Hei te ihmiset, jotka olette toipuneet masennuksesta ja muuttuneet ihmisenä, miten lähipiiri otti asian?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Kuulostat niin katkeralta että joku masentunut ei ole ilmeisesti jaksanut seurata sun huippuhienon elämäsi kaikkia käänteitä.

Masennusta ja masentunutta et ymmärrä ollenkaan. Kai sinun tason empatiakyvyttömyydelläkin jonkun diagnoosin saisi.

Olen masentuneen entinen ystävä ja tässä kerroin ihan suoraan ne syyt miksi suhteemme aikoinaan päättyi. Lisäksi olen mielenterveysalan ammattilainen, mutta lähipiirini kanssa en todellakaan ota terapeutin roolia.

Sinä et todellakaan epäröi tehdä itsestäsi vielä isompaa pelleä. :D

Hienostipa päädyit haukkumaan minun persoonaani kun aiheesta et keksinyt enää kirjoitettavaa. 

Mitäpä muuta sinäkään teet kuin haukut masentuneen persoonaa.

Menehän tekemään niitä mielenterveysalan ammattilaisen töitä äläkä roiku netissä. Virkistävää tavata oikea mielenterveysalan ammattilainen joka haistattaa paskat empatialla, koulutukselle, kokemukselle ja ammattitaidolle.

Luitko ollenkaan edes mitä kirjoitin? Masentunut haluaa keskustella vain itsestään sekä unohtaa noudattaa yhdessä sovittuja juttuja, josta syystä kaverit ottavat etäsyyttä, eivät suinkaan ole kateellisia entisen masentuneen parantuneesta itsetunnosta, tämä oli se pääpointtini koko keskusteluun ja sinä olet menossa täysin väärälle raiteelle vain siksi että raflaavasti kirjoitettu tekstini saa sinut epäilemään ammattlaisuuttani? Hei camoon oikeasti, tälle alalle eivät edes mitään harmaat hiirulaiset hakeudu. Talvilomaakin saan viettää ihan miten itse tykkään, en tarvitse nettiin kirjoittamseen sinun tai kenenkään muun lupaa. 

Ja mitä tulee siihen että otit kirjoitukseni noin henkilökohtaisesti, se koira älähtää johon kalikka kalahtaa ja niin pois päin.

Tunnen alan ammattilaisia kolmelta vuosikymmeneltä ja sen perusteella voin väittää, että sinä et ole ammattititoinen alan ihminen, tuskin edes alalla, keksit vain roolin saadaksesi painoarvoa oksennuksellesi.

Niinpä niin, kun mielipiteeni ei miellytä, se on sinulle jopa oksennusta - mitä juuri kerroinkaan sisänpäinkääntyneisyydestä?

Sinä "ammattilainen" jankutat itsesi koko ajan syvemmälle kuoppaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Kuulostat niin katkeralta että joku masentunut ei ole ilmeisesti jaksanut seurata sun huippuhienon elämäsi kaikkia käänteitä.

Masennusta ja masentunutta et ymmärrä ollenkaan. Kai sinun tason empatiakyvyttömyydelläkin jonkun diagnoosin saisi.

Olen masentuneen entinen ystävä ja tässä kerroin ihan suoraan ne syyt miksi suhteemme aikoinaan päättyi. Lisäksi olen mielenterveysalan ammattilainen, mutta lähipiirini kanssa en todellakaan ota terapeutin roolia.

Sinä et todellakaan epäröi tehdä itsestäsi vielä isompaa pelleä. :D

Hienostipa päädyit haukkumaan minun persoonaani kun aiheesta et keksinyt enää kirjoitettavaa. 

Mitäpä muuta sinäkään teet kuin haukut masentuneen persoonaa.

Menehän tekemään niitä mielenterveysalan ammattilaisen töitä äläkä roiku netissä. Virkistävää tavata oikea mielenterveysalan ammattilainen joka haistattaa paskat empatialla, koulutukselle, kokemukselle ja ammattitaidolle.

