Lue keskustelun säännöt.
Vauva tulossa - pelottaa, miten appivanhempien kanssa käy
02.01.2017 |
Olisi mukava kuulla asiallisia neuvoja tilanteeseeni.
Odotamme avomieheni kanssa esikoistamme. Odotusta varjostaa aihe, josta on aiemminkin tapeltu ja jonka ongelmallisuus voi pahentua vauvan myötä..
Mieheni on todella läheinen vanhempiensa ja siskojensa kanssa. Parisuhteemme aikana olen kokenut, että seurustelen paitsi mieheni myös hänen koko perheensä kanssa. Joka päivä pitää soitella ja tavata heitä yhtä mittaa. Olen saanut mieheni ymmärtämään, että en ole itse tottunut tällaiseen enkä sellaista kaipaa. Hän saa pitää vanhempiinsa sellaiset välit kuin tahtoo, mutta minun ei tarvitse pitää heihin jatkuvasti yhteyttä, vaikka heistä kyllä pidänkin. Haluan elää omaa ja itsenäistä elämää. Mieheni on aika avuton, ja huomaa kyllä että hän on aika riippuvainen vielä vanhemmistaan. Miehen perhe kuitenkin olettaa näkevänsä myös minua koko ajan. Olen ollut raskauden takia huonovointinen ja ollut paljon yksin kotona. Kun näin jouluna miehen siskon, jota en ollut nähnyt 2 kuukauteen, hän sanoi että "pitkästä aikaa, lapseni ei varmaan enää muista sinua". Samoin anoppi on harmitellut, että "en halua nähdä häntä", kun en pariin kuukautee ollut käynyt heillä kylässä.
Vauva ja hänen tapaamisensa isovanhempien kanssa tulee tällä menolla olemaan ongelma. Riskiä lisää se, että appuvanhemmat ovat kuin toiset vanhemmat miehen siskon lapsille. Sisko miehineen laittaa heidät hoitamaan lapsia monta kertaa viikossa. Tämä ei tietysti kuulu minulle, mutta olemme jo miehen kanssa puhuneet, että emme aio toimia samoin. Mutta miten ilmaista kohteliaasti appiperheelle, että en halua niin tiivistä yhteydenpitoa, johon he ovat tottuneet?
Ja ennen kuin joku syyttää etten halua isovanhempien tapaavan lastani, niin kyse ei todellakaan ole siitä, päinvastoin. Haluaisin kuitenkin että perheemme olisi itsenäinen, miehenikin on kuitenkin jo 30 v. Lisäksi appivanhemmat elävät todella epäterveellisesti, appiukolla on diabetes josta viis veisaa. Miehen siskojen lapset syövät siellä aina pizzaa ja juovat kokista, vaikka on kiellettykin. Pelkään, että he eivät kunnioita sitä että haluan lapseni syövän terveellisesti.
Mies ymmärtää kyllä tilanteen mutta säälii äitiään, kun hän on niin yksinäinen. Anoppi on joskus sanonut että hän olisi tappanut itsensä jos hänellä ei olisi lapsiaan. Hänellä ei siis oikein ole muuta elämää... en halua häntä satuttaa tai loukata, mutta tilanteeseen olisi saatava jokin ratkaisu...
Kommentit (60)
Vierailija kirjoitti:
Ongelmasi on miehesi läheiset ja lämpimät välit sukuun ja sitä samaa et halua lapsellesi, vaan itsekkäästi haluat omia lapsesi ja elää sinun ehtojen mukaista perhe-elämää. Niinkö?
Jokaisella lapsella on kuitenkin oikeus omiin isovanhempiinsa ja sukuunsa, joka on rikkaus ja antaa hyviä eväitä ja turvaa elämään. Ellei se vahingoita lapsen hyvinvointia.
Ja tämä on sinun käsissäsi, haluatko antaa sen lapsellesi - sillä vanhempien tehtävä on luoda alusta ja ihmissuhteen sukuun, jotta lapsella on hyvä olla ja antaa suvun tuoman turvan ja henkisen perinnön.Ja ei kovin läheiseltä vaikuta, jos sisarukset eivät ole olleet yhteydessä kahteen kuukauteen, vaikka näin sanot.
Ja nyt ei ole kysymys ainoastaan kysymys äidin oikeuksista, vaan myös lapsen ja miehesi, jos elätte tasa-arvoisessa suhteessa.
Siinä vaiheessa kun vauva syntyy, niin äidin hyvinvointi on vauvan hyvinvointia. Tämän tietää jokainen lapsen saanut. Tämä sama pätee koko lapsuuden ajan, mutta korostuu kun lapsi ei osaa itse puhua ja liikkua. On todella tärkeää, että äiti saa rauhan vauvansa kanssa alkuun, niin ettei tarvitse stressata että kaikki saavat osansa vauvasta.
