Lue keskustelun säännöt.
Hauskimmat ja ärsyttävimmät kokemukset tilanteista, joissa joku suuttuu tai pahoittaa mielensä aivan olemattomista asioista!
Tällaista ketjua en muista AV:lla nähneeni, vaikka muuten tämä onkin ollut mahtava paikka bongailla ihmisten käyttäytymisen absurdeimpia piirteitä. Aloittakaamme!
Kommentit (833)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä mielensäpahoittaminen kuuluisi ehkä paremmin siihen pahimmat mustasukkaisuustarinat -ketjuun, mutta en nyt jaksa alkaa kaivaa sitä esiin.
Joka tapauksessa, olin tapaillut parin viikon ajan miestä, joka heti ensimmäisillä tapaamisilla osoitti melkoisia mustasukkaisuuden merkkejä, ja olin varma että tästä tapailusta ei kyllä tule mitään. Mies oli käymässä luonani, ja minulla oli pyykkikone päällä kylpyhuoneessa. Pyykkikoneeni on ikivanha romu, joka pitää todella kummallisia ääniä; se kihisee, kähisee, suhisee ja mölyää ihan ihmeellisiä äänteitä. Juuri ennen linkousta se pyörittää pyykkejä ympäri muutaman kierroksen, ja kuiskaa sellaisella käheällä ja rytmikkäällä äänellä että lauri lauri lauri lauri jne. Tämän vuoksi pyykkikonetta kutsutaan Lauriksi.
Kun mies kuuli pyykkikoneen lauri -äänet, hän muuttui oudon näköiseksi, ja alkoi tenttaamaan, että kuka se Lauri on, josta pyykkikone huutaa. Hän ei kuulemma kestä olla samassa asunnossa, jossa pyykkikonekin muistuttaa kaikista muista miehistäni, ja lähti ovet paukkuen kävelemään. Yllättäen ei enää tavattu tämän jälkeen :D
Uskokaa tai älkää, meidän Ahmed-niminen vanha romu toistaa pesuohjelman alussa puoli tuntia Ah-med, Ah-med, Ah-med... :D minkähänlaisen slaagin tuo mies olisi siitä saanut jos jo perus-Lauri otti noin koville.
Meidän pesukone toistaa Sau-li, Sau-li, Sau-li, haaveileekohan se presidentti Niinistöstä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin nähnyt yhden tinder deittini kaksi kertaa ja hänen piti tulla luokseni syömään viikonloppuna kun pääsen töistä. Aamulla viestiteltiin normaalisti mutta töistä päästessä ei minulle enää vastattukkaan. Eikä vastattu koko päivänä. Seuraavana päivänä sain vihdoin puristettua vastauksen että miksi teki oharit ja syy oli että hän oli nähnyt kaverinsa ja selvisi että olen(noin6kk aiemmin) kertonut tuolle kaverille lähes samoja asioita tinderissä kuin hänelle. Sanoin vaan että en valehtele itsestäni siellä ihmisille niin samoja juttuja tulee varmasti. Mutta tämä oli hänelle liikaa eikä voinut edes puhua asiasta ja homma loppui siihen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olemme olleet kaverini kanssa hyviä ystäviä kouluajoista asti. Hän sai lapsen ensin ja minä pari vuotta myöhemmin. Kuullessaan raskaudestani tarjoutui tuomaan lapsensa vaatteita, mutta kieltäydyin, koska makumme on täysin erilainen, hänellä oli poika ja meillä ultrassa lupailtiin tyttö ja halusin ostaa ensimmäiselle itse juuri makuni mukaisia vaatteita (hänellä pastelliunelmia ja itse pidän selkeistä pääväreistä). Toi kuitenkin vaatesäkin ja tuossa tilanteessa kysyin, voinko laittaa Venäjänkeräykseen, jos en käytä. Lupa tuli ja vein tavarat sinne.
