Haavemaailmaan eksyneet

Voiko joku selittää tämän jutun selkeällä suomella? Englantini on varsin riittämätön ymmärtääkseni tuota tekstiä. Kiinnostaa, koska ketjun perusteella saatoin juuri saada tietooni, etten olekaan yksin vahvojen mielikuvitusmaailmojeni kanssa. Olen hävennyt asiaa kovasti.

Yllättävän samanlaisia piirteitä löytyy myös minulta. Ihan normaali lapsuus ja nuoruus, ei mitään kummempia. Olen kova lukemaan ja mielikuvitukseni on todella lennokas. Automatkat menee leppoisasti haaveillessa, sekä iltaisin jos en saa unta niin tykkään elää haavemaailmassa. Haaveissani olen paranneltu versio itsestäni kuten moni muukin on täällä kertonut. Haaveideni mies rakastaa minua (joku julkkis joskus!) ja toteuttaa kaikki mun romanttiset toiveet. Joskus haaveilen, että olen omassa harrastamassani lajissa paras ja voitan. Musiikki kuuluu isona osana haaveiluun. Haaveideni tunnelma ja tapahtumat elää musiikin vaihtuessa.

Vierailija kirjoitti:

Voiko joku selittää tämän jutun selkeällä suomella? Englantini on varsin riittämätön ymmärtääkseni tuota tekstiä. Kiinnostaa, koska ketjun perusteella saatoin juuri saada tietooni, etten olekaan yksin vahvojen mielikuvitusmaailmojeni kanssa. Olen hävennyt asiaa kovasti.

Wiki-artikkeli löytyy myös suomeksi: https://fi.wikipedia.org/wiki/Maladaptive_daydreaming_(pakonomainen_haa…

Vierailija kirjoitti:

Voisiko joku selittää kädestä pitäen miten tapahtumat etenevät haavemaailmassanne? Jos esimerkiksi olet rannalla, niin saatatki yht'äkkiä siirtyä toiseen paikkaan toisten hahmojen kanssa, vai tapahtuuko siirtyminen eri paikkoihin niin kuin se tapahtuisi oikeassakin elämässä eli joudut menemään jonkun "reitin" paikasta A paikkaan B? Ja hyvästeletkö edellisen hahmon ennen kuin alat keskustelemaan seuraavan hahmon kanssa vai vaihtuvatko ne lennosta?

Mä monesti kelailen samoja tapahtumia, tuleviä/menneitä/kuvitteellisia. Lisäksi käyn läpi sitä millainen toivoisin elämäni olevan ihmissuhteineen, opiskeluineen ja millainen itse haluaisin olla. Tavallaan elän sitä elämää.

Paikalla ei ole niin väliä, yleensä vain kävelen ympäri asuntoa musiikkia kuunnellen koska en enää juurikaan käy missään. Kävellessä ulkona teen tätä samaa. Hahmoja en hyvästele, vaan skenaariot vaihtelevat lennosta.

Sessiot kestää minuutista tunteihin. Ihan toimintakyvyttömimpämä saatan haaveilla koko päivän tekemättä mitään muuta. Unohdan oikean maailman täysin.

- Eksynyt (Ap)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla tää on jotenkin yhteydessä masennukseen. Mitä enemmän perseelleen menee, sitä enemmän uppoudun tähän haavemaailmaan. Haavemaailmassa mulla on eri nimi, erilainen kroppa.. Sitten haaveilen just muka sellaisista, että on tiettyjä vaikeita kokemuksia taustalla tällä haavehenkilöllä ja sitten siitä huolimatta on elämässä päässyt pitkälle.. Ja nää pitkälle päässeet jutut ei ole mitään "meni yliopistoon", vaan enemmänkin sellaisia mitä en koskaan voi itse saavuttaa (esimerikkinä vaikka olympiavoitto, muutto Jenkkeihin :D). Välillä tuntuu, että elämä valuu ihan ohi kun jään hengaamaan tohon haavemaailmaan. Varsinkin kun se ei tokikaan ole millään asteella realistinen, että voisin saavuttaa niitä asioita. Ei mullakaan oo ongelmia tietenkään tätä erottaa todellisuudesta.. Jotenkin se on sellaista samaa todellisuuspakoa mitä saan esimerkiksi sarjoista. Tuntuu, että mun oma elämä ei oo tyydyttävä ja tosiaan masennuskausina tää on enemmän päällä. En oo koskaan kertonut tästä terapiasta. Miettikää nyt miltä se kuulostais kun tän ääneen sanois: "tiiätkö joskus tai oikeestaan aika usein päivisin mä uppoudun mun ajatuksiin, oon jenkkiläinen olympiavoittaja näissä mun fantasiassa, sit mulla on perhe ja.." :D.

Niin ja ihan normaalisti oon avoliitossa, käyn töissä ja harrastan. Muuten vaan on itselläni vaikea kausi, äiti kuoli aika vasta ja muuta.. Onko muilla tää sellaista todellisuuspakoa?

Joo, no mullakin tämä nimenomaan pahenee silloin kun masennuskin pahenee. En ole kyllä pystynyt itsekään terapeutille kertomaan tästä. Aina kun hän kyselee, että mitä mä sitten touhuan kun toimintakyvyttömyys ottaa vallan ja olen lähinnä vain kotonani, niin vastaan jotain hyvin ympäripyöreää "netissä pyörimisestä". Jätän kertomatta kokonaan tämän haaveilumaailmaan sukeltamisen.

Mulla haaveilu sijoittuu ns. realistiseen maailmaan, mutta toki mun ihanneminän kokemukset voivat olla hyvinkin epärealistisia. Esim. yhdessä haavemaailmassa olin maailmankuulu tutkija, joka oli viettänyt vuosia kadulla kodittomien joukossa kerätäkseen tutkimusmateriaalia. Kadulla eläessäni minulla oli puolisusi vartijakoirana, ja me elimme jossakin karuista karuimmassa slummissa. Sitten olin kirjoittanut näistä kokemuksista huikean teoksen ja kiertelin pitkin maita ja mantuja puhumassa ja luennoimassa. Tietenkin olin hyvin mystinen ja kiinnostusta herättävä hahmo, koska olin naisena onnistunut pärjäämään kadulla ja vielä palaamaan takaisin kirjoittamaan kokemuksistani analyyttisesti arvioiden ja suuria ihmismassoja paikalle houkutellen. Jotkut haaverakennelmat ovat sitten vähän iisimpejä, eli niissä ihanneminäni ei ole välttämättä joutunut mitään kovin rankkaa menneisyyttä läpikäymään upean vahvan luonteen saadakseen, vaan on vain muutoin onnistuneempi ja itsevarmempi tapaus...

Mä en tiedä, miksi en kerro tästä terapeutilleni. Ehkä pelkään, että hän yhdistää siihen jotain lapsuuden traumaa. Joskus tuntuu, että terapeutti yrittää selvittää, onko jokin erityinen tapaus saanut mut niin esteiseksi, etten osaa tunteistani ja ajatuksistani puhua. Mutta kun ei mulla sellaista traumaa taustalla oikein ole. Ellei koulukiusaamista sellaiseksi lasketa. Mutta toisaalta tätä haavemaailmaan sukeltamista on ollut jo ennen kouluikääkin.  

