Hei te ihmiset, jotka olette toipuneet masennuksesta ja muuttuneet ihmisenä, miten lähipiiri otti asian?

Ehkä teidän kanssakäymisenne laatu osaltaan ajoi sinut masennukseen. Jos muu ei auta, ota etäisyyttä reilusti.

Kun ihminen onnistuu kyseenalaistamaan ja muuttamaan minäkuvaansa, lähipiiri voi reagoida voimakkaasti. Tämä siksi että myös he itse joutuvat muuttumaan ja muuttamaan suhtautumistaan tähän "uudistuneeseen" henkilöön.

Näin voi käydä esim. raitistuneen alkoholistin kohdalla, lähipiiri ei osaakaan luopua omasta läheisriippuvaisesta mahdollistajan roolistaan johon liittyy myös paljon vallankäyttöä.

Muutos  vaatii työtä, ole ylpeä itsestäsi ja jatka läheisten kommenteista ja vastustuksesta huolimatta. Tämä on sinun ainutkertainen elämäsi, ei mikään kenraalinharjoitus! Laita itsesi etusijalle.

Sanon tämän siksi että kamppailen itse näiden asioiden kanssa ja aion selvitä voittajana.

Minulla on samanlainen äiti, hänellä on aina ollut voimakas ote elämästäni, hän on päättänyt lähestulkoon kaikista asioistani. Nyt omille muutettuani, hän vieläkin yrittää kontrolloida minua. Hän ikäänkuin elää lastensa kautta. Olin nuorempana hänen höykyytettävänään, hän kiusasi, härnäsi, moitti, alisti ja vähätteli minua ihan jatkuvasti. Viime vuosien aikana olen jostakin saanut kerättyä sisua ja kosolti voimia vastaanpanemikseksi, ja luulen että tämä muutos on häntä järkyttänyt mutta jollain kieroutuneella tavalla saaneet hänet myös kunnioittamaan minua. Hän ei enää reagoi suuttumukseeni suuttumuksella kuten aiemmin, myöskin mielipiteitäni kuunnellaan ihan eri tavalla kuin ennen. Äitini on mielisairas itsekin, ehkäpä hänen olonsa koheneminen on muuttanut hänen suhtautumistaan minuun, mene ja tiedä.

Ne sanoi, että otit sitten itseäsi niskasta kiinni - niin kuin me neuvottiin. Mistä ei tietenkään ollut kyse.

Vierailija kirjoitti:

Ne sanoi, että otit sitten itseäsi niskasta kiinni - niin kuin me neuvottiin. Mistä ei tietenkään ollut kyse.

Aaarghh... mua vituttais järjettömästi tuollainen ylemmäksi asettuminen ja verenpaine kohoaisi taivaisiin!

Mitähän tuohon vastaisi osuvasti ja heittäisi napakan vastapallon?

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Vierailija kirjoitti:

Kun ihminen onnistuu kyseenalaistamaan ja muuttamaan minäkuvaansa, lähipiiri voi reagoida voimakkaasti. Tämä siksi että myös he itse joutuvat muuttumaan ja muuttamaan suhtautumistaan tähän "uudistuneeseen" henkilöön.

Näin voi käydä esim. raitistuneen alkoholistin kohdalla, lähipiiri ei osaakaan luopua omasta läheisriippuvaisesta mahdollistajan roolistaan johon liittyy myös paljon vallankäyttöä.

Muutos  vaatii työtä, ole ylpeä itsestäsi ja jatka läheisten kommenteista ja vastustuksesta huolimatta. Tämä on sinun ainutkertainen elämäsi, ei mikään kenraalinharjoitus! Laita itsesi etusijalle.

Sanon tämän siksi että kamppailen itse näiden asioiden kanssa ja aion selvitä voittajana.

Mielenkiintoisia huomioita. Tämä kannattaa jokaisen henkisesti muuttuneen / uudistuneen pitää mielessään, ettei joudu vedetyksi kuoppaan uudestaan. Ihminenhän ihan tutkitusti on mieltynyt tuttuun, siihen mihin on tottunut, ja saattaa vastustaa muutosta rajusti – myös lähipiiri suhteessa uudistuneeseen ihmiseen.