Luitko ollenkaan edes mitä kirjoitin? Masentunut haluaa keskustella vain itsestään sekä unohtaa noudattaa yhdessä sovittuja juttuja, josta syystä kaverit ottavat etäsyyttä, eivät suinkaan ole kateellisia entisen masentuneen parantuneesta itsetunnosta, tämä oli se pääpointtini koko keskusteluun ja sinä olet menossa täysin väärälle raiteelle vain siksi että raflaavasti kirjoitettu tekstini saa sinut epäilemään ammattlaisuuttani? Hei camoon oikeasti, tälle alalle eivät edes mitään harmaat hiirulaiset hakeudu. Talvilomaakin saan viettää ihan miten itse tykkään, en tarvitse nettiin kirjoittamseen sinun tai kenenkään muun lupaa. 

Ja mitä tulee siihen että otit kirjoitukseni noin henkilökohtaisesti, se koira älähtää johon kalikka kalahtaa ja niin pois päin.

Tunnen alan ammattilaisia kolmelta vuosikymmeneltä ja sen perusteella voin väittää, että sinä et ole ammattititoinen alan ihminen, tuskin edes alalla, keksit vain roolin saadaksesi painoarvoa oksennuksellesi.

Niinpä niin, kun mielipiteeni ei miellytä, se on sinulle jopa oksennusta - mitä juuri kerroinkaan sisänpäinkääntyneisyydestä?

Sinä "ammattilainen" jankutat itsesi koko ajan syvemmälle kuoppaan.

Edelleen, yritän takoa tätäkin keskustelua lukeville masentuneille lähipiirin ajatuksia ja sinä yrität johdattaa näkökulmaa koko ajan minun persoonaani ja sen pilkkaamiseen joka on ihan toisarvoinen seikka koko keskustelussa. Klassinen defenssi! 

MENKÄÄ MUUALLE TAPPELEMAAN. TÄSSÄ KETJUSSA ON TARKOITUS JAKAA KOKEMUKSIA MASENNUKSEN JÄLKEISESTÄ AJASTA.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Kuulostat niin katkeralta että joku masentunut ei ole ilmeisesti jaksanut seurata sun huippuhienon elämäsi kaikkia käänteitä.

Masennusta ja masentunutta et ymmärrä ollenkaan. Kai sinun tason empatiakyvyttömyydelläkin jonkun diagnoosin saisi.

Olen masentuneen entinen ystävä ja tässä kerroin ihan suoraan ne syyt miksi suhteemme aikoinaan päättyi. Lisäksi olen mielenterveysalan ammattilainen, mutta lähipiirini kanssa en todellakaan ota terapeutin roolia.

Sinä et todellakaan epäröi tehdä itsestäsi vielä isompaa pelleä. :D

Hienostipa päädyit haukkumaan minun persoonaani kun aiheesta et keksinyt enää kirjoitettavaa. 

Mitäpä muuta sinäkään teet kuin haukut masentuneen persoonaa.

Menehän tekemään niitä mielenterveysalan ammattilaisen töitä äläkä roiku netissä. Virkistävää tavata oikea mielenterveysalan ammattilainen joka haistattaa paskat empatialla, koulutukselle, kokemukselle ja ammattitaidolle.

Luitko ollenkaan edes mitä kirjoitin? Masentunut haluaa keskustella vain itsestään sekä unohtaa noudattaa yhdessä sovittuja juttuja, josta syystä kaverit ottavat etäsyyttä, eivät suinkaan ole kateellisia entisen masentuneen parantuneesta itsetunnosta, tämä oli se pääpointtini koko keskusteluun ja sinä olet menossa täysin väärälle raiteelle vain siksi että raflaavasti kirjoitettu tekstini saa sinut epäilemään ammattlaisuuttani? Hei camoon oikeasti, tälle alalle eivät edes mitään harmaat hiirulaiset hakeudu. Talvilomaakin saan viettää ihan miten itse tykkään, en tarvitse nettiin kirjoittamseen sinun tai kenenkään muun lupaa. 

Ja mitä tulee siihen että otit kirjoitukseni noin henkilökohtaisesti, se koira älähtää johon kalikka kalahtaa ja niin pois päin.

Tunnen alan ammattilaisia kolmelta vuosikymmeneltä ja sen perusteella voin väittää, että sinä et ole ammattititoinen alan ihminen, tuskin edes alalla, keksit vain roolin saadaksesi painoarvoa oksennuksellesi.

