Lue keskustelun säännöt.
Vanhempi, miten kasvatat tyttölapsistasi vahvalla itsetunnolla varustettuja voimanaisia?
20.02.2017 |
Otsikossa kysymys. Toinen tärkeä asia se, että miten varoittaa mieleltään sairaista ihmisistä, sellaisista jotka löytävät kyllä uhrinsa heikkoudet ja osaavat manipuloida.
Olen perustanut keskustelun koska tuo kuoliaaksi pahoinpidelty tyttö olisin voinut olla minä. Oli ihan tuuria että kun satuin seurustelemaan ensimmäistä kertaa niin poika oli täyspäinen. Myöhemmin sitten haksahdin narsistiin, tässä kuviossa oli onneksi "vain" henkistä väkivaltaa. Minulla on aina ollut kova miellyttämisen halu ja toisaalta olen aina epäillyt itseäni, entä jos se olenkin aina minä jossa on vikaa. Persoonallisuushäiriöinen ihminen huomaa tällaiset heikot kohdat heti.
Olin koulukiusattu näkymätön lapsi joka pelkäsi vaatia vanhemmiltaan yhtään mitään. Samanlaisia huonolla itsetunnolla varustettuja tyttöjä on kylät täynnä. Itse toikkaroin 13-vuotiaana teininä kännissä ympäri kaupunkia kaiket viikonloput, minulla oli tuuria enkä tullut esimerkiksi raiskatuksi tai ryöstetyksi. Kaikilla ystävilläni ei ollut yhtä hyvä tuuri.
Itselleni asia ei ole siinä mielessä ajankohtainen, koska minulla ei ole omia lapsia (vielä). Kuitenkin tulevana opettajana olen nähnyt paljon niitä näkymättömiä tyttöjä jotka vähättelevät koko ajan osaamistaan ja taitojaan ja pelkäävät olla kaiken huomion kohteena. Se vähättely on monesti opittu jo 7-vuotiaana. Mitä tälle asialle voisi tehdä?
Kommentit (39)
Isällä on suuri merkitys. Miten isä kohtelee äitiä, muta myös erityisesti tytärtä. Olin itse isän tyttö, jonka isä uskoi minuun. Kannusti, ohjasi mutta myös vaati. Piti minua fiksuna, ihmeellisenä ja ennen kaikkea hänen tyttärenään. Meni monta vuotta ennen kuin aloin edes seurustelemaan, kun kerta kaikkiaan kukaan pojankloppi ei vetänyt vertoja isälleni. Loppujen lopuksi avioiduin hyvin isäni kaltaisen miehen kanssa, joka vastaavasti nyt uskoo tyttäreensä.
Nämä yksittäiset esimerkit on aika hassuja, mutta kuvastaa hyvin isäni asennetta. Muistan esim. miettineeni cheerleader-harrastusta itselleni teini-ikäisenä, johon isäni totesi, ettet ole mikään objekti, vaan mene itse pelaamaan. Kun mietin lentoemäntäkoulua, hän kysyi miksen itse lentäisi konetta tai ole mielummin se asiakas, joka matkustaa ja jolle tarjoillaan. Hän jotenkin aina pakotti haastamaan vanhat stereotypiamallit ja kannusti olemaan oman elämänsä tekijä. Ei se kaikelta ole suojellut, parisuhteissakaan, mutta minussa ei ole tippaakaan sitä syndroomaa, että olisin uskonut voivani pelastaa jotain laitapuolen poikaa/miestä.
Ja ei, emme ollut keskiluokkainen perhe, vaan köyhiä ja "elämänkoululaisia". Tilastojen valossa olin vaaravyöhykkeellä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä mitä olen tehnyt mutta 2 tuollaista voimanaista olen kasvattanut. Itsekin välillä hämmästelen kuinka tiukkoja he ovat omasta arvostaan, positiivisessa mielessä.
