Haavemaailmaan eksyneet

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin, ja vielä yksi asia jota olen viime aikoina miettinyt... Kun minulla nyt selvästi on tämä haaveilutaipumus, josta tuskin koskaan pääsen täysin eroon, niin olisiko jokin tapa jolla voisin kääntää sen hyödyksi haitan sijaan? Suurin osa haaveistani tosiaan sijoittuu niihin fantasiamaailmoihin, ja on aika selvää, ettei minusta koskaan tule mitään kaikkivoipaa velhotarta, jolla on miekkasankari rakastajana... Mutta voisinko jotenkin siirtää näitä haaveitani vähän lähemmäs todellista maailmaa? 

 Eihän suurissa unelmissa ole mitään vikaa, ongelma on se tyytymättömyys joka syntyy vertailussa oman elämän pienuuteen. 

Anteeksi sekava sepustus, tätä on vaikea ilmaista sanoin. 

- 17

Itselleni tällainen tyytymättömyys on täysin vieras, koska tosiaan, fantasioin täysin todellisesta maailmasta poikkeavia juttuja jotka ei kaikki edes ole mahdollisia tässä maailmankaikkeudessa - ja juuri se on suurin nautinto haaveilussa. 

Minulle siksi on ihan käsittämätöntä miksi pitäisi siirtää haaveita lähemmäs todellista maailmaa. Todellisessa maailmassa mulla on jo kaikki mitä haluan, eli hyvä asiantuntijatyö jolla elätän itseni jopa leveästi. Ihmissuhteita en halua, enkä mitään ihmeellistä, sillä minulle kaiken tarvittavan täyttymyksen ja ilon tuo se fantasiointi, se että saan luoda maailmoja. 

Jotkut velhotar ja ritari -jutut olisi mulle kesyjä juttuja - haaveilen esim. maailmoista joissa ei ole kiinteää materiaa, tai joissa ei ole aikaa sellaisena kuin ihmiset sen kokevat vaan jotain aivan muunlaisia tapoja järjestää kokemus.

- 4

Kirjoitinkin ihan toisenlaisesta näkökulmasta. Minulle haaveilu ei ole enää pelkästään hyvä asia, vaan se haittaa koko muuta elämääni, enkä haluaisi elää koko elämääni niin että ainoat hyvät tunteet saan fantasioistani. Siksi jotain tarttis tehdä, jotta pääsisin edes hetkeksi elämään oikeassa maailmassa. 

Tässä ketjussa menee nyt joillain vähän puurot ja vellit sekaisin. Olikohan se juuri tuossa Wiki-artikkelissa, jossa todettiin että monet ihmiset eivät ymmärrä miksi tällaista sinänsä mukavaa asiaa pidetään negatiivisena, eli _maladptive_ daydreaming. Että sehän on vain ihanaa että osaa unelmoida, jee, pysykää tuollaisina haaveilijoina! No joo, unelmointi sinänsä ei ole huono asia, vaan ikävää se on silloin kun siitä tulee pakonomaista/"maladaptive":

"Maladaptive daydreaming or excessive daydreaming is a psychological concept first introduced by Eli Somer to describe an extensive fantasy activity that REPLACES human interaction and/or INTERFERES with academic, interpersonal, or vocational functioning."

Eli niin kauan kuin normielämä pysyy hallussa eikä itse koe unelmointiaan ongelmana, niin se ei tietenkään ole ongelma, eikä ole syytä yrittää muuttaa itseään. Mutta jos fantasia korvaa kaikki tosielämän ihmissuhteet ja/tai haittaa huomattavasti työntekoa, opiskelua tai muuta elämää, ja tuottaa kyseiselle henkilölle tuskaa, häpeää, jne., niin se on muuttunut mukavasta asiasta pakonomaiseksi. Siksi sanoinkin tuosta termistä sinne salaisuus-keskusteluun, kun siellä vaikutti olevan muitakin joilla tuo haaveilu on tosiaan muuttunut pakonomaiseksi, kliiniset tunnusmerkit täyttäväksi.