Ehkä pelkään myös, että tästä tehtäisiin isompi juttu kuin se on. Itse en koe, että tämä liiaksi on vallannut elämääni. Toki huomaan, että kun olen masentuneempi, niin vaivun tähän haaveiluun enemmän kuin muutoin. Ja esim. mulla on nukkumisen kanssa vaikeuksia, ja tämä haaveilu nyt vie myös niitä yöunia pois aika lailla. Mutta siltikään en halua, että tästä tehdään isompi juttu kuin se on. En jaksaisi erityisesti alkaa analysoimaan sitä, että miksi tällaista harrastan. Joitakin asioita myös ärsyttää selittää sellaisille ihmisille, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia asiasta. Masennus on yksi tällainen ja tämä salainen haavemaailmojen rakentaminen on toinen. Kun en muutenkaan osaa ajatuksiani aina oikein sanoittaa, niin pelkään että tästäkin sitten vedetään jotain tuomitsevampia johtopäätöksiä kuin olisi tarve, koska en osaa sitä oikein tuoda esille.

 

Kuulostaa tosi oudolta. Siis tuo terapeuttipohdinta. Minkälaiseksi olet ajatellut terapian tarkoituksen? Ei siellä enää (pitäisi!!) kaivamalla kaivaa mitään diagnooseja ja syy-seuraussuhteita vaan tarkoitus on, että itse pohdit asioita elämässäsi ääneen ja avoimesti. Totta kai taitava terapeutti osaa kysyä oikeita kysymyksiä mutta vain sulta tulee ne vastaukset.

Terapiassa sinä teet töitä, ei terapeutti, tiivistetysti :) Terapeutin suurin virhe olisi juuri usuttaa jotain kuvailemiasia mielipiteitä ja syy-seuraussuhteita. Onko terapeuttisi tehnyt jotain sellaista?

Yksi mikä tulee mieleen (ja voi kuulostaa todella ärsyttävältä) on myös se, että et halua käsitellä haavemaailmaa, koska se tuottaa jotenkin sinulle häpeää. Joko se, miten se on syntynyt ja kehittynyt (sanoit, että traumaa ei ole, ok, voiko olla jotain muuta mitä et tykkää ajatella, mistä johtuisi?) tai sitten sen sisältö (en usko, että sitä olisi mistään syystä tarpeen käsitellä, ellet itse koe niin) tai se, että olet ihminen, joka tekee tuota.

Monet asiat helpottavat ihan sillä, että niistä puhuu ääneen. Vaikuttaa siltä, että te "haaveilijat" olette pitäneet asian harvinaisen visusti omana tietonanne. Ja osa on jopa kuvitellut olevansa hullu. Kuulette toisistanne nyt vasta ensimmäistä kertaa!

Toivottavasti jatkatte keskusteluanne täällä ja jopa kertoisitte jollekin ehdottoman luotettavalle henkilölle vielä joskus.

Vierailija kirjoitti:

Olen aina ollut sitä mieltä että lapsellisia scifi- ja fantasiakirjoja/elokuvia/pelejä ahmivat aikuiset on jotenkin kehityksessä jälkeenjääneitä ja hienoa että sille on ihan oma nimityskin. Kiitos ap tästä.

2/5.

Vierailija kirjoitti:

Mä tänään menetin opiskelupaikan haaveilun ja masennuksen takia. Nyt yritän jonkinlaista itsehoito-ohjelmaa ajatuksena vähentää radikaalisti. Huomisesta alkaen otan aikaa siitä kuinka paljon haaveiluun menee. Yritän siitä vähitellen vähentää. Lisäksi päiviin pitää saada täytettä, nyt olisi niin helppoa kadota lopullisesti haavemaailmaan. Kaikki vinkit ovat tervetulleita! Terapeutille pitäisi jotenkin myös uskaltaa kertoa. Oon menettänyt ihan liikaa tämän takia, koska tää on mennyt pidemmälle kuin tavallinen haaveilu. Ehkä pakonomaisuus erottaa harmittoman ja haittaavan haaveilun. Minulle haaveilu tuntuu menevän kaiken edelle.

Olen pahoillani opiskelupaikan menetyksestä. :( Minulla on sama juttu todennäköisesti edessä kohtapuoliin... Toistaiseksi olen onnistunut vitkuttelemaan sairaustodistuksen kanssa mutta tuskin enää pitkään. Minullakin olisi varmaan olennaista aktivoitua tavalla tai toisella ja saada tekemistä, mutta minkäs teet kun en pysty tekemään oikein mitään ilman että haaveilu keskeyttää sen ja keskittyminen karkaa. 

- Lasilintu

(viestien 17, 21, 42, 43 kirjoittaja)

Terapeutille kertominen on kyllä hankala aihe. Tiedän, että ihmiset tekevät käsittämättömän pahoja asioita, eikä tämä paini ollenkaan samassa sarjassa. Silti tämä hävettää paljon, paljon enemmän kuin masennus tai syömishäiriö. Ne tuntuvat niin paljon hyväksyttävämmiltä ehkä yleisyytensä takia. Niistä puhutaan niin paljon enemmän. Eniten ehkä pelkään että minua pidetään todella kummallisena, lapsellisena ja tuomitaan täysin. Pelkään sitäkin että minun luullaan olevan psykoosissa tms. vaikka tiedän kyllä varsin hyvin haavemaailman ja reaalielämän eron. Todellisuus ja fantasia ei koskaan sekoitu. Minäkin toimintakyvyttömyydestä kertoessa sanon selailevani nettiä tai käveleväni. Tämä toki ei ollenkaan kuvaa sitä, että haaveillessa olen oikeasti toimintakyvytön. En pysty selailemaan nettiä tai varsinaisesti lenkkeile, kävelen vaan maailmassani. Terapeuttini on todella kokenut, joten voi hyvin olla että hänelle on tullut aiemminkin vastaan "meitä". Silti pelkään suhtautumista, avautuminen on minulle todella vaikeaa. Masennuksen näyttäminenkin on mahdotonta, laittauden vastaanotoille ja hymyilen huomaamattani.

Tämä haaveilu on ehkä osa syytä miksi olen välillä pohjattoman masentunut ja välillä taas todella iloinen. Pitkän session jälkeen saatan olla hyvällä tuulella pitkäänkin ja masennus väistyy. Se kuitenkin aina palaa yhtä musertavana kun palaan oikeaan elämään. Terapia myös laukaisee minulla aina haaveilun, senkin takia olen siellä aina niin hyvinvoivan oloinen. Olen haaveillut jo tunteja ennen ja masennus väistynyt hetkeksi.

Toivon vain että pääsisin tästä eroon. Ensi kerralla on ehkä pakko kerätä rohkeutta ja vaikka kysyä onko terapeutti ennen kuullut tästä.

- Eksynyt

Vierailija kirjoitti:

Kuinka moni tietää mitä Myers Briggs -tyyppiä edustaa, täällä on varmaan INFJ:t hyvin edustettuina :) MBTI-testi siis, löytyy netistä.. postailkaapa tuloksia!

INTJ täällä, me introvertit olemme varmasti yliedustettuina. :) 

Näitä kirjoituksia on ollut todella mielenkiintoista lukea, kiitos kaikille kirjoittajille! Lohduttavaa myös kuulla, että muillakin homma on mennyt liian pitkälle, enkä ole ainoa. Minulla tuo häpeä liittyy ehkä sellaiseen "pitäisi" -ajatukseen: minun pitäisi olla järkevä, rationaalinen ja käytännöllinen, eikä tällainen haihattelija. Minun pitäisi pystyä keskittymään opiskeluihin ja töihin. Minun pitäisi pystyä normaaleihin ihmissuhteisiin. Tavallaan tämä juttu menee niin syvälle persoonaan, että siitä puhuminen ujostuttaa. En pysty näkemään sitä pelkkänä oireena sairaudessa, vaikka sitä se varmasti on. Haaveilisin muutenkin, mutta en näin paljon jos en olisi masentunut. 