Muutimme molemmat paikkakuntaa ja vierailimme toistemme luona ja koskaan ei vaatteista puhuttu. Kunnes neljän vuoden päästä kaverilta tulee viesti, että on raskaana ja tarvitsee vaatteet. Laitoin viestiä, että ovat siellä Venäjällä, jonne sovittiin, että voin laittaa. Kaveri ei vastannut mitään. Puolen vuoden päästä laitoin, että olen itse nyt raskaana, mutta en saanut siihenkään mitään vastausta. Olimme asuneet jo eri paikkakunnilla, joten välimme olivat etääntyneet, emmekä olleet kauheasti olleet tekemisisssä, joten en sen enempää vastaamattomuutta miettinyt.
Kun lapsi syntyi, laitoin tekstaria syntymästä. Viikko siitä tuli kaveriltani viesti, että nyt tietää, miksi en lähettänyt hänen vaatteitaan takaisin. Ja mukana seurasi 500 euron lasku 50-68 cm vaatteista! Lisänä oli uhkaus asianajajasta.
Nope, emme ole enää ystäviä!Miten tämä päättyi? Etkai maksanut?
En maksanut, enkä vastannut mitään. Odottelen yhä kymmenen vuoden jälkeen asianajajan yhteydenottoa :D
Itsepalvelukirpparilla laavasin vaatteita yhdessä pöydässä. Viereen tuli nainen hypistelemään saman paikan pöydällä olleita tavaroita. Otin yhden takin siitä ja olin lähdössä sovittamaan, kun nainen huudahti, että senkö meinasit ottaa. Totesin, että ehkä, sovitan vaan eka tuolla peilin edessä. Nainen karjaisi ihan ihana täyttä kurkkua, "no vitun vittu! Vie sitten seki!" ja lähti painelemaan kohti ovia kauhealla vauhdilla.
Vissiin huono päivä tai jotain :D En muuten ottanut edes sitä takkia, kun oli vähän liian iso.
Eksä suuttui, kun en tuonut mäkkiateriaa tullessani kotiin. Terkkuja!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Isäni on yrittäjä, jolla oli kymmenisen vuotta sitten käytössään kaksi yritykselleen liisattua autoa. Kaupungissa asuvana 19-vuotiaana opiskelijana koin, etten tarjouksista huolimatta tarvinnut isäni autoa omaan elämääni. Toinen liisatuista autoista olikin pääsääntöisesti isäni uuden naisystävän kolmekymppisen tyttären käytössä (työssäkäyvä nainen, joka asui myös pääkaupunkiseudulla, erittäin hyvien julkisten kulkuyhteyksien päässä Helsingin keskustasta, työpaikastaan ja kaupoista). Liisatun auton lisäksi pienituloisella siskopuolellani oli käytössä rinnakkaiskortti hyväsydämisen isäni tilille bensaostoja varten.
Eräänä vuonna meidät oli koko laajennetun uusperheen voimin kutsuttu välipäivien viettoon isäni Lapin mökille. Tuolla kertaa saavuin paikalle junalla poikaystäväni kanssa pari päivää autolla tullutta siskopuoltani myöhemmin, ja isäni lähdettyä jäimme loppulomaksi kolmestaan mökille (ohiksena, siskopuoleni makasi koko loman mökissä tissuttelemassa, eikä osallistunut yhteisiin kuluihin, saatika kaupassakäntiin tai ruoanlaittoon).
Loman päätyttyä lähdimme ajamaan yhdessä isäni autolla takaisin pääkaupunkiseudulle. Poikaystäväni istui ratissa siskopuolen nukkuessa pois krapulaansa. Varmistettuani puhelimitse isältäni saavamme tankata rinnakkaiskortilla kerran, pysähdyimme puolivälissä matkaa bensa-asemalle. Tässä vaiheessa kuitenkin siskopuoleni heräsi krapulapöhnästään ja alkoi otsasuoni sykkien raivota, kuinka meidän tankkauksemme on pois häneltä. Että isäni ei katso hyvällä, jos autoa on tankattu kaksi kertaa päivän-parin sisällä (kerran puolivälissä matkaa, toiste perillä). Siskopuoleni joutuisi sijaiskärsijäksi meidän ajattelemattomuudellemme, koska saisi maksaa seuraavat bensat omasta pussistaan. Olimme ahneita paskoja, suoranaisia loisia. Raivoa ja solvauksia sateli seuraavat pari tuntia.
