Selittäkää nyt mulle, miten oma elämä loppuu kun saa lapsen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä voin selittää aloittajalle. Oma elämä = elämä, jossa ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään. Se loppuu, kun saa lapsen, koska lapsi tarvitsee vanhempiensa hoivaa ja huolenpitoa. Toki, jos isä hoitaa lapsen kokonaisuudessaan, äiti voi jatkaa omaa elämäänsä, jossa ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Tai voihan sosiaaliviranomaisetkin huolehtia, jos isääkään ei kiinnosta.

Muttakun ei se oma elämä ole vain hauskanpitoa ilman vastuuta! Se elämä on elämää lasten kanssa!

Jos sulla on vanhemmat, sisaruksia, ystäviä ja puoliso tai vaikka lemmikkejä, niin kyllä sinä silloin huolehdit jostain muustakin kuin itsestäsi. Ei mulla ole koskaan ollut sellaista elämää että en olisi huolehtinut kestään muusta, vähintään kissa ollut aina.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siten, että omia aikatauluja ei enää ole. On lapsen neuvolaa, lääkäriä, hammaslääkäriä, vanhempainiltaa, kehityskeskustelua jne. Kaikki lapsen asiat menevät omiesi edelle. Lenkille, bailaamaan, matkoille tai kaupoille et lähde tuosta vaan, aina on oltava joku toinen hoitamassa lasta sen aikaa ellet sitten ota lasta mukaan. Ylitöitä ei voi tehdä, koska päiväkoti menee kiinni tiettyyn aikaan. Ihan helvetisti on rajoituksia verrattuna lapsettomaan elämään. Siksi mulla onkin vain yksi lapsi, nyt jo teini, en ymmärrä ihmisiä jotka pidentävät elinkautistaan tekemällä lisää lapsia.

Kyllä mulla on nimenomaan omat aikataulut, lasten jutut sovitellaan siihen, ja mulla on mieskin joka voi hoitaa noita lasten juttuja. Miksi kaikki lapsen asiat pitäisi mennä edelle? Mies on käynyt kävelylenkillä joka helvetin ilta kaikki nämä vuodet kun meillä on ollut lapsia, ja monta kertaa viikossa kävi vanhaa äitiään katsomassa ja nyt kun hän kuoli, käy veljensä luona. Ei ole miehen elämä muuttunut yhtään, se ei matkustele eikä bailaa tai käy kaupoilla, se tykkää käydä kävelemässä. Samoin minun harrastuksiani rajoittaa lähinnä työ, ei lapset. Ei ne lapset ole päiväkodissa 18 vuotta. 

ap

Aplla alkaa mennä tunteisiin se, että jotkut oikeasti haluaa muuttaa elämäntyyliä lasten syntymän jälkeen. Totta kai ensimmäiset vuodet menee suurimmaksi osaksi lapsen aikatauluilla eikä silleen "minun aikatauluissa elettiin, lapsi sai sopeutua".

Ai sori korjaan, pitäisi mennä lapsen aikataulussa.

Ei se, että HALUTAAN muuttaa, vaan valitetaan siitä ja tuomitaan ihmiset jotka nauttivat elämästä myös lasten kanssa. Anna omasi pois jos et kestä.

Ihan näin yleisesti voisin heittää, että ihmiset tuomitsee helpommin lapsettomat kuin ne joilla lapsia on. Kuka tuomitsee lasten tekemisen? Enkä ole kyllä kenenkään valittavan siitä, kuinka kauheaa on jos joku nauttii elämästään lasten kanssa.

Minä olen kuulut miljoonakertaa. "kyllä vauvavuosi oli kamala! Ai ei sinusta? Vauvasi oli sitten varmaan hoidossa koko ajan!" "en voi lähteä juhlimaan kun lapsille ei löydy hoitajaa.. Ai sinä et edes halua? Kuule kyllä ne lapset voi joskus pistää hoitoonkin!" "ottakaa nyt sitä omaa aikaa ja nauttikaa! Ai nautitte lasten kanssa? Kuule et mitään pyhimyskruunua saa vaikka esität..."