Kun lapsi kasvaa, niin suvun roolikin kasvaa. Mutta se nyt vaan on hyväksyttävä muiden, ettei ole vauvan että äiti uupuu sukulaisiin. Se vauva kum ei oikeasti kaipaa kuin äidin syliä. Ja vauva-ajankin jälkeen suvun on hyväksyttävä, että pieni lapsi (alle 3v) ei hyödy mitenkään erityisesti vanhemmista erossa olosta, mutta vanhemmat toki saattavat hyötyä ja siten koko perhe. Suvun tärkein tehtävä on tuottaa koko perheelle hyvinvointia, ja tämä sisältää tarpeellisen etäisyyden pidon. Joskus se oikeasti on sille "mummon mussukalle" ja "tädin kullalle" parhaaksi ettei tuppaa kylään liian usein tai puutu perheen asioihin. Lapselle kun tärkeintä on, että vanhemmat jaksavay ja vuorovaikutus pelaa.
Ihmissuhteissa vaikeanta on säädellä sopivaa etäisyyttä ja läheisyyttä. Kumpikaan ääripää ei ole hyvä, jos haluaa että ihmissuhteesta nauttii molemmat osapuolet. Tätähän jokainen vanhempi joutuu harjoittelemaan aina lapsen kasvun myötä, mutta ihan alussa äidillä ja lapsella on symbioosi, jota muiden tulee kunnioittaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
25 jatkaa
Niin, ja appivanhemmat olivt nähneet ennen ristiäisiä vanhoja tuttaviaan. Näitä me emme miehen kanssa edes tienneet tai olleet koskaan kuullukkaan heistä, niin tulee puhelu että onko ok jos nämä tulisi meidän lapsen ristiäisiin. Olisivat halunneet nähdä minkälaiset ne on ja appivanhemmat oli luvannu niille että saa tulla. Ja eivät ole siis suomalaisia ja asuu toisella puolen maapalloa. Tästähän sitten minä räjähdin, koska oltiin miehen kanssa sovittu että pidetään pienet ristiäiset joihin ei kutsuta kun vanhemmat + sisarukset. Olisin halunnut kutsua muita sukulaisiani koska olen läheinen heidän kanssaan, mutta raha oli tiukilla niin ei pystynyt. Tässä mua ärsytti se, että eikö apit ymmärrä että olemme aikuisia ihmisiä ja me päätämme ketä haluamme kutsua MEIDÄN lapsemme ristiäisiin. Jos olisi niiden lapsi niin kutsukoot ketä haluaa. Olin muutenkin stressaantunut rahasta ja järjestelyistä, ja musta tuntui oudolta ajatus että meidän lapsen ristiäisissä on ihmisiä joista emme ole ikinä kuulleetkaan? Vastaus oli sitten että miksi olemme niin suppeakatseisia. Huoh.
Että välillä on tällaista. Saadaan kuitenkin aina sovittua. Välillä on ahdistavaa jos ollaan liian tunkeilevia, mutta silloin pitää avata suunsa ja sanoa miltä tuntuu.
Muuttakaa kauemmaksi. Mulla on erittäin hyvät välit appivanhempien kanssa, noin 200 km.
Mietityttää ajatus, kun anoppi on aikalailla lelliny lapsensa, että lelliikö myös meidän lapsen. Aika varmasti. Minä taas haluan että on niitä rajojakin. Uskooko lapsi enää mua sen jälkeen ku on ollu anoppilassa lellittynä. Onko se ok että mummo antaa aina periksi ja tekee mitä käsketään, vai onko ok että mummokin osaa olla tietyissä tilanteissa tiukka.
Mun mies jättää astiat, roskat ja pyykit pitkin kämppää, kuvittelee että minä ne siivoan hänen puolestaan. Niinkuin äitinsä on tehnyt. Anoppilassakin jättää vaan astiat ja roskat pöydälle, kyllähän se äiti siivoo. Käskyttää äitiä että tuo mulle sitä tätä ja tuota, vaikka jääkaappi on 2 metrin päässä. Ja anoppi tuo. Mies sanoo mulle että laitatko ton roskiin vaikka roskis on meidän välissä. Tää on ollu mulle tosi hämmentävää seurata. Itse vien kyllä pyykit pyykkikoriin, roskat suoraan roskiin ja astian astianpesukoneeseen, eikä tiskipöydille lojumaan. Ja sen saa oppia myös meidän lapsi.
Anopin lapsi ei pese käsiään kun käy vessassa, ei pese välttis hampaitaan aamuin illoin, saa karkkia vaikka joka päivä, leluja jos vähän tirauttaa kyyneleen kaupassa jne. Lapsi pomppiikin appivanhempien silmillä koko ajan, ja onko ihme.
Oon niin varma että tästä syntyy joskus eripuraa mun/miehen/anopin välille. Musta tuntuu välillä että mies on kuin joku lapsi jota joutuu opettaan. Lapselle pitää olla rakkautta mutta myös rajoja.