Taustana, että tuolloin 19-vuotiaana opiskelin ensimmäistä vuotta yliopistossa, asuin omillani, kävin osa-aikatöissä ja maksoin oman elämäni. En ottanut vanhemmiltani rahaa elämiseen, sillä pois äidin luota muutettuani itseellinen pärjääminen oli minulle kunniakysymys. Toki asuin isäni mökissä ilmaiseksi ja muuttoa lukuunottamatta käytin ensi kertaa isäni autoa ilmaiseksi, mutta siskopuoleni piti tätä kertaluontoista tapausta (johon oli itse osallisena) perustavanlaatuisen epäreiluna. :)
Tiedätkö mitä tollaselle pennulle olis pitänyt tehdä. Jättää auto ja ämmä siihen kiukuttelemaan karapuloissaan. Olisitte lähteneet poikaystäväsi kanssa lähimmälle bussi tai juna-asemalle. Ja ehkä vielä kirsikkana kakunpäälle ilmoittanut poliisille rattijuoposta =D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tämä mielensäpahoittaminen kuuluisi ehkä paremmin siihen pahimmat mustasukkaisuustarinat -ketjuun, mutta en nyt jaksa alkaa kaivaa sitä esiin.
Joka tapauksessa, olin tapaillut parin viikon ajan miestä, joka heti ensimmäisillä tapaamisilla osoitti melkoisia mustasukkaisuuden merkkejä, ja olin varma että tästä tapailusta ei kyllä tule mitään. Mies oli käymässä luonani, ja minulla oli pyykkikone päällä kylpyhuoneessa. Pyykkikoneeni on ikivanha romu, joka pitää todella kummallisia ääniä; se kihisee, kähisee, suhisee ja mölyää ihan ihmeellisiä äänteitä. Juuri ennen linkousta se pyörittää pyykkejä ympäri muutaman kierroksen, ja kuiskaa sellaisella käheällä ja rytmikkäällä äänellä että lauri lauri lauri lauri jne. Tämän vuoksi pyykkikonetta kutsutaan Lauriksi.
Kun mies kuuli pyykkikoneen lauri -äänet, hän muuttui oudon näköiseksi, ja alkoi tenttaamaan, että kuka se Lauri on, josta pyykkikone huutaa. Hän ei kuulemma kestä olla samassa asunnossa, jossa pyykkikonekin muistuttaa kaikista muista miehistäni, ja lähti ovet paukkuen kävelemään. Yllättäen ei enää tavattu tämän jälkeen :D
Uskokaa tai älkää, meidän Ahmed-niminen vanha romu toistaa pesuohjelman alussa puoli tuntia Ah-med, Ah-med, Ah-med... :D minkähänlaisen slaagin tuo mies olisi siitä saanut jos jo perus-Lauri otti noin koville.
Meidän pesukone toistaa Sau-li, Sau-li, Sau-li, haaveileekohan se presidentti Niinistöstä?
Ja meillä oli lapsena traktori nimeltä hou-sut-put-too. Pervoja koko sakki, äiti, isä, minä ja sisarukseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Taustatietoa: Olin exäni kanssa samalla luokalla ja meillä oli aiemmin samalla viikolla ollut yksi koe, minä sain kokeesta täydet pisteet ja ex ysin.
Pari päivää myöhemmin exän äiti haki meidät koulusta ja kysyi autossa, että miten meni X koe, oletteko jo saaneet koepaperit takaisin? Ex totesi siihen, että *Irma* sai kympin ja mä sain ysin. Tästäkös exän äiti hermostui ja alkoi raivoamaan, että EN MÄ KYSYNYT MITÄ IRMA SAI, MÄ EN VÄLITÄ PASKAAKAAN VAIKKA IRMA SAISI STIPENDIN!!!!
Olin vähän huuli pyöreenä, että mitä ihmettä? Exän äiti oli aina ollut todella mukava mulle. :D Äiti ei puhunut mitään koko loppumatkan.