Se on muuten just noin. Ne, jotka ovat tehneet lapsensa liian aikaisin ollessaan vielä henkisesti keskenkasvuisia, eivät voi käsittää että jotkut nauttivat omasta elämästään lasten kanssa. Kenenkään ei kannattaisi tehdä lapsia jos elämän pääasiallinen sisältö ja elämän mielekkääksi kokeminen edellyttää joka viikonloppuisia baari-iltoja, ex-tempore shoppailumaratoneja tai netflixmaratoneja tai itsekseen harrastamista joka arki-ilta. Jos kokee että tuo on ainoaa oikeaa "omaa elämää", niin älä herra jumala tee niitä lapsia. Seurauksena on katkera martyyrivanhempi ja lapset joilla on onneton lapsuus, koska vanhempi kokee ettei ole voinut lasten takia elää omaa elämää.

Tämä! Kiitos!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä voin selittää aloittajalle. Oma elämä = elämä, jossa ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään. Se loppuu, kun saa lapsen, koska lapsi tarvitsee vanhempiensa hoivaa ja huolenpitoa. Toki, jos isä hoitaa lapsen kokonaisuudessaan, äiti voi jatkaa omaa elämäänsä, jossa ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Tai voihan sosiaaliviranomaisetkin huolehtia, jos isääkään ei kiinnosta.

Muttakun ei se oma elämä ole vain hauskanpitoa ilman vastuuta! Se elämä on elämää lasten kanssa!

Niin siis joidenkin elämä kun on hauskanpitoa ilman vastuuta, kunnes tekee lapsen ja alkaa elämään elämää lasten kanssa. Kiteytit keskustelun pointin kommenttiisi; elämä voi olla hauskanpitoa ilman vastuuta toisesta ihmisestä ja siksi kaikki eivät halua muuttaa sitä tekemällä lapsia.

Piti ihan kysyä vanhemmilta, loppuiko heidän "elämä" kun synnyin. Ihan hoo-moilasena olivat. Lomittaja oli ollut pari viikkoa, mutta sitten äiti oli lähtenyt isän kanssa navettaan ja minut oli otettu mukaan vaunun kopassa. Äiti jatkoi myös kunnanvaltuustossa ja elämä sujui kuten ennenkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä voin selittää aloittajalle. Oma elämä = elämä, jossa ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään. Se loppuu, kun saa lapsen, koska lapsi tarvitsee vanhempiensa hoivaa ja huolenpitoa. Toki, jos isä hoitaa lapsen kokonaisuudessaan, äiti voi jatkaa omaa elämäänsä, jossa ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Tai voihan sosiaaliviranomaisetkin huolehtia, jos isääkään ei kiinnosta.

Muttakun ei se oma elämä ole vain hauskanpitoa ilman vastuuta! Se elämä on elämää lasten kanssa!

Niin siis joidenkin elämä kun on hauskanpitoa ilman vastuuta, kunnes tekee lapsen ja alkaa elämään elämää lasten kanssa. Kiteytit keskustelun pointin kommenttiisi; elämä voi olla hauskanpitoa ilman vastuuta toisesta ihmisestä ja siksi kaikki eivät halua muuttaa sitä tekemällä lapsia.

Totta, mutta miksi se on vaikea ymmärtää, ettei kaikkien elämä ole ikinä ollut sellaista eivätkä he halua elää niin?? Eli ei oma elämä silloin mihinkään lopu ja muuttuu vain ja positiiviseen suuntaan.

Kymysys on väärin aseteltu, ei oma elämä lopu, vaan se muuttuu. Jos joku muuta väittää, valehtelee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Noh ennen lasta viikonloput olin ulkona (ravintoloita tai baareja). Onnistuu ravintola lapsen kanssa, mutta vähän eri meininki uhmaikäisen kanssa kuin rauhassa aikuisten kanssa.

Tuossa yksi esimerkki. Ei elämä lopu, se muuttuu radikaalisti monella. Ja 15 v lapsi on eri asia kuin 2 v.. Mutta siksihän sitä sanotaan, että VAUVAN myötä elämä muuttuu.

