Haavemaailmaan eksyneet

Minulla tämä alkoi ihan lapsena kun minusta piti tulla kirjailija. Kehittelin tarinoita päässäni ja nousin yölläkin kirjoittamaan niitä muistiin. Teininä alkoi koulukiusaaminen, sekä perhesuhteet hankaloituivat. Isäni ei koskaan pystynyt hyväksymään lastensa kasvua aikuisiksi. Tällöin tuo lapsen viaton kirjailijaharjoittelu muuttui pakopaikaksi. Nyt olen 35 ja haaveilen edelleen. Elämäni on melko pitkälti tasapainoista, mukava vakityö, pitkä suhde (juhlimme juuri 10v hääpäiväämme) ja menneisyyden traumat ja tunnelukot ovat alkaneet avautua. Haaveilusta en silti pääse, mutta se ei juurikaan haittaa elämääni. Pääasiallinen haitta on se, että ihmismiehet eivät kiihota, vaan hyvin monet toisten, ihmismäisten lajien miehet ovat ne mistä haaveilen. Rakastan miestäni, mutta hän ei ole iholtaan vitivalkoinen, silmistään vaalean, kylmän harmaa, hiuksiltaan hopeinen, huuliltaan musta ja vartaloltaan ja kasvoistaan arpinen..

Haaveilen aina nukkumaan mennessäni. Muuten tarvitsen jotakin mikä vie huomioni; tekemistä, hyvä tv-ohjelma tai kirja, opiskelu, keskittymistä vaativa työ.. Autoilu laukaisee lähes aina haaveilun, tosin siitä ei ole ajaessakaan ollut haittaa. Silmäni ovat auki ja aivoni rekisteröivät kaiken jopa tarkemmin, ja toimin havaintojen mukaan koko ajan. Joskus tuntuu, että kun ajamiseen keskittyy, ei huomaa lähsekään kaikkea niin hyvin kuin haaveillessa, jotenkin aina silmät ja ajatus kohdistuvat vaikka edellä ajavaan autoon niin voinakkaasti, että muu jää vähemmälle huomiolle. Haaveillessa huomion jakaa paremmin kaikkeen tarpeelliseen.

Olen myös kova käymään keskusteluja eri ihmisten kanssa pääni sisällä. Heiluttelen käsiäni ja liikuttelen huuliani ja teen ilmeitä..

Vierailija kirjoitti:

Onpa surullista että jopa noin hienoa, luovaa taipumusta pidetään ONGELMANA jolla on jopa halveksuva nimitys "maladaptive", sopeutumaton. Suurin osa haaveilijoista kun käyvät töissä ja elävät ihan normaalisti. Ainoa sopeutumattomuus on se etteivät he halua täyttää kaikkien hulluja normeja siitä miten pitäisi näköjään ajatella ja elää. Ketää se kaivelee ja kenelle se on ongelma, jos joku ihminen omasta tahdostaan vapaa-ajallaan mieluummin elää fantasiamaailmassa kuin hoitaa lapsia tai käy harrastuksissa? 

Kiitos, tämä kosketti syvältä.

Vierailija kirjoitti:

Kiva jos pidätte tuon unelmoinnin omassa minässä, mutta miettikää viisi kertaa ennenkuin sotkette muita ihmisiä fantasioihinne. Ne muut elää omaa arkielämäänsä tietämättä, että joku "runkkari" tarkkailee heitä. Mies oppi kantapään kautta, ettei pettäminen kannata kun kävi panemassa tällaista fantasioijaa. Välillä tulee rakkauskirjeitä, rakkaustekstiviestejä, seuraavassa hetkessä mieli muuttuu ja viestintä on uhkaavaa. Jos tulee yksikin viesti missä mainitsee meidän lapset, vien koko sotkun poliisille. Siihen asti mies kantakoon vastuun teoistaan. 

Juuh, sulla ei oo näköjään mitään hajua mistä tässä topicissa puhutaan.

Kuinka moni tietää mitä Myers Briggs -tyyppiä edustaa, täällä on varmaan INFJ:t hyvin edustettuina :) MBTI-testi siis, löytyy netistä.. postailkaapa tuloksia!