Tästä vieraille lapsille kiukuttelusta tuli mieleeni kun olin luokkakaverini luona käymässä (ehkä noin 8-9 vuotiaana) kaverin äiti oli sitten naapurinrouvan kassa kahvittelemassa keittiössään kun tultii sisälle. Tervehdin "hei" ja riisuttiin siinä sitten päällysvaatteita pois ja jatkoin että "Teillä on samanlaiset kahvikupit kuin meillä" (pisti silmään kupit kun minusta ne olivat kauniit) Johon sitten tämä kaverini äiti ivallisesti rääkäisi että "Totta kai teillä on kun ne on alennusmyynnistä ostettu!!" öh, aijaa vai niin. Kaverini äiti ei ollut oman äitini kanssa missään tekemisissä joten en tiedä mistä moinen käytös tai raivoaminen mutta kylän juoruämmät kyllä tunnetusti kävivät heillä kahvilla että kai siellä sitten oli meidänkin perheestä jotakin juoruiltu.
Vierailija kirjoitti:
ÄLKÄÄ JUMALAUTA PILATKO HYVÄÄ KETJUA TUOLLA JANKKAAMISELLA!!!
Aivan totta, menkää perseeseen siitä riitelemästä. Inhottavaa, että aikuiset ihmiset tulevat väliin haukkumaan toistensa kielioppia, kutsumaan toisiaan piilovittuilevasti ja alentuvasti "kiukuttelijoiksi" ja ties mitä kaikkea muuta minä teidän perseilystänne nyt olenkaan silmäillyt. Minä haluan vain naureskella ja kauhistella tämän ketjun karseita tarinoita, en seurata sivusta sitä, kun jotkut anonyymit vääntävät jostain pikkujutusta, joka ei ketään muuta kiiinnosta. Käykää riitanne yksityisillä sähköposteilla tai vaikka Facebookissa ja tulkaa sitten jälkeenpäin tänne raportoimaan (KORKEINTAAN YHDELLÄ VIESTILLÄ), miten naurettavasti te kaikki osapuolet kilahditte toisillenne täysin tyhjästä ja aloitte vaahtosuin riitelemään täällä julkisessa tilassa, piittaamtta siitä miten huomattavasti se toisia häiritsee.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaverillani oli tapana suuttua ja olla sen jälkeen mykkäkoulua. Koskaan en tiennyt mistä hän oli suuttunut, kysyessäni minulle ei kerrottu sanottiin vain että kyllä sä tiedät, no enpä tiennyt.
Kerran sitten olin luvannut kaitsea hänen lapsiaan päivänä X kun hän oli miehensä kanssa menossa jonnekkin pippaloihi.
No ennen päivää X tämä kaveri aloitti jälleen mykkäkoulun joka oli jo kolmas meidän kaveruuden aikana ja koska tiesin että EN varmasti ole mitään väärää tehnyt niin ajattelin että lepy prkl ittekses kun oot ittekses suuttunutkin =D
Sitten lähestyi tuo maaginen päivämäärä X - odottelin josko hän jotakin sanoisi, mutta ei. Odottelin edelleen - ei mitään (siis päivittäin kuitenkin nähtiin työn puolesta) ei peruuttanut lastenhoitoa eikä myöskään tuonut tuolloin X päivänä lapsia hoitooni. Muutaman vuoden piti täys mykkäkoulua. Nykyään jo puhuu mulle niitä näitä, mutta mua ei enää kiinnosta sen enempää jutut kuin syytkään aikaisempaan mököttelyyn.
Mun täti oli sellainen, että suuttui kun häntä pyysi maksamaan velkoja, oli aina todella vihainen ja raivosi siitä, että hänen täytyy maksaa takaisin. Pyysi myös kerran minua ottamaan omiin nimiini hänelle isohkon lainan ja suuttui kun en suostunut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mun täti oli sellainen, että suuttui kun häntä pyysi maksamaan velkoja, oli aina todella vihainen ja raivosi siitä, että hänen täytyy maksaa takaisin. Pyysi myös kerran minua ottamaan omiin nimiini hänelle isohkon lainan ja suuttui kun en suostunut.
No huhhuh onneksi et suostunut.
Mitäs tällainen täti sanoo kun se pyytää vipata rahaa ja sanot sille että "joo sitten kun olet ensin maksanut vanhat vippisi takaisin" ?
