En tiennyt että toisen puolesta voi olla näin paha mielei:(
Kuinka sitä toivoisikaan että omat lapset eivät koskaan joutuisi kokemaan vastoinkäymisiä. Ja kuinka sitä toivoisikaan että omat lapset olisivat erilaisia kuin itse, eivät joutuisi kokemaan sitä jonka itse haluaisi unohtaa. Mutta ei omena kauas putoa....
Meidän 4-vuotias tyttö on oikein kaunis ja suloinen. Kiltti ja hyväntahtoinen. Ujo ja arka vieraiden ihmisten kanssa. Kotona ja tuttujen seurassa oikein reipas ja puhelias tyttönen. Hän aloitti kerhon viime syksynä. En olisi ikinä uskonut kuinka hän jää sinne niin mielellään, jo ensimmäisellä kerralla yksin. Oikea erävoitto, rastia seinään vaan:).(Hän on ollut siis koko ajan kotihoidossa) Tyttö on edelleen innoissaan kerhosta, laskee öitä koska sinne pääsee:). Hänellä oli kerhoon mennessään yksi ennestään tuttu kaveri jonka avulla kerho ilmeisesti alkoikin sujua hyvin.
Nyt kuitenkin tämä kaveri on ystävystynyt erään toisen tytön kanssa, josta tyttärenikin pitää kyllä kovasti. Hän kotona aina innoissaan puhuu kuinka on leikkinyt heidän kanssaan ja pohtii tulevatko he kerhoon jne. Muutamalla kerralla olen kuitenkin huomannut kuinka nämä työt " syrjivät" meidän tyttöä. Toinen raukka hakee turvaa näistä kavereistta, tunkee ehkä sitten heidän mielestään liian lähelle. Tytöt kääntävät selkänsä ja ovat kuin eivät huomaisikaan tytärtäni. Pahinta, tai ehkä tässä tapauksessa parasta on kuitenkin se, että tyttöni ei näytä tätä edes ymmärtävän. Hän ei ole ainakaan puhunut että hänelle tulisi paha mieli. Viimeeksikin kun vien hänet kerhoon kävi tällä samalla tavalla. Kuitenkin iltapäivällä tyttö selitti innoissaan kuinka oli ollut kerhossa kivaa.
Mutta itselläni on vaan niin paha mieli toisen puolesta. Muistuu niin mieleen omat ala-asteajat. Minua ei varmaankaan sanan varsinaiisessa mielessä kauheasti kiusattu, mutta ehkä vähän syrjittiin. Luokallamme oli aika rankaakin kiusaamista erästä tyttöä kohtaan, joten huomio kiinnittyi aina häneen. Mutta minä olin aina se joka viimeisenä määrättiin joukkueeseen kun kukaan ei halunnut huutaa puolelleen. Tai jos minulle joskus jotain " ilkeää" joskus sanottiin, niin en koskaan sanonut mitään takaisin. Mielessä oli vaikka mitä mutta en koskaan vaan saanut suutani auki.
Nyt näyttää siltä että tyttäreni on aivan yhtä jyrättävä kuin minäkin. Kuinka toivoinkaan silloin kun hän syntyi, että hänestä tulisi reipas, sosiaalinen ja sanavalmis. Mutta aivan on äitinsä kaltainen. Surettaa jo etukäteen kaikki mitä hän EHKÄ joutuu kokemaan. Tuntuu niin pahalta katsoa pikkuiseni hyväntahtosta ilmettä kun hän yrittää mennä kavereiden luokse ja nämä eivät ole huomaavinaankaan. Mutta sitähän tämä naisten maailma on...Ollaan aina pareittain. Paha vaan että tässä kerhossa ei ole kuin nämä 3 tyttöä ja kaikki loput on poikia. Ja tyttöni pelkää vähän poikien villejä leikkejä.