Niinpä niin, kun mielipiteeni ei miellytä, se on sinulle jopa oksennusta - mitä juuri kerroinkaan sisänpäinkääntyneisyydestä?

Sinä "ammattilainen" jankutat itsesi koko ajan syvemmälle kuoppaan.

Edelleen, yritän takoa tätäkin keskustelua lukeville masentuneille lähipiirin ajatuksia ja sinä yrität johdattaa näkökulmaa koko ajan minun persoonaani ja sen pilkkaamiseen joka on ihan toisarvoinen seikka koko keskustelussa. Klassinen defenssi! 

Nyyh, sinä olet alan "ammattilainen" etkä kestä kaverisi masennusta vaikka et ole "harmaa hiirulainen" ja jolla pitäisi olla välineet hoitaa tilanteet.

En viitsi enää kommentoida satujasi ja alkeellista psykologian tuntemustasi. On päivänselvää, ettet ole mikään alan ihminen. Säälin kavereitasi, olivat he masentuneita tai eivät.

Kuulostaa niin tutuilta tarinoilta... itselläni meni jo terapia-aikana useisiin ihmisiin välit, joista yksi oli mm. siskoni, joka oli tottunut pitämään minua henkisenä likasankona. Nyt en enää syyllistä itseäni hänen sanomisistaan, ksoka olen tajunnut etten voinut kolme vuotta nuorempana pikkusiskona pilata hänen elämäänsä niin totaalisesti, kun hän väittää. Hänelle oli jo suuri loukkaus, että lopetin tupakan polton, nähtävästi markkina-arvoni nousi liikaa ja se oli taas häneltä pois. 

Ystäväpiiri siis päivittyi, samalla kun hankin itse itselleni esimerkiksi uusia harrastuksia palatessani taas elävien kirjoihin, niin panettelijoita kyllä löytyi. Huutelemassa oli samantien exää, kavereita ja ei niin hyviä tuttuja ja työkavereita. Onneksi kommentit laatua "Et sä tuola kuitenkaan käy" on aika läpinäkyviä ja niistä sai enemmän potkua tekemiselleen. Onneksi kaikista näistä on ajanmyötä päästy ja kun itse ymmärtää ansaitsevansa parempaa, niin saa ympärilleen rakastavia ihmsiä, jotka nauttivat elämästä sinun kanssasi.

Taas mitä tulee esimerkiksi vanhempiini, niin heitä ei kiinnostanut koko maasennukseni. Joskus lukioikäisenä apua yritettiin hankkia, mutta sitten kiinnostus loppui. Äitini kanssa olen edelleen tekemisissä, hänestä vaan ei ole  käsittelemään tällaisia asioita. Isäni kanssa en ole ollut vuosiin missään tekemisissä, en tarvitse sellasita vähättelijää elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Kaikki eivät ole kestäneet muutostani. Sitä, että näytän nykyään tunteeni ja saatan tulistua. Sitä, etten ole enää ohjailtavissa. Sitä, että teen mitä tykkään ja nautin elämästä. Muutamat tyypit ovat minulle sanoneet, että minun kannattaisi mennä hoitoon. Näin he käyttävät hyödyksi taustaani. He yrittävät hillitä minua ja pitää edelleen kontrollissa.

Lähinnä tuli mieleen oletko pian maniassa. Onko tulistuminen jatkuvaa jne...jos olet vanhempi niin onkin syytä olla huolissaan. Ehkä he yrittävät ihan vaan hyvällä hillitä sinua ja päätöntä menoasi. Tuo teen mitä tykkään ei ole aina hyvä asia. Jos olet vanhempi niin et voi elää omien mielihalujesi mukaan. Ehkä läheiset ovat syystä huolissaan jos olet maanisuudessa menettänyt kontrollin tekemisiin tai teet jotain mikä vahingoittaa sinua tai läheisiäsi.

Minä ajattelin masentuneena ja ahdistuneena , että minun ei ole soveliasta muuttua paremmaksi, koska kaikki ovat tottuneet minuun sellaisena kuin olen. Ajattelin, että ihmiset alkaisivat ihmetellä, että "mistäs nyt tuulee?" ja paranemiseni johtavan ei-toivottuun huomioon. Pidin sosiaalisia taitoja sisäsyntyisinä ja niiden tietoista opettelemista teeskentelynä tai suorastaan huijaamisena. 