Tosin itse en lainaisi tuollaiselle kuin sen ensimmäisen ja viimeisen kerran.
On inhottavaa ruinata omia rahojaan takaisin.
Eno löysi aikoinaan itselleen ulkomailta vaimon ja adoptoi samalla vaimon kolme poikaa. Enolla oli heti käsitys että kukaan ei hyväksy hänen perhettään. Hän koki loukkaaviksi lähes kaikki hyväntahtoiset kysymykset joita muut yritti virittää. Uusi vaimo valitti miten vaikeaa on sopeutua ja eno syyllisti meitä muita ettei osata olla "oikein" hänen perheensä seurassa.
Mainittakoon vielä että kellään meistä ei ollut mitään tätä perhettä vastaan mutta kelleen meistä ei auennut miten meidän olisi kuulunut olla tehtäisiin enon mielestä oikein.
Kerran vuosien päästä soitin isoäidille ja eno sattuikin vastaamaan puhelimeen. Kysyin häneltä: "mitä pojille kuuluu?" ja se oli väärä kysymys. Eno oli kuulemma ollut tosi närkästynyt ja oli muille ihmetellyt että "Riikka siellä soitteli ja kyseli että mitä pojille kuuluu! No MITÄHÄN NIILLE PITÄISI OIKEIN KUULUA??!"
Huh huh, viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen en ole kysynyt enää mitään :) ja arvatenkin "sukukin on kääntänyt selkänsä"..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ystäväni on vakavasti sairas. Olen kokenut todella vaikeaksi ystävyyden hänen kumppaninsa kanssa. Kaikki kysymykset ovat vääriä ja saa minut tuntemaan itseni tosi moukaksi. Tiedän ja ymmärrän että kumppanilla on todella raskasta nähdä rakkaansa kuihtuvan pois, mutta en tiedä miten voisin tilannetta auttaa.
Kysymykset "miten olet jaksanut?" "Mitä kuuluu?" jne saa hänet raivostumaan. Ihan kuin en ymmärtäisi että hänellä on raskasta. Olen myös tarjonnut apuani ja ollut niin hienotunteinen kuin voi olla. Nyt huomaan että olen ottanut tilanteeseen etäisyyttä. Voisiko joku viisaampi sanoa miten kuuluisi toimia? Ystävä ei ole enää kommunikointikykyinen ja on minulle valtavan rakas. Tuntuu että kun käyn heillä niin vierailuni on kumppanille suuri vaiva vaikka tuon kaikki tullessani ja tarjoan apuani vaikka käyttämällä heidän kahta koiraa ulkona.
En halua, että sitten kun ystävää ei enää ole, kumppani alkaa valittamaan miten heidät jätettiin ihan yksin sairauden kanssa :(
Anteeksi vuodatus mutta ahdistaa kovasti :(
Mullon kaks entistä ystävää, molemmat ollu ennen episodia läheisiä.
1. Mun silloinen poikaystävä ja nykyinen aviomies oli lähdössä tammikuussa armeijaan, luonnollisesti halusimme siis viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä edeltävinä päivinä. Tää mun ystävä rupesi loka-marraskuussa kauheasti kyselemään uudesta vuodesta, mitä tehdään, varataanko mökki ja pidetäänkö tyttöjen uusi vuosi kahdestaan. Ystävällisesti sanoin, että haluan olla ukon kanssa (koska armeija ja tää kaveri tiesi sen), mut voitais isommalla porukalla rueta suunnittelee mitä tehtäis. Tämä onkin viimeinen keskustelu minkä oon hänen kanssa käynyt, esti faces eikä vastannut enää yhteydenottoihin puhelimellakaan.