Te joille haaveilu on vain kivaa ajanvietettä, hienoa, jatkakaa haaveilua! Mutta yrittäkää ymmärtää myös meitä, jotka todella ovat eksyneet sinne haavemaailmaan ja kärsivät siitä joka päivä.

Öh, just... :D Ketjussa brassaillaan sillä, että on mielikuvitus jota joskus (usein) jopa käyttääkin? Haloo, ette ole niin erikoisia, kyllä lähes kaikki kykenevät kuvittelemaan näitä "fantasioita".

43 tuossa jo sanoikin, mistä on kyse kun se on haitallista.

Onkohan kuitenkin niin, että kaikki haaveilevat jossain määrin juuri esimerkiksi unta odottaessaan? Vai onko (muka) ihmisiä, jotka eivät jollain tavoin vaipuisi mielikuvitukseensa rauhallisissa, häiriöttömissä tilanteissa? Onko lukijoissa sellaisia, jotka eivät missään tapauksessa tunnista mitään täällä kirjoitetusta omakseen?

Haaveilusta on näemmä valtavasti aste-eroja. Toisessa ääripäässä on pieni hupi ja toisessa reaalielämää haittaava vaipuminen.

Minä olen luova, älykäs ja omaan hyvän mielikuvituksen. En koe pakenevani fantasioihin saati harjoittavani niitä "pakonomaisesti". Näissä jutuissa on paljon tuttua.

Minulla on myös tapana käydä kuviteltuja keskusteluja ja "esiintyä ohjelmissa". Saatan ilmehtiä ja vastailla äänettömästi. Kuvittelen antavani haastatteluja. Usein englanniksi. Kuvittelen näytteleväni. Suunnittelen elokuvia ja juonia. Kävelen maagisessa metsässä.

Musiikki on usein triggeri - jos en kuvittele, suunnittelen siihen koreografian (kaikki menee baletista nykytanssiin ja musiikkivideoihin, samoin musiikkilajilla ei ole väliä, nykyklassinen ja pop ovat yhtä hyviä) tai kuvittelen esittäväni sitä livenä tai miten se on taustamusiikkina jossain tapahtumassa.

Minusta haavemaailma on ihana. Haaveilin jo pienenä ja lapsuuteni oli onnellinen. Joskus oikein huokaisen onnesta, koska haaveilun jälkeen on fiilis kuin olisi "oikeasti kokenut asian". En tunne syyllisyyttä tai apeaa, vaan iloa.

Elän kyllä paljon haaveissa ja mielikuvituksessa, vaikka minulla ei kokonaisia mielikuvitusmaailmankaikkeuksia olekaan. Mutta itsestäni on aina kuulostanut tyrmistyttävältä 'haaveista totta' -ajattelu, jossa haaveilla on arvoa vain jos niistä tehdään tavoitteita. Haaveethan ovat ihania ja arvokkaita juuri haaveina!

"fantasy activity that REPLACES human interaction"

Mulla on juuri näin. Olen luopunut ihmissuhteista erakkoluonteeni takia, ja koska tosielämä ja ihmiset on tylsempiä kuin mun fantasiamaailma. Mutta miksi pitäisi sitten olla ihmissuhteita? Mä olen ainakin elänyt nelikymppiseksi asti onnellisena ilman.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oon eläny melkein koko ikäni pään sisällä, kehitellen ihmissuhteita mistä mulla ei ole oikeita kokemuksia. Hävettää, en kehtais edes ammattilaiselle kertoa tästä (tai miten?!). Pelkään että en koskaan herää tästä/pysty hankkimaan oikeita ihmissuhteita yms. :/

Onko se sitten jotenkin tuskallista tai ikävää sinulle? Itse olen valinnut olla hankkimatta ihmissuhteita ja nautin tilastani kovasti. 

- 4

Minä myös mielelläni jätän tietyt kokeilut tekemättä tosimaailmassa ja haaveilen mieluimmin. En ymmärrä miksi pitäisi väkisin olla sosiaalinen, jos ei koe sitä omakseen.