Nykysin uskon, että sosiaalisia taitoja voi ja saa opetella ja itseään kehittää muutenkin. Elämää tämä oivallus ei ole helpottanut, koska mieltäni painaa väärien käsitysten vuoksi hukkaamani vuosikymmenet. Kun nuoruuteni vuodet ovat ohi, tunnen että ei ole enää ole mitään merkitystä muutunko paremmaksi. En pääse eroon tunteesta, että kaikki on liian myöhäistä ja voisin yhtä hyvin kuolla.

Juu, olen kuullut rohkaisevaksi tarkoitetun "koskaan ei ole liian myöhästä", mutta siitä ei ole kerrassaan mitään apua. Terapiakan ei auttanut.

Tää aloitus ja ketju kolahti lujaa! Mä olin jo nuoresta teinistä asti masentunut ja aloin ihan todenteolla luulla, että ehkä oon vaan luonteeltani sellainen, miksi masennus tekee: alakuloinen, näköalaton, kova valittamaan, helposti ärtyvä jne. Kun erosin pitkästä suhteesta, otin aikaa itseeni tutustumiseen enkä käynyt treffeillä. Tätä kesti 1,5 vuotta, jonka aikana aloin toipua lähes 10 vuoden yhtäjaksoisesta masennuskaudesta. Aloin huomata, että oonkin aika hauska ja kujeileva, herkästi hymyilevä ja pienistä asioista iloitseva elämänjanoinen ihminen.

Tämän jälkeen sain tosin huomata, että lähipiirini - etenkin perheeni - oli vaikea ymmärtää ja sisäistää muutostani. Itse melko perusnegatiivisina ihmisinä heidän oli vaikea tajuta mun yhtäkkistä iloisuutta ja ns. huoletonta olemusta. Olin ehkä ollut kätevämpi ja helpompi "negatiivisena". Perheeni on ns. passiivisnegatiivinen kun taas itse olin ns. aktiivisesti negatiivinen eli ilmaisin esim. ärtymystäni ja tyytymättömyyttäni avoimemmin. Siksi olin helppo maalitaulu. "Taas sä oot niin negatiivinen." He pystyivät siis siirtämään huomion itsestään minuun.

Nyt kun olen muuttunut, edelleen saan kuulla olevani negatiivinen, jos teen sen virheen, että puhun normaalisti elämän normaaleista vastoinkäymisistä tai huolistani. Taustaani on niin helppo vedota. He eivät näe eroa siinä, mitä on huolista puhuminen ja mitä on valittaminen. Se on raskasta, koska se ajaa mut pitään niin paljon asioita sisälläni.

Kavereista sen verran, että vanhat kaverit eivät ole hylänneet ja ovat vaan päinvastoin kehuneet selkeästi muuttunutta ulosantiani. Yksi melko uudehko kaveri tosin edisti jonkinlaisen masennusvaiheen uudelleenpuhkeamista pari vuotta sitten, kun elin todella vaikeiden asioiden keskellä ja se teki minusta heikon. Tämä kaveri on voimakastahtoinen ja hieman manipuloivakin, ja sai minut usein tuntemaan itseni tyhmäksi ja osaamattomaksi. Sovin kaverina hänelle ehkä paremmin huonoitsetuntoisena ja negatiivisena - edelleen siitä syystä, että hän on sitä itse, mutta sitä ei tarvitse miettiä, koska helpompi on miettiä muiden ongelmia kuin keskittyä omiin.

Pidin tästä ystävästä erään riidan päätteeksi taukoa muutaman kuukauden, ja keräsin rauhassa itsetuntoani takaisin. Nyt tilanne on se, että tunnen oloni voimaantuneeksi ja että mulla on nyt aseet, joilla taistella hänen tyhmentämis- ja alistamisyrityksiä vastaan. On ollut jollain tavalla koomista seurata, kuinka tilanne on kääntynyt päälaelleen. Äsken vielä muka niin voimakastahtoinen ja vahva ihminen onkin niin epävarma ja pieni, kun ei enää voikaan pompotella toista miten sattuu :)

Sori pitkä teksti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne sanoi, että otit sitten itseäsi niskasta kiinni - niin kuin me neuvottiin. Mistä ei tietenkään ollut kyse.