Paras esimerkki tästä oli kun vanhin tyttäristä meni tutustumaan uuteen työpaikkaan 20+ v ikäisenä ja ilmoitti päivän päätteeksi ettei työpaikka kelpaa hänelle! Ihmettelin kuinka hän uskalsi tehdä tuollaisen päätöksen kun ei ole muutakaan tiedossa juuri tällähetkellä. Tytär vastasi: jos olosuhteet ja työkalut on perseestä ja kaikessa mennään siitä mistä rima on matalin ei mun työmoraali anna myöten! Oikeassahan tuo oli ja saikin sitten paremman paikan pian tuon jälkeen. Itse varmaan luterilaisen nöyrän kasvatuksen saaneena olisin sinnitellyt tuossa huonossa työpaikassa ainakin muutaman vuoden vain "koska jotain työtä pitää tehdä".
Molemmat ovat pidettyjä ja nopeasti työssään edenneitä, juurikin tuon tarmokkuutensa ja ehdottomuutensa takia. Silti nauravia, kauniita ja toiset huomioon ottavia. Miinuspuolena ehkä se että tarpeeksi haastavaa miestä on vaikea löytää, ketään tossukkaa eivät rupea elättämään. Vielä kun kotona on hyvä miehen malli sitä saakin vastaavaa etsiä kauan!
Kolmas on vasta teini mutta siskojensa esimerkin perässä menee, tuskin mun kasvatus mitenkään erityistä on. Aina olen seissyt omilla jaloillani ja huolehtinut emona muista, siinä mun kasvatuksellinen esimerkkini. Tytöt ja pojat saman arvoisina perhessä, kaikkeen osallistuen pienestä pitäen.
Isäsuhde on kaiken A ja O. Isä joka on läsnä, arvostaa, tukee ja kuuntelee. Isä joka ei näe esteitä tyttärensä tiellä ja joka on aidosti kiinnostunut tyttärensä asioista ja mielipiteistä. Isä joka kohtelee äitiä hyvin, kunnioittavasti ja rakastavasti ja rakentaa perhe- elämän, jossa sukupuoli ei ole lannistava asia vaan kaikki perheenjäsenet ovat aivan yhtä tärkeitä. Äidin rooli on antaa tyttärelleen vahvan naisen mallia eikä olla itsekään vässykkä. Itse kasvoin suvussa, jota naiset johtivat useassa sukipolvessa perheen päinä ja vahvaa naista ei kyseenalaistettu.
Itse sain hyvin autoritäärisen kasvatuksen. Vanhemmat määräsivät lähes kaiken. Äidille uskalsin varovasti väittää joskus vastaan, mutta isälle en. Kyse ei ollut mistään viikonloppubileistä vaan ihan pikkujutuista kuten saanko soittaa kaverille puhelimella tai katsoa telkkarista ohjelman, joka ei isää kiinnosta.
Olen jälkeenpäin miettinyt, että olipa tuuri, etten törmännyt isäni kaltaisiin poikaystäviin. Jos joku olisi karjaissut, että "piilota nämä huumeet", niin en olisi uskaltanut sanoa vastaan. Omat poikani olen kasvattanut niin, että he tietävät olevansa tärkeitä ja heidän omilla mielipiteillään on väliä. Olen myös sanonut, että on tärkeää olla rehellinen itselleen. Jos joku asia ei tunnu itsestä hyvälle, siitä kannattaa luopua vaikka se vaikeaa olisikin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kun nyt saisi kasvatettua ensin tuosta ihmisen joka ei kilju ja huuda joka pienimmästäkin asiasta, ja kuvittele että koko pallo pyörii hänen ympärillään. Katsotaan sitten sitä voimanaista.
"olen nähnyt paljon niitä näkymättömiä tyttöjä jotka vähättelevät koko ajan osaamistaan ja taitojaan ja pelkäävät olla kaiken huomion kohteena"
Miten tämä on paha asia? En tajua mitä vaaraa on olla tuollainen. Minä olen vähätellyt itseäni ainakin 12-vuotiaasta lähtien (nyt olen 20). Siitä lähtien olen myös usein ajatellut kuolemista. Jos joku tutumpi henkilö kehuu, kiellän osaamiseni täysin, sanon hänen vain kuvittelevan että tekemäni asia olisi ollut hyvä. Inhoan kaikenlaista huomiota, eniten sitä positiivista. Siitä pidän jos saan jonkun ymmärtämään, että olen huono.
