Perhe-elämä raastavan rankkaa

Mä ihailen kaikkia ison perheen äitejä. Superihmisiä. :-)

Tilanne helpottuu nopeammin kuin arvaatkaan, tuollaista se on kun on pieniä lapsia. Kohta ne jo tomerasti hoitaa omat asiansa ja saat vain olla ylpeitä reippaista koululaisista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

N30 kirjoitti:

Minulla ihan samat fiilikset tällä hetkellä. Ei siis aina ole ollut, mutta nyt viime kuukausina tullut. Lapset 4v ja toinen pian 2v, 4v on siedettävä jos unohtaa sen kaameat raivarit, mutta pienempi on 24h täystyöllistäjä tällä hetkellä.

Piti tehdä kolmas tähän putkeen kun aina olen halunnut, mutta sen sijaan hain näille tarhapaikat ja palaan töihin syksyllä. En jaksaisi kolmea. En vaan jaksaisi odottaa enää sinne syksyyn saakka :(

Tunnen itseni koko ajan kotiorjaksi ja ylipäätään p*skaksi äidiksi, kun en jaksanutkaan.

Sitä mä oon miettinyt, että mistä se johtuu, että kokee olonsa niin orjaksi? Mulla siis sama. Onhan sitä työtä ihan hirveesti. Mulla tunne, että lapset imee minusta kaikki energiat. Olen ihan eri ihminen, kun lähden täältä kotoa. Mutta miksi näin? Eikö perhe kuulu ihan luonnollisena osana ihmisen elämään? EIkö me osata olla enää muita varten?  -ap

Mä mietin ihan samaa :( Mutta sitten jos ajattelen, mitä omat vanhempani antoivat mulle, niin en voi kehua, että siinä olisi hirveästi minua ajateltu. 70-luvulla koittivat olla moderneja ja ottaa omaa aikaa ja että kyllä se lapsi selviää. No hengissä joo, mutta ei se oikein luonut kapasiteettia välittää muista.

Enkä mä nyt tiedä, ovatko vanhempani kokeneet, että vaiva maksoi itsensä takaisin. Äitiäkin olen haukkunut hänelle koko aikuisikäni ja niin hänkin haukkuu yhä minua.

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihminen jokaei ole "luotu perhe-elämään" tekee NELJÄ lasta? Yhden erehdyksen vielä ymmärtää, tai kaksikin hormonihuuruissa, mutta kolmas ja neljäs...

Ehkä siksi, että kun ei tuo elämä ole pelkästään tuollaista, mitä tuolla yllä on kuvattu. Mutta silloin kun se on tuollaista, se on täyttä tuskaa.

Toisinaan se voi olla sitä, että kaikki neljä jälkeläistä ( :D ) makoilee kanssani sängyllä. Jutellaan kaikkea elämästä. Kuinka hienoa on nähdä ja kuulla heidän intonsa uusista asioista, havainnoista. Kuinka innoissaan he ovat elämästä, ja kuinka paljon heissä on rakkautta, joka itsellä on  välillä piiloutunut jonnekin suorittamisen ja väsymyksen välimaastoon.

Kuinka ihanaa on nähdä se nauru ja hassuttelu, joka lapsuuteen kuuluu. Kuinka on itse jostain, onko se yhteiskunnan paineista vai hyvän äitiyden suorittamisesta, muiden paheksuvien katseiden alla, unohtanut ne hassuttelut  ja sen naurun, joka pitää elämän keveänä. Ei vaan, täytyy kantaa sitä väsymyksen taakkaa, joka syntyy siitä, että antaa lapsilleen lapsuuden. Herää antamaan juotavaa, kun he eivät itse vielä osaa. Ja kuinka kiitolliset silmät kiittävät. 

Ja monilapsisessa perheessä on se etu, että heistä on aina toisilleen sellainen tuki ja turva elämässään, että mikään ei voi sellaista korvata. Jos vaan saavat pidettyä välit hyvinä, ja kodin ilmapiiri olisi hyvä. 

Mutta onhan tämä täyttä työtä. Ja välillä poljetaan niin syvissä syövereissä. Välillä ei. Ja silloin kun poletaan, pitää saada purkaa! -ap

Minua inhottaa lasten kanssa olemisessa kaikki.

Vierailija kirjoitti:

Minua inhottaa lasten kanssa olemisessa kaikki.

Ehkä sä inhoat myös omaa sisästä lastasi? Koska siellä se syvällä meissä on. Ehkä sun kannattaisi kuunnella sitä, ja kysyä, mikä mättää. Sitten ehkä huomaat, että lapset on ihan huippuja.