Minä ja äiti olemme haaveilijoita. Kumpikin tekee sitä salaa.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka moni tietää mitä Myers Briggs -tyyppiä edustaa, täällä on varmaan INFJ:t hyvin edustettuina :) MBTI-testi siis, löytyy netistä.. postailkaapa tuloksia!

Olen INFJ tai INFP.

Mulla tää on jotenkin yhteydessä masennukseen. Mitä enemmän perseelleen menee, sitä enemmän uppoudun tähän haavemaailmaan. Haavemaailmassa mulla on eri nimi, erilainen kroppa.. Sitten haaveilen just muka sellaisista, että on tiettyjä vaikeita kokemuksia taustalla tällä haavehenkilöllä ja sitten siitä huolimatta on elämässä päässyt pitkälle.. Ja nää pitkälle päässeet jutut ei ole mitään "meni yliopistoon", vaan enemmänkin sellaisia mitä en koskaan voi itse saavuttaa (esimerikkinä vaikka olympiavoitto, muutto Jenkkeihin :D). Välillä tuntuu, että elämä valuu ihan ohi kun jään hengaamaan tohon haavemaailmaan. Varsinkin kun se ei tokikaan ole millään asteella realistinen, että voisin saavuttaa niitä asioita. Ei mullakaan oo ongelmia tietenkään tätä erottaa todellisuudesta.. Jotenkin se on sellaista samaa todellisuuspakoa mitä saan esimerkiksi sarjoista. Tuntuu, että mun oma elämä ei oo tyydyttävä ja tosiaan masennuskausina tää on enemmän päällä. En oo koskaan kertonut tästä terapiasta. Miettikää nyt miltä se kuulostais kun tän ääneen sanois: "tiiätkö joskus tai oikeestaan aika usein päivisin mä uppoudun mun ajatuksiin, oon jenkkiläinen olympiavoittaja näissä mun fantasiassa, sit mulla on perhe ja.." :D.

Niin ja ihan normaalisti oon avoliitossa, käyn töissä ja harrastan. Muuten vaan on itselläni vaikea kausi, äiti kuoli aika vasta ja muuta.. Onko muilla tää sellaista todellisuuspakoa?

Vierailija kirjoitti:

Tässä ketjussa menee nyt joillain vähän puurot ja vellit sekaisin. Olikohan se juuri tuossa Wiki-artikkelissa, jossa todettiin että monet ihmiset eivät ymmärrä miksi tällaista sinänsä mukavaa asiaa pidetään negatiivisena, eli _maladptive_ daydreaming. Että sehän on vain ihanaa että osaa unelmoida, jee, pysykää tuollaisina haaveilijoina! No joo, unelmointi sinänsä ei ole huono asia, vaan ikävää se on silloin kun siitä tulee pakonomaista/"maladaptive":

"Maladaptive daydreaming or excessive daydreaming is a psychological concept first introduced by Eli Somer to describe an extensive fantasy activity that REPLACES human interaction and/or INTERFERES with academic, interpersonal, or vocational functioning."

Eli niin kauan kuin normielämä pysyy hallussa eikä itse koe unelmointiaan ongelmana, niin se ei tietenkään ole ongelma, eikä ole syytä yrittää muuttaa itseään. Mutta jos fantasia korvaa kaikki tosielämän ihmissuhteet ja/tai haittaa huomattavasti työntekoa, opiskelua tai muuta elämää, ja tuottaa kyseiselle henkilölle tuskaa, häpeää, jne., niin se on muuttunut mukavasta asiasta pakonomaiseksi. Siksi sanoinkin tuosta termistä sinne salaisuus-keskusteluun, kun siellä vaikutti olevan muitakin joilla tuo haaveilu on tosiaan muuttunut pakonomaiseksi, kliiniset tunnusmerkit täyttäväksi.

Te joille haaveilu on vain kivaa ajanvietettä, hienoa, jatkakaa haaveilua! Mutta yrittäkää ymmärtää myös meitä, jotka todella ovat eksyneet sinne haavemaailmaan ja kärsivät siitä joka päivä.