Itse imetin (ei edes kelvannut pullo ensimmäisen kuukauden jälkeen). Omistan isot tissit, keskivartalo aika lyhyt, imetys onnistui vain kyljellään maaten, hiljaisuudessa. Vauva siis häiriintyi jos joku puhui vieressä.. Vauva söi 2 h välein. Olin siis ns. kodin vanki.

Esimerkkejä olisi kyllä lisääkin.

Niin, no täällä puhutaan että se elämä LOPPUU, siis totaalisesti loppuu, ei vaan muutu vähäksi aikaa, vaan loppuu ikuisiksi ajoiksi tai ainakin siihen asti kun lapsi on elänyt jo muutaman vuoden omillaan. Sitä juuri ihmettelin että miten se elämä voi niin vaan loppua, ja miksi niin pitkäksi aikaa tulee niin hirveän vaikeaa, vauvavuosi on vaan vuosi, ja jos nyt sattuu olemaan jotain uhmakausia tai hankalia murrosikäkausia, niin nekin menee suht nopeasti ohi. En ymmärrä miten lapsen uhmaikä estää elämästä omaa elämää... Mä en voi nyt mennä elokuviin kun mun lapsella on uhmaikä..?

ap

No tietenkin voit mennä elokuviin jos olet onnekas ja lapsen isä on kuvioissa tai muita läheisiä hoitajia tarjolla. Joillain ei ole tukiverkostoa juuri lainkaan ja varmaan tässä haetaan sitä, että ennen lasta pystyit tekemään päätöksiä hetken mielijohteesta, lapsen kanssa mietit sen sopivan ajan mikä ei sekoita liikaa sitä "pakettia" (varsinkin jos ulkopuolinen hoitaja). Kyselet sitten mahdollisen hoitajan menoista, siitä tuleeko hän kotiisi vai vietkö lapsen hoitajan luokse.. Jne.. Kaikki on vain hankalampaa. Tai osalla, ei kaikilla.

Onko se että joutuu säätämään asioitaan toisten ihmisten takia sitä että oma elämä loppuu? Mun mielestä se on juuri sitä elämää, minä säädän kaikkien ihmisten kanssa jatkuvasti, töissä varsinkin, mun työ on lähinnä sumplimista kun olen esimiehenä ja kaikki työt ja tekijät pitää saada kohtaamaan niin että asiakkaat on tyytyväisiä.

ap

Pointti oli se että kyllä jokainen ehkä jotenkin jonkinlaisen säädön jälkeen pääsee ulos tai asioille yksin (tuttu hoitaja tai perhetyöntekijä). Moni pistää lapsen edun oman edelle. Ei jätä kovin hepposin perustein lasta vieraan hoitajan kanssa (silloin pitää olla itsellä jotai todella tärkeää menoa esim leikkaus/toimenpide sairaalassa tms). Lisäksi jos lapsella on esim yksi vakio hoitaja johon tottunut ja tällä hoitajalla on omakin elämä, kuormittavia asioita meneillään ei silloin mielellään vaivaa häntä varsinkaan minkään turhan asian takia (=leffa, ravintolassa käynti...).

Nämä on asioita miksi jotkut kokevat elämän olevan "loppu". Ei kirjaimellisesti mutta sitten kun olet ollut lasten kanssa liian kauan, etkä hetkeäkään erossa alkaa seinät kaatua päälle. Tuntuu surkealta kun ei pääse mihinkään juuri silloin kun on se paska fiilis.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä voin selittää aloittajalle. Oma elämä = elämä, jossa ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään. Se loppuu, kun saa lapsen, koska lapsi tarvitsee vanhempiensa hoivaa ja huolenpitoa. Toki, jos isä hoitaa lapsen kokonaisuudessaan, äiti voi jatkaa omaa elämäänsä, jossa ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Tai voihan sosiaaliviranomaisetkin huolehtia, jos isääkään ei kiinnosta.