Vähän sama tilanne on meillä. Loppuraskaudessa kyseltiin päivittäin, että joko on synnytys lähellä ja milloin on seuraava tarkastus jne. Synnytyksen käynnistäminen olisi pitänyt tietää kellontarkasti etukäteen. Synnärillä olisi heti pitänyt saada vauva syliin ja hoitoonkin olisivat ottaneet jo viikon jälkeen. Kylässä ottavat vauvan syliin kysymättä vaikka suoraan mun sylistä ja pitävät pitkään eivätkä tunnu ymmärtävän antaa edes imetettäväksi vaikka suoraan sanoo.
Onhan tässä ollut tuoreella äidillä pinna ollut kireällä. Ymmärrän että isovanhemmat haluavat olla vauvan kanssa mahdollisimman paljon, mutta pientä hienotunteisuutta toivoisi. Ei siinä auta muu kuin pitää pikkuisen ja oman mielenterveyden puolia. Kurjaahan se on sanoa vastaan ja ehkä siten loukata, mutta äitinä se on tehtävä. Sopii toivoa, että pidemmän päälle nämä alkaa sujua omalla painollaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinä ja miehesi yhdessä vedätte rajat, eivät miehesi vanhemmat tai sisarukset. Keskustelkaa asia selväksi jo ennen lapsen syntymää.
Jos miehesi on niin nössö, että roikkuu vielä äitinsä essunnauhoissa, niin nyt olisi jo korkea aika katkaista ne nauhat. Tai sitten olisi pitänyt ajatella asia vielä kerran ennen ehkäisyn poisjättämistä. Minä olen liian itsellinen kyetäkseni elämään tuollaisen mammanpojan kanssa.
Neuvoni on, että rajat kannattaa pistää.
Itselläni imetys häiriintyi jatkuvien visiittien takia, kun sitä imetysrauhaa ei annettu kun on niin luannollinen tapahtuma! että tissi vaan esiin, meitä ei haittaa!
Vaan kun minua haittasi, olisin kaivannut omaa imetysrauhaa mutta sitä ei pienessä asunnossa saanut, kun oli vierailijoita käymässä.
Lopulta oli pakko rähähtää, että nyt ei tule hetkeen ketään käymään, olin niin loppuunstressattu jatkuvista vierailijoista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minkälainen anoppi muuten on, puuttuuko esimerkiksi teidän asioihin, onko taipuvainen marttyyriuteen, onko hänellä "pakko" saada jutella lastensa kanssa päivittäin, "omiiko" tyttären lapsia eli käyttäytyykö ja puhuuko niin kuin olisivat omiansa? Normaaleilla ihmisille voi puhua etukäteen toiveista yhteydenpidon suhteen. Harmi vain, että nuo puheet itsemurhasta ilman lapsia ja miehen pelko äidin yksinäisyyden tunteesta eivät kuulosta hyvältä. Sanoisin siis, että juttelette miehen kanssa kahdestaan aiheesta pitkin raskautta ja puutut aina tilanteeseen kerrallaan mitä tulee appivanhempiin. Kannattaa miettiä etukäteen myös millaisia tilanteita eteen voi tulla, meillähän anoppi mm.
-Halusi viikon vanhan hoitoon
-Ristiäisissä (meidän maksamissa ja järjestämissä) alkoi säheltämään emäntänä ja omi vauvan täysin
-Olisi halunnut 6kk vauvan reissuun mukaan
-Alkoi vihjailemaan yökyläilystä samaan aikaan
-Ei sietänyt/ymmärtänyt vauvan vierastusta
-Yritti joka tilanteessa sivuuttaa minut äitinä, esim vei aina itkevän vauvan isän syliin, vaikka olisi minun sylistä ottanut tai itselleni tämän pyytänyt.
-Joka ikinen kerta kysyi vieläkö imetät, aina siitä viikon vanhasta vuoden vanhaan.
-Yritti aina näpäyttää jostain "huolen" varjolla, en jaksa edes tästä luetella esimerkkejä, niin maanista touhua oli.
-Olisi halunnut vaihtaa vaipan vauvalta joka ei edes niskaa vielä kannatellut, vaikka kätensä ja selkänsä oli tapaturman vuoksi siinä kunnossa ettei saanut vauvaa käännettyä sylissään istuen. Olisi myös halunnut sylitellä vauvaa huimauskohtauksen aikana. Näitä riittää,hän ei ymmärrä turvallisuusasioiden päälle omalla kohdallaan (muiden kyllä).
Jostain syystä ollaan pärjätty 3 vuotta ilman hänen lastenhoitopalveluksia.
Meillehän oli appi tunkemassa yökylään, kun vauva oli n. kahden viikon ikäinen.
Ja jos nyt joku pahoittaa mielensä "papan ja pojanlapsen välisen siteen estämisestä!!" niin kerrottakoon, että appi ei todellakaan olisi avuksi tullut, päinvastoin.
Astiat jää pöytään ruokailujen jälkeen, ei rikkaa ristiin missään auttaakseen ja pelkkää marinaa ja valitusta. Yön jälkeen valitetaan