Onko kenelläkään ollut kurja lapsuus?

On.

Surullinen tilanne. Hullujen pakkosterilointi pitäisi ottaa uudelleen käyttöön.

Lapsuus oli erittäin kurja helluntailaisperheessä. Nyt aikuisena mietin, onko tuo lahkoporukka ollenkaan selväjärkistä!

On minulla. Käyn juuri sen vuoksi terapiassa. Kaikki me ollaan erilaisia: jotkut eivät yksinkertaisesti välitä, jotkut ajavat vain omaa etuaan, jotkut eivät oikeasti tajua tekojensa seurauksia, jotkut kokevat olevansa oikeutettuja tekemään mitä tekevät.. Vaihtoehtoja on monia, ja koskaan ei vastausta välttämättä saa kysymykseen miksi? En siis etsikään sitä.

Olen huomannut itsessäni paljon samaa kuin vanhemmissani. Äidilläni on ollut paha paniikkihäiriö ja masennusta, mikä on tuonut puutetta kasvatuksessani. Hän ei koskaan opettanut minulle mitään, vaan jouduin opettelemaan kaiken itse. Hän on toistanut virheitänsä koko elämänsä ajan, aina valinnut sen juopon ja väkivaltaisen miehen. Hänellä tosin oli vaikea lapsuus. Äitini on myös aika itsekäs ja ilkeä, hän puhuu paljon pahaa selän takana.. Tähänkään en vastausta hae, ihmiset ollaan erilaisia. Isäni on alkoholisti ja väkivaltainen, mikä toki traumatisoi minua enemmän ja olen ollut säikky ja ujo. Molemmilta vanhemmilta olen myös saanut kuulla, että olen ruma, äidiltä tosin 'vain' riitojen yhteydessä. Isäni oli todella etäinen aina, paitsi jos oli jotain mistä valittaa tai raivota. Tuntui, ettei kotona saanut olla vapaasti, vaan piti elää varpaillaan.. ei kuitenkaan ollut muuta paikkaa, minne mennä. Olen päässyt asioista yli jo melko paljon, mutta olen erittäin huonolla itsetunnolla varustettu. Isän kanssa en ole tekemisissä enää, ja äidin kanssa harvemmin. Jos itse tekisin joskus lapsia (tuskin teen), niin tietäisin mitä virheitä olla tekemättä. Ja lapsia ei hankita, jos ei olla henkisesti vakaita. Tsemppiä sinulle ap, kyllä se siitä. Jos et ole käynyt terapiassa, suosittelen, ettei menneisyys liikaa kummittele.

On sekin rankkaa kun on alkoholiongelmaisia. Usein poliisit vieraili kotona. Sekin oli häpeä kun naapurit näki.

Hakkaamista ja pelkoa.

Mutta tasapaino löytyy kun saa myös rakkautta.

Äidillä oli mielenterveyden kanssa ongelmia, sisarukset olivat sen verran vanhempia että niillä oli omat menot, isä ei kestänyt tilannetta vaan "pakeni" työpaikalle joten minä jouduin aina perjantaisin huolehtimaan äidistä, joka käyttäytyi oudosti. Pelottikin olla äidin kanssa (olin n 12-v). Myöhemmin minulle tuli tästä paniikkihäiriö, joka on nyt aika hyvin asettunut. Enää on ajoittain pientä ahdistusta.

Vanhempani olivat täyspäisiä, mutta lapsuuteni pilasi samassa taloudessa asunut hullu mummu, joka piti ankaraa kuria ja jonka pillin mukaan oli tanssittava. Kaiken olisi pitänyt tapahtua kuten hänen nuoruudessaan 1910-luvulla, kavereita ei saanut käydä (eikö niillä ole omaa kotia?) kavereiden luo ei saanut mennä (kun ihmisillä on koti, niin siellä on pysyttävä) jne Ei ollut kotiin tuloaikoja vaan kotoa poistumiskielto muualle kuin kouluun.

Vierailija kirjoitti:

Lapsuus oli erittäin kurja helluntailaisperheessä. Nyt aikuisena mietin, onko tuo lahkoporukka ollenkaan selväjärkistä!

Sama,en viitsi tunnistettavasti kirjoittaa. En osannut sitten omille lapsillekaan antaa hyvää lapsuutta.

On. Äitini ja sisarukseni on molemmat olleet mielenterveysongelmaisia koko oman olemassaoloni ajan. Isä pakeni tilannetta töihinsä, olin yksin tilanteessa ja ranskasti kotona kiusattu. Isä lisäksi kuoli, kun olin nuori. Olen kärsinyt masennuksesta ja arvottomuuden tunteesta teini-iästä saakka.

Olen pärjännyt ihan ok, mutta nyt on oma perhe ja pieniä lapsia ja ongelmani puskevat vahvasti pintaan. Tunnen sekoavani. Itselläni ei ole minkäänlaista perusturvallisuuden tunnetta, eikä tukiverkkoa. Miehelläni on ja sitä kautta myös lapsillani. Pahinta on, kun ei ole ketään. Lähipiirissä ei ole ketään jolla olisi samanlaisia kokemuksia. Ympärilläni näen ja koen vain ihmisiä, jotka iloitsevat perhesuhteistaan, lastensa isovanhemmista ja sedistä ja tädeistä ja serkuista.

