Haavemaailmaan eksyneet

Ikuinen uneksija kirjoitti:

Olen nimennyt haaveilun yhdeksi harrastuksistani. Valitettavasti siitä tuli myös ainoa koronan myötä.

Haaveilen omasta miehestä ja omasta talosta, kenties mökistä ja pienestä puutarhasta .. en enää lapsista, se aika meni jo ohitse. Haaveet antavat toivoa ja auttavat jaksamaan.

En vaan tiedä mitä sitten, jos niistä viimeisestäkin pitää luopua epärealistisena.

Kuulostaa kivalta! Ne ovat totta Sinulle - totta haaveiluna, ja iloa tuottavana elämän sisältönä. Ei ole olemassa mitään "ulkopuolista todellisuutta eetterissä" (ainakaan minun tietääkseni...) ja haaveilu voi olla vähintään yhtä tärkeää, kuin saman asian eläminen suoraan aistimalla. Lopulta kuitenkin se mistä nautitaan, on se todellisuus, jota eletään.

Minä haaveilen paljon esimerkiksi, kun ajan 40 min työmatkan ja jos vaikka lenkkeilen. Kuvittelen siis kaikkea sen hetkiseen elämäntilanteeseen liittyen miten asiat menisi paremmin, mitä tapahtuisi.. Tietty olen se parempi versio itsestäni. Haaveilen kaikkea utopistista, esimerkiksi että soittaisin jonkun maailamankuulun laulajan bändissä ja ex näkisi sen lehdestä ja alkaisi ikävöimään minua.

Olen jutellut terapeutille tästä, varmaan keskustelin itseäni häiritsivenä ja sen ajan voisi tehdä muutakin (vaikka kuunnella äänikirjoja). Ehkä häiritseväksi sen on tehnyt, kun olen tututustunut tietoinen läsnäolo -ajatteluun.

Kasvoin turvattomassa väkivaltaisessa perheessä ja isäni on todella outo

Vierailija kirjoitti:

Paras ketju täällä aikoihin, tunnistan itseni täysin. Minäkin olen introvertti, joka ei kaipaa elämäänsä kummempia. Mielikuvitukseni on niin rikas, että saan siitä monesti enemmän kuin tosielämän kontakteista. Mikään erakko en kuitenkaan ole: opiskelen unelma-alaani ja minulla on hyviä ystäviä. 

Joku kysyi haaveilutavoista. Minun mielikuvitukseni alkaa yleensä laukata bussissa samalla, kun kuuntelen musiikkia. Joskus vain käsikirjoitan tarinoita ja tapahtumia päässäni ("voisi tapahtua niin, että..."), mutta usein näen kohtaukset edessäni elokuvallisina. Lenkillä ajatukset taas jumittavat enemmän - ehkä en osaa kävellä ja kuvitella yhtä aikaa? :D

Minulla ei ole tätä runsasta haaveilutaipumusta, vai miksi sitä nyt kutsuisi. Mutta olen luova ihminen - paitsi fyysisen suorituksen aikana. Silloin pääni on tyhjä kaikesta muusta, paitsi perusaistimisesta. Luulin, että kaikilla on näin; ehkä onkin, en tiedä. ONKO?

Vierailija kirjoitti:

Minä haaveilen paljon esimerkiksi, kun ajan 40 min työmatkan ja jos vaikka lenkkeilen. Kuvittelen siis kaikkea sen hetkiseen elämäntilanteeseen liittyen miten asiat menisi paremmin, mitä tapahtuisi.. Tietty olen se parempi versio itsestäni. Haaveilen kaikkea utopistista, esimerkiksi että soittaisin jonkun maailamankuulun laulajan bändissä ja ex näkisi sen lehdestä ja alkaisi ikävöimään minua.

Olen jutellut terapeutille tästä, varmaan keskustelin itseäni häiritsivenä ja sen ajan voisi tehdä muutakin (vaikka kuunnella äänikirjoja). Ehkä häiritseväksi sen on tehnyt, kun olen tututustunut tietoinen läsnäolo -ajatteluun.

Kasvoin turvattomassa väkivaltaisessa perheessä ja isäni on todella outo

Pystyt haaveilemaan lenkkeilessäsi - kävelten, eikö vain?

Nostan, koska mielenkiintoinen ketju. Onko täällä nykyään paikalla tähän ketjuun kirjoittaneita, tai muita haavemaailmaan eksyneitä?

Vierailija kirjoitti:

Mitä te haaveilijat olette horoskoopilta?

En usko horoskooppeihin, mutta olen skorpioni.

Mielenkiintoinen lanka, kiitos sille joka nosti tämän . 