- Lasilintu

(viestien 17, 21, 42, 43, 88 kirjoittaja)

Täällä kanssa yksi haaveilija :) Olen luova ja älykäs introvertti, ja olen todella romanttinen.. Omat tarinani onkin aina kertomuksia vähintäänkin romanttisilla vivahteilla. Viime aikoina kun normaali arki on voittanut, ja haaveilu on jäänyt jo aika harvinaiseksi harrastukseksi, olen miettinyt että jos kokeilisin kirjoittaa saagani kirjaksi tms  :D Ainut este on se, että olen äärettömän yksityinen ihminen enkä kestäisi sitä jos joku tuttu saisi selville mitä oikeasti sisälläni haaveilen! Haaveissani olen julkkis tms, mutta samaan kauhistun sitä ajatustakin että kirjastani tulisi kuuluisa.

Ja kyllä, olen INFJ :D

Vierailija kirjoitti:

Toisen topicin innoittamana tein oman keskustelun mielikuvitukseensa eksyneille jottei se ketju täyty off topicilla.

Kiinnostuneille infoa:

https://en.m.wikipedia.org/wiki/Maladaptive_daydreaming

Oisko jollain linkkiä alkuperäiseen topicciin?

Ohis, mutta pakkoajatuksiin liittyy tosi usein todella, todella vahva pelko siitä, että pidetään hulluna. Esim. tunnen ihmisen, joka ei uskaltanut vuosiin kertoa, että sillä on pakkoajatuksena itsensä vahingoittaminen, koska luuli, että on tosi vaikeaa yrittää selittää, että se on pakonomainen AJATUS, jota ei voinut estää tulemasta. Hän pelkäsi, että joutuu jonnekin suljetulle jonkun itsetuhoisen käytöksen tms takia.

Psykologeille ja psykiatreille on harvinaisen selviä nämä erot.

Pakkoajatuksia hoidetaan kuten muitakin pakko-oireita, joskin vaikeiden pakkoajatusten kanssa todennäköisesti saadaan vaan hyvä taso, ei sitä, että ne poistuisi kokonaan. Mutta mulla on sellainen mielikuva, että pakkoajatusten kertomisen vaikeus on ns "osa prosessia". Joten hyvin hereillä oleva psykologi voi jo ennakoida jotain tämän suuntaista, ennen kuin edes kerrotte.

Luottakaa niihin ja jos eivät ole sen arvoisia tai ette pysty, niin sähköpostia pakko-oireisiin tms. erikoistuneille terapeuteille. Kyllä teitä ymmärretään, älkää pelätkö!

Täällä myös yksi haaveilija ja olen aina tehnyt sitä. Minulla on ennen ollut haaveissa ihanneminä, mutta viime vuosina en ole itse enää niissä haaveissa ollenkaan mukana, vaan niissä seikkailevat usein kaksi homomiestä. Ja useimmiten he harrastavat seksiä niissä haaveissa (itse en). Vähän mietin mitä se kertoo psyyken tilasta kun itse en ole ollenkaan mukana enää. Ja sukupuolikin on toinen. Mitä vaikeampi tilanne, sitä enemmän olen haavemaailmassa. Minulla oli vaikea lapsuus ja haaveilu oli pakokeino. Ja onhan se vieläkin.

N32

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla tää on jotenkin yhteydessä masennukseen. Mitä enemmän perseelleen menee, sitä enemmän uppoudun tähän haavemaailmaan. Haavemaailmassa mulla on eri nimi, erilainen kroppa.. Sitten haaveilen just muka sellaisista, että on tiettyjä vaikeita kokemuksia taustalla tällä haavehenkilöllä ja sitten siitä huolimatta on elämässä päässyt pitkälle.. Ja nää pitkälle päässeet jutut ei ole mitään "meni yliopistoon", vaan enemmänkin sellaisia mitä en koskaan voi itse saavuttaa (esimerikkinä vaikka olympiavoitto, muutto Jenkkeihin :D). Välillä tuntuu, että elämä valuu ihan ohi kun jään hengaamaan tohon haavemaailmaan. Varsinkin kun se ei tokikaan ole millään asteella realistinen, että voisin saavuttaa niitä asioita. Ei mullakaan oo ongelmia tietenkään tätä erottaa todellisuudesta.. Jotenkin se on sellaista samaa todellisuuspakoa mitä saan esimerkiksi sarjoista. Tuntuu, että mun oma elämä ei oo tyydyttävä ja tosiaan masennuskausina tää on enemmän päällä. En oo koskaan kertonut tästä terapiasta. Miettikää nyt miltä se kuulostais kun tän ääneen sanois: "tiiätkö joskus tai oikeestaan aika usein päivisin mä uppoudun mun ajatuksiin, oon jenkkiläinen olympiavoittaja näissä mun fantasiassa, sit mulla on perhe ja.." :D.

Niin ja ihan normaalisti oon avoliitossa, käyn töissä ja harrastan. Muuten vaan on itselläni vaikea kausi, äiti kuoli aika vasta ja muuta.. Onko muilla tää sellaista todellisuuspakoa?

Joo, no mullakin tämä nimenomaan pahenee silloin kun masennuskin pahenee. En ole kyllä pystynyt itsekään terapeutille kertomaan tästä. Aina kun hän kyselee, että mitä mä sitten touhuan kun toimintakyvyttömyys ottaa vallan ja olen lähinnä vain kotonani, niin vastaan jotain hyvin ympäripyöreää "netissä pyörimisestä". Jätän kertomatta kokonaan tämän haaveilumaailmaan sukeltamisen.

Mulla haaveilu sijoittuu ns. realistiseen maailmaan, mutta toki mun ihanneminän kokemukset voivat olla hyvinkin epärealistisia. Esim. yhdessä haavemaailmassa olin maailmankuulu tutkija, joka oli viettänyt vuosia kadulla kodittomien joukossa kerätäkseen tutkimusmateriaalia. Kadulla eläessäni minulla oli puolisusi vartijakoirana, ja me elimme jossakin karuista karuimmassa slummissa. Sitten olin kirjoittanut näistä kokemuksista huikean teoksen ja kiertelin pitkin maita ja mantuja puhumassa ja luennoimassa. Tietenkin olin hyvin mystinen ja kiinnostusta herättävä hahmo, koska olin naisena onnistunut pärjäämään kadulla ja vielä palaamaan takaisin kirjoittamaan kokemuksistani analyyttisesti arvioiden ja suuria ihmismassoja paikalle houkutellen. Jotkut haaverakennelmat ovat sitten vähän iisimpejä, eli niissä ihanneminäni ei ole välttämättä joutunut mitään kovin rankkaa menneisyyttä läpikäymään upean vahvan luonteen saadakseen, vaan on vain muutoin onnistuneempi ja itsevarmempi tapaus...

Mä en tiedä, miksi en kerro tästä terapeutilleni. Ehkä pelkään, että hän yhdistää siihen jotain lapsuuden traumaa. Joskus tuntuu, että terapeutti yrittää selvittää, onko jokin erityinen tapaus saanut mut niin esteiseksi, etten osaa tunteistani ja ajatuksistani puhua. Mutta kun ei mulla sellaista traumaa taustalla oikein ole. Ellei koulukiusaamista sellaiseksi lasketa. Mutta toisaalta tätä haavemaailmaan sukeltamista on ollut jo ennen kouluikääkin.  

Ehkä pelkään myös, että tästä tehtäisiin isompi juttu kuin se on. Itse en koe, että tämä liiaksi on vallannut elämääni. Toki huomaan, että kun olen masentuneempi, niin vaivun tähän haaveiluun enemmän kuin muutoin. Ja esim. mulla on nukkumisen kanssa vaikeuksia, ja tämä haaveilu nyt vie myös niitä yöunia pois aika lailla. Mutta siltikään en halua, että tästä tehdään isompi juttu kuin se on. En jaksaisi erityisesti alkaa analysoimaan sitä, että miksi tällaista harrastan. Joitakin asioita myös ärsyttää selittää sellaisille ihmisille, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia asiasta. Masennus on yksi tällainen ja tämä salainen haavemaailmojen rakentaminen on toinen. Kun en muutenkaan osaa ajatuksiani aina oikein sanoittaa, niin pelkään että tästäkin sitten vedetään jotain tuomitsevampia johtopäätöksiä kuin olisi tarve, koska en osaa sitä oikein tuoda esille.