On toki henkilöitä joilla on joku murhe kuten alkoholistisukulainen tmv mutta kaikilla on kuitenkin myös joku läheinen tukena, jonka kanssa vetää yhtä köyttä; äiti tai sisarus tai läheinen serkku. Minulla ei ole yhtäkään läheistä tukena.

Osittain oli ja osittain mahtava.  Kaksi puolta oli siinä. Todella kurja ja todella ihana.

Siksi ehkä olenkin suht järjissäni itse, kun elämä ei ollut pelkästään pahaa. Ja nyt en puhu siitä, että en saanu uusia vaatteita , mtä kavereilla. Vaan oikeesti pahaa

Oli erittäin kurja ja inhottava lapsuus. Olen ikuisesti katkera ja tulen aina kantamaan sisälläni sellaista syvää inhoa ja halveksuntaa niitä ihmisiä kohtaan ketkä kohtelivat viatonta lasta kuin kasaa pa..aa.

Olen hyväksynyt sen, etten pysty antamaan koskaan anteeksi, eikä minun ole mikään pakkokaan.

Olen oikeasti kateellinen kaikille, kenellä on ollut onni syntyä normaaliin kotiin. Sellaiset ihmiset eivät tajua miten etuoikeutettuja ovat, ja kuinka easy modella elävät.

Mun isällä on diagnosoimaton ADHD niin kyllähän se on vaikuttanut itsetuntoon todella huonolla tavalla. Tällä hetkellä meillä on välit poikki.

Hän ei ollut ikinä läsnä lapsuudessani, vaan oli aina ylitöissä ja sen jälkeen vielä rassasi autoja. Tuli usein kotiin puoleltaöin ja lähti töihin jo seitsemäksi aamulla. 

Äiti sanoi, että epäröi pitkään lisääntymistä isäni kanssa. Isä oli sanonut ihan suoraan että haluaa lapsen, mutta hän luultavasti ei jaksa sitten hoitaa sitä. Jaksoi kyllä tehdä kaikkea muuta, mutta jos hän joskus joutui olemaan kanssani vaikka kahdestaan, hän äksyili tai nukkui. Mun kanssa olosta kun ei saanut dopamiinia. Hän kaahaili usein myös silloin, kun itse olin hänen kyydissään, ja kortti on ollut hyllytettynä kymmeniä kertoja 40 vuoden aikana. Tuhlaa holtittomasti rahaa, mutta ihme ja kumma saa laskut maksettua.

Itse sain ADHD-diagnoosin äskettäin ja olen kokenut hirveän kriisin, kun olen alkanut katsoa lapsuuttani ja isäni käytöstä aivan uudessa valossa. Diagnoosi ei todellakaan ollut helpotus. Miksi niin heikot voimavarat omaava ihminen perustaa perheen ja levittää pskoja geenejä eteenpäin? Miksi äitini salli tuollaisen? Tai no minäkin paras puhumaan: mulla itsellä on myös ADHD + Asperger + Tourette -teini, jonka tein tuossa ADHD-huumassa ja jota kadun syvästi. 

On toinen ollut mielenterveysongelmainen. Vaikutti lapsuuteen kielteisesti,

mutta kaikesta voi selvitä.

Ei, kenelläkään ei koskaan ole ollut huono lapsuus. Huokaus.

Kyllä on ja aiheuttaa vihantunteita aikuisenakin. Äitini oli ihan hälläväliätyylinen, ehkä yksinkertainen ja saamaton, isä oli aikaansaavampi ja kävi töissä, äiti ei paljoakaan perään katsonut, vaikka olisi koskeen pudonnut. Äiti on jo hyvin iäkäs, enkä voi tuntea häntä kohtaan siitä huolimatta sympatiaa tai lämpöä, ei äiti vanhetessaan ole kuin se sama äiti kuin nuorena. Nyt äiti ripustautuu ja minua vituttaa, se on säälittävä yhtälö joka syö sisältäpäin. Itse en kykenisi olemaan yhtä "huono" äiti kuin oma äitini oli. Yhteen ollaan aina otettu, mutta nyt hän saa häijyillä itsekseen, en välitä, mutta luurin lyön taatusti kiinni, vieläkin.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä on ja aiheuttaa vihantunteita aikuisenakin. Äitini oli ihan hälläväliätyylinen, ehkä yksinkertainen ja saamaton, isä oli aikaansaavampi ja kävi töissä, äiti ei paljoakaan perään katsonut, vaikka olisi koskeen pudonnut. Äiti on jo hyvin iäkäs, enkä voi tuntea häntä kohtaan siitä huolimatta sympatiaa tai lämpöä, ei äiti vanhetessaan ole kuin se sama äiti kuin nuorena. Nyt äiti ripustautuu ja minua vituttaa, se on säälittävä yhtälö joka syö sisältäpäin. Itse en kykenisi olemaan yhtä "huono" äiti kuin oma äitini oli. Yhteen ollaan aina otettu, mutta nyt hän saa häijyillä itsekseen, en välitä, mutta luurin lyön taatusti kiinni, vieläkin.

Teit ihan oikein. Ei sinun tarvitse enää olla mikäään likakaivo. Olet jo kärsiny tarpeeksi.

Aina on niitä ihmisiä ketkä syyllistää ja moralisoi, ja päpättää että on pakko kunnioittaa vanhempiaan ja plää plää plää. Sinun ei tarvitse sellaisista höpinöistä välittää, koska sinä olet se ihminen joka tietää mitä sinä olet joutunut sietämään, ei kukaan ulkopuolinen, joka ei ole sekuntiakaan ollut sinä.