Muttakun ei se oma elämä ole vain hauskanpitoa ilman vastuuta! Se elämä on elämää lasten kanssa!

Niin siis joidenkin elämä kun on hauskanpitoa ilman vastuuta, kunnes tekee lapsen ja alkaa elämään elämää lasten kanssa. Kiteytit keskustelun pointin kommenttiisi; elämä voi olla hauskanpitoa ilman vastuuta toisesta ihmisestä ja siksi kaikki eivät halua muuttaa sitä tekemällä lapsia.

Totta, mutta miksi se on vaikea ymmärtää, ettei kaikkien elämä ole ikinä ollut sellaista eivätkä he halua elää niin?? Eli ei oma elämä silloin mihinkään lopu ja muuttuu vain ja positiiviseen suuntaan.

Eikö ap juuri halunnut tietää niiden näkemystä joiden mielestä elämä loppuu lasten saamisen jälkeen? Sinun mielestäsi niin ei käynyt niin mitä ihmettä ihminen nyt sitten väännät asiasta?😄

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siten, että omia aikatauluja ei enää ole. On lapsen neuvolaa, lääkäriä, hammaslääkäriä, vanhempainiltaa, kehityskeskustelua jne. Kaikki lapsen asiat menevät omiesi edelle. Lenkille, bailaamaan, matkoille tai kaupoille et lähde tuosta vaan, aina on oltava joku toinen hoitamassa lasta sen aikaa ellet sitten ota lasta mukaan. Ylitöitä ei voi tehdä, koska päiväkoti menee kiinni tiettyyn aikaan. Ihan helvetisti on rajoituksia verrattuna lapsettomaan elämään. Siksi mulla onkin vain yksi lapsi, nyt jo teini, en ymmärrä ihmisiä jotka pidentävät elinkautistaan tekemällä lisää lapsia.

Kyllä mulla on nimenomaan omat aikataulut, lasten jutut sovitellaan siihen, ja mulla on mieskin joka voi hoitaa noita lasten juttuja. Miksi kaikki lapsen asiat pitäisi mennä edelle? Mies on käynyt kävelylenkillä joka helvetin ilta kaikki nämä vuodet kun meillä on ollut lapsia, ja monta kertaa viikossa kävi vanhaa äitiään katsomassa ja nyt kun hän kuoli, käy veljensä luona. Ei ole miehen elämä muuttunut yhtään, se ei matkustele eikä bailaa tai käy kaupoilla, se tykkää käydä kävelemässä. Samoin minun harrastuksiani rajoittaa lähinnä työ, ei lapset. Ei ne lapset ole päiväkodissa 18 vuotta. 

ap

Aplla alkaa mennä tunteisiin se, että jotkut oikeasti haluaa muuttaa elämäntyyliä lasten syntymän jälkeen. Totta kai ensimmäiset vuodet menee suurimmaksi osaksi lapsen aikatauluilla eikä silleen "minun aikatauluissa elettiin, lapsi sai sopeutua".

Ai sori korjaan, pitäisi mennä lapsen aikataulussa.

Minä en nyt ymmärrä tuota, mitä aikatauluja sillä pikkulapsella on kuin se että se nukkuu aina välillä, sitä pitää syöttää välillä ja sen vaipat vaihtaa, ei sillä vauvalla mitään aikoja mihinkään menoihin ole, kun neuvola-ajan varaa, sen voi tehdä juuri siihen aikaan kun itselle sopii neuvolan aukioloaikojen puitteissa, meillä ehti tytär ja mieskin aina poikien neuvolakäynneille, ei rajoittanut kenenkään elämää. Pikkulapsen vaipat saa vaihdettua kyllä mies tai joku muukin hoitaja jos itsellä on kampaaja just silloin.