Täälläkin yksi haavemaailmaan eksynyt! :D En ennen tätä ketjua edes tiennyt, että sillä nimi ja muutkin tekevät sitä. Itselläni elokuvat ja tv-sarjat ns. laukaisee tän haaveilun, viimeisimpänä taitaa olla "Ihmeotukset ja niiden olinpaikat". Olen leffalle päässäni kehittänyt uusia hahmoja ja juonenkäänteitä. Kuten muutkin on jo maininnut, niin teen itsestäni sen paremman version ja sijoitain sen haaveiluuni.

Erityisesti aamuisin bussilla, kun kouluun olen matkalla, niin musat soimaan ja haaveilemaan. Mulla on ollut hyvä lapsuus, enkä ole ikinä kokenut tuon haaveilun olevan, joku pakokeino. Lapsesta saakka tätä tehnyt :) Koulussa menestyin äidinkielessä ja monesti opettajat kehuivat, ettei mun kirjoittamat tarinat ole yksinkertaisia.

Tällä hetkellä olen yliopistossa, seurustelen ja kavereitakin löytyy. Ei haaveilu ole ikinä haitannut millään lailla elämääni, vaan se on rikastuttanut.

Itselleni tämä aihe on kiinteä osa minuutta. Taide on ollut myös lähellä sydäntä. Ja introvertti olen myös ;3 . Sen sijaan että kertoisin jotain mikä on jo mainittu muiden osalta täällä monta kertaa, aiheeseen liittyen olen kokenut perinteisen (psyko)terapian aika huonoksi vaihtoehdoksi itselleni. Minulla siis on ptsd. Koska periaatteessa meillä on jo terapeuttinen "keskustelu"yhteys omaan itseemme jossa voimme jutella itsellemme ja luoda skenaarioita mielessämme. Sen takia käydessäni terapeutilla muutamaan kertaan totesin että ei tällainen oikein sovi minulle kun se ei tuo pöytään mitään uutta. Samoin aika monetkin terapiasuuntaukset jossa vaaditaan sosiaalista kontaktia ulkopuolisen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Ei vittu mikä autistien ketju. Oikein naisten skitsofrenia taas rehottaa täällä

Naisten skitsofrenia? Millanen on sitten miesten skitsofrenia?

Hah. Mäkin taidan kuulua tähän porukkaan. :)

Mulla haavemaailma on aina ollut ihan realistisen oloinen. Minä itse vain siinä tosiaan olen kaikin tavoin hienompi ja parempi. Mulla nämä haaveilut laukaisee jokin julkisuushahmo. Esim. näyttelijän näyttelemä hahmo, näyttelijä itse, joku artisti... Joku vastakkaista sukupuolta oleva tyyppi, johon jollain tasolla ihastun.

Sitten kuvittelen itseni monin tavoin upeaksi ja vetovoimaiseksi, juuri sellaiseksi, joka saa tämän ihailun kohteen kiinnostumaan itsestään hyvinkin taidokkaasti ja helposti. Kuvittelen keskustelujamme, erilaisia tapaamisia, liitän maailmaan myös muita hahmoja, ja luon heillekin omia persoonallisuuksiaan. Kuvittelen itselleni upeita ystäviä ja tietenkin myös tälle ihastushahmolleni.

Usein kuvittelen itseni parisen vuotta vanhemmaksi näissä kuvitelmissa, ikään kuin antaen itselleni "realistista" aikaa tulla kuvitelman ihanneminäksi. Eli mukamas olisin ehtinyt siinä parissa vuodessa  onnistunut kasaamaan urakalla kokemuksia, jotka ovat niin mielettömän mielenkiintoisia, että tottakai olen päässyt tähän haaveissani olevaan asemaan ja muiden mielenkiintoisten ihmisten porukkaan mukaan. Olen haaveissani itsevarma, upea uranainen, joka on sukkela suustaan ja saa ihmiset tuntemaan olonsa mahtavaksi. Näihin haaveiluihin liittyy myös seksifantasioita, mikä on vähän outoa, koska olen todella epäseksuaalinen. Jopa siinä määrin, että olen miettinyt, olenko aseksuaali.