Syksyllä olen menossa töihin. Vähän hirvittää jo mitä päivähoidosta tulee...Toisaalta ajattelen, että jospa se reipastaisi tyttöäni ja toisi hänelle lisää kavereita. Mutta entäs jos vaikutus onkin ihan päinvastainen...? Tulee vaan enemmän huolta ja surua, molemmille... Pelottaa jo etukäteen kuinka mahdollisesti osaan tukea ja auttaa tyttöäni kun itse koen nämä asiat näin voimakkaasti. Kunpa ei tarvitsisi edes miettiä tällaisia. Kyllä tämä äitinä olo on rankkaa kun joutuu toisenkin puolesta murehtimaan...:)
Kommentit (6)
Kurjalta tuollainen syrjiminen yms. tuntuu lapsen puolesta. Sinä muuten löysit hienosti sanat asioille, joita itse en pysty nimeämään niin hyvin!
Kyllä sitä äitinä huolehtii lapsen puolesta paljon ja suree myös. Tämä on kai myös äitiyden opettelua, mutta toisaalta rankkaa. Itse kai pitäisi oppia suhtautumaan näihin asioisin vähemmän omien tunteiden kautta. Toisaalta tuo oma herkkyys auttaa kai ymmärtämään lasta ja opettamaan empatiaa.
Itse ajattelen hieman niin että nuo pienillä lapsilla postiivisina koetut " reippaus" ja sanavalmius yms. sellaiset taidot, jotka auttavat kaveripiirissä olemaan suosittu ja helposti ystävystyttävä, eivät ole niin merkittäviä asioita kaverisuhteissa välttämättä myöhemmin. Sitten kun lapset ovat isompia he saattavat etsiä enemmän kaveria, jonka kanssa voi jakaa asioita ja johon luottaa ja jotka ovat samanhenkisiä. Tälläinen kaveri voi olla ujokin. Ehkä tuollaisen ujon kanssa ystävystymiseen voi vain mennä hieman pidemmän aikaa, mutta yleensä luokkakavereiden kanssa tutustutaan vuosia samalla luokalla- hitaampikin ehtii lämmitellä ystävyyssuhteita. Kunnon ystävyys voi kuitenkin olla paljon antoisampaa, kuin se että onko kaveripiirissä kovinkin " suosittu" .
olin niin kateellinen muille jotka olivat löytäneet " oman paikan" muiden joukossa. itse olin aina se joka valittiin viimeisenä joukkeisiin tms.
olin se jota ei kutsuttu muiden syntymäpäiville jne...eivätkä muut tulleet minun juhliini vaikka kutsuttiin..
toisaaltaan ole kiitollinen siitä koska varmasti ilman sitä minusta ei olisi tullut yhtä vahva persoona mitä nyt olen.
varmasti myös monet muutkin asiat ja tapahtumat tässä ikuisessa elämän koulussa ovat myös tehneet suuren osan, vaikuttaakseen siihen millainen olen nyt.
mutta parasta kasvamisessa on... ainakin näin 2-4v ajatellen.. kavereita tulee ja menee vielä monet kerrat. tietysti jokainen saattaa jättää jälkiä sieluun mutta näin pienestä kun on kyse niin rohkaistua ja vahvistua ehtii vielä monet kerrat.
toisaaltaan pettymykset kuuluvat myös osana elämää, valitettavia kun ovatkin. pienen lapsen varsinkin on vaikea ymmärtää miksi toiset kääntävät selkänsä jne. silloin kannattaa muistaa... " et ole heidän arvoisensa jos he selkänsä kääntävät " .. on uskallettava olla omaitsensä, kenenkään vuoksi ei tapojansa kannata muutta :)
Esikoisemme on nelivuotias. Hänkin käy kerhoa. Reippaasti kyllä käy, mutta kertoo aina leikkivänsä yksin. Sanoo, ettei kukaan halua leikkiä hänen kanssaan. No, toisaalta hän on yksinviihtyvää sorttia, joten olen vain lakannut kysymästä, leikkiikö kukaan hänen kanssaan. En halua hänen alkavan ajatella, että on jotain vikaa yksinleikkimisessä.