Minä niin ymmärrän. Mulla on pääasiassa homma hanskassa, mutta tulee aikoja (olen muuten huomannut tällä olevan tekemistä myös hormonitoiminnan kanssa), jolloin tuo haaveilu ei pysy hanskassa. Jokunen kuukausi sitten en saanut töissä mitään aikaiseksi, kun aina luisuin haaveisiini. Ärsyynnyin ihan jumalattomasti aina kun puhelin soi ja keskeytti. Tiedän mitä se on, kun kaupassa menee älyttömästi aikaa kun jumittuu jonnekin seisomaan oman maailmansa vankina, ja päähän tekee lähestulkoon kipeää yrittää keskittyä siihen, mitä piti ostaa. Tai mitä on kun iltaisin vilkuilee kelloa, odottaen koska voi mennä nukkumaan, eli koska saa sulkeutua sinne omaan maailmaansa. Tämä on samalla niin ihanaa ja kamalaa.

Itselläni ei ole mitään paranneltua minää, maailmoissani olen aina joku muu. Useimmiten tietyiltä osin hyvin päinvastainen kuin itse olen. Olen oikeasti vahva, rationaalinen, looginen, itsenäinen, hieman kylmä ja sulkeutunut ihminen. Haaveillessani olen usein pehmeä, heikko, voimakkaasti tunteva, joskus jopa itsemurhaan päätyvä. Sitten vaan kelataan takaisin johonkin hyvään kohtaan ja lähdetään viemään tarinaa toiseen suuntaan. Haaveiden ritarini on maskuliininen, hieman julma, jopa väkivaltainen. Oikeassa elämässä en katselisi sellaista tyyppiä hetkeäkään. Itselläni on pitkään ollu 2 vakituista maailmaa, tosin näihin maailmoihin on monta tarinaa..

No täällä yksi INFJ-haaveilija. En jaksa nyt kirjoitella mitään pitkää tarinaa, mutta yksi haaveeni on sellainen, että uhraan henkeni koko maailman puolesta. Siinä haaveessa sitten kamppailen sen kanssa, että olisiko minulla pokkaa pelastaa maailma uhrikuolemallani niin, että kukaan ei saisi sitä tietää. Se miten tuo uhrikuolema toteutuu vaihtelee aina. Joskus olen sähkötuolissa ja muu maailma seuraa reaaliaikaisena tapahtumaa ja juhlii minua sankarina. Omatuntoni ei kuitenkaan salli minulle sitä kunniaa, vaan lopulta uhraudun kenenkään tietämättä. Tai sitten jos muut tietävät uhrautumisestani, vähättelen elämäni arvoa liioittelemalla epätoivoani ja valehtelen kaikille, että kuolemani on minulle yhdentekevä.

Tarinassa ei ole mitään yksityiskohtaista selitystä miksi kuolemani pelastaisi maailman. Se vain menee niin, että yhden täytyy kuolla, ja minä ilmoittaudun vapaaehtoiseksi. Joskus pelastan yhden ainoan ihmisen.

Voisiko joku selittää kädestä pitäen miten tapahtumat etenevät haavemaailmassanne? Jos esimerkiksi olet rannalla, niin saatatki yht'äkkiä siirtyä toiseen paikkaan toisten hahmojen kanssa, vai tapahtuuko siirtyminen eri paikkoihin niin kuin se tapahtuisi oikeassakin elämässä eli joudut menemään jonkun "reitin" paikasta A paikkaan B? Ja hyvästeletkö edellisen hahmon ennen kuin alat keskustelemaan seuraavan hahmon kanssa vai vaihtuvatko ne lennosta?

Piti äsken vastata tähän jotain, mutta jäin haaveilemaan :-D

Vierailija kirjoitti:

Voisiko joku selittää kädestä pitäen miten tapahtumat etenevät haavemaailmassanne? Jos esimerkiksi olet rannalla, niin saatatki yht'äkkiä siirtyä toiseen paikkaan toisten hahmojen kanssa, vai tapahtuuko siirtyminen eri paikkoihin niin kuin se tapahtuisi oikeassakin elämässä eli joudut menemään jonkun "reitin" paikasta A paikkaan B? Ja hyvästeletkö edellisen hahmon ennen kuin alat keskustelemaan seuraavan hahmon kanssa vai vaihtuvatko ne lennosta?