Kova mielyttämisen halu on minulla. Alakouluiässäkin muistan, miten kritiikki satutti ja halusin miellyttää. Vähän ärsyttää kun joka päivä mietin, mitä muut minusta ajattelevat. Pitäisi tajuta että saan olla oma itseni vapaasti ilman ahdistusta.
Itsetuntoni on ehkä vähän keskitasoa heikompi, mutta en silti ole elänyt vaarallista elämää. En kokeillut päihteitä alaikäisenä, en harrastanut irtosuhteita enkä satuttanut itseäni. Kavereita minulla ei tosin ollut, niin se varmaan pelasti. Alkoholia kokeilin kerran täysi-ikäisenä, vanhempien ollessa läsnä. Seksiä on parisuhteessa. Olen välillä hakannut itseäni riidan aikana (silloin kun mies ei ole nähnyt). Se ei kovin vaarallista jälkeä tee, pari mustelmaa korkeintaan.
Ihan normaali lapsuus minulla oli. Inhosin vain kaikkea kritiikkiä ja arvostelua. Ne tapahtuivat normaaleista asioista esim huudettiin kuka on jättänyt tavaran väärälle paikalle, ja sitten piti mennä tunnustamaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minua on kasvatettu vahvaksi naiseksi. Olen saanut kehuja, rakkautta ja hyväksyntää. Hetkeäkään ei ole kyseenalaistettu ettenkö voisi taidoissa peitota jotain poikaa. Matemaattinen lahjakkuuteni on tunnustettu ja sitä tuettu, ja kun olen epäröinyt, on vahvasti rohkaistu tekniselle alalle, sanoen, jos et sinä niin kuka sitten.
Koulutyöt on asetettu kotitöiden edelle. Saavutuksiani on kehuttu ja arvostettu.
Olen parhaani mukaan laittanut hyvää kiertämään, ja tukenut ja suositellut nuoria naisia opiskelemaan teknistä alaa, ja töissä saamaan uramahdollisuuksia.
Kommenttina ikävistä naisista, usein ikäviä ovat ihmiset jotka eivät ole saaneet toteuttaa itseään, ja ovat siitä kateellisia, turhautuneita ja katkeria. He ovat jo nuorina joutuneet ahtaiden roolien vangiksi.
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mitä olen tehnyt mutta 2 tuollaista voimanaista olen kasvattanut. Itsekin välillä hämmästelen kuinka tiukkoja he ovat omasta arvostaan, positiivisessa mielessä.
Paras esimerkki tästä oli kun vanhin tyttäristä meni tutustumaan uuteen työpaikkaan 20+ v ikäisenä ja ilmoitti päivän päätteeksi ettei työpaikka kelpaa hänelle! Ihmettelin kuinka hän uskalsi tehdä tuollaisen päätöksen kun ei ole muutakaan tiedossa juuri tällähetkellä. Tytär vastasi: jos olosuhteet ja työkalut on perseestä ja kaikessa mennään siitä mistä rima on matalin ei mun työmoraali anna myöten! Oikeassahan tuo oli ja saikin sitten paremman paikan pian tuon jälkeen. Itse varmaan luterilaisen nöyrän kasvatuksen saaneena olisin sinnitellyt tuossa huonossa työpaikassa ainakin muutaman vuoden vain "koska jotain työtä pitää tehdä".
Molemmat ovat pidettyjä ja nopeasti työssään edenneitä, juurikin tuon tarmokkuutensa ja ehdottomuutensa takia. Silti nauravia, kauniita ja toiset huomioon ottavia. Miinuspuolena ehkä se että tarpeeksi haastavaa miestä on vaikea löytää, ketään tossukkaa eivät rupea elättämään. Vielä kun kotona on hyvä miehen malli sitä saakin vastaavaa etsiä kauan!
Kolmas on vasta teini mutta siskojensa esimerkin perässä menee, tuskin mun kasvatus mitenkään erityistä on. Aina olen seissyt omilla jaloillani ja huolehtinut emona muista, siinä mun kasvatuksellinen esimerkkini. Tytöt ja pojat saman arvoisina perhessä, kaikkeen osallistuen pienestä pitäen.