 

Kuulostaa tosi oudolta. Siis tuo terapeuttipohdinta. Minkälaiseksi olet ajatellut terapian tarkoituksen? Ei siellä enää (pitäisi!!) kaivamalla kaivaa mitään diagnooseja ja syy-seuraussuhteita vaan tarkoitus on, että itse pohdit asioita elämässäsi ääneen ja avoimesti. Totta kai taitava terapeutti osaa kysyä oikeita kysymyksiä mutta vain sulta tulee ne vastaukset.

Terapiassa sinä teet töitä, ei terapeutti, tiivistetysti :) Terapeutin suurin virhe olisi juuri usuttaa jotain kuvailemiasia mielipiteitä ja syy-seuraussuhteita. Onko terapeuttisi tehnyt jotain sellaista?

Yksi mikä tulee mieleen (ja voi kuulostaa todella ärsyttävältä) on myös se, että et halua käsitellä haavemaailmaa, koska se tuottaa jotenkin sinulle häpeää. Joko se, miten se on syntynyt ja kehittynyt (sanoit, että traumaa ei ole, ok, voiko olla jotain muuta mitä et tykkää ajatella, mistä johtuisi?) tai sitten sen sisältö (en usko, että sitä olisi mistään syystä tarpeen käsitellä, ellet itse koe niin) tai se, että olet ihminen, joka tekee tuota.

Monet asiat helpottavat ihan sillä, että niistä puhuu ääneen. Vaikuttaa siltä, että te "haaveilijat" olette pitäneet asian harvinaisen visusti omana tietonanne. Ja osa on jopa kuvitellut olevansa hullu. Kuulette toisistanne nyt vasta ensimmäistä kertaa!

Toivottavasti jatkatte keskusteluanne täällä ja jopa kertoisitte jollekin ehdottoman luotettavalle henkilölle vielä joskus.

Mulla on tullut sellainen tunne, että terapeuttini odottaa minun kokevan jonkinlaisen valaistumisen jonkin asian suhteen, minkä jälkeen parantuminen voisi alkaa. Joskus mua ärsyttää kun hän tuntuu takertuvan sellaisiin asioihin, jotka minusta eivät tarvitsisi yhtä vahvaa ja perinpohjaista käsittelyä. Esim. juuri perhesuhteet tai koulukiusaaminen. Kyllähän mä ymmärrän, että osaltaan koulukiusaaminenkin on vaikuttanut mun vaikenemiseen ja tunteiden käsittelyyn ja joo, ehkä voi lapsuudessakin olla jotain, mikä on aiheuttanut sen, että en samalla tavalla osaa käsitellä tunteitani kun jotkut muut.

Mutta omalla kohdalla koen menneisyyden vatvomisen sijaan tärkeämmäksi löytää keinoja viedä tätä nykyhetkeä eteenpäin. Ja joskus tuntuu, että terapeutti taas kokee, että nykyhetkeä voi viedä eteenpäin, jos saadaan selville se jokin, mikä muhun niin perustuvanlaatuisesti on vaikuttanut. Toki kun tästä ollaan juteltu, niin hän sanoo, että ei ole pakko sorkkia koko ajan menneisyyttä. Mutta silti vaan sinne tunnutaan usein palaavan, ja hän analysoi, kuinka koulukiusaaminen on vaikuttanut minuun niin ja näin.

Voihan olla, että olen vain yksinkertaisesti tällainen luonteeltani, ja mun vaan pitäis opetella uudestaan toimimaan sosiaalisemmin! Tarvitseeko siihen olla jokin tietty syy, miksi joku ei osaa puhua itsestään? Tämän takia kai en halua tätä asiaa paljastaa, koska jos siitä nyt sitten tulee se "syy", ja se "omituisuus", joka selittää kaiken. Ja mun mielestä se ei selitä yhtään mitään. Se on vain yksi ominaisuus minussa. Ei sen enempää. Olen ihan hyvin pystynyt pärjäämään normaalielämässä ihmisten kanssa. Tämä haaveilu ottaa vallan liikaa vain masennuksen pahetessa.

Ehkä tämä haaveilu tuottaa häpeää siksi, että koen olevani aika realistinen tyyppi. En turhien haihattelija. Mutta mun haavemaailma on todella hyperromanttinen ja todellakin haihatteleva. Ja se tuntuu aivan hirvittävän yksityiseltä. Niin yksityiseltä, etten halua sitä kenellekään ulkopuoliselle jakaa. Minä tunnen haaveissani enemmän kuin reaalimaailmassa. Tässä maailmassa tunnen itseni jopa kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Siinä maailmassa olen tulisesti sykkivä ja intohimoinen.

N35

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla tää on jotenkin yhteydessä masennukseen. Mitä enemmän perseelleen menee, sitä enemmän uppoudun tähän haavemaailmaan. Haavemaailmassa mulla on eri nimi, erilainen kroppa.. Sitten haaveilen just muka sellaisista, että on tiettyjä vaikeita kokemuksia taustalla tällä haavehenkilöllä ja sitten siitä huolimatta on elämässä päässyt pitkälle.. Ja nää pitkälle päässeet jutut ei ole mitään "meni yliopistoon", vaan enemmänkin sellaisia mitä en koskaan voi itse saavuttaa (esimerikkinä vaikka olympiavoitto, muutto Jenkkeihin :D). Välillä tuntuu, että elämä valuu ihan ohi kun jään hengaamaan tohon haavemaailmaan. Varsinkin kun se ei tokikaan ole millään asteella realistinen, että voisin saavuttaa niitä asioita. Ei mullakaan oo ongelmia tietenkään tätä erottaa todellisuudesta.. Jotenkin se on sellaista samaa todellisuuspakoa mitä saan esimerkiksi sarjoista. Tuntuu, että mun oma elämä ei oo tyydyttävä ja tosiaan masennuskausina tää on enemmän päällä. En oo koskaan kertonut tästä terapiasta. Miettikää nyt miltä se kuulostais kun tän ääneen sanois: "tiiätkö joskus tai oikeestaan aika usein päivisin mä uppoudun mun ajatuksiin, oon jenkkiläinen olympiavoittaja näissä mun fantasiassa, sit mulla on perhe ja.." :D.

Niin ja ihan normaalisti oon avoliitossa, käyn töissä ja harrastan. Muuten vaan on itselläni vaikea kausi, äiti kuoli aika vasta ja muuta.. Onko muilla tää sellaista todellisuuspakoa?

Joo, no mullakin tämä nimenomaan pahenee silloin kun masennuskin pahenee. En ole kyllä pystynyt itsekään terapeutille kertomaan tästä. Aina kun hän kyselee, että mitä mä sitten touhuan kun toimintakyvyttömyys ottaa vallan ja olen lähinnä vain kotonani, niin vastaan jotain hyvin ympäripyöreää "netissä pyörimisestä". Jätän kertomatta kokonaan tämän haaveilumaailmaan sukeltamisen.