2. Aloitin uudessa työpaikassa ja yhden työkaverin kanssa meillä natsas heti ja vietimme aikaa myös vapaa-ajalla. Työkaveri jäi äitiyslomalle ja näkemiset jäi vain vapaa-ajalle. Lapsen synnyttyä kysäisin, että milloin voisin tulla vauvaa (ja äitiä) katsomaan. Vastasi, että tällä viikolla ei kerkeä, mut hän ilmoittaa. Muutaman viikon kuluttua näin hätä työpaikalla (neuvola samassa rakennuksessa, missä hän oli käyny) ja kipakasti mulle tiuskas et mikä on ku en käy, vastasin, et jäimme siihe puheeseen et sä ilmoitat milloin sulle käy enkä viittiny jatkuvasti kysellä, no siinä sovimme et meen seuraavana päivänä. Siellä nuuhkiessa kerroin, että olin käynyt toisen työkaverin kanssa kahvilla ja olimme miehen kanssa etsineet töitä mun kotipaikalta ja tää työkaveri, jonka kanssa kävin kahvilla oli saanut työpaikan täältä mun kotipaikalta (tää meidät kahville sai lähtemäänkin). No tämä äitiyslomalainen pisti välit meihin molempii poikki, emmekä keksineet mitään muuta syytä tähän. Nyt olemme tän toisen kanssa työpari ja saimme tästä hyvän vitsin.
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni on vakavasti sairas. Olen kokenut todella vaikeaksi ystävyyden hänen kumppaninsa kanssa. Kaikki kysymykset ovat vääriä ja saa minut tuntemaan itseni tosi moukaksi. Tiedän ja ymmärrän että kumppanilla on todella raskasta nähdä rakkaansa kuihtuvan pois, mutta en tiedä miten voisin tilannetta auttaa.
Kysymykset "miten olet jaksanut?" "Mitä kuuluu?" jne saa hänet raivostumaan. Ihan kuin en ymmärtäisi että hänellä on raskasta. Olen myös tarjonnut apuani ja ollut niin hienotunteinen kuin voi olla. Nyt huomaan että olen ottanut tilanteeseen etäisyyttä. Voisiko joku viisaampi sanoa miten kuuluisi toimia? Ystävä ei ole enää kommunikointikykyinen ja on minulle valtavan rakas. Tuntuu että kun käyn heillä niin vierailuni on kumppanille suuri vaiva vaikka tuon kaikki tullessani ja tarjoan apuani vaikka käyttämällä heidän kahta koiraa ulkona.
En halua, että sitten kun ystävää ei enää ole, kumppani alkaa valittamaan miten heidät jätettiin ihan yksin sairauden kanssa :(
Anteeksi vuodatus mutta ahdistaa kovasti :(
Onko hänellä als?
Ehkä se hänen puolisonsa kiukuttelee sulle kun ei kenellekkään muulle voi. Koita antaa mennä korvasta sisään ja korvasta ulos. Käy edelleen säännöllisesti ja huomioi myös tämä kiukutteleva puoliso. Ja voithan ohimennen kysäistä tältä kiukku puolisolta sillon kun hän kuitenkin on rauhallinen että "haluatko että käyn teitä moikkaamassa vai olenko jotenkin riesaksi?" mutta älä tee kauheaa numeroa näistä asioista. Oletan en tiedä mutta kun ihminen on hermostunut, stressaantunut se ei pysty eikä kykene pitkiin keskusteluihin eikä kovinkaan paljon analysoimaan asioita. Jos vastaus on esim tiuskaus että "IHAN SAMA" niin älä jatka anna mennä ohi ja huikkaa vaikka vartin päästä että "mä meen nyt, mä tuun sit ens viikolla taas käymää"
Raskastahan tuo on kun joutuu kylmettämään itsensä kaikelle kiukulle mitä toinen päästelee suustaan ja sitten vielä yrittää vastata lempeästi.
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni on vakavasti sairas. Olen kokenut todella vaikeaksi ystävyyden hänen kumppaninsa kanssa. Kaikki kysymykset ovat vääriä ja saa minut tuntemaan itseni tosi moukaksi. Tiedän ja ymmärrän että kumppanilla on todella raskasta nähdä rakkaansa kuihtuvan pois, mutta en tiedä miten voisin tilannetta auttaa.