Itse en ole läpikäynyt masennusta, mutta minulle uskoon tuleminen aikuisiällä taisi olla vastaavan kaltainen uudistuminen. Vaikka olen ilmaissut itseäni ja uskoani hyvin maltillisesti ja varovaisesti, olen kokenut vastustusta suhtautumisessa "uudistuneeseen minääni" ja joutunut taistelemaan identiteettini puolesta.

Mitään vakavaa vastustusta en ole kokenut, mutta sen verran, että tunnistan ilmiön.

.

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Kiitos kommenteista! Kiva olisi kuulla lisää "selviytymistarkinoita" :)

Mä olen oivaltanut, että minulla on todennäköisesti vain yksi elämä ja aion nauttia siitä täysin rinnoin. Elämä on oikeesti niin sistiä. Koen olevani nyt aika vapaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Kuulostat niin katkeralta että joku masentunut ei ole ilmeisesti jaksanut seurata sun huippuhienon elämäsi kaikkia käänteitä.

Masennusta ja masentunutta et ymmärrä ollenkaan. Kai sinun tason empatiakyvyttömyydelläkin jonkun diagnoosin saisi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Korjaan tuohon vielä ... eivät enää hakeudu hänen seuraansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Kuulostat niin katkeralta että joku masentunut ei ole ilmeisesti jaksanut seurata sun huippuhienon elämäsi kaikkia käänteitä.

Masennusta ja masentunutta et ymmärrä ollenkaan. Kai sinun tason empatiakyvyttömyydelläkin jonkun diagnoosin saisi.

Olen masentuneen entinen ystävä ja tässä kerroin ihan suoraan ne syyt miksi suhteemme aikoinaan päättyi. Lisäksi olen mielenterveysalan ammattilainen, mutta lähipiirini kanssa en todellakaan ota terapeutin roolia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Kuulostat niin katkeralta että joku masentunut ei ole ilmeisesti jaksanut seurata sun huippuhienon elämäsi kaikkia käänteitä.

Masennusta ja masentunutta et ymmärrä ollenkaan. Kai sinun tason empatiakyvyttömyydelläkin jonkun diagnoosin saisi.

Olen masentuneen entinen ystävä ja tässä kerroin ihan suoraan ne syyt miksi suhteemme aikoinaan päättyi. Lisäksi olen mielenterveysalan ammattilainen, mutta lähipiirini kanssa en todellakaan ota terapeutin roolia.

Sinä et todellakaan epäröi tehdä itsestäsi vielä isompaa pelleä. :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Kuulostat niin katkeralta että joku masentunut ei ole ilmeisesti jaksanut seurata sun huippuhienon elämäsi kaikkia käänteitä.

Masennusta ja masentunutta et ymmärrä ollenkaan. Kai sinun tason empatiakyvyttömyydelläkin jonkun diagnoosin saisi.

Olen masentuneen entinen ystävä ja tässä kerroin ihan suoraan ne syyt miksi suhteemme aikoinaan päättyi. Lisäksi olen mielenterveysalan ammattilainen, mutta lähipiirini kanssa en todellakaan ota terapeutin roolia.

Sinä et todellakaan epäröi tehdä itsestäsi vielä isompaa pelleä. :D

Hienostipa päädyit haukkumaan minun persoonaani kun aiheesta et keksinyt enää kirjoitettavaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Kuulostat niin katkeralta että joku masentunut ei ole ilmeisesti jaksanut seurata sun huippuhienon elämäsi kaikkia käänteitä.

Masennusta ja masentunutta et ymmärrä ollenkaan. Kai sinun tason empatiakyvyttömyydelläkin jonkun diagnoosin saisi.

Olen masentuneen entinen ystävä ja tässä kerroin ihan suoraan ne syyt miksi suhteemme aikoinaan päättyi. Lisäksi olen mielenterveysalan ammattilainen, mutta lähipiirini kanssa en todellakaan ota terapeutin roolia.

Sinä et todellakaan epäröi tehdä itsestäsi vielä isompaa pelleä. :D

Hienostipa päädyit haukkumaan minun persoonaani kun aiheesta et keksinyt enää kirjoitettavaa. 

Mitäpä muuta sinäkään teet kuin haukut masentuneen persoonaa.