Mulla haaveilu sijoittuu ns. realistiseen maailmaan, mutta toki mun ihanneminän kokemukset voivat olla hyvinkin epärealistisia. Esim. yhdessä haavemaailmassa olin maailmankuulu tutkija, joka oli viettänyt vuosia kadulla kodittomien joukossa kerätäkseen tutkimusmateriaalia. Kadulla eläessäni minulla oli puolisusi vartijakoirana, ja me elimme jossakin karuista karuimmassa slummissa. Sitten olin kirjoittanut näistä kokemuksista huikean teoksen ja kiertelin pitkin maita ja mantuja puhumassa ja luennoimassa. Tietenkin olin hyvin mystinen ja kiinnostusta herättävä hahmo, koska olin naisena onnistunut pärjäämään kadulla ja vielä palaamaan takaisin kirjoittamaan kokemuksistani analyyttisesti arvioiden ja suuria ihmismassoja paikalle houkutellen. Jotkut haaverakennelmat ovat sitten vähän iisimpejä, eli niissä ihanneminäni ei ole välttämättä joutunut mitään kovin rankkaa menneisyyttä läpikäymään upean vahvan luonteen saadakseen, vaan on vain muutoin onnistuneempi ja itsevarmempi tapaus...

Mä en tiedä, miksi en kerro tästä terapeutilleni. Ehkä pelkään, että hän yhdistää siihen jotain lapsuuden traumaa. Joskus tuntuu, että terapeutti yrittää selvittää, onko jokin erityinen tapaus saanut mut niin esteiseksi, etten osaa tunteistani ja ajatuksistani puhua. Mutta kun ei mulla sellaista traumaa taustalla oikein ole. Ellei koulukiusaamista sellaiseksi lasketa. Mutta toisaalta tätä haavemaailmaan sukeltamista on ollut jo ennen kouluikääkin.  

Ehkä pelkään myös, että tästä tehtäisiin isompi juttu kuin se on. Itse en koe, että tämä liiaksi on vallannut elämääni. Toki huomaan, että kun olen masentuneempi, niin vaivun tähän haaveiluun enemmän kuin muutoin. Ja esim. mulla on nukkumisen kanssa vaikeuksia, ja tämä haaveilu nyt vie myös niitä yöunia pois aika lailla. Mutta siltikään en halua, että tästä tehdään isompi juttu kuin se on. En jaksaisi erityisesti alkaa analysoimaan sitä, että miksi tällaista harrastan. Joitakin asioita myös ärsyttää selittää sellaisille ihmisille, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia asiasta. Masennus on yksi tällainen ja tämä salainen haavemaailmojen rakentaminen on toinen. Kun en muutenkaan osaa ajatuksiani aina oikein sanoittaa, niin pelkään että tästäkin sitten vedetään jotain tuomitsevampia johtopäätöksiä kuin olisi tarve, koska en osaa sitä oikein tuoda esille.

 

Kuulostaa tosi oudolta. Siis tuo terapeuttipohdinta. Minkälaiseksi olet ajatellut terapian tarkoituksen? Ei siellä enää (pitäisi!!) kaivamalla kaivaa mitään diagnooseja ja syy-seuraussuhteita vaan tarkoitus on, että itse pohdit asioita elämässäsi ääneen ja avoimesti. Totta kai taitava terapeutti osaa kysyä oikeita kysymyksiä mutta vain sulta tulee ne vastaukset.

Terapiassa sinä teet töitä, ei terapeutti, tiivistetysti :) Terapeutin suurin virhe olisi juuri usuttaa jotain kuvailemiasia mielipiteitä ja syy-seuraussuhteita. Onko terapeuttisi tehnyt jotain sellaista?

Yksi mikä tulee mieleen (ja voi kuulostaa todella ärsyttävältä) on myös se, että et halua käsitellä haavemaailmaa, koska se tuottaa jotenkin sinulle häpeää. Joko se, miten se on syntynyt ja kehittynyt (sanoit, että traumaa ei ole, ok, voiko olla jotain muuta mitä et tykkää ajatella, mistä johtuisi?) tai sitten sen sisältö (en usko, että sitä olisi mistään syystä tarpeen käsitellä, ellet itse koe niin) tai se, että olet ihminen, joka tekee tuota.

Monet asiat helpottavat ihan sillä, että niistä puhuu ääneen. Vaikuttaa siltä, että te "haaveilijat" olette pitäneet asian harvinaisen visusti omana tietonanne. Ja osa on jopa kuvitellut olevansa hullu. Kuulette toisistanne nyt vasta ensimmäistä kertaa!

Toivottavasti jatkatte keskusteluanne täällä ja jopa kertoisitte jollekin ehdottoman luotettavalle henkilölle vielä joskus.

Mulla on tullut sellainen tunne, että terapeuttini odottaa minun kokevan jonkinlaisen valaistumisen jonkin asian suhteen, minkä jälkeen parantuminen voisi alkaa. Joskus mua ärsyttää kun hän tuntuu takertuvan sellaisiin asioihin, jotka minusta eivät tarvitsisi yhtä vahvaa ja perinpohjaista käsittelyä. Esim. juuri perhesuhteet tai koulukiusaaminen. Kyllähän mä ymmärrän, että osaltaan koulukiusaaminenkin on vaikuttanut mun vaikenemiseen ja tunteiden käsittelyyn ja joo, ehkä voi lapsuudessakin olla jotain, mikä on aiheuttanut sen, että en samalla tavalla osaa käsitellä tunteitani kun jotkut muut.

Mutta omalla kohdalla koen menneisyyden vatvomisen sijaan tärkeämmäksi löytää keinoja viedä tätä nykyhetkeä eteenpäin. Ja joskus tuntuu, että terapeutti taas kokee, että nykyhetkeä voi viedä eteenpäin, jos saadaan selville se jokin, mikä muhun niin perustuvanlaatuisesti on vaikuttanut. Toki kun tästä ollaan juteltu, niin hän sanoo, että ei ole pakko sorkkia koko ajan menneisyyttä. Mutta silti vaan sinne tunnutaan usein palaavan, ja hän analysoi, kuinka koulukiusaaminen on vaikuttanut minuun niin ja näin.

Voihan olla, että olen vain yksinkertaisesti tällainen luonteeltani, ja mun vaan pitäis opetella uudestaan toimimaan sosiaalisemmin! Tarvitseeko siihen olla jokin tietty syy, miksi joku ei osaa puhua itsestään? Tämän takia kai en halua tätä asiaa paljastaa, koska jos siitä nyt sitten tulee se "syy", ja se "omituisuus", joka selittää kaiken. Ja mun mielestä se ei selitä yhtään mitään. Se on vain yksi ominaisuus minussa. Ei sen enempää. Olen ihan hyvin pystynyt pärjäämään normaalielämässä ihmisten kanssa. Tämä haaveilu ottaa vallan liikaa vain masennuksen pahetessa.

Ehkä tämä haaveilu tuottaa häpeää siksi, että koen olevani aika realistinen tyyppi. En turhien haihattelija. Mutta mun haavemaailma on todella hyperromanttinen ja todellakin haihatteleva. Ja se tuntuu aivan hirvittävän yksityiseltä. Niin yksityiseltä, etten halua sitä kenellekään ulkopuoliselle jakaa. Minä tunnen haaveissani enemmän kuin reaalimaailmassa. Tässä maailmassa tunnen itseni jopa kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Siinä maailmassa olen tulisesti sykkivä ja intohimoinen.

N35

Voisiko olla, että se on se syy, miksi vaikenet ja olet huono tunnepuolella? Tämä maailma on tullut sinulle mitäänsanomattomaksi? Vähän sama, kuin pornoriippuvuus: mikään seksi tai seksuaalisuus ei tunnu missään, ja ihminen on pornokokemusten ulkopuolella täysin haluton?

Voisiko olla, että et se maailma on sulle niin tärkeä, että et halua, että tulee mitään syytä viedä sitä pois? Ja et ehkä ole edes uskaltanut myöntää itsellesi sen vaikutuksia?