Kyllä ne velankin veenit jatkuvat jos on sisaruksia jotka tekevät lapsia ja mitä sitten vaikka eivät jatkuisikaaan? Purskahdin kerran nauruun, kun työkaveri, taakkansa alle uupunut kolmen äiti julisti riemuissaan "sunkaan haudalla ei sitten kukaan käy!" Voi kyynel, sitä siellä haudassa sitten suren 😂

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minua inhottaa lasten kanssa olemisessa kaikki.

Ehkä sä inhoat myös omaa sisästä lastasi? Koska siellä se syvällä meissä on. Ehkä sun kannattaisi kuunnella sitä, ja kysyä, mikä mättää. Sitten ehkä huomaat, että lapset on ihan huippuja.

Miksi mä sitä uskoisin, jos mä inhoan sitä? Jos yritänkin kuunnella, niin vittu mitä tuubaa sieltä tuleekaan. Eli mikä avuksi?

Voimia tämän ketjun aloittajalle.

Lapsia saa maailmaan tulla, ovat toivottuja, haluttuja ja rakastettuja. Silti tulee tilanteita, missä vanhemman voimat ovat lopussa. Neuvon aloittajaa: järjestä jotenkin itsellesi loma lapsista - niin karulta kuin se kuullostaakin. Järjestä  esim. pe-su henkireikäloma. Vietä viikonloppu jossain muualla. Hiljaisuudessa itseesi keskittyen. Nukkuen, leväten, rentoutuen.

Jos tilanne kotona ei hellitä, niin jos mahdollista, järjestä hoitoapua. En tiedä, miten aloittajan mies osallistuu lasten hoitoon, kasvatukseen, jne., lasten kanssa olemiseen. Valitettavan usein lapsiasiat kotona jäävät naisen harteille - vääryys ja epäkohta. 

Tiedän, että hoitoavun järjestäminen sekä viikonloppu esim. hotellissa on helpommin sanottu kuin tehty. Mutta silti jokin breikki arkeen on paikallaan. Parhaimmillaan se antaa voimaa ja energiaa pitkäksi aikaa.

Kolmas neuvo. Jos mahdollista, niin pidä perhekokous lasten kanssa. Kerro selväsanaisesti, että et ole mikään perheen lasten "palveluautomaatti". Että tarvitset välillä omaa aikaa, etkä jaksa kaikessa palvella lapsia. Koeta mahdollisuuksien mukaan saada lapset itse tekemään asioita. Tiedän, että se on hankalaa!

Eräs keino on myös arkielämän "tason" laskeminen. Antaa asioiden olla tietyllä tapaa. Keskittyä yhteen hetkeen kerrallaan, ja tiedostaa, että tulevaisuudessa omaa aikaa on paljon.

Tiedän, mitä on olla nelilapsisen perheen lapsi. Oma äiti - isä ei osallistunut millään lailla perhe-elämään - pakeni meitä neljää lasta (ja vaatimuksiamme) työhön ja harrastuksiin. Aina ensin tuli ansiotyö, eli velvollisuus. Sitten mikä milloinkin harrastus. Nykyään aikuisena tajuan, miksi hän toimi niin: hän ei jaksanut meitä. Asenne oli, että "lapset tulevat siinä sivussa". Sama resepti toimii yhä. Emme jääneet heitteille, vaikka totta puhuen äiti olisi voinut viettää enemmän aikaa kanssamme. Hän pelasti itse itsensä jaksaakseen paremmin meidän neljän kanssa.

No - ihan samanlaista poissaoloa en kehoita ketjun aloittajalle kuin mitä äitini 70-luvulla teki. Mutta silti, järjestä itsellesi mieluista, rentouttavaa toimintaa - ja sysää lapset hoidettavaksi muille hetkeksi.

Minulla on vain kaksi lasta ja rakastan jokaista päivää. Oltaisiin tehty enemmänkin lapsia, mutta ei uskallettu taloudellisten ja mahdollisten terveydellisten ongelmien vuoksi. Jos en jaksa siivota, en siivoa, ja siivoan sitten kun jaksan. Jos en jaksa kokata mitään hienoa, ostan valmista makaroonilaatikkoa. Itken jo välillä sitä, että lapset kasvavat joku päivä aikuisiksi, enkä näe heitä joka päivä.

Niin, tällä palstalla saa valittaa vain yhden lapsen vanhemmat. Jos on tehnyt kaksi tai enemmän niin sitten ei saa koskaan väsyä eikä valittaa, koska oma valinta! Suurperheen äiti ei saa varsinkaan väsyä koskaan, koska ite halusit! Mietin vain, että miten tämä kiusaaminen auttaa yhtään ketään?