Menehän tekemään niitä mielenterveysalan ammattilaisen töitä äläkä roiku netissä. Virkistävää tavata oikea mielenterveysalan ammattilainen joka haistattaa paskat empatialla, koulutukselle, kokemukselle ja ammattitaidolle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Et tainnut ymmärtää tekstiäni, jos edes luit sitä ollenkaan. Kerroin, että minä masennuksesta parantunut nimenomaan itse jätin ilkeät, masennustani hyväksikäyttävät ihmiset ulos elämästäni. Minä en ollut sitä ruikuttavaa huomiota vaativaa tyyppiä jota tuossa kuvailit, vaan olin masentuneena hiljainen alistuja ja uhrautuja. Siksi minulla niitä "kavereita" riittikin, koska en vaatinut tavallista kohtelua ja kunnioitusta (sillä en alitajuisesti kokenut ansaitsevani muiden huomiota ja kannustusta).

Tiedän kyllä, että moni masentunut uhriutuu ja saattaa marttyyrimäisesti kääntää kaiken huomion itseensä ja omiin ongelmiin. Oman kokemuksen perusteella nämä ulisijat kuitenkin harvemmin ovat niitä, jotka todella haluaisivat parantaa itsensä ja hakea apua ongelmiinsa. Syy on nimenomaan siinä uhriutumisessa. Jos ei ymmärrä, että vastuu omasta masennuksesta ja siitä nousemisesta on nimenomaan itsellä, ei "uhri" tajua itse muuttaa asennettaan. Minä en ajatellut näin vaan ajattelin korostuneesti päinvastoin, eli luulin kaiken olevan omaa syytäni ja kannoin muidenkin huolet ja murheet mikä masensi vain lisää. Siksi hakeuduin terapiaan (koska en syyttänyt tilanteestani muita vaan itseäni) ja pikkuhiljaa paranin, koska opin pitämään huolta etupäässä itsestäni. Opin, että muut (tässä tapauksessa ilkeät ja pahantahtoiset) ihmiset eivät ole vastuullani ja että on ok valita seurani.

Masentuneita on erilaisia, eikä kaikilla ole samat perimmäiset syyt siihen. Joku ajattelee että häntä kohtaan on aina tehty kaikki väärin ja epäreilusti (vaikka ei olisi), ja joku ajattelee että hän on itse tehnyt muita kohtaan aina kaiken väärin ja on syy kaikkeen pahaan (vaikka ei ole). Molemmat ovat epäterveitä ajatusmalleja ja molemmissa tapauksissa vastuu paranemisesta on masentuneella itsellään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Kuulostat niin katkeralta että joku masentunut ei ole ilmeisesti jaksanut seurata sun huippuhienon elämäsi kaikkia käänteitä.

Masennusta ja masentunutta et ymmärrä ollenkaan. Kai sinun tason empatiakyvyttömyydelläkin jonkun diagnoosin saisi.

Olen masentuneen entinen ystävä ja tässä kerroin ihan suoraan ne syyt miksi suhteemme aikoinaan päättyi. Lisäksi olen mielenterveysalan ammattilainen, mutta lähipiirini kanssa en todellakaan ota terapeutin roolia.

Sinä et todellakaan epäröi tehdä itsestäsi vielä isompaa pelleä. :D

Hienostipa päädyit haukkumaan minun persoonaani kun aiheesta et keksinyt enää kirjoitettavaa. 

Mitäpä muuta sinäkään teet kuin haukut masentuneen persoonaa.

Menehän tekemään niitä mielenterveysalan ammattilaisen töitä äläkä roiku netissä. Virkistävää tavata oikea mielenterveysalan ammattilainen joka haistattaa paskat empatialla, koulutukselle, kokemukselle ja ammattitaidolle.

Luitko ollenkaan edes mitä kirjoitin? Masentunut haluaa keskustella vain itsestään sekä unohtaa noudattaa yhdessä sovittuja juttuja, josta syystä kaverit ottavat etäsyyttä, eivät suinkaan ole kateellisia entisen masentuneen parantuneesta itsetunnosta, tämä oli se pääpointtini koko keskusteluun ja sinä olet menossa täysin väärälle raiteelle vain siksi että raflaavasti kirjoitettu tekstini saa sinut epäilemään ammattlaisuuttani? Hei camoon oikeasti, tälle alalle eivät edes mitään harmaat hiirulaiset hakeudu. Talvilomaakin saan viettää ihan miten itse tykkään, en tarvitse nettiin kirjoittamseen sinun tai kenenkään muun lupaa. 