Anteeksi jos tunkeudun liian yksityisiin asioihin! Olen vain itsessäni joutunut surullisesti havaita tällaisen vähän samanlaisen asian, järki-ihmisenä selitin erään mustan täysin valkoiseksi ja uskoin sen kaikkein parhaiten itse. Ja ärsytti suunnattomasti, jos joku yritti "puoskaroida" asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Isä ihmetteli haaveiluani kun olin lapsi. Lopetin kaiken ylimääräisen haaveilun.

Käyn töissä ja elämä sujuu, mutta jotenkin olen vihainen ja katkera. Haaveilu hävettää - tunnen itseni lapselliseksi ääliöksi normaalin piirteen takia.

Kiitosta vain maailma.

Niin ja lisätääs vielä, että olen kehittänyt itsestäni reaalimaailmassa ideaalimaailman ihannettani mahd. Paljon vastaavan ihmisen, koska käytän häpeämääni haaveilua "moottorina". Eli jos haluan kokea olevani reaalimaailmassa yhtä upea kuin ideaalimaailmassa muokkaan itseäni vastaamaan ideaalimaailman minää. Pohdituttaa, että ehkä tässä on tekijää monen syömishäiriötapauksen takana...

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mulla tää on jotenkin yhteydessä masennukseen. Mitä enemmän perseelleen menee, sitä enemmän uppoudun tähän haavemaailmaan. Haavemaailmassa mulla on eri nimi, erilainen kroppa.. Sitten haaveilen just muka sellaisista, että on tiettyjä vaikeita kokemuksia taustalla tällä haavehenkilöllä ja sitten siitä huolimatta on elämässä päässyt pitkälle.. Ja nää pitkälle päässeet jutut ei ole mitään "meni yliopistoon", vaan enemmänkin sellaisia mitä en koskaan voi itse saavuttaa (esimerikkinä vaikka olympiavoitto, muutto Jenkkeihin :D). Välillä tuntuu, että elämä valuu ihan ohi kun jään hengaamaan tohon haavemaailmaan. Varsinkin kun se ei tokikaan ole millään asteella realistinen, että voisin saavuttaa niitä asioita. Ei mullakaan oo ongelmia tietenkään tätä erottaa todellisuudesta.. Jotenkin se on sellaista samaa todellisuuspakoa mitä saan esimerkiksi sarjoista. Tuntuu, että mun oma elämä ei oo tyydyttävä ja tosiaan masennuskausina tää on enemmän päällä. En oo koskaan kertonut tästä terapiasta. Miettikää nyt miltä se kuulostais kun tän ääneen sanois: "tiiätkö joskus tai oikeestaan aika usein päivisin mä uppoudun mun ajatuksiin, oon jenkkiläinen olympiavoittaja näissä mun fantasiassa, sit mulla on perhe ja.." :D.

Niin ja ihan normaalisti oon avoliitossa, käyn töissä ja harrastan. Muuten vaan on itselläni vaikea kausi, äiti kuoli aika vasta ja muuta.. Onko muilla tää sellaista todellisuuspakoa?

Joo, no mullakin tämä nimenomaan pahenee silloin kun masennuskin pahenee. En ole kyllä pystynyt itsekään terapeutille kertomaan tästä. Aina kun hän kyselee, että mitä mä sitten touhuan kun toimintakyvyttömyys ottaa vallan ja olen lähinnä vain kotonani, niin vastaan jotain hyvin ympäripyöreää "netissä pyörimisestä". Jätän kertomatta kokonaan tämän haaveilumaailmaan sukeltamisen.

Mulla haaveilu sijoittuu ns. realistiseen maailmaan, mutta toki mun ihanneminän kokemukset voivat olla hyvinkin epärealistisia. Esim. yhdessä haavemaailmassa olin maailmankuulu tutkija, joka oli viettänyt vuosia kadulla kodittomien joukossa kerätäkseen tutkimusmateriaalia. Kadulla eläessäni minulla oli puolisusi vartijakoirana, ja me elimme jossakin karuista karuimmassa slummissa. Sitten olin kirjoittanut näistä kokemuksista huikean teoksen ja kiertelin pitkin maita ja mantuja puhumassa ja luennoimassa. Tietenkin olin hyvin mystinen ja kiinnostusta herättävä hahmo, koska olin naisena onnistunut pärjäämään kadulla ja vielä palaamaan takaisin kirjoittamaan kokemuksistani analyyttisesti arvioiden ja suuria ihmismassoja paikalle houkutellen. Jotkut haaverakennelmat ovat sitten vähän iisimpejä, eli niissä ihanneminäni ei ole välttämättä joutunut mitään kovin rankkaa menneisyyttä läpikäymään upean vahvan luonteen saadakseen, vaan on vain muutoin onnistuneempi ja itsevarmempi tapaus...

Mä en tiedä, miksi en kerro tästä terapeutilleni. Ehkä pelkään, että hän yhdistää siihen jotain lapsuuden traumaa. Joskus tuntuu, että terapeutti yrittää selvittää, onko jokin erityinen tapaus saanut mut niin esteiseksi, etten osaa tunteistani ja ajatuksistani puhua. Mutta kun ei mulla sellaista traumaa taustalla oikein ole. Ellei koulukiusaamista sellaiseksi lasketa. Mutta toisaalta tätä haavemaailmaan sukeltamista on ollut jo ennen kouluikääkin.  

Ehkä pelkään myös, että tästä tehtäisiin isompi juttu kuin se on. Itse en koe, että tämä liiaksi on vallannut elämääni. Toki huomaan, että kun olen masentuneempi, niin vaivun tähän haaveiluun enemmän kuin muutoin. Ja esim. mulla on nukkumisen kanssa vaikeuksia, ja tämä haaveilu nyt vie myös niitä yöunia pois aika lailla. Mutta siltikään en halua, että tästä tehdään isompi juttu kuin se on. En jaksaisi erityisesti alkaa analysoimaan sitä, että miksi tällaista harrastan. Joitakin asioita myös ärsyttää selittää sellaisille ihmisille, joilla ei ole omakohtaisia kokemuksia asiasta. Masennus on yksi tällainen ja tämä salainen haavemaailmojen rakentaminen on toinen. Kun en muutenkaan osaa ajatuksiani aina oikein sanoittaa, niin pelkään että tästäkin sitten vedetään jotain tuomitsevampia johtopäätöksiä kuin olisi tarve, koska en osaa sitä oikein tuoda esille.

 

Kuulostaa tosi oudolta. Siis tuo terapeuttipohdinta. Minkälaiseksi olet ajatellut terapian tarkoituksen? Ei siellä enää (pitäisi!!) kaivamalla kaivaa mitään diagnooseja ja syy-seuraussuhteita vaan tarkoitus on, että itse pohdit asioita elämässäsi ääneen ja avoimesti. Totta kai taitava terapeutti osaa kysyä oikeita kysymyksiä mutta vain sulta tulee ne vastaukset.

Terapiassa sinä teet töitä, ei terapeutti, tiivistetysti :) Terapeutin suurin virhe olisi juuri usuttaa jotain kuvailemiasia mielipiteitä ja syy-seuraussuhteita. Onko terapeuttisi tehnyt jotain sellaista?

Yksi mikä tulee mieleen (ja voi kuulostaa todella ärsyttävältä) on myös se, että et halua käsitellä haavemaailmaa, koska se tuottaa jotenkin sinulle häpeää. Joko se, miten se on syntynyt ja kehittynyt (sanoit, että traumaa ei ole, ok, voiko olla jotain muuta mitä et tykkää ajatella, mistä johtuisi?) tai sitten sen sisältö (en usko, että sitä olisi mistään syystä tarpeen käsitellä, ellet itse koe niin) tai se, että olet ihminen, joka tekee tuota.