Osittain tämä varmaan selittääkin sen, miksi monet vahvat korkeasti koulutetut naiset jäävät sinkuiksi. Ja sanon tämän täysin arvovapaasti. Jos on saanut tietyn tason parisuhdemallin ja miehen mallin kotona, ei hevillä tyydy vähempään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kasvatan pojastani vahvaa ja tasa-arvoista, jonka ei tarvitsisi teeskennellä vahvaa alistamalla ketään. Eikä hän ehkä tuntisi vetoa heikkoa feikkaavaan manipuloijaan. Hän on herkkä, ja puhumme usein ihmisten huonosta käytöksestä, ja miten se on heidän ongelmansa, ei meidän.
Toivon antaneeni hänelle mallia vahvasta mutta huolehtivasta naisesta, ja parisuhteesta, jossa ei olla riippuvaisia, mutta rakastavia ja kunnioittavia.
Olisikohan silläkin merkitystä, mihin harrastuksiin tytärtään ohjaa. Ohjaako joukkuelajeihin vai yksinlajiin, liikunnallisiin vai esim. taideaineisiin, pistääkö tytön tanssimaan balettia vai pelaamaan futista? Yllämainittu kamppailulaji on meilläkin ollut mielessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta vaan näistä "voimanaisista" tulee helposti sellaisen pöhöttyneen itsetunnon omaavia tyranneja joiden kanssa ei jaksa saati halua olla. Terve jämäkkyys ja hyvä omanarvontunto toki ovat plussia!
Oma lapsuus oli vähän sellainen, että mielipiteitä ei kysytty ja jos niitä esitti, niin ne jyrättiin aika nopeasti. Kehuja sai hyvästä koulumenestyksestä. Aikuisenakin tuntuu että muut tietävät kaiken paremmin. Aikuisena olen ahdistunut ja stressaantunut joskin paperilla menestynyt ja korkeakoulutettu.
Suosittelisin lämpimän kodin rakentamista (ilmapiiri) ja sen kertomista, että on tärkeä ja pidetty suorituksista ja tekemisistä riippumatta.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mitä olen tehnyt mutta 2 tuollaista voimanaista olen kasvattanut. Itsekin välillä hämmästelen kuinka tiukkoja he ovat omasta arvostaan, positiivisessa mielessä.
Paras esimerkki tästä oli kun vanhin tyttäristä meni tutustumaan uuteen työpaikkaan 20+ v ikäisenä ja ilmoitti päivän päätteeksi ettei työpaikka kelpaa hänelle! Ihmettelin kuinka hän uskalsi tehdä tuollaisen päätöksen kun ei ole muutakaan tiedossa juuri tällähetkellä. Tytär vastasi: jos olosuhteet ja työkalut on perseestä ja kaikessa mennään siitä mistä rima on matalin ei mun työmoraali anna myöten! Oikeassahan tuo oli ja saikin sitten paremman paikan pian tuon jälkeen. Itse varmaan luterilaisen nöyrän kasvatuksen saaneena olisin sinnitellyt tuossa huonossa työpaikassa ainakin muutaman vuoden vain "koska jotain työtä pitää tehdä".
Molemmat ovat pidettyjä ja nopeasti työssään edenneitä, juurikin tuon tarmokkuutensa ja ehdottomuutensa takia. Silti nauravia, kauniita ja toiset huomioon ottavia. Miinuspuolena ehkä se että tarpeeksi haastavaa miestä on vaikea löytää, ketään tossukkaa eivät rupea elättämään. Vielä kun kotona on hyvä miehen malli sitä saakin vastaavaa etsiä kauan!
Kolmas on vasta teini mutta siskojensa esimerkin perässä menee, tuskin mun kasvatus mitenkään erityistä on. Aina olen seissyt omilla jaloillani ja huolehtinut emona muista, siinä mun kasvatuksellinen esimerkkini. Tytöt ja pojat saman arvoisina perhessä, kaikkeen osallistuen pienestä pitäen.