Ja mitä tulee siihen että otit kirjoitukseni noin henkilökohtaisesti, se koira älähtää johon kalikka kalahtaa ja niin pois päin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Kuulostat niin katkeralta että joku masentunut ei ole ilmeisesti jaksanut seurata sun huippuhienon elämäsi kaikkia käänteitä.

Masennusta ja masentunutta et ymmärrä ollenkaan. Kai sinun tason empatiakyvyttömyydelläkin jonkun diagnoosin saisi.

Olen masentuneen entinen ystävä ja tässä kerroin ihan suoraan ne syyt miksi suhteemme aikoinaan päättyi. Lisäksi olen mielenterveysalan ammattilainen, mutta lähipiirini kanssa en todellakaan ota terapeutin roolia.

Sinä et todellakaan epäröi tehdä itsestäsi vielä isompaa pelleä. :D

Hienostipa päädyit haukkumaan minun persoonaani kun aiheesta et keksinyt enää kirjoitettavaa. 

Mitäpä muuta sinäkään teet kuin haukut masentuneen persoonaa.

Menehän tekemään niitä mielenterveysalan ammattilaisen töitä äläkä roiku netissä. Virkistävää tavata oikea mielenterveysalan ammattilainen joka haistattaa paskat empatialla, koulutukselle, kokemukselle ja ammattitaidolle.

Luitko ollenkaan edes mitä kirjoitin? Masentunut haluaa keskustella vain itsestään sekä unohtaa noudattaa yhdessä sovittuja juttuja, josta syystä kaverit ottavat etäsyyttä, eivät suinkaan ole kateellisia entisen masentuneen parantuneesta itsetunnosta, tämä oli se pääpointtini koko keskusteluun ja sinä olet menossa täysin väärälle raiteelle vain siksi että raflaavasti kirjoitettu tekstini saa sinut epäilemään ammattlaisuuttani? Hei camoon oikeasti, tälle alalle eivät edes mitään harmaat hiirulaiset hakeudu. Talvilomaakin saan viettää ihan miten itse tykkään, en tarvitse nettiin kirjoittamseen sinun tai kenenkään muun lupaa. 

Ja mitä tulee siihen että otit kirjoitukseni noin henkilökohtaisesti, se koira älähtää johon kalikka kalahtaa ja niin pois päin.

Tunnen alan ammattilaisia kolmelta vuosikymmeneltä ja sen perusteella voin väittää, että sinä et ole ammattititoinen alan ihminen, tuskin edes alalla, keksit vain roolin saadaksesi painoarvoa oksennuksellesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsellä vaihtui suurin osa kavereista masennuksesta parannuttua, tai paremminkin sanottuna vain tosiystävät jäi ja kaikki vähänkin hyväksikäyttävät kaverit lähti. Moni dominoiva kaveri ei kestänyt sitä että minulla olikin taas hyvä itsetunto, selkeät rajat, itsekunnioitusta ja mikä pahinta - minähän olinkin taas hyvä jossakin. Heidän oli ollut helpompi (todennäköisesti omien epävarmuuksiensa takia) olla seurassani silloin kun minulla ei mennyt missään paremmin kuin heillä, halusin olla täysin huomaamaton ja kestin mitä vaan kohtelua jne. Aluksi myös perheeltä tuli todella epäluuloisia kommentteja tyyliin "no kauankohan tämäkin uusi vaihe nyt sitten kestää", "ei kannata tehdä mitään isoja suunnitelmia ettei vaan sitten tulisi taas uupuminen" ym. ilkeää ja epäkannustavaa.

Siinä meni aikansa, että vanha kaveripiiri muuttui uuteen ja että tottui olemaan taas arvoistensa ihmisten kanssa, eli ikään kuin tottui ajatukseen siitä että hei, minähän ansaitsen juuri sellaista kohtelua kuin itsekin annan muille. Siinäkin meni pari vuotta että läheiset alkoivat puhua nykyisestä minästä nykytilanteen mukaan, eivätkä ajatelleet tai muistuttaneet enää siitä että se masennus olisi ollut se "aidompi luonteenpiirre" ja uusi elämä vaan esitystä. Nykyään teot ja aika ovat heille todistaneet että muutos oli pysyvä ja tämä terve, hyvinvoiva ja rohkea minä on se oikea minä.