Mullakin on neljä lasta ja raskasta on välillä, mutta niin on ollut lapsettomana, yhden, kahden ja kolmenkin kanssa. Elämä harvoin on pelkkää hattaraa. Silti pidän itseäni todella onnekkaana ja lapsilta saan voimaa.

Ap, tsemppiä! Tiedän tunteen, mutta se on vaan vaihe joka menee pian ohi :-)

Just tätä en tajua ku niitä lapsia pitää tehdä monta. itsellä vain 1 lapsi ja en tee enempää juuri sen takia koska tiedän etten jaksais enempää lapsia. yhden kans on ihanan helppoa ja sattuu olemaan helppo lapsi muutenkin.

Mä olen aika vasta päässyt elämässä uuteen vaiheeseen, lapsi on aikuistunut ja muuttanut pois kotoa, joten on ollut aikaa pohtia lapsen kasvattamista "näin jälkikäteen" -näkökulmasta.

Olen äärettömän ylpeä ja onnellinen siitä fiksusta ihmisestä, joka kasvatettiin, mutta kyllä vanhemmuuskokemus kokonaisuutena jää ohuesti miinuksen puolelle, siitäkin huolimatta että lapsi on hyvin rakas. En ole terve, mikä on varmasti osaltaan lisännyt uupumuksen määrää, mutta sitäkin pahempia seuralaisia tuntuvat olevan ainainen huono omatunto ja huoli, jotka alkavat vauvan syntyessä eivätkä tunnu loppuvan ikinä, vaikka järki sanoo toisin.

Kokemus on ollut hieno, mutta tuskinpa olisin lähtenyt tähän, jos olisin etukäteen tiennyt, millainen reissusta tulee. Neljän kanssa...phuuh, hitto, mikä homma.

Tällä hetkellä tuntuu tältä, voi olla, että kymmenen vuoden päästä tuntuu joltain muulta. Vähän on kyljet kolhuilla, mutta tulipahan tehtyä :)

Isoin vinkki: ÄLÄ KÄYTÄ SOMEA. Veikkaan, että imet sieltä ihan turhaan näitä kuvauksia hehkeästä aistivanhemmuudesta. Ne eivät ole totta, vaan siellä joko pingotetaan ja ylläpidetään harhakuvaa (yleensä lasten kustannuksella) tai sitten ei vain kerrota sitä millaista elämä oikeasti on. Jätä some lukematta, älä lue edes kavereiden hehkutuksia, saati sitten ammattibloggaajien juttuja. Lukaise sen sijaan kirjat Yösyöttö ja Vuoden mutsi.

Toinen vinkki: ÄLÄ PINGOTA. En tiedä mitä pingotat kun pingotat, mutta liittyi se kodin siisteyteen ja järjestykseen, lasten vaatteisiin, synttäreiden järjestämiseen tai ihan mihin tahansa, niin älä tavoittele sitä katon rajaan ripustettua banaania. Mieti keinoja siihen miten päästä helpommalla. Jos lapsi tykkää tietynlaisesta paidasta, niin osta niitä neljä kappaletta (ei tarvitse kierrellä kauppoja enempää ja aina on lempipaita puhtaana). Jos on paljon synttäreitä, osta alesta sekalainen kasa Lego-paketteja, piirustusvehkeitä, kausileluja jne. ja pistä ne isoon muovilaatikkoon, josta synttärikutsun tullessa käyt lapsen kanssa kaivamassa lahjan. Jos lattiat lainehtivat leluja, niin hommaa säilytyssäkkejä johon voit iltaisin ne viskata (älä siivoa päivisin turhaan) tai pakkaa osa leluista muovilaatikkoon ja pidä vain osaa kerrallaan käytössä.

Kolmas vinkki: PIDÄ HAUSKAA. Se hassuttelu, lasten kanssa läjässä lojuminen, yhdessä leipominen vaikka tulisikin sotkua ja kummallisia umpisolmupullia, yhdessä pähkäily ja jollottaminen ovat kaikkein tärkeintä mitä voit lapsillesi antaa. Sen lisäksi että on vaatetta, ruokaa ja katto pään päällä ja syli auki.

Mulla on 3 lasta ja äitiys on mun mielestä ollut lähes* pelkästään helppoa ja hauskaa. Rehellisesti en ole koskaan kokenut tuollaisia tunteita kuin ap kuvaat. Tosin en ikinä olisi hankkinut lapsia pienillä ikäeroilla, tai miehen kanssa, joka ei puolet ajasta heräisi lasten kanssa aamuisin/öisin ja antaisi minun nukkua, tai ei hoitaisi lapsia tasavertaisesti. Kolme oli myös minulle ehdoton maksimimäärä lapsia.