Osittain tämä varmaan selittääkin sen, miksi monet vahvat korkeasti koulutetut naiset jäävät sinkuiksi. Ja sanon tämän täysin arvovapaasti. Jos on saanut tietyn tason parisuhdemallin ja miehen mallin kotona, ei hevillä tyydy vähempään.
Niinpä. Mutta mielummin yksin kuin paskassa parisuhteessa. Nykypäivänä naisen ei ole onneksi pakko mennä naimisiin taloudellisista syistä vaan voi aivan itse elättää itsensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä mitä olen tehnyt mutta 2 tuollaista voimanaista olen kasvattanut. Itsekin välillä hämmästelen kuinka tiukkoja he ovat omasta arvostaan, positiivisessa mielessä.
Paras esimerkki tästä oli kun vanhin tyttäristä meni tutustumaan uuteen työpaikkaan 20+ v ikäisenä ja ilmoitti päivän päätteeksi ettei työpaikka kelpaa hänelle! Ihmettelin kuinka hän uskalsi tehdä tuollaisen päätöksen kun ei ole muutakaan tiedossa juuri tällähetkellä. Tytär vastasi: jos olosuhteet ja työkalut on perseestä ja kaikessa mennään siitä mistä rima on matalin ei mun työmoraali anna myöten! Oikeassahan tuo oli ja saikin sitten paremman paikan pian tuon jälkeen. Itse varmaan luterilaisen nöyrän kasvatuksen saaneena olisin sinnitellyt tuossa huonossa työpaikassa ainakin muutaman vuoden vain "koska jotain työtä pitää tehdä".
Molemmat ovat pidettyjä ja nopeasti työssään edenneitä, juurikin tuon tarmokkuutensa ja ehdottomuutensa takia. Silti nauravia, kauniita ja toiset huomioon ottavia. Miinuspuolena ehkä se että tarpeeksi haastavaa miestä on vaikea löytää, ketään tossukkaa eivät rupea elättämään. Vielä kun kotona on hyvä miehen malli sitä saakin vastaavaa etsiä kauan!
Kolmas on vasta teini mutta siskojensa esimerkin perässä menee, tuskin mun kasvatus mitenkään erityistä on. Aina olen seissyt omilla jaloillani ja huolehtinut emona muista, siinä mun kasvatuksellinen esimerkkini. Tytöt ja pojat saman arvoisina perhessä, kaikkeen osallistuen pienestä pitäen.
Osittain tämä varmaan selittääkin sen, miksi monet vahvat korkeasti koulutetut naiset jäävät sinkuiksi. Ja sanon tämän täysin arvovapaasti. Jos on saanut tietyn tason parisuhdemallin ja miehen mallin kotona, ei hevillä tyydy vähempään.
Niinpä. Mutta mielummin yksin kuin paskassa parisuhteessa. Nykypäivänä naisen ei ole onneksi pakko mennä naimisiin taloudellisista syistä vaan voi aivan itse elättää itsensä.
Eikä ole pakko pysyä huonossa suhteessa taloudellisista syistä. Paras tapa auttaa tyttö tasa-arvoiseen elämään, on tukea häntä saamaan ammatti jonka palkalla elättää itsensä lisäksi tarvittaessa vaikka pari lasta, vaikka sitten vaatimattomastikin.
Vierailija kirjoitti:
"olen nähnyt paljon niitä näkymättömiä tyttöjä jotka vähättelevät koko ajan osaamistaan ja taitojaan ja pelkäävät olla kaiken huomion kohteena"
Miten tämä on paha asia? En tajua mitä vaaraa on olla tuollainen. Minä olen vähätellyt itseäni ainakin 12-vuotiaasta lähtien (nyt olen 20). Siitä lähtien olen myös usein ajatellut kuolemista. Jos joku tutumpi henkilö kehuu, kiellän osaamiseni täysin, sanon hänen vain kuvittelevan että tekemäni asia olisi ollut hyvä. Inhoan kaikenlaista huomiota, eniten sitä positiivista. Siitä pidän jos saan jonkun ymmärtämään, että olen huono.