Minä haaveilen erityisesti ennen nukkumaan menoa. Kuuntelen musiikkia ja usein tapaankin näitä haavetyyppejä ensin jossakin baarissa (musiikki sopii hyvin kuvaan), ja sen jälkeen tulee muita tapaamisia ja haavemaailman kohtauksia, jotka voivat sijoittua oikeastaan minne vaan. Mutta tosiaan musiikki liittyy vahvasti tähän haaveiluun mukaan.

Mulla itsellä on masennusta, ja tällä hetkellä kun olen eristäytyneempi ja oireet voimakkaammat, huomaan tekeväni tätä taas enemmän. Kun olin paremmassa kunnossa myös haaveilumaailmaan menemistä oli vähemmän. Nyt oikein odotan vain iltaa, että pääsen taas haaveilemaan.

N35

Mä olen joskus miettinyt, että haaveiluni johtuu osittain siitä, että olen vanhempieni ainut lapsi ja jouduin monestikin keksimään ihan itse leikit ja huvit. Minulla oli kyllä kavereita vaikkei sisarruksia ollut, mutta eipä heitäkään ihan joka päivä saanut seurakseen. Joten lapsena leikin tosi paljon yksin ja minulla oli tosi tosi pitkälle kehitelty leikkimaailma, jossa lelut näyttelivät näitä rooleja. En ollut siis missään nimessä sinänsä onneton lapsena ja vanhempani ovat tottakai pitäneet mulle aina seuraa. Mutta eihän aikuinen osaa sillein oikein lapsen tasolla niitä leikkejä leikkiä kuitenkaan, ja suht paljon kuitenkin kehitin näitä leikkimaailmoja yksin huoneessani. Hankala selittää, mutta jotenkin tuo haavemaailmojen luominen on jäänyt päälle.

Itse olen akateemisesti koulutettu ja hyvässä työssä, jossa menestynkin jopa. Mutta työelämä on stressaavaa, raakaa ja kaikin puolin tosi rankkaa, ja odotan oikein että pääsen uppoamaan haaveisiini töiden jälkeen. Se on niin lohdullista, mutta toisaalta koen syyllisyyttä siitä. 

Tällä hetkellä en ole parisuhteessa, mutta minulla on aina ollut rakkauselämässä ongelmana se, että toivun jotenkin todella hitaasti pettymyksistä. Tuntuu, että muut ovat viikon parin päästä päässeet yli erosta ja etsivät uutta seuraa. Itse taas petyn itseeni ja oikeaan maailmaan niin vahvasti,  että olen eroista ja sydänsuruista aina jopa vuosia tosi poissa tolaltani. Ja pakenen niihin haaveiluihin. 

Noista haaveilun "ulkoisista" tunnusmerkeistä mulla on joskus yksin ollessa tapana kuiskailla "repliikkejä" ja ilmehtiä. Julkisella paikalla kukaan ei huomaa haaveiluani. Ja pystyn tosiaan hyvin suoriutumaan töistä ja sosiaalisista tilanteista.

Tuo kommentti runkkareista oli muuten tosi tökerö. Eiköhän kaikki aina joskus vähän runkkaile kuitenkin, ja tällä haaveissa elämisellä ei ole mitään tekemistä oikeassa elämässä tuttujen ihmisten seksuaalisen tai muunkaan vainoamisen kanssa. 

Minä toivon jatkuvasti olevani Batman, joka liitäisi katoilta toiselle kenenkään huomaamatta ja puhdistaisin maailman kaikesta pahasta yön aikaan muiden nukkuessa. Olen aina kouluissakin ryhmissä liikuttaessa jättäytynyt viimeiseksi, jotta voin pitää huolta, ettei kukaan jää jälkeen/tee pahaa toiselle.  