Luin pienenä tosi paljon, usein vanhemmilta salaa aamuyöhön . Minua kiusattiin koulussa muttei ehkä kaikkein pahiten. Olin paljon yksin, lapsuuden seikkailin yksin metsässä. Olen paennut elämäni traumoja haaveisiin ja kirjoittanut, enimmäkseen runoja , viimeiset 20 vuotta. Yhdessä vaiheessa roikuin fantasioimassa seksichateissa, siitä olen onneksi päässyt  ja ne asiat hoituvat nykyään ihan omassa päässä

Pitää lukea koko ketju illalla, tippa silmässä jo nyt parin sivun jälkeen niin häiritsee työntekoa

Olen horoskoopiltani leijona, mutta en minäkään niihin erityisesti usko. En ole mielestäni ns. tyypillinen leijona, eli huomionhakuinen ja ulospäin suuntautunut. Vaan viihdyn omien ajatusteni kanssa, haaveilen usein ja rakastan kirjoittamista. Kokemukset lapsuudesta todella samanlaisia kuin edellisellä kirjoittajalla (126).

t. Tän ketjun nostaja eli 125

Vierailija kirjoitti:

Ei mitään hätää :)! Haaveilu on tavattoman hedelmällistä ja luovaa toimintaa . Antaa palaa ! Ette ole epäsosiaalisia vaan lahjakkaita sieluja . Valiteavasti kulttuurimme on tehotuotteistettu niin ettei tälle enää jaa aikaa ellei sitä itse ota! Lahjakas älyää ottaa aikansa tuohon haaveilun työhön. Näistä sieluista tulee niitä yllättäjiä: katsokaa Saara Aaltoa tai suunnittelijoita ! Jopa säveltäjiä tai muita erityisosaajia! Haaveilkaa sydämenne kyllyydestä oikein! Sillä silloin ei ole mitään hätää kunhan itse tietää ns todellisuuden- mitä emme muuten KUKAAN tiedä- tiedämme vain median ja kanssaihmistemme kertomat asiat ja ne voi hyvällä syyllä olla aika virtuaalikamaa .

Upea aloitus ap!!!

Kiitos tästä kommentista. Olen samaa mieltä. Olen jo lähes viisikymppinen vaativaa asiantuntijatyötä tekevä äiti-ihminen, onnellisessa ja pitkässä parisuhteessa ja kaikin puolin ihan elämääni tyytyväinen ihminen. Mutta haaveilua en ole lopettanut enkä toivottavasti koskaan lopetakaan. Jo hyvin pienenä minulla oli vilkas mielikuvitus ja rakastin erilaisten fantasiamaailmojen luomista. Minulla oli kavereita, mutta viihdyin hyvin myös yksinäni. Rakkain mielikuvitusmaailmani oli kuitenkin minun enkä sitä koskaan jakanut ystävieni kanssa. Teini-iässä homma vähän muuttui ja loin itsestäni oman pääni sisäisen fantasiahahmon, kuten moni muukin täällä on kertonut. Se sama hahmo jatkaa seikkailujaan edelleen. Voisi sanoa, että minulla ei ole koskaan tylsää, sillä siirryn hetkessä toiseen maailmaan, jos täytyy esimerkiksi jonottaa johonkin tai istun jossain äärimmäisen tylsässä palaverissa. Olen sairastanut myös masennusta muutamaan otteeseen ja niiden kausien aikana huomasin myös, että kyky unelmoida katosi. Samoin unien näkeminen lakkasi. Se oli pelottavaa. Ja kun nuo kyvyt palasivat, tiesin, että toipuminen oli alkanut. 

Ketju löytyi maladaptiivista päiväunelmointia googlaamalla. Pari vuotta sitten olen viimeksi aihetta tutkinut ja silloin ei vielä ollut vakiintunut suomenkielinen termi pakonomainen haaveilu. Ketjun kuvaukset on kyllä aivan uskomatonta luettavaa kun "En olekkaan ainoa." Oma erikoisuuteni lienee se, että useimmat skenaariot sisältää komediaa. Kyllä, saatan nauraa tän takia yksinäni mutta älyän onnekseni pitää huolta ettei kukaan ole näkemässä :D Toinen vaihtoehto on hienot jutut, joku sillä hetkellä hyvältä kuulostava kappale ja ihanneminäni sitten vetää sitä lavalla (en osaa oikeasti laulaa) tai musiikki jollain muulla tavalla kietoutuu tilanteeseen. Romantiikkaa on joskus harvoin, varsinaista seksiä ei. 

Pakonomaisuus on vaihdellut vuosien aikana aika paljon. Stressi ja se kun pitäisi aloittaa jonkin tärkeän asian tekeminen altistaa vahvasti. Mikähän selittää että jotkut aivot kokee niin helposti kuvittelemalla hienoja tunteita ja koukuttuvat siihen ja jotkut ei? Olen jopa pohdiskellut voisiko olla ns. leaking gut -teorian mukaisesti verenkierrossa jotain ruuansulatuksen välituotetta joka toimii lievän huumemolekyylin tavoin. Silloin ei olisi pelkkä psykologinen syy. Tämän ilmiön tutkimusta on kiinnostava seurata.      

N33