Aaarghh... mua vituttais järjettömästi tuollainen ylemmäksi asettuminen ja verenpaine kohoaisi taivaisiin!

Mitähän tuohon vastaisi osuvasti ja heittäisi napakan vastapallon?

Etenkin kun masentunut itse joutuu tekemään kaiken sen vaivalloisen työn parantuakseen, ja se on pitkä matka joka on tehtävä väsyneenä ja sairaana. Ei häntä siitä tietenkään kehuta, koska vierestä neuvoja olisi varmasti itse osannut senkin tehdä helpommin ja nopeammin ja paremmin. 

Lähipiirin reaktiot kertoessani masennuksestani ovat vaihdelleet silmien pyörittelystä myötätuntoon. Onneksi kukaan ei sentään ole käskenyt ottamaan itseään niskasta kiinni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Kerrot möhemmin ketjussa olevasi mielenterveysalan ammattilainen. Tekstisi ei anna ammattilaisuudestasi mitenkään hyvää kuvaa. Ensinnäkin tulkitset väärin kirjoittajan kertomaa. Hänhän nimenomaan kertoo kuinka ihmiset eivät kestäneet hänen masennuksesta toipunutta, uutta minäänsä. Sinä kerrot kuinka on vaikea kestää masentuneen seuraa. Kaksi täysin eri asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Kun ihminen onnistuu kyseenalaistamaan ja muuttamaan minäkuvaansa, lähipiiri voi reagoida voimakkaasti. Tämä siksi että myös he itse joutuvat muuttumaan ja muuttamaan suhtautumistaan tähän "uudistuneeseen" henkilöön.

Näin voi käydä esim. raitistuneen alkoholistin kohdalla, lähipiiri ei osaakaan luopua omasta läheisriippuvaisesta mahdollistajan roolistaan johon liittyy myös paljon vallankäyttöä.

Muutos  vaatii työtä, ole ylpeä itsestäsi ja jatka läheisten kommenteista ja vastustuksesta huolimatta. Tämä on sinun ainutkertainen elämäsi, ei mikään kenraalinharjoitus! Laita itsesi etusijalle.

Sanon tämän siksi että kamppailen itse näiden asioiden kanssa ja aion selvitä voittajana.

Tämä läheisten vastustus voi näkyä masentuneen kohdalla, mutta myös lapsuudessa ja nuoruudessa omaksutun roolin ja vääristyneen minäkuvan kohdalla. Kun ihminen alkaa terapian tai oman ajatus- ja tunnetyöskentelyn avulla toipua ja muuttaa minäkuvaansa, voi läheisten vastustus olla kovaa.

Kun reppanan ja huonoitsetuntoisen roolin omaksunut alkaa toipua ja pitää puolensa, ei ympäristö ehkä hyväksykään tätä. Kun hän alkaa vaatia hyvää ja kunnioittavaa kohtelua, läheiset vaativat takaisin sitä vanhaa ihmistä, jonka yli saattoi kävellä mennen tullen ilman että tämä nousi puolustamaan itseään. Nyt kun hän alkaa muuttua, pitäisi kiusaajienkin luopua roolistaan jota tarvitsevat heikon itsetuntonsa tueksi. 

Toivuin masennuksesta ja raitistuin, suuri elämänmuutos. Vaikutti ilman muuta ulkoiseen persoonaani, olen iloisempi, avoimempi ja tasapainoisempi, en jaksa kaikkia miellyttää. Itse tein tuon muutoksen kuitenkin luonteeni mukaisesti: olen kiltti, mutta nykyään en enää vietävissä. Valitsen seurani ja pidän etäisyyttä liian dominoiviin ja manipulatiivisiin ihmisiin. Olen opetellut pitämään puoleni ilman riitaa. Ihmeesti monet ihmiset hämmentyneinä uskovat kun kohteliaasti pidän puoleni - ja osa on muuttanut käyttäytymistään monottavasta kohteliaaksi. Ehkä rauhallinen ja asiallinen käyttäytyminen laittaa häpeämään sitä omaa?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ne sanoi, että otit sitten itseäsi niskasta kiinni - niin kuin me neuvottiin. Mistä ei tietenkään ollut kyse.

Aaarghh... mua vituttais järjettömästi tuollainen ylemmäksi asettuminen ja verenpaine kohoaisi taivaisiin!

