ostokset viedessään jää kahville ja joka lauantai äitini menee mummoni luokse saunottamaan tämän. Minä käyn ainakin kerran kahdessa viikossa mummolla kylässä (asun toisella paikkakunnalla). Siskoni ja veljeni tekevät samoin. Mummo käy naapurinsa kanssa päivittäin lenkillä, hänen siskonsa vierailee vähintään kaksi kertaa viikossa ja joka kerta kun olen siellä vierailulla, kertoilee mummo keitä kaikkia on sillä viikolla tavannut. Voin sanoa, että oma sosiaalinen elämäni on olematonta tuon rinnalla ja siltikin sitä lääkärille valitetaan, kun edes läheiset ei piipahda kylässä säännöllisesti. 

Joku jossain toisessa ketjussa ehdotti vanhuksen luo 'vierailuvihkoa' johon kaikki voivat merkitä käyntinsä niin siitä voi sitten helposti mummoakkm muistuttaa, että olihan Risto täällä eilen käymässä ja teki lettuja tms. Mainio neuvo!

Joskus ihmetellyt itsekin tuota sanontaa, että kannattaa tehdä lapsia, niin joku huolehtii kun on vanhna. Meillä ainakin mummo lempattiin hoitokotiin liki heti kun ei tullut enää omillaan toimeen ja käytiin katsomassa pari kertaa vuodessa.

Muistan kuinka kauan sitten edesmennyt mummoni saattoi peräkkäisissä lauseissa valittaa sitä, että kukaan ei käy katsomassa ja toisaalta uuvuttaa ja on raskasta, kun käy vieraita.