Olen miettinyt, ajattelenko asiaa turhan tunnepitoisesti. Itselläni ei ole koskaan oikeastaan ollut kunnolla kavereita, saati sitten ystäviä. Hyvin olen pärjännyt ja lähes aina on ollut kuitenkin joku, jolle kertoa elämästään ja tunteistaan, ainakin osittain. Siis mieheni lisäksi. Tunnen oloni tänäkin päivänä ihan hyväksi. Joskus mietityttää, miksei aikanaan saanut sitä ns. sydänystävää, jonka kanssa ois kokenut kaiken ihan sieltä lapsuudesta tähän päivään asti. Vaan mekin muutimme jonkin verran ja olen/olin aika ujo, ehkä siinä selityksiä.
Päivähoidossa on se hyvä puoli kerhoon verrattuna, että lapset ovat siellä pitempään. Siis kerhossa ollaan ainakin meillä 2 tuntia, hoidossa päivästä riippuen 6-8 tuntia. Päiväkodissa ehtii siis leikkiä useamman kaverin kanssa. Ainakin esikoinen ennen nykyistä äitiyslomaani leikki useampien eri lasten kanssa.
Ja kun kerran lapseni vaikuttaa viihtyvän, olen yrittänyt vakuuttaa itselleni, ettei ole tarvetta ottaa paineita moisesta.
Olen myös yrittänyt opetella antamaan lapselleni aikaa. Esim. ulkoa emme lähde ensimmäisenä ja näe, kuinka muut jäävät vielä leikkimään. Tai satunnaisilta kauppakeskusten leikkipaikkakäynneiltä en ota esikoista ensimmäisenä pois, jos sattuu tutustumaan johonkuhun ko. leikkipaikalla, vaan yritän odotella, että ne toisetkin lähtevät. Tunnen olevani älyttömän julma äiti, kun aina olen ekana lähdössä milloin mistäkin kivasta paikasta. Eihän lapsi sitä muista, että me yleensä tulemme ensimmäisenä...
Olen jutellut paljon erilaisista kaveriongelmista ystävieni kanssa, joilla on myös nelivuotiaita, kuten itsellänikin.
Esikoistyttöni on nyt 4,5v ja myös käy kerhossa. Aloitti joulun jälkeen ja on ystävystynyt siellä hyvin. Hän on hyvin ulospäinsuuntautunut ja helposti kavereita löytävä. Luinkin kirjoitusta miettien, että ei kai meidän tyttö ole se, joka aiheuttaa ongelmia... Onneksi ei, sillä hänen kerhossaan on enemmän tyttöjä.
Hän yleensä leikkii kyllä lähinnä vain yhden tytön kanssa ja olen miettinyt että toivottavasti se ei aiheuta ongelmia. Mutta näin aktiivisen lapsen äitinä toivoisin että myös arempien lasten äidit ottaisivat yhteyttä ja pyytäisivät häntä esim. leikkimään kylään, jolloin lapset tutustuisivat toisiinsa myös kerhojen ulkopuolella. Eli kerhossa syrjään jäävät lapset saisivat tilaisuuden ystävyyden rakentamiseen rauhassa omassa kodissaan ja sitten ehkä kerhoissakin tasapaino leikeissä siirtyisi toiseksi.
Olen yrittänyt pyytää meille kotiin tytön kerhokavereita, siis myös muita kuin tätä yhtä tyttöä, jonka kanssa tyttäreni lähinnä leikkii. Mutta aralle lapselle se on hankalaa tulla vieraaseen paikkaan tutustumaan, olisi helpompaa jos tilanne olisi toisinpäin. Onneksi meillä on sujunut ja kylässä on käynyt myös muita tyttöjä eikä vain tämä yksi kaveri.
Mielestäni on nimittäin tärkeää opettaa myös omalle tyttärelleni että voi olla useita kavereita ja eri kavereiden kanssa voi tehdä erilasia asioita (kuten äitikin tekee ja äidilläkin on useita eri kavereita!).
Eli siis: ole itse aktiivinen. Pyydä tyttöjä teille leikkimään kahdestaan tyttäresi kanssa. Etsi aktiivisesti muitakin kavereita tyttärellesi, jos noista tytöistä ei ole kaveriksi. Näin hän saa hyviä kokemuksia muualtakin eikä kerhossa ulkopuolelle olo tunnu NIIN pahalta, vaikka tietenkin se tuntuu aina pahalta, sitä tuskin voi poistaa.