Mun tunteisiin ei tälläinen virtuaalimaalima vaikuta millään lailla, kunhan välttelen sitä että pitäisi järjestää yks kaappi ja laittaa tavaraa facekirppikselle myyntiin, pitäis kyllä alkaa kattoo telkkaria välillä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Siis tämä aihe itsessään jo on sellainen, että tälle ei näy loppua. Luin ap kysymyksen, eli miten elämä muka loppuu lasten saamisen jälkeen. Vastauksia tullut paljon, perusteluita miksi elämä menee paussille ja arki muuttuu radikaalisti. Ap jaksaa vastata tyyliin kaikille "eipäs lopu, ei minullakaan loppunut."

Selvä, sinun elämäsi ei loppunut. Fine. Kiva.

Itse kuitenkin asiaa kysyt, niin miksi on vaikeaa hyväksyä ettei kaikki koe asiaa kuin sinä.

Sama vaikka vääntää siitä, oliko ensin kana vai muna?

Itse ajattelen, että vauva tekisi lopun minun tämän hektiselle elämälle. En kestä ajatusta että kauppareissuun saattaisi kulua yli tunti (pue vauva, pue itsesi, pakkaa vauva autoon,ota vauva pois autosta, mene kauppaan, pakkaa vauva ja ostokset autoon,riisi vauva, riisu itsesi...jne.) saati muut kyläilyt tms.

Siksipä en lapsia vielä tee, ja suurin syy siihen juuri on, että en jaksa/viitsi/halua kuluttaa "omaa" aikaani.

En mäkään kestä. Siksi vauva oli isänsä kanssa kotona, kun mä kävin kaupassa tai kaverin kans kahvilla. Nyt 4-vuotiaana kulkee jo helpommin mukana :)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma elämä loppuu siinä mielessä että se ei ole enää kokonaan sinun. Lapsi jakaa aikaasi, toivottavasti myös saa sitä, ja aina kun menet omille menoillesi, olet ensin huolehtinut lapsen tarpeista eli vähintään varmistanut toisen hoitajan.

Eli samalla tavalla kun otat koiranpennun, sun elämäsi loppuu siihen, se ei ole enää kokonaan sinun?

Ja kun otat puolison itsellesi, oma elämäsi loppuu siihen? Joudut jakamaan aikaasi jollekin toiselle joten elämäsi ei ole enää kokonaan sinun? Mites sitten muut ihmissuhteet? Vanhemmat, sisarukset, sukulaiset, ystävät... miten koskaan sulla voi olla sun elämä kokonaan sun kun joudut aikaasi antamaan ties kenelle?

ap

Mulla on ollut koira ja kyllä se aika pitkälle niin menee että mitään muutamaa tuntia pidempää menoa et voi sopia ennen kuin koiran hoito on sovittu. Ei voi enää spontaanisti lähteä minnekään.

Puolisoa mulla ei ole, mutta kuvittelisin että hän pystyisi aikuisena ihmisenä huolehtimaan itsestään ilman että minä olisin vastuussa hänestä. Sama juttu ystävien ja sukulaisten kanssa. Alaikäisiä sukulaisia minulla toki on mutta heillä on vanhemmat jotka vastaavat heidän hengissä pysymisestään.

En oikein ymmärrä, miksi on niin vaikeaa ymmärtää että ihmiset kokevat lasten saannin eri tavalla. Joillekin se oma elämä tuntuu loppuvan. Siis tuntuu. Sinusta ei tunnu. Eläköön ihmisten erilaisuus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä voin selittää aloittajalle. Oma elämä = elämä, jossa ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään. Se loppuu, kun saa lapsen, koska lapsi tarvitsee vanhempiensa hoivaa ja huolenpitoa. Toki, jos isä hoitaa lapsen kokonaisuudessaan, äiti voi jatkaa omaa elämäänsä, jossa ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Tai voihan sosiaaliviranomaisetkin huolehtia, jos isääkään ei kiinnosta.

Muttakun ei se oma elämä ole vain hauskanpitoa ilman vastuuta! Se elämä on elämää lasten kanssa!

Niin siis joidenkin elämä kun on hauskanpitoa ilman vastuuta, kunnes tekee lapsen ja alkaa elämään elämää lasten kanssa. Kiteytit keskustelun pointin kommenttiisi; elämä voi olla hauskanpitoa ilman vastuuta toisesta ihmisestä ja siksi kaikki eivät halua muuttaa sitä tekemällä lapsia.