Monet asiat helpottavat ihan sillä, että niistä puhuu ääneen. Vaikuttaa siltä, että te "haaveilijat" olette pitäneet asian harvinaisen visusti omana tietonanne. Ja osa on jopa kuvitellut olevansa hullu. Kuulette toisistanne nyt vasta ensimmäistä kertaa!

Toivottavasti jatkatte keskusteluanne täällä ja jopa kertoisitte jollekin ehdottoman luotettavalle henkilölle vielä joskus.

Mulla on tullut sellainen tunne, että terapeuttini odottaa minun kokevan jonkinlaisen valaistumisen jonkin asian suhteen, minkä jälkeen parantuminen voisi alkaa. Joskus mua ärsyttää kun hän tuntuu takertuvan sellaisiin asioihin, jotka minusta eivät tarvitsisi yhtä vahvaa ja perinpohjaista käsittelyä. Esim. juuri perhesuhteet tai koulukiusaaminen. Kyllähän mä ymmärrän, että osaltaan koulukiusaaminenkin on vaikuttanut mun vaikenemiseen ja tunteiden käsittelyyn ja joo, ehkä voi lapsuudessakin olla jotain, mikä on aiheuttanut sen, että en samalla tavalla osaa käsitellä tunteitani kun jotkut muut.

Mutta omalla kohdalla koen menneisyyden vatvomisen sijaan tärkeämmäksi löytää keinoja viedä tätä nykyhetkeä eteenpäin. Ja joskus tuntuu, että terapeutti taas kokee, että nykyhetkeä voi viedä eteenpäin, jos saadaan selville se jokin, mikä muhun niin perustuvanlaatuisesti on vaikuttanut. Toki kun tästä ollaan juteltu, niin hän sanoo, että ei ole pakko sorkkia koko ajan menneisyyttä. Mutta silti vaan sinne tunnutaan usein palaavan, ja hän analysoi, kuinka koulukiusaaminen on vaikuttanut minuun niin ja näin.

Voihan olla, että olen vain yksinkertaisesti tällainen luonteeltani, ja mun vaan pitäis opetella uudestaan toimimaan sosiaalisemmin! Tarvitseeko siihen olla jokin tietty syy, miksi joku ei osaa puhua itsestään? Tämän takia kai en halua tätä asiaa paljastaa, koska jos siitä nyt sitten tulee se "syy", ja se "omituisuus", joka selittää kaiken. Ja mun mielestä se ei selitä yhtään mitään. Se on vain yksi ominaisuus minussa. Ei sen enempää. Olen ihan hyvin pystynyt pärjäämään normaalielämässä ihmisten kanssa. Tämä haaveilu ottaa vallan liikaa vain masennuksen pahetessa.

Ehkä tämä haaveilu tuottaa häpeää siksi, että koen olevani aika realistinen tyyppi. En turhien haihattelija. Mutta mun haavemaailma on todella hyperromanttinen ja todellakin haihatteleva. Ja se tuntuu aivan hirvittävän yksityiseltä. Niin yksityiseltä, etten halua sitä kenellekään ulkopuoliselle jakaa. Minä tunnen haaveissani enemmän kuin reaalimaailmassa. Tässä maailmassa tunnen itseni jopa kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Siinä maailmassa olen tulisesti sykkivä ja intohimoinen.

N35

Voisiko olla, että se on se syy, miksi vaikenet ja olet huono tunnepuolella? Tämä maailma on tullut sinulle mitäänsanomattomaksi? Vähän sama, kuin pornoriippuvuus: mikään seksi tai seksuaalisuus ei tunnu missään, ja ihminen on pornokokemusten ulkopuolella täysin haluton?

Voisiko olla, että et se maailma on sulle niin tärkeä, että et halua, että tulee mitään syytä viedä sitä pois? Ja et ehkä ole edes uskaltanut myöntää itsellesi sen vaikutuksia?

Anteeksi jos tunkeudun liian yksityisiin asioihin! Olen vain itsessäni joutunut surullisesti havaita tällaisen vähän samanlaisen asian, järki-ihmisenä selitin erään mustan täysin valkoiseksi ja uskoin sen kaikkein parhaiten itse. Ja ärsytti suunnattomasti, jos joku yritti "puoskaroida" asiaa.

Voi olla mahdollista. Tosin kyllähän mä olen myös elänyt ihan tyytyväisenä normaalielämääkin eteenpäin, silloin kun masennus ei ole laittanut elämää naulakkoon roikkumaan. Mutta tunneskaalan kannalta omat haavemaailmani tyydyttävät mun tarpeet paremmin kuin todelliset ihmiset. Olen ollut ystäväpiirissä aina se kuunteleva korva, perheessä ratkonut muiden ongelmia ja parisuhteessa olen ollut vain lievän ihstuksen tunteen kanssa. En ole koskaan ollut kunnolla rakastunut enkä oikeastaan edes kunnolla ihastunut. En ole tuntenut seksuaalista nautintoa. Eli kyllähän tuo sellaista tunnetyhjiötä täyttää, mihin en saa vastinetta oikeasta maailmasta.

N35

Minä olen haaveiluun taipuvainen, en pakonomainen haaveilija. Olin vahvasti eläytyvä lapsi, mielikuvitusystäviä äitini muistelee olleen noin kolmesta ikävuodesta lähtien. Esikoinen jolle luettiin ja laulettiin paljon, leikkini leikin yksin. Olin lapsena paljon mummolassa, siellä oli rauhallista.

Edelleen uppoudun kirjoihin, elokuviin ja musiikkiin intensiivisesti, mutta oma maailmani on selkeästi ihan oma. Tuntuu vastenmieliseltä kertoa siitä muille, tämänkin kirjoittamista emmin. Lukiessani aiheesta huomasin että harrastan painon vaihtamista jalalta toiselle kun olen ajatuksissani, jos en kävele. Jos haluan katkaista ajatusvyyhden, täytyy sanoa jotain ääneen, huudahdan niin että säikähdän vähän itsekin. Harvoin enää tarvitsee.

Lapsuudessa oli kausi jolloin minulla oli pakkoajatuksia. Asiat piti tehdä juuri tietyllä tavalla ettei mitään kamalaa tapahdu. Ohjeet sain maailmastani. Kasvoin siitä kuitenkin yli. Tämä ajoittuu samoihin aikoihin kun serkkuni kuoli, lapsenmielellä kuvittelin että suojelen itseäni ja perhettäni rituaaleillani.

Minulla on hyvä muisti ja elän uudelleen tilanteita ja niiden synnyttämiä tunteita aiemmasta elämästäni. Eläydyn myös ystävieni vaiheisiin, ja tuntemattomien, jos he kertovat minulle tarinoita joihin tipahdan. Ihmisillä on usein suurempi merkitys minulle kuin minulla heille. Satunnaiset symbolit joita havaitsen jokapäiväisessä elämässä, saavat minut vaipumaan ajatuksiini kun olen yksin. Musiikki, varsinkin silloin kun se tulee sattumalta, esimerkiksi kahvilan radiosta. Olen oppinut jotenkuten pitämään ilmeeni kurissa, tähän ikään mennessä. Saan viestejä alitajunnaltani. Joku muu tulkitsee samankaltaisia henkimaailman yhteydenotoiksi. Minulla on hyvä todellisuudentaju, kaikesta huolimatta, juuri tämän vuoksi. On ihmisiä jotka pitävät minua hyvin rationaalisena (!) huolimatta siitä että minulle tapahtuu merkillisiä sattumia ulkopuolisenkin silmin.