Minä olen myös ollut lapsena aika yksinäinen. Kyllä kavereita jonkin verran on ollut, mutta silti tunne yksinäisyydestä on ollut vahvasti läsnä. Erityisiä sydänystäviä ei ole ollut. Muistan, että pienenä jo mulla oli tapana vaipua tällaiseen haavemaailmaan. Itsellä on kyllä yksi sisar, mutta emme ole koskaan olleet kovin läheisiä, enkä ollut tervetullut hänen mukaansa. Joten olin tosi paljon pienenä yksin ja lähinnä lueskelin.

Olin myös koulukiusattu, niin kuin monet muutkin haaveilijat ilmeisesti... Ja olen introvertti. Tosin monet eivät sitä sillä lailla ehkä ymmärrä, koska olen kuitenkin porukassa ihan sosiaalinen silloin kun voin hyvin. Sosiaaliset tilanteet vain uuvuttavat minua helposti. Mutta nyt kun olen sairastanut masennusta, kuvioihin on tosiaan tullut tuo eristäytyminenkin ja ihmisten välttely.

Huomaan myös joskus ulkoillessani jatkavani haavemaailman keskusteluja ja tilanteita, jolloin saatan lausahtaa osia keskusteluista ääneen. Aika usein vielä englanniksi, jos haavemaailmaani sijoittuu vieraskielisiä keskustelukumppaneita. Sitten pitää vilkaista nopeasti, ettei kukaan tule perässä ja ihmettele yksin puhumista. Yleensä vedän jonkun lurituksen perään varmuuden vuoksi, mukamas laulaakseni... :)

N35

Mä tänään menetin opiskelupaikan haaveilun ja masennuksen takia. Nyt yritän jonkinlaista itsehoito-ohjelmaa ajatuksena vähentää radikaalisti. Huomisesta alkaen otan aikaa siitä kuinka paljon haaveiluun menee. Yritän siitä vähitellen vähentää. Lisäksi päiviin pitää saada täytettä, nyt olisi niin helppoa kadota lopullisesti haavemaailmaan. Kaikki vinkit ovat tervetulleita! Terapeutille pitäisi jotenkin myös uskaltaa kertoa. Oon menettänyt ihan liikaa tämän takia, koska tää on mennyt pidemmälle kuin tavallinen haaveilu. Ehkä pakonomaisuus erottaa harmittoman ja haittaavan haaveilun. Minulle haaveilu tuntuu menevän kaiken edelle.

Vierailija kirjoitti:

Onpa surullista että jopa noin hienoa, luovaa taipumusta pidetään ONGELMANA jolla on jopa halveksuva nimitys "maladaptive", sopeutumaton. Suurin osa haaveilijoista kun käyvät töissä ja elävät ihan normaalisti. Ainoa sopeutumattomuus on se etteivät he halua täyttää kaikkien hulluja normeja siitä miten pitäisi näköjään ajatella ja elää. Ketää se kaivelee ja kenelle se on ongelma, jos joku ihminen omasta tahdostaan vapaa-ajallaan mieluummin elää fantasiamaailmassa kuin hoitaa lapsia tai käy harrastuksissa? 

En koe nimitystä lainkaan halveksuvana, vaan erittäin kuvaavana. Daydreaming kuulostaa harmittomalta haaveilulta jota tapahtuu vaikka kävellessä tai matkustaessa. Siksi maladaptiivinen haaveilu kuvaa. Tavallinen haaveilu ei ole maladaptiivista, se rikastuttaa elämää ja luo toivoa. Haitallinen haaveilu taas tuhoaa elämän tarpeeksi pitkälle mennessään. Mä kärsin tästä aivan älyttömästi. Ihmissuhteita ei juurikaan enää ole, vaan haaveilen pakonomaisesti tunteja päivässä. Pahimmillaan ei ole hetkeä jolloin en haaveilisi. Silloin en vastaa puhelimeen, en syö, en siivoa, en nuku, en mitään muuta kuin haaveilen. En ole aikoihin käynyt töissäkään, olisi niin vaikeaa olla niin pitkä aika haaveilematta. Opiskelupaikka meni. Mä kaipaan harrastuksia, ihmissuhteita, hauskanpitoa oikeassa elämässä, opiskelua, töitä, kaikkea tavalliseen elämään kuuluvaa. Tavallista elämä on enää vain haaveissani. Kuuntelen musiikkia ja kävelen edes-takaisin, ei se ole elämää. Kirjat, elokuvat, musiikki, lähes mikä vain voi triggeroida haaveilun ja sit mennään tuntikausiksi. Tämä todellakin on maladaptiivista haaveilua.