Totta, mutta miksi se on vaikea ymmärtää, ettei kaikkien elämä ole ikinä ollut sellaista eivätkä he halua elää niin?? Eli ei oma elämä silloin mihinkään lopu ja muuttuu vain ja positiiviseen suuntaan.

Eikö ap juuri halunnut tietää niiden näkemystä joiden mielestä elämä loppuu lasten saamisen jälkeen? Sinun mielestäsi niin ei käynyt niin mitä ihmettä ihminen nyt sitten väännät asiasta?😄

Koska ette ymmärrä ja forrest Gumpin muistan jo ulkoa.

Vierailija kirjoitti:

- naisista tulee tosikkoja

- miehet alkaa viettää enemmän aikaa töissä, välttelevät kotia (hankkiutuvat seksisuhteeseen)

- seksi loppuu, sillä löysyys ja haluttomuus ja imetys

- ystävät karttelevat, paitsi ne ällöt

- kun tajuat tämän kaiken vietetään yo-juhlia

Tää on kyllä aika hauska :D

Meidän suvussa ei ole kukaan tosikko, kun meidän perhe/suku kokoontuu (mun vanhemmat, sisarukset perheineen.. ym.) niin kyllä meillä nauretaan todella paljon, eikä miehet välttele kotia. Meillä ainakaan ei ole ollut mitään löysyys-ongelmia eikä seksi ole loppunut (jos olisi en olisi enää tässä) 

Tuo että yhtäkkiä huomaa että vietetään yo-juhlia on kyllä totta, tyttären juhlia vietettiin jo usemapi vuosi sitten, seuraava koulukin on jo reilu vuoden päästä käytynä, mulla voi herranjumala kohta olla lapsenlapsia! Siitä se hauskuus vasta alkaakin! Ja pojat on kohta armeijassa... Tästä ajasta pitää todellakin nauttia niin kauan kuin sitä kestää.

ap

Kannattaa nuoruus elää viisaasti, opiskellen, seukaten, harrastaen, matkustella. Lapsi on parasta maailmassa, en ollut tiennytkään ennenkuin oli oma lapsi. Sain vanhemmalla ikää ja on vaan yksi. Äitinä olo on todella vaativaa. Nyt ollaan paremmalla puolella. 

Vierailija kirjoitti:

Tätä minäkin, lähes 50-v täti ihmettelen. Ei mun oma elämä kadonnut minnekään, kyllä mun elämä on koko ajan (20 v) ollut mun omaa elämää, vaikka on kolme lasta. Nytkin oon tässä koneelle ihan vapaana, aiemmin katselin miehen kanssa Voffia ja otin lasin viiniä. Lenkillä ja suihkussa kävin ihan itsekseni. Puoli päivää tein töitä ja sitten siivosin lasten kanssa.

Esikoinen taisi olla pariviikkoinen, kun lähdin kävelylle ja yksin kauppaan, saunoin yksin, kävin hierojalla, kampaajalla, kohta jo joogassa, kirjastossa jne. Imettäessäni luin kirjoja ja lehtiä, katsoin telkkua ja elokuvia. Mun mies osasi olla aina lasten kans ihan yhtä hyvin kuin minäkin ja imetin pitkään kaikkia, imetin vain lähtiessä ja pumppasin yhden maitoannoksen pulloon. Helposti mies pärjäsi heti aluksi pari tuntia vauvan kanssa ja kohta jo useamman tunnin.

Töitä olen tehnyt koko ajan, välillä kotona, välillä kodin ulkopuolella, joskus iltahommia. Olen opiskellut ja harrastanut. Ja tämä perhe-elämähän on just sitä mun omaa elämää. Mun omaa elämää on ollut hoitaa lapsiani, laittaa ruokaa, siivota, touhuta lasten kanssa. Lapset on siis osa mun omaa elämää, samoin mies ja kaikki tämä muu.