Kova mielyttämisen halu on minulla. Alakouluiässäkin muistan, miten kritiikki satutti ja halusin miellyttää. Vähän ärsyttää kun joka päivä mietin, mitä muut minusta ajattelevat. Pitäisi tajuta että saan olla oma itseni vapaasti ilman ahdistusta.
Itsetuntoni on ehkä vähän keskitasoa heikompi, mutta en silti ole elänyt vaarallista elämää. En kokeillut päihteitä alaikäisenä, en harrastanut irtosuhteita enkä satuttanut itseäni. Kavereita minulla ei tosin ollut, niin se varmaan pelasti. Alkoholia kokeilin kerran täysi-ikäisenä, vanhempien ollessa läsnä. Seksiä on parisuhteessa. Olen välillä hakannut itseäni riidan aikana (silloin kun mies ei ole nähnyt). Se ei kovin vaarallista jälkeä tee, pari mustelmaa korkeintaan.
Ihan normaali lapsuus minulla oli. Inhosin vain kaikkea kritiikkiä ja arvostelua. Ne tapahtuivat normaaleista asioista esim huudettiin kuka on jättänyt tavaran väärälle paikalle, ja sitten piti mennä tunnustamaan.
No tuota, kirjoituksesi oli surullista luettavaa. Itsensä hakkaaminen mustelmille ei ole normaalia. Miksi kohtelet itseäsi kaltoin?
Vanhemmiten huomaa, jos on elämänsä aikana alisuoriutunut. Sinä olet vasta päässyt teini-iän yli. Luultavasti viisikymppisenä sinäkin mietit, että olisipa minulla ollut aiemmin rohkeutta ja uskoa itseeni. Asia tulee viimeistään siinä vaiheessa tajuntaan, kun yrittää kasvattaa omia lapsia.
Tulee tuosta yhdestä viestistä mieleen että tyttöjen masennus on monesti alidiagnosoituja. Tytöt kärsivät helposti itsevihasta ja vahingoittavat itseään monin tavoin, esimerkiksi viiltelemällä tai rajoittamalla syömistä. Poikien mielenterveysongelmat näkyvät usein enemmän ulos päin. Joka tapauksessa jokaisen nuoren pitäisi saada apua, oli sukupuoli mikä hyvänsä.
Vierailija kirjoitti:
Olisikohan silläkin merkitystä, mihin harrastuksiin tytärtään ohjaa. Ohjaako joukkuelajeihin vai yksinlajiin, liikunnallisiin vai esim. taideaineisiin, pistääkö tytön tanssimaan balettia vai pelaamaan futista? Yllämainittu kamppailulaji on meilläkin ollut mielessä.
Niihin harrastuksiin joista lapsi on itse kiinnostunut? Toki vanhempi voi ehdottaa, ja kannattakin jos tuntuu että lapsen elämä on vähän turhan yksiulotteista.
Isän osuus onkin tullut jo hyvin esille. Itsellä on ollut itsenäisyyteen kasvattava isä. Voisi sanoa, että hän on iskostanut kolme asiaa mieleeni: oma asunto, ammatti ja tili . Toisin mukaan myös veljet, jos niitä on, ja leikkikaverina olleet pojat. Veljet ovat osaltaan kasvattaneet minusta näkemystä, jonka mukaan ei ole hirveäsi virheellisiä unelmakuvia miehistä. Muut sisarukset myös kasvattavat pois itsekkyydestä ja siitä, että omaa napaa ei voi aina tuijottaa tai jää yksin. Myös liiallinen herkkähipiäisyys katoaa, kun joutuu hioutumaan muiden sisarusten kanssa. Sisarukset ovat ne henkilöt, jotka uskaltavat sanoa suoraan ja lahjomattomasti asioita, ja ne on myös osattaa ottaa vastaan.
Puututaanko lasten ja nuorten ongelmiin tarpeeksi painokkaasti? Onko tässä isojakin alueellisia eroja? Kaikkea tietenkään ei voi ennaltaehkäistä, mutta kyllä esimerkiksi suomen itsemurhaluvut, kouluampumiset, väkivaltaan kuolevat naiset yms luulisi jotain herättävän jossain päättävässä tahossa.