*miinuksena esikoisen jäätävä yöheräilyvaihe taaperona. Mutta siitäkin selvittiin enkä ajatellut asiaa niin että voi kun en olisi hankkimut lapsia, tai että elämä olisi jotenkin pilalla.

Meillä myös 4 lasta ja suht lyhyellä ikäerolla (5,5v nuorimman ja vanhimman ero). Kuten ap kirjoitti, alku oli rankkaa. Kuitenkin yhtäkkiä huomaa lasten hoitavan toisiaan ja olevan avuksi myös äidille. Voimia ap:lle.

Vierailija kirjoitti:

Niin. Juuri tuon takia minä päätin että en lisäänny. Olisiko sinunkin kannattanut vähän havainnoida ympäristöäsi ennen kuin päätit tehdä lapsia ja vieläpä peräti neljä kappaletta? Kyllä jokainen jolla on silmät päässä näkee, että lapsiperheen elämä on juuri tuollaista. Jos ei sellaista halua, ei tee lapsia.

Vai olitko niin typerä että kuvittelit että juuri sinun lapsiperhe-elämäsi olisi jotenkin auvoista ja ihanaa koska olet niin erinomaisen hyvää äitimateriaalia?

Jokaisen pitää miettiä tarkoin, mitä tarkoittaa kun perustaa perheen ja haluaa siihen lapsia. Lapsi tietää vähintään 20vuoden huolta ja huolenpitoa ja se ei edes riitä, vaan äidit ainakin kantaa lapsista huolta vielä, vaikka lapsi olis aikuinen. Kaikkien elämä ei jatku auvoisena, tuskin kenenkään vaan elämään kuuluu vuoristorataa. Monenlaista huolta, yleensä joitain ongelmiakin ainaki nykyään kun lapset ovat vilkkaampia ja tosi monilla on vaikeutta ja vaativat erityistukea, erityisopetusta sun muuta. Kuunnelkaa mitä tarhan tädit ja koulujen opet kertovat nykyajan lapsista, heidän persoonistaan ja vanhempien vaatimuksista  ym...vanhemmuus on paljon vaativampaa kuin luullaan.

Vierailija kirjoitti:

Isoin vinkki: ÄLÄ KÄYTÄ SOMEA. Veikkaan, että imet sieltä ihan turhaan näitä kuvauksia hehkeästä aistivanhemmuudesta. Ne eivät ole totta, vaan siellä joko pingotetaan ja ylläpidetään harhakuvaa (yleensä lasten kustannuksella) tai sitten ei vain kerrota sitä millaista elämä oikeasti on. Jätä some lukematta, älä lue edes kavereiden hehkutuksia, saati sitten ammattibloggaajien juttuja. Lukaise sen sijaan kirjat Yösyöttö ja Vuoden mutsi.

Toinen vinkki: ÄLÄ PINGOTA. En tiedä mitä pingotat kun pingotat, mutta liittyi se kodin siisteyteen ja järjestykseen, lasten vaatteisiin, synttäreiden järjestämiseen tai ihan mihin tahansa, niin älä tavoittele sitä katon rajaan ripustettua banaania. Mieti keinoja siihen miten päästä helpommalla. Jos lapsi tykkää tietynlaisesta paidasta, niin osta niitä neljä kappaletta (ei tarvitse kierrellä kauppoja enempää ja aina on lempipaita puhtaana). Jos on paljon synttäreitä, osta alesta sekalainen kasa Lego-paketteja, piirustusvehkeitä, kausileluja jne. ja pistä ne isoon muovilaatikkoon, josta synttärikutsun tullessa käyt lapsen kanssa kaivamassa lahjan. Jos lattiat lainehtivat leluja, niin hommaa säilytyssäkkejä johon voit iltaisin ne viskata (älä siivoa päivisin turhaan) tai pakkaa osa leluista muovilaatikkoon ja pidä vain osaa kerrallaan käytössä.

Kolmas vinkki: PIDÄ HAUSKAA. Se hassuttelu, lasten kanssa läjässä lojuminen, yhdessä leipominen vaikka tulisikin sotkua ja kummallisia umpisolmupullia, yhdessä pähkäily ja jollottaminen ovat kaikkein tärkeintä mitä voit lapsillesi antaa. Sen lisäksi että on vaatetta, ruokaa ja katto pään päällä ja syli auki.