Kaikkea hyvää ja tsemppiä ap<3 ÄLÄ pelkää karsia negatiivisia tai muuten ikäviä ihmisiä elämästäsi, se tuntuu aluksi todella todella vaikealta mutta palkitsee tavalla jota et välttämättä vielä ole osannut edes kuvitella. Ympäristön vastaanotto, tuki (tai sen puute) ja kaikki kommentit kuitenkin vaikuttaa meihin huomaamattamme enemmän kuin halutaan usein edes myöntää.

Aina kyse ei ole kateudesta vaan siitä ettei kaverit enää jaksa toisen sisäänpäinkääntynyttä persoonallisuutta kuten masentuneilla usein on. Keskustellaan vaan masentuneesta ystävästä, mitä hänelle kuuluu, miten terapiassa on mennyt, nakitetaan se "terve" kaveri terapeutinkin osaan kuulemaan masentuneen huolista ja murheista, eihän sillä terveellä olekaan mitään kerrottavaa masentuneelle, vaikkakin todellisuudessa hänen elämänsä olisi hyvinkin tapahtumarikasta masentuneen kotonakökkimisen sijaan. Tähän yhtälöön lisää vielä masentuneen jatkuvat katteettomat lupaukset kun masentunut ei jaksakaan/haluakaan/viitsikään esim. tavata vaikka asiasta oltaisiin jo sovittu, on ihan turha ihmetellä miksi ne masentuneen terveet "kaverit" eivät enää jaksa hänen seuraansa. Ota pääsi perseestäsi niin voisit ymmärtää.

Kuulostat niin katkeralta että joku masentunut ei ole ilmeisesti jaksanut seurata sun huippuhienon elämäsi kaikkia käänteitä.

Masennusta ja masentunutta et ymmärrä ollenkaan. Kai sinun tason empatiakyvyttömyydelläkin jonkun diagnoosin saisi.

Olen masentuneen entinen ystävä ja tässä kerroin ihan suoraan ne syyt miksi suhteemme aikoinaan päättyi. Lisäksi olen mielenterveysalan ammattilainen, mutta lähipiirini kanssa en todellakaan ota terapeutin roolia.

Sinä et todellakaan epäröi tehdä itsestäsi vielä isompaa pelleä. :D

Hienostipa päädyit haukkumaan minun persoonaani kun aiheesta et keksinyt enää kirjoitettavaa. 

Mitäpä muuta sinäkään teet kuin haukut masentuneen persoonaa.

Menehän tekemään niitä mielenterveysalan ammattilaisen töitä äläkä roiku netissä. Virkistävää tavata oikea mielenterveysalan ammattilainen joka haistattaa paskat empatialla, koulutukselle, kokemukselle ja ammattitaidolle.

Luitko ollenkaan edes mitä kirjoitin? Masentunut haluaa keskustella vain itsestään sekä unohtaa noudattaa yhdessä sovittuja juttuja, josta syystä kaverit ottavat etäsyyttä, eivät suinkaan ole kateellisia entisen masentuneen parantuneesta itsetunnosta, tämä oli se pääpointtini koko keskusteluun ja sinä olet menossa täysin väärälle raiteelle vain siksi että raflaavasti kirjoitettu tekstini saa sinut epäilemään ammattlaisuuttani? Hei camoon oikeasti, tälle alalle eivät edes mitään harmaat hiirulaiset hakeudu. Talvilomaakin saan viettää ihan miten itse tykkään, en tarvitse nettiin kirjoittamseen sinun tai kenenkään muun lupaa. 

Ja mitä tulee siihen että otit kirjoitukseni noin henkilökohtaisesti, se koira älähtää johon kalikka kalahtaa ja niin pois päin.

Tunnen alan ammattilaisia kolmelta vuosikymmeneltä ja sen perusteella voin väittää, että sinä et ole ammattititoinen alan ihminen, tuskin edes alalla, keksit vain roolin saadaksesi painoarvoa oksennuksellesi.

Niinpä niin, kun mielipiteeni ei miellytä, se on sinulle jopa oksennusta - mitä juuri kerroinkaan sisänpäinkääntyneisyydestä?