Koulussa minulla oli suuria vaikeuksia seurata opetusta ja olla läsnä, ja opettajat sekä vanhemmat tekivät yhteistyötä jotta minut saatiin "pelastettua" tältä haavemaailmoihin uppoutumiselta. Osasin kaiken koska tein läksyt tunnollisesti ja olin ihan fiksu lapsi, mutta luokkahuoneessa istuminen sai minut poissaolevaksi. Ensimmäiset vuodet koulussa olin yksin, muut lapset kai aistivat erilaisuuden ja jättivät omiin oloihin. Eivät ilkeyttään, ei lapset ikinä.

Minulla on todentuntuisia unia.

Näen joskus unenomaisia välähdyksiä valveillakin sekä pystyn muuttamaan ääniä musiikiksi, esimerkiksi koneiden tai luonnon ääniä. Olen kuullut avaruuden hiljaisuuden.

Muistan lapsuudesta lukemattomia hetkiä kun olin pakahtua häpeästä koska tulin yllätetyksi maailmoihini uppoutuneena. Sellaisella hetkellä päätin aina uudestaan lopettaa puhumisen kokonaan, mutta vahingossa aloin puhumaan kun harmitus oli tarpeeksi hälvennyt.

Tämä huvittaa minua suuresti.

itkeskelijä kirjoitti:

Minä olen haaveiluun taipuvainen, en pakonomainen haaveilija. Olin vahvasti eläytyvä lapsi, mielikuvitusystäviä äitini muistelee olleen noin kolmesta ikävuodesta lähtien. Esikoinen jolle luettiin ja laulettiin paljon, leikkini leikin yksin. Olin lapsena paljon mummolassa, siellä oli rauhallista.

Edelleen uppoudun kirjoihin, elokuviin ja musiikkiin intensiivisesti, mutta oma maailmani on selkeästi ihan oma. Tuntuu vastenmieliseltä kertoa siitä muille, tämänkin kirjoittamista emmin. Lukiessani aiheesta huomasin että harrastan painon vaihtamista jalalta toiselle kun olen ajatuksissani, jos en kävele. Jos haluan katkaista ajatusvyyhden, täytyy sanoa jotain ääneen, huudahdan niin että säikähdän vähän itsekin. Harvoin enää tarvitsee.

Lapsuudessa oli kausi jolloin minulla oli pakkoajatuksia. Asiat piti tehdä juuri tietyllä tavalla ettei mitään kamalaa tapahdu. Ohjeet sain maailmastani. Kasvoin siitä kuitenkin yli. Tämä ajoittuu samoihin aikoihin kun serkkuni kuoli, lapsenmielellä kuvittelin että suojelen itseäni ja perhettäni rituaaleillani.

Minulla on hyvä muisti ja elän uudelleen tilanteita ja niiden synnyttämiä tunteita aiemmasta elämästäni. Eläydyn myös ystävieni vaiheisiin, ja tuntemattomien, jos he kertovat minulle tarinoita joihin tipahdan. Ihmisillä on usein suurempi merkitys minulle kuin minulla heille. Satunnaiset symbolit joita havaitsen jokapäiväisessä elämässä, saavat minut vaipumaan ajatuksiini kun olen yksin. Musiikki, varsinkin silloin kun se tulee sattumalta, esimerkiksi kahvilan radiosta. Olen oppinut jotenkuten pitämään ilmeeni kurissa, tähän ikään mennessä. Saan viestejä alitajunnaltani. Joku muu tulkitsee samankaltaisia henkimaailman yhteydenotoiksi. Minulla on hyvä todellisuudentaju, kaikesta huolimatta, juuri tämän vuoksi. On ihmisiä jotka pitävät minua hyvin rationaalisena (!) huolimatta siitä että minulle tapahtuu merkillisiä sattumia ulkopuolisenkin silmin.

Koulussa minulla oli suuria vaikeuksia seurata opetusta ja olla läsnä, ja opettajat sekä vanhemmat tekivät yhteistyötä jotta minut saatiin "pelastettua" tältä haavemaailmoihin uppoutumiselta. Osasin kaiken koska tein läksyt tunnollisesti ja olin ihan fiksu lapsi, mutta luokkahuoneessa istuminen sai minut poissaolevaksi. Ensimmäiset vuodet koulussa olin yksin, muut lapset kai aistivat erilaisuuden ja jättivät omiin oloihin. Eivät ilkeyttään, ei lapset ikinä.

Minulla on todentuntuisia unia.

Näen joskus unenomaisia välähdyksiä valveillakin sekä pystyn muuttamaan ääniä musiikiksi, esimerkiksi koneiden tai luonnon ääniä. Olen kuullut avaruuden hiljaisuuden.

Muistan lapsuudesta lukemattomia hetkiä kun olin pakahtua häpeästä koska tulin yllätetyksi maailmoihini uppoutuneena. Sellaisella hetkellä päätin aina uudestaan lopettaa puhumisen kokonaan, mutta vahingossa aloin puhumaan kun harmitus oli tarpeeksi hälvennyt.

Tämä huvittaa minua suuresti.

Juu, tuo tosiaan kuulostaa enemmän fantasiaan taipuvaiselta persoonallisuudelta kuin pakonomaiselta haaveilulta.

http://www.skepsis.fi/ihmeellinen/fantasiaan_taipuvainen_persoonallisuu…

https://en.wikipedia.org/wiki/Fantasy_prone_personality

Jännä, kuinka meitä oman maailman rakentajia on sitten loppujen lopuksi aika paljon. Ja vaikka paljon on samoja piirteitä, niin myös paljon eroavaisuuksia löytyy. Eli näissä haaveiluissakin toteutuu yksilöllisyyttä. 

Toisaalta harmi, ettei näistä yleisesti puhuta, mutta sitten toisaalta taas hyväkin, koska ihmiset tuomitsevat herkästi sellaisen, mitä eivät itse ymmärrä tai ole kokeneet. Ja onhan nämä haavemaailmat ja fantasiaan uppoutumiset meille aika erityisiä ja yksityisiä kokemuksia. Ne ovat jotain täysin omaa, minkä minusta saa sellaisena pitää, jos niin haluaa. Jos se auttaa rikastamaan elämää jollakin tavoin, niin mitä väliä sillä on.

Itse olisin tyytymättömämpi, jos minulla ei olisi tätä mahdollisuutta käyttää mieltäni monipuolisemmin, kuin mitä se arkielämä ja normaalit ihmiset minulle tarjoavat. Se tavallaan pitää myös toivoa yllä niinä aikoina, kun menee huonommin. Jos en olisi kykeneväinen haaveilemaan, niin masennus pahimmillaan nujertaisi minut täydelliseen epätoivoon. Haaveilun ansiosta pysyn toimintakyvyttömänäkin jollain tavalla elämässä kiinni.

N35

Minäkin muistan sen häpeän kun esiteininä tulin yllätetyksi haaveilemasta. Vanhempani nauroivat hersyvästi kun olin ollut niin eläytynyt maailmaani. Tämän jälkeen olen pitänyt haaveiluni vartioituna salaisuutena. Joskin saatan uppoutua paikallaan istuessa haaveisiini ja näin sulkea koko ympäröivän maailman pois. Siinäkin määrin että enää on vaikeaa saada ystäviä. Masentuneena on vaikeata keksiä yhtä värikkäitä tarinoita, mutta kun juoni lähtee kehittymään niin saattavat tarinat olla hyvin korkealentoisia.

Joku kysyi aiemmin siirtymisistä eri paikkojen välillä. Minun haaveissani yleensä siirryn tiettyjä polkuja pitkin, joskin haaveissa nämä polut eivät ole yhtä yksityiskohtaisia kuin vaikka ympäristö paikallaan ollessa. Haaveissani jos siirryn autolla jonnekkin ---> haavemaailma keskittyy auton sisälle ja taustalla vilisee vain jotain kaupunkimaisemaa. Kävellessä taas ympäristö on ihmisineen ja maassa lojuvine roskineen paljon tarkempi.

N21