Minusta tuollainen riman alta meneminen on ihan kauheaa. Lapsetkin oppii siinä, ettei mitään tarvitse kovalla työllä ansaita. Ja siis en tykkää äitiydestä enkä lapsista jne. En lue somea, en siivoa jne. Sekin että on sotkuista minun siivoamattomuuteni takia ahdistaa

Moni ivasi ap:tä, että pitikö tehdä 4 lasta. Minulla on 3 pienillä ikäeroilla. Pikkulapsiaika oli ajoittain tosi rankkaa, mutta oma kokemus oli, että 3 oli helpompi lapsiluku kuin 2. Saivat yhteisiä leikkejä aikaiseksi, jos joku oli flunssassa, oli kahdesta toisilleen (myös ulkoilu)seuraa, auttoivat toisiaan ja myös minua jne.

Kolme lastani ovat nyt jo isoja koululaisia, mutta en muista, että meillä mitään kaaosta olisi koskaan ollut heidän ollessa pieniä. Olin lasten kanssa kotona kahdeksan vuotta ja vaikka välillä oli taloudellisesti aika tiukkaa, niin hyvin pärjäsimme. En ole ollut koskaan mikään kellontarkka suorittajatyyppi, vaan arkemme oli sellaista leppoisaa suurinpiirtein -aikaa. Ei meillä kukaan rääkynyt tai mesonnut turhista, vaan lapset olivat tasapainoisia ja ajattelevia ihmisiä alusta saakka. Olimme paljon ulkona ja koska en ole mikään leikittäjä, niin lapset oppivat miettimään itse tekemisiään. He osallistuivat myös kaikkiin arkisiin puuhiin mielellään ja vaikka aikaa ehkä menikin, niin sitähän meillä oli. Omaa aikaa sain lasten mentyä nukkumaan ja joskus jo vartti yksin tuntui pitkälle ajalle.

Nyt kun kaksi lapsista on jo teinejä, on arki vieläkin helpompaa. Tottakai joskus pitää olla tiukempi, mutta jokainen tietää mainiosti missä mennään ja kuinka käyttäydytään. Nytkin täällä on Ilonen puheensorina kun nuorin tekee itselleen aamupalaa, vanhin syö omaansa, pyykinpesukone pyörii ja koira säheltää keittiössä kaverina. Näin sen kuuluu mennä ja olen tyytyväinen.

Vierailija kirjoitti:

N30 kirjoitti:

Minulla ihan samat fiilikset tällä hetkellä. Ei siis aina ole ollut, mutta nyt viime kuukausina tullut. Lapset 4v ja toinen pian 2v, 4v on siedettävä jos unohtaa sen kaameat raivarit, mutta pienempi on 24h täystyöllistäjä tällä hetkellä.

Piti tehdä kolmas tähän putkeen kun aina olen halunnut, mutta sen sijaan hain näille tarhapaikat ja palaan töihin syksyllä. En jaksaisi kolmea. En vaan jaksaisi odottaa enää sinne syksyyn saakka :(

Tunnen itseni koko ajan kotiorjaksi ja ylipäätään p*skaksi äidiksi, kun en jaksanutkaan.

Sitä mä oon miettinyt, että mistä se johtuu, että kokee olonsa niin orjaksi? Mulla siis sama. Onhan sitä työtä ihan hirveesti. Mulla tunne, että lapset imee minusta kaikki energiat. Olen ihan eri ihminen, kun lähden täältä kotoa. Mutta miksi näin? Eikö perhe kuulu ihan luonnollisena osana ihmisen elämään? EIkö me osata olla enää muita varten?  -ap

Sama. Itsellä ainakin se että tätä on jatkunut suht pitkään (kotona olen ollut 5 vuotta putkeen), mies tekee PALJON töitä ja koko hoitovastuu lapsista ja kodista lepää minun harteillani.

Toinen tekijä on varmasti kuopuksen haastava ikävaihe. Touhuaa täysillä jotain koko ajan, mutta on vielä täysin vahdittava/ autettava. Roikkuu lisäksi minussa kiinni joten en voi olettaa saavani tehdä MITÄÄN rauhassa ilman jatkuvia keskeytyksiä. Siis edes käydä vessassa tai syödä ruokaani. 24/7 hälytysvalmius on henkisesti rankkaa.

Tiedän että helpottaa kun lapset kasvaa ja vaiheita tulee ja menee. Mutta kun on tämä p* vaihde päällä niin.... AAAAAAAAARRRaRRGGGGHHhHhHH!!! Ei meinaa pää kestää .