Kysymykset "miten olet jaksanut?" "Mitä kuuluu?" jne saa hänet raivostumaan. Ihan kuin en ymmärtäisi että hänellä on raskasta. Olen myös tarjonnut apuani ja ollut niin hienotunteinen kuin voi olla. Nyt huomaan että olen ottanut tilanteeseen etäisyyttä. Voisiko joku viisaampi sanoa miten kuuluisi toimia? Ystävä ei ole enää kommunikointikykyinen ja on minulle valtavan rakas. Tuntuu että kun käyn heillä niin vierailuni on kumppanille suuri vaiva vaikka tuon kaikki tullessani ja tarjoan apuani vaikka käyttämällä heidän kahta koiraa ulkona.
En halua, että sitten kun ystävää ei enää ole, kumppani alkaa valittamaan miten heidät jätettiin ihan yksin sairauden kanssa :(
Anteeksi vuodatus mutta ahdistaa kovasti :(
Olen pahoillani. Mielestäni et tee mitään väärin.
Oletan, että sairaus tai mahdollisesti vaikuttaa hänellä ajatteluun.
Sain syöpähoitona kortisonia ja olin JÄRJETTÖMÄN vihainen lääkkeen vuoksi. En saanut nukuttua, ajattelu oli maanista ja olo oli kamala jo turpoamisen ja liikunnan surkeuden vuoksi, koska suuret kortisonimäärät heikensivät reisilihaksia. Olin vihainen kaikille. Onneksi tilanne helpotti, kun kortisonia vähennettiin ja sain pyydettyä anteeksi ihmisiltä, joita kohtaan olin asiattomasti ollut vihainen.
Olet todella kiltti, kun ulkoilutat ystäväsi koiria. :)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ystäväni on vakavasti sairas. Olen kokenut todella vaikeaksi ystävyyden hänen kumppaninsa kanssa. Kaikki kysymykset ovat vääriä ja saa minut tuntemaan itseni tosi moukaksi. Tiedän ja ymmärrän että kumppanilla on todella raskasta nähdä rakkaansa kuihtuvan pois, mutta en tiedä miten voisin tilannetta auttaa.
Kysymykset "miten olet jaksanut?" "Mitä kuuluu?" jne saa hänet raivostumaan. Ihan kuin en ymmärtäisi että hänellä on raskasta. Olen myös tarjonnut apuani ja ollut niin hienotunteinen kuin voi olla. Nyt huomaan että olen ottanut tilanteeseen etäisyyttä. Voisiko joku viisaampi sanoa miten kuuluisi toimia? Ystävä ei ole enää kommunikointikykyinen ja on minulle valtavan rakas. Tuntuu että kun käyn heillä niin vierailuni on kumppanille suuri vaiva vaikka tuon kaikki tullessani ja tarjoan apuani vaikka käyttämällä heidän kahta koiraa ulkona.
En halua, että sitten kun ystävää ei enää ole, kumppani alkaa valittamaan miten heidät jätettiin ihan yksin sairauden kanssa :(
Anteeksi vuodatus mutta ahdistaa kovasti :(
Olen pahoillani. Mielestäni et tee mitään väärin.
Oletan, että sairaus tai mahdollisesti vaikuttaa hänellä ajatteluun.
Sain syöpähoitona kortisonia ja olin JÄRJETTÖMÄN vihainen lääkkeen vuoksi. En saanut nukuttua, ajattelu oli maanista ja olo oli kamala jo turpoamisen ja liikunnan surkeuden vuoksi, koska suuret kortisonimäärät heikensivät reisilihaksia. Olin vihainen kaikille. Onneksi tilanne helpotti, kun kortisonia vähennettiin ja sain pyydettyä anteeksi ihmisiltä, joita kohtaan olin asiattomasti ollut vihainen.
Olet todella kiltti, kun ulkoilutat ystäväsi koiria. :)
Lisäys: (mahdollisesti) lääkitys.
Eikai sillä kumppanilla lääkitystä ole? Luitko väärin, vastaaja nro 466?
No oho, jopas viestistäni on tullut sota. :D
Itse siis en kommentoinut koeasiaa mitenkään enkä osallistunut koko keskusteluun, ex ja äitinsä juttelivat keskenään. Ja äidin räjähdyksen jälkeen ei kyllä huvittanut sanoa enää mitään senkään vertaa. :D
- alkuperäinen