Mitähän tuohon vastaisi osuvasti ja heittäisi napakan vastapallon?

Etenkin kun masentunut itse joutuu tekemään kaiken sen vaivalloisen työn parantuakseen, ja se on pitkä matka joka on tehtävä väsyneenä ja sairaana. Ei häntä siitä tietenkään kehuta, koska vierestä neuvoja olisi varmasti itse osannut senkin tehdä helpommin ja nopeammin ja paremmin. 

Ei kai siinä muuta auta kun sarkastisesti letkauttaa itseään avarilla otsaan ja sanoa voi rähmä kun sitä oli tyhmä ja heikko, kun ei heti tajunnut vain vaihtaa asennetta, niin kuin viisaammat neuvoi.

Sitten hymyillä lempeästi ja odottaa tilaisuutta kun se itseään niskasta kiinni ottoa käskevä alentuva ihminen on itse siinä tilanteessa, että voi käskeä häntä vuorostaan vaihtamaan asennettaan positiivisemaksi.

Oma lääke on jokaiselle ihmiselle sopivinta herkkua, aina.

Minä kyllä uskon että tuo aiheen vierestä jankkaava ammattilainen on ihan oikeasti joku psykiatrinen sairaanhoitaja. Olen tavannut aivan uskomattoman töhöjä ja suorastaan vahingollisen pönttöpäisiä "ammattilaisia", onneksi myös äärimmäisen hyväsydämisiä ja lahjakkaitakin hoitajia.

Jos tässä kertoisin kokemuksiani niistä mädistä omenoista, ette uskoisi.

Mulla menit muutama ystävyyssuhde tauolle masentuneena mutta otin yhteyttä kun paranin. En rehellisesti osannut silloin enkä oikeastaan vieläkään nähdä oliko vika minussa vai heissä kun koin ahdistusta heidän jutuistaan. En ollut kunnossa, saatoin olla liian herkkä.

Ystävät eivät enää kuitenkaan halunneet enää jatkaa ystävyyttä, loukkasin heitä ottamalla välitauon vain itselleni.

Kyllä mä olen huomannut että ihmiset haluaisivat mun olevan edelleen masentunut, en haluaisi itselleni mitään enkä vaatisi mitään. Tällä hetkellä mies vetää mua mustaan aukkoon, luultavasti kärsii itse masennuksesta ja haluaa mut sinne mukaan. Tällä hetkellä en ole masentunut mutten kovin iloinenkaan. Jotenkin pidättelen vain hengitystä ja katson miten tässä käy.

Voi miten tutulta kuulostaa! 🙂

Minulla suhde ystäviin on parantunut terapian jälkeen. Pystyn olemaan ihmissuhteissa enemmän omilla jaloillani ja erotan paremmin omat tunteet toisten tunteista. Seurassani on varmasti helpompi olla.

Mutta valitettavasti eräs läheinen ei kestänyt muutosta minussa, tai oikeastaan sitä, että minulle rupesi tapahtumaan elämässä hyviä asioita. Suhteemme on aiemmin ollut aika epätasapainossa, hän dominoi ja täytti tilan, minä mukauduin ja annoin kohdella itseäni miten vaan. Nyt hän on katkaissut välit kokonaan, kun pistin omat tarpeeni edelle omassa tärkeässä elämäntapahtumassa, enkä ottanutkaan syytä hänen onnettomuudestaan.

Olen opettelemassa rajojen pitämistä ja oikeutta olla itseni maailmassa. Matkalla ollaan, mutta takaisin entiseen en halua mennä! Voimia kaikille samoja juttuja pohtiville!

Kiitos ap tämän keskustelun aloittamisesta, tässä on tullut paljon hyviä pointteja esiin.

Omalla kohdallani lähipiiri tuntui tekevän paranemisesta mahdotonta. Kukaan ei uskonut siihen, että mikään voisi mennä kohdallani paremmin. Jos meni hetkenkin, jos hetkenkin uskalsin näyttää jostain iloitsevani, vietiin iloni jollain tavalla pois. Sulkeuduin täysin.