Mulla nämä haavesessiot on aika lyhyitä, usein samassa paikassa tapahtuvia ja samankaltaisia tilanteita. Yleensä haaveilen "tilanteen", esimerkiksi keskustelun tai jonkin suoritteen ja sitten palaan takaisin tähän maailmaan. Tai sitten joku asia vie huomioni muualle, esimerkiksi meen vessaan, muistan et niin pitäs täältä kaupasta päästä poiskin ja palaan siis todellisuuteen. En kauhean pitkäjänteisesti ja pitkiä aikoja jaksa haaveilla, olen ollut samanikäinen haavemaailmassa jo monta vuotta :D.

Tarkasteletteko itseänne ulkopuolisin silmin vai haavemaailmassa "pään sisältä"? Itse tarkastelen itseäni ulkopuolelta eli olen tavallaan haavemaailmassa minän ulkopuolella. Ikään kuin haavemaailma olisi joku elokuva tai näytelmä, jonka päähenkilö olen minä.

- Jenkki ja olympiavoittaja

Mäkin olen luullut olevani tämän asian kanssa yksin. Ongelmaa mielikuvitusmaailmassani ei periaatteessa ole, sillä erotan kyllä todellisuuden fantasiasta. Silti tunnen itseni välillä ihan hulluksi tämän vuoksi. :D Minulla on ollut jostain 9-vuotiaasta lähtien myös oma mielikuvitusmaailma, joka koko ajan kehittyy. Olen myös tässä maailmassa itseni, mutta kauniimpana, hauskempana, rikkaampana ja viisaampana. Ja kiihkeitä rakkaus- ja ystävyyssuhteita. Mietin tätä aina kun menen nukkumaan, kävelen jonnekkin, teen ruokaa ym.. Selkeästi pakokeino todellisuudesta, vaikka tunnen itseni kyllä ihan onnelliseksi tässä oikeassakin maailmassa. :D

Eihän tässä itelläni varmaan oo muuta ongelmaa, mut pelkään että oikea elämä jää jotenkin elämättä. Helvetti kun tää on tällaista masennuksessa vellomista (töistä ja parisuhteesta huolimatta), ollut tosi hankala elämä muutenkin kun koko ajan jotain ikävää ollut viime vuosina. Sit uppoudun tähän haavehommaan enkä niin paljoa jaksa keskittyä miten saisin elämästäni paremman, vaikka enpä mä siihen voi vaikuttaa jos joku kuolee jne. Tuntuu vähän samalta kuin pelaisi päivät pitkät tietokonepelejä vuosia putkeen eli elämä tavallaan "valuu pois käsistä" ja hukkaan aikaa. En muuten ole mikään suorittajaihminen, en ajattele että pitäis olla tehokkaana koko ajan joka puolella.. Mutta kuitenkin kun tää haaveilu on niin epärealistista ja sinänsä aika turhaa kun se ei johda mihinkään.

- Jenkki ja olympiavoittaja (68 ja 73)

Vierailija kirjoitti:

Mulla tää on jotenkin yhteydessä masennukseen. Mitä enemmän perseelleen menee, sitä enemmän uppoudun tähän haavemaailmaan. Haavemaailmassa mulla on eri nimi, erilainen kroppa.. Sitten haaveilen just muka sellaisista, että on tiettyjä vaikeita kokemuksia taustalla tällä haavehenkilöllä ja sitten siitä huolimatta on elämässä päässyt pitkälle.. Ja nää pitkälle päässeet jutut ei ole mitään "meni yliopistoon", vaan enemmänkin sellaisia mitä en koskaan voi itse saavuttaa (esimerikkinä vaikka olympiavoitto, muutto Jenkkeihin :D). Välillä tuntuu, että elämä valuu ihan ohi kun jään hengaamaan tohon haavemaailmaan. Varsinkin kun se ei tokikaan ole millään asteella realistinen, että voisin saavuttaa niitä asioita. Ei mullakaan oo ongelmia tietenkään tätä erottaa todellisuudesta.. Jotenkin se on sellaista samaa todellisuuspakoa mitä saan esimerkiksi sarjoista. Tuntuu, että mun oma elämä ei oo tyydyttävä ja tosiaan masennuskausina tää on enemmän päällä. En oo koskaan kertonut tästä terapiasta. Miettikää nyt miltä se kuulostais kun tän ääneen sanois: "tiiätkö joskus tai oikeestaan aika usein päivisin mä uppoudun mun ajatuksiin, oon jenkkiläinen olympiavoittaja näissä mun fantasiassa, sit mulla on perhe ja.." :D.

