Mitä mieltä jos äiti on perheessä ns kakkosvanhempi?

Onko ap isän tyttöystävä? Kuulostaa vähän mustasukkaisen naisen tilitykseltä. Eikö mies suostu jättämään vaimoaan vaikka tämä on ihan surkea äitikin mielestäsi :-) ?

Luulen, että nainen haluaisi osallistua, mutta ei kuitenkaan halua. Hän haluaisi olla osallistuvampi, mutta ei kuitenkaan osallistu. Sitten hänestä tuntuu pahalta, kun ei tiedä tai osallistu lapsen arkeen enemmän. Hän kokee, että naisena hänen kuuluu haluta olla enemmän mukana, mutta se ei kuitenkaan ole hänelle se tärkein juttu ja siksi jättäytyykin taka-alalle. 

Hänellä on siis ristiriidassa omat halut ja sitten sosiaaliset/itse luodut paineet siitä, minkälainen äiti hänen kuuluisi olla. 

Ajatuksia siitä, että naisen tulisi olla "ykkösvanhempi":

Oman lapsuuteni vietin todella paljon enemmän äitini kanssa, isäni ei oikein vain osannut (eikä osaa olla vieläkään) samalla tavalla lasten kanssa kuin äitini. Silti en tähän päivään mennessä ole kokenut toista vanhempaani rakkaammaksi tai tärkeämmäksi. Äitin kanssa opeteltiin pitämään kodista huolta, leikittiin, laitettiin ruokaa, ulkoiltiin, piirrettiin ja kyläiltiin paljon äidin isovanhempien ja isäni siskon luona. Isän kanssa pestiin autoa, korjattiin autoa, eikä hän osannut auttaa ollenkaan läksyissä paitsi mitä nyt hän pystyi tarkistamaan matikanläksyistä olenko saanut oikean vastauksen. Jos piti saada ruokaa, niin syötiin Hk:n sinistä, pakasteperunamuusia ja pakastevihanneksia. Ne osasin jo tehdä varmaan 6-vuotiaasta itse. Tai sitten välillä kiinalaista. Isäni kuitenkin on työteliäin ihminen, ketä olen tavannut. Hänellä on oma yritys ja se on hänelle kaikki kaikessa, ne asiat tulee hoidettua mallikkaasti ja hän on todella arvostettu henkilö omalla alallaan. Yksinkertaisemmat asiat, kuten pyykinpesu, ei sitten onnistu ollenkaan.... :)

Lapsuuteni siis meni aikalailla näin ADHD-isän kanssa. Hän kuitenkin yrittää aina skarpata kotiasioiden tms. kanssa, mutta toivotonta se on kun keskittymiskyky ja luonto on samanlainen kuin mangustilla. Kuitenkin auto- ja nikkarointia vaativat asiat olivat aina kunnossa ja moitteettomasti tehty. Sotkuvanaa hän kyllä levitti, ja levittää edelleen, peräänsä.

Omena ei ole kauas puusta pudonnut, myös minulla on ADHD ja olen isäni tavoin myös todella hyperaktiivinen ja impulsiivinen sekä omalla alallani menestyvä henkilö, jolle oma ammatti on se elämän palava intohimo. Lasten kanssa olen aidosti todella huono ja samanlaista arkiasioiden kaaosta vedän perässäni. Olen johonkin pisteeseen oppinut pitämään elämääni kurissa, mutta kyllä se on aina menoa kun tulee impulssi tehdä jotain ihan muuta. Minulla ei ole (vielä) mieheni kanssa lasta, mutta olemme puhuneet aiheesta jonkin verran. Hän tiedostaa minun "vajavuuteni" elämänhallinnassa ja on sanonut, että mielellään pitää hoitovapaan ja on sitten pienenä enemmän lapsen kanssa, jotta saan mennä takaisin töihin. Lapsellekin se olisi varmasti helpotus, että on tasainen vanhempi hänen kanssaan.  Näin ollen luulen, että minusta tulee tällainen "kakkosvanhempi", mutta en koe sitä huonona asiana. Olen varmasti ihan yhtä rakas ja osaan sitten tehdä lapsen kanssa ihan samanlaisia asioita kuin hänen isänsä, mutta pienempinä annoksina. Varmaan olen se hassu ja höpsö äiti, on koheltanut aina itsensä johonkin pinteeseen ja häntä saadaan sitten olla pelastamassa mitä kummallisemmista tilanteista. 

ADHD-oireiden ollessa rajuimmillaan usein kyllä mietin, että onkohan lasten hankinta koskaan oikeasti viisasta. Lapsi saattaa myös saada ADHD ja saatan saada pahan synnytyksenjälkeisen masennuksen (on hyvin todennäköistä), enkä pysty hoitamaan lasta edes sitä vertaa kuin muuten pystyisin.

Summa summarum: voi olla oikeasti hyvä juttu, että äiti ei ole automaattisesti "ykkösvanhempi".