En väitä, että aina olis ollut helppoa tai että en olisi ollut väsynytkin, mutta sehän kuuluu elämään. Ei aina ole ihanaa ja helppoa ja pelkkää onnea ja autuutta. Elämään kuuluu kaikki värit laidasta laitaan, näin mä ajattelen. Ja siihen on hyvä lapsetkin opettaa, että kaikenlaista sattuu, mutta enimmäkseen menee ihan hyvin. Ei lapset ole mikään projekti, eikä heitä tarvi paapoa. Jo pienet lapset tykkää kun saavat tehdä pieniä kotitöitä ja koululaiset pitää opettaa alusta lähtien, että koulutyö on heidän omalla vastuullaan. Asialliset hommat hoidetaan ja muuten ollaan kuin ellun kanat!

Juuri näin! 😊 Terv. äiti itsekin

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä voin selittää aloittajalle. Oma elämä = elämä, jossa ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään. Se loppuu, kun saa lapsen, koska lapsi tarvitsee vanhempiensa hoivaa ja huolenpitoa. Toki, jos isä hoitaa lapsen kokonaisuudessaan, äiti voi jatkaa omaa elämäänsä, jossa ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Tai voihan sosiaaliviranomaisetkin huolehtia, jos isääkään ei kiinnosta.

Muttakun ei se oma elämä ole vain hauskanpitoa ilman vastuuta! Se elämä on elämää lasten kanssa!

Niin siis joidenkin elämä kun on hauskanpitoa ilman vastuuta, kunnes tekee lapsen ja alkaa elämään elämää lasten kanssa. Kiteytit keskustelun pointin kommenttiisi; elämä voi olla hauskanpitoa ilman vastuuta toisesta ihmisestä ja siksi kaikki eivät halua muuttaa sitä tekemällä lapsia.

No mutta tällöinhän on aivan päivänselvää, ettei tuohon missään nimessä kannata tehdä lapsia. Joskus se tarve pitää vaan hauskaa menee ohi ja sitten saattaa olla lapsen/lasten aika. Mutta ei välttämättä. Ja silloin vastuullinen ihminen jättää lapset tekemättä.

Ei kai tätä vaihtoehtoa kukaan ole kritisoinut mitenkään?

Vierailija kirjoitti:

Apsta tulee mieleeni yksi sukulainen. Tuo nainen teki pienten lasten kanssa täyttä työpäivää. Lisäksi oli luottamustoimia ja muita harrastetita. Toki isä oli ihan osallistuva mutta hän teki pitkää päivää töitä jatkuvasti yrittäjänä (12/7).

Eli lapset eivät estäneet muuta elämää. Itse kyllä säälin oikeasti noita lapsia. Koetin olla heidän kanssaan paljon koska näin sen aikuisenpulan joka heillä oli. Osa lapsista oireili lapsena ja yksi käy sitten aikuisena korjaamassa vaurioita ammattilaisen kanssa.

Eli joo laspset ei tosiaan estä ja kyllä ne menee siinä sivussa. Tai sitten ei.

No kyllä minä olin kaksosten kanssa kotona 5,5 vuotta ennenkuin menin töihin, esikoinen meni ekan kerran päiväkotiin puolipäiväisenä 3-vuotiaana, vasta 5-vuotiaana oli kokopäiväisenä kun kävin koulua. Kyllä minä olen lasteni kanssa ehtinyt olla vallan mainiosti vaikka on ollut muutakin elämää, miksi se pitäisi olla sitten 24/7 vaan ja ainoastaan lasten kanssa? Ei ne lapsetkaan halua mun pärstää kattella jokainen minuutti, niilläkin saa olla oma elämä.

ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä voin selittää aloittajalle. Oma elämä = elämä, jossa ei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestään. Se loppuu, kun saa lapsen, koska lapsi tarvitsee vanhempiensa hoivaa ja huolenpitoa. Toki, jos isä hoitaa lapsen kokonaisuudessaan, äiti voi jatkaa omaa elämäänsä, jossa ei tarvitse huolehtia kuin itsestään. Tai voihan sosiaaliviranomaisetkin huolehtia, jos isääkään ei kiinnosta.