Ratkaisu tilanteeseen kuitenkin löytyi yllättäen. Lähdin opintoihin liittyvään vaihtoon ja ollessani tuntemattomien ihmisten ympäröimä, aloin parantua vauhdilla. Monet ajattelevat, että olin vain alussa ujo, vaikka todellisuudessa olin alussa vielä melko hajalla. Vähitellen kuitenkin sain opetella olemaan ihan itseni. Jännitin kotiin paluuta todella paljon, sillä pelkäsin, että palaisin takaisin vanhoille urilleni. Niin ei kuitenkaan käynyt, lähipiirini oli todella onnellinen muutoksestani. Me kaikki tarvitsimme aikaa erossa toisistamme. Vanhempani eivät tule koskaan ymmärtämään, että he vaikeuttivat masennuksesta paranemistani. En myöskään tule koskaan asiasta millään tavalla mainitsemaan. Tiedän, ettei se ollut heidän tarkoituksensa. Tilanne oli raskas kaikille.

Tietenkään etäisyyden ottaminen ei kaikille ole mahdollista. Toivottavasti he, jotka ovat vastaavassa tilanteessa, kuitenkin löytävät tämän topicin, jotta se auttaa heitä ymmärtämään lähipiriinsä reaktioita. Niin ja tosiaan, jos joku kaveri vetää teitä takaisin lokaan, ottakaa etäisyyttä. Ei sen tarvitse tarkoittaa välien katkaisemista, mutta antakaa aikaa itsellenne ja kaverillenne.

Mukava lukea toipumisista. Monet tarinat aivan tuttuja itsellenikin. Masennukseen sairastuminen, siitä kärsiminen ja toipuminen eri vaiheineen varmasti hämmentää lähipiiriä. sairastuttuani näin monen ihmisen lähtevän elämästäni. Uusia ihmisiä tuli tilalle, joista muutama otti kuitenkin parannuttuani etäisyyttä, koska ei selvästikään kestänyt sitä, että minusta tulikin vahvempi ja joissakin asioissa jopa paremmin pärjäävä kuin heistä. Ihan lähipiiri edelleen osoittaa paheksuntaa, jos suhtaudun negatiivisesti mihinkään asiaan. Eivät ole edes tajunneet, että jatkuva valittaminen johtui uupumuksesta ja masennuksesta ja toistavat edelleen vanhaa kuviota. Tajusin yhtäkkiä, että olin ajautunut ikävän ihmisen rooliin lähipiirissäni. Joudun tekemään töitä, jotta saan kuvion purettua. Se vaatii edelleen omien ajatusten sisällä pitämistä välillä. Pari ystävää on pysynyt matkassa mukana koko ajan, tosin ihan kolhuitta ei ole nekään ihmissuhteet säilyneet. Toivoisin saavani uusia ystäviä, joiden kanssa aloittaa vastavuoroinen normaali ystävyyssuhde.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Kuulostat niin katkeralta että joku masentunut ei ole ilmeisesti jaksanut seurata sun huippuhienon elämäsi kaikkia käänteitä.

Masennusta ja masentunutta et ymmärrä ollenkaan. Kai sinun tason empatiakyvyttömyydelläkin jonkun diagnoosin saisi.

Olen masentuneen entinen ystävä ja tässä kerroin ihan suoraan ne syyt miksi suhteemme aikoinaan päättyi. Lisäksi olen mielenterveysalan ammattilainen, mutta lähipiirini kanssa en todellakaan ota terapeutin roolia.

Sinä et todellakaan epäröi tehdä itsestäsi vielä isompaa pelleä. :D

Hienostipa päädyit haukkumaan minun persoonaani kun aiheesta et keksinyt enää kirjoitettavaa. 

Mä olen ollut itse masentunut, ja kyllä mä aika pitkälti allekirjoitan nuo väitteet masentuneen tavasta olla. Enkä mä ihmettele sitäkään, jos lähipiiri ei heti ensimmäisenä ole skumppaa korkkaamassa, kun masentunut osoittaa ensimmäisiä toipumisen merkkejä, varsinkin jos sitä sahausta edestakas on tapahtunut jo ties kuinka monta kertaa.

Sen kyllä allekirjoitan että masennus on aivan hirveä sairaus, eikä masentunut ole tahallaan sellainen kuin on. Mutta onhan se ihan helvetin raskasta jokaiselle sen piiriin joutuvalle.