Vierailija kirjoitti:

N21 jatkaa...

Onko teidän hahmoillanne eri nimi vai oletteko vain omalla nimellänne? Itse olen omallani.

Millaisessa maailmassa elätte? Oma haaveiluni sijoittuu ihan tähän päivään ja tähän maailmaan. Nuorempana (10-13 v.) mukana oli myös fantasiaelementtejä, kuten lohikäärmeitä.

On eri nimi. Ulkonäöllisesti hän sellainen kuin haluaisin oikeasti olla, joskin toki löytyy samojakin piirteitä (iso nenä, kapeat huulet yms.). Luonteeltaan hän on kuin minä. Ujo, introvertti, vähän arka tekemään mitään uutta, lojaali ystävilleen ja ehkä vähän uhrautuvakin (laittaa muut usein etusijalle)

Elän haltiamaailmassa (tai on siellä ihmisiäkin mutta elävät eri kaupungissa) jonne päädyin portaalin kautta meidän maailmastamme. Olen niin sanotusti jumalten valittu, jonka tehtävänä on saada hyvä ja paha tasapainoon (taistella kuoleman jumalaa vastaan). Olen sen takia ylhäisessä asemassa ja siihen tottuminen on vaatinut aikaa ja tähän mennessä en ole sopeutunut laisinkaan palatsin korskeaan elämään jossa juonittelut ovat arkipäivää. Siksi viihdyn paremmin kylässä jossa olen aina vaarassa ja siksi pääsyä sinne on rajoitettu (aina pitää olla joukko kuninkaankaartilaisia mukana). Yksin en saa liikkua missään vaan minulla on aina yksi henkivartija mukana (palatsissa siis).

Tähän mennessä on tapahtunut jo vaikka mitä, välillä meno on yltynyt ihan K18-tasoiseksi. Tietysti mukana on myös romantiikkaa, minulla on suhde ylipäällikön kanssa eikä siinäkään ole vältytty kulttuurien törmäämiseltä.

Näin kun aloin miettiä niin tarinassa on menty aika paljon H/C-painotteisesti (Hurt/Comfort näin ficcisanaston mukaan). Ehkä sekin juontaa siitä, että oikeassa elämässäni olen aina ollut yksin ongelmieni kanssa. Haavemaailmassani kaikki on taas toisin. Siinä olen (kuvainnollisesti) voinut olla se pikkutyttö joka voi käpertyä suojelevaan syliin.

-11-

Ehdotus vakiokeskustelijoille: otettaisiinko nimimerkit käyttöön jotta tietää vähän kuka kirjoittaa? Vaikka haaveilija1 tai keskustelija2. 😀 Viestit 57&58 ovat minulta.

- Ap

Olisi kiinnostava tietää, että miksi joku kokee, ettei voi kertoa terapeutilleen? Ne on kuitenkin ihmisiä, jotka auttaa murhaajia, oman pskansa syöjiä, pedofiileja, raiskaajia ja psykopaatteja.. Eihän ne välitä, ja te ette sentään ole pahoja. Jollain tavalla varmaan ammatillisesti jopa aika mielenkiintoisia, jotain, mistä ne saisi tärkeetä kokemusta. Olisiko terapeutin vaihdosta apua, jos tuntuu että ei millään onnistu?

Se oisi nyt tärkeä eka askel parempaan :) auttaisiko vaikka kirjoittaa paperille, tai tulostaa täältä? Lähettää hänelle sähköpostia ja sanoa, että on jostain syystä vaikea puhua tästä?