Voimia!
meillä oli pitkään vähän erilainen tilanne, tyttö oli tosi suosittu ja sai " määräillä" ilman, että kukaan (paitsi minä) sanoi vastaan. ehdin jo jossain vaiheessa toivoa, että meidänkin tyttö olisi joskus se, jota ei leikkiin oteta. äidin sanomana se " määräilykeskustelu" menee toisesta korvasta ulos, toisesta sisään. ehdin jo toivoa, että tyttö tietäisi miltä tuntuu kun on yksin ja osaisi ehkä empaattisemmin ajatella kavereitaan. no, sitten näin kävi joskus ja asia oli tosi rankka tytölle (ja äidille). tytär taisi huomata kyllä äitinsä " surun" ja aika nopeasti sanoi, että " oli kivaa, oli kavereita" kun tiesi, että se olisi äidistä kiva kuulla. toki toivoisin, että jos oli kurjaa, eikä kavereita, niin tästäkin mainittaisiin äidille.
taitaa kuitenkin olla kasvamiseen liittyviä normaaleja juttuja ja alle kouluikäisillä kuitenkin asiat voivat muuttua paljonkin. mä olen usein miettinyt, että jos oma tyttäreni (on tosi reipas ja ulospäinsuuntautunut, helposti edelleen " pomo" ) käyttäytyy kurjasti muita kohtaan, niin olisi kiva tästä tietää ja ottaa asia kotona puheeksi. äitejä on tietty erilaisia, mutta olisiko mahdollista, että itse juttelisit näiden tyttöjen äitien kanssa tai puhuisit asiasta kerhon tädille. itse tein näin ja lopputulos oli mukava. hoitajat olivat asiasta jo tietoisia, mutta olivat silti iloisia, että tulin juttelemaan. se mitä sitten hoitajat tekivät, oli se, että ne erotti hetkeksi aikaa tyttökolmikon, nätisti pistivät lapsia leikkimään / askartelemaan muiden kanssa ja " ohjasivat" kaverit uusille urille. sitten puhuttiin siitä miten kaikki on kavereita jne jne.
homman pointti oli kuitenkin se, että ehkä niiden kahden tyttöjen äiditkin olisivat kiinnostuneita tietämään, että tyttärensä syrjivät ja aiheuttavat jollekulle pahaa mieltä. ota reippaasti asia puheeksi :=) niin tyttäresi saa " mallin" , että asioihin voi yrittää vaikuttaa omalla käytöksellään. olisiko tyhmä idea?
Kyllä oman lapsen puolesta tulee aina paha mieli jos jotakin käy. Ymmärrän tosi hyvin tunteesi! Meilläkin esikoisella on ollut noita kokemuksia että hän ikään kuin ihaillut jotakuta ja luullut olevansa hyväkin kaveri vaikka itse olen huomannut että asia on ihan toisin.
Meillä on kyllä se ero että tyttö on aika sanavalmis ja löytää helposti ystäviä. Niin mutta silti säälittää jos noin käy. Nyt meillä sitten kävi toisin päin, tyttö on löytänyt luokaltaan uuden hyvän ystävän ja nämä ovat ihan onnessaan toisistaan. Eilen kun vein tyttöä tämän kaverin luo niin hän (tyttöni siis) kertoi että " Liisa on kyllä tosi kiva ja meillä on tosi hauskaa. Maijaa harmittaa kun se oli ennen Liisan paras kaveri ja nyt mä oon" . Tyttöni ei todellakaan ollut iloinen tämän " Maijan" puolesta mutta siinä sitten tajusin että ei tuon ikäiset taida vielä käsitttää asioita niin kuin me käsitämme. Sanoin heti että ettekö te voisi leikkiä kolmistaan jne ja sanoin että tämä Maijakin voi ihan hyvin tulla meille. Tyttö sanoi että no hän kysyy mutta että ei tunne Maijaa niin hyvin.
Toisaalta kauhean surullista mutta näin äitinä ei taida voida asialle oikeen mitään.