Muttakun ei se oma elämä ole vain hauskanpitoa ilman vastuuta! Se elämä on elämää lasten kanssa!

Niin siis joidenkin elämä kun on hauskanpitoa ilman vastuuta, kunnes tekee lapsen ja alkaa elämään elämää lasten kanssa. Kiteytit keskustelun pointin kommenttiisi; elämä voi olla hauskanpitoa ilman vastuuta toisesta ihmisestä ja siksi kaikki eivät halua muuttaa sitä tekemällä lapsia.

Totta, mutta miksi se on vaikea ymmärtää, ettei kaikkien elämä ole ikinä ollut sellaista eivätkä he halua elää niin?? Eli ei oma elämä silloin mihinkään lopu ja muuttuu vain ja positiiviseen suuntaan.

Eikö ap juuri halunnut tietää niiden näkemystä joiden mielestä elämä loppuu lasten saamisen jälkeen? Sinun mielestäsi niin ei käynyt niin mitä ihmettä ihminen nyt sitten väännät asiasta?😄

Miksi ihmeessä tällaiset ihmiset hommaavat lapsia kun ne lapset vaan pilaavat heidän elämän ja ovat riippakivinä??

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaapa surulliselta, sen nuoren kannalta siis, jos kotona asuva nuori "ei vaikuta elämään".

Mutta tää on aika tyypillistä sen aikakauden vanhemmille joiden omassa lapsuudessa vanhempien rooli oli käskeä ja kieltää, ja kun se lakkasi jossain vaiheessa toimimasta niin lakattiin olemasta vanhempia, ja siinä jää itse kokonaan vaille sitä mallia miten olla läsnä teinin elämässä. Tyhjästä on vaikea sitten itsekään nyhjäistä.

Niin miten sen nuoren pitäisi vaikuttaa negatiivisesti mun elämään? Nuorella ihmisellä on yllätys yllätys ihan oma elämänsä myös, käy koulussa ja harrastuksissa, toki katsoo mun kanssa sarjoja yhdessä, kertoo juttujaan ym. mutta ei se vaikuta mun elämään mitenkään sen erikoisemmin kuin lapsuudenperheessäkään muut perheenjäsenet.

Eniten mun elämään vaikuttaa tietysti mies, meillä on kuitenkin se intiimi puoli ja me ollaan ne jotka tässä perheessä ollaan vastuussa taloudesta ja talon hoidosta ym. Lapset on se meidän elämän suola, ne tuo iloa suurimmaksi osaksi, mutta ne ei vie meiltä elämää millään lailla. Miten se olis mahdollista edes? Lapset rikastuttaa elämää, kun lapset on pois, talo on hiljainen ja minä ja mies hissutellaan ihan samalla tavalla kuin jos lapset olis paikalla. Ei se mene niin että heti kun lapset on talosta ulkona voi alkaa hengittää, rentoutua, tekemään jotain tai vaikka harrastamaan seksiä keittönpöydällä, samalla tavalla me eletään aina.

ap

Sinä kirjoitit että nuori ei vaikuta sun elämään. Ei siinä puhuttu siitä onko vaikutukset positiivisia vai negatiivisia, se kuulosti siltä että sulla on alivuokralainen johon ei ole sen syvempää suhdetta. Kommentoin vain sitä.

Vierailija kirjoitti:

Luin ketjusta vain ekan ja vikan sivun. Jos aloittaja ei provoile, käyn äitienpäiväksi ostamassa itselleni kruunun, printtaan aloittajan kommentit ja laitan ne lapsilleni nähtäväksi. He saavat itse päättää, laittavatko kruunun päähäni vai eivät. Olen varma, että laittavat, sen verran narsistisilta, itsekkäiltä ja lapsiaan kohtaan välinpitämättömiltä ja suorastaan halveksivilta aloittajan kirjoitukset vaikuttavat.

:D tottakai sun pitää sun marttyyrikruunuun laittaa mielipide äidiltä joka ottaa elämän rennosti.

ap