Niin ja ihan normaalisti oon avoliitossa, käyn töissä ja harrastan. Muuten vaan on itselläni vaikea kausi, äiti kuoli aika vasta ja muuta.. Onko muilla tää sellaista todellisuuspakoa?

Joo, no mullakin tämä nimenomaan pahenee silloin kun masennuskin pahenee. En ole kyllä pystynyt itsekään terapeutille kertomaan tästä. Aina kun hän kyselee, että mitä mä sitten touhuan kun toimintakyvyttömyys ottaa vallan ja olen lähinnä vain kotonani, niin vastaan jotain hyvin ympäripyöreää "netissä pyörimisestä". Jätän kertomatta kokonaan tämän haaveilumaailmaan sukeltamisen.

Mulla haaveilu sijoittuu ns. realistiseen maailmaan, mutta toki mun ihanneminän kokemukset voivat olla hyvinkin epärealistisia. Esim. yhdessä haavemaailmassa olin maailmankuulu tutkija, joka oli viettänyt vuosia kadulla kodittomien joukossa kerätäkseen tutkimusmateriaalia. Kadulla eläessäni minulla oli puolisusi vartijakoirana, ja me elimme jossakin karuista karuimmassa slummissa. Sitten olin kirjoittanut näistä kokemuksista huikean teoksen ja kiertelin pitkin maita ja mantuja puhumassa ja luennoimassa. Tietenkin olin hyvin mystinen ja kiinnostusta herättävä hahmo, koska olin naisena onnistunut pärjäämään kadulla ja vielä palaamaan takaisin kirjoittamaan kokemuksistani analyyttisesti arvioiden ja suuria ihmismassoja paikalle houkutellen. Jotkut haaverakennelmat ovat sitten vähän iisimpejä, eli niissä ihanneminäni ei ole välttämättä joutunut mitään kovin rankkaa menneisyyttä läpikäymään upean vahvan luonteen saadakseen, vaan on vain muutoin onnistuneempi ja itsevarmempi tapaus...

Mä en tiedä, miksi en kerro tästä terapeutilleni. Ehkä pelkään, että hän yhdistää siihen jotain lapsuuden traumaa. Joskus tuntuu, että terapeutti yrittää selvittää, onko jokin erityinen tapaus saanut mut niin esteiseksi, etten osaa tunteistani ja ajatuksistani puhua. Mutta kun ei mulla sellaista traumaa taustalla oikein ole. Ellei koulukiusaamista sellaiseksi lasketa. Mutta toisaalta tätä haavemaailmaan sukeltamista on ollut jo ennen kouluikääkin.  

Ehkä pelkään myös, että tästä tehtäisiin isompi juttu kuin se on. Itse en koe, että tämä liiaksi on vallannut elämääni. Toki huomaan, että kun olen masentuneempi, niin vaivun tähän haaveiluun enemmän kuin muutoin. Ja esim. mulla on nukkumisen kanssa vaikeuksia, ja tämä haaveilu nyt vie myös niitä yöunia pois aika lailla. Mutta siltikään en halua, että tästä tehdään isompi juttu kuin se on. En jaksaisi erityisesti alkaa analysoimaan sitä, että miksi tällaista harrastan. Joitakin asioita myös ärsyttää selittää sellaisille ihmisille, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia asiasta. Masennus on yksi tällainen ja tämä salainen haavemaailmojen rakentaminen on toinen. Kun en muutenkaan osaa ajatuksiani aina oikein sanoittaa, niin pelkään että tästäkin sitten vedetään jotain tuomitsevampia johtopäätöksiä kuin olisi tarve, koska en osaa sitä oikein tuoda esille.

53, 56 ja 76 sama kirjottaja eli N35.

Isä ihmetteli haaveiluani kun olin lapsi. Lopetin kaiken ylimääräisen haaveilun.

Käyn töissä ja elämä sujuu, mutta jotenkin olen vihainen ja katkera. Haaveilu hävettää - tunnen itseni lapselliseksi ääliöksi normaalin piirteen takia.

Kiitosta vain maailma.

INTJ täällä. Aiemmin olin INFJ mutta tuo on ajan saatossa hieman muuttunut.

Intj35

Mietin teitä ketkä käytte terapiassa. Voisitteko harkita puhuvanne haaveilustanne kuitenkin? Ymmärrän täysin miksi se on vaikeaa, kuinka nololta se tuntuu. Tätä asiaa vaan voisi olla hyvä tuoda esille, jotta tietoisuus siitä kasvaisi terapeuttienkin keskuudessa. Itse aloitin puhumaan miehelleni "tarinoiden keksimisestä", ja hiljalleen kertonut hieman lisää. Nyt mies osaa jo kysyä, että "näätkö taas päiväunia?" jos vaan möllötän hiljaa pitkiä aikoja. Näytin hänelle nyt myös tuon artikkelin tuosta maladaptive daydreamingista. En kerro hänelle haavemaailmoideni sisältöä, seksuaalinen aspekti (jonkun muun kuin hänen kanssaan) on liian vahvasti läsnä, enkä halua loukata. Vaikka mieheni tietääkin suunnilleen mistä on kyse, tuntuu tämä siltikin vielä nololta ja lapselliselta. Tieto kuitenkin helpottaa, ja auttaa ymmärtämään.

Intj35

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voisiko joku selittää kädestä pitäen miten tapahtumat etenevät haavemaailmassanne? Jos esimerkiksi olet rannalla, niin saatatki yht'äkkiä siirtyä toiseen paikkaan toisten hahmojen kanssa, vai tapahtuuko siirtyminen eri paikkoihin niin kuin se tapahtuisi oikeassakin elämässä eli joudut menemään jonkun "reitin" paikasta A paikkaan B? Ja hyvästeletkö edellisen hahmon ennen kuin alat keskustelemaan seuraavan hahmon kanssa vai vaihtuvatko ne lennosta?

Mulla nämä haavesessiot on aika lyhyitä, usein samassa paikassa tapahtuvia ja samankaltaisia tilanteita. Yleensä haaveilen "tilanteen", esimerkiksi keskustelun tai jonkin suoritteen ja sitten palaan takaisin tähän maailmaan. Tai sitten joku asia vie huomioni muualle, esimerkiksi meen vessaan, muistan et niin pitäs täältä kaupasta päästä poiskin ja palaan siis todellisuuteen. En kauhean pitkäjänteisesti ja pitkiä aikoja jaksa haaveilla, olen ollut samanikäinen haavemaailmassa jo monta vuotta :D.

Tarkasteletteko itseänne ulkopuolisin silmin vai haavemaailmassa "pään sisältä"? Itse tarkastelen itseäni ulkopuolelta eli olen tavallaan haavemaailmassa minän ulkopuolella. Ikään kuin haavemaailma olisi joku elokuva tai näytelmä, jonka päähenkilö olen minä.

- Jenkki ja olympiavoittaja

Mä teen molempia. Välillä haaveilu on kuin jotakin elokuvakohtausta seuraisi ulkopuolisena, mutta itse on kuitenkin siinä kohtauksessa pääosassa. Sitten välillä taas on kohtauksia, joissa selvästi olen "sisällä" ihanneminässäni ja tunnen ja aistin kaiken siinä hetkessä kun haaveilen sitä kohtausta. Mä saatan haaveilla samoja tilanteita ja keskusteluja uudestaan ja uudestaan, jos haluan niissä jotain muuttaa tai tehdä jotain ihan vähän eri tavalla. Sit taas joskus jatkan haavemaailmassa toimimista siitä, mihin viimeksi jäin ja juoni ns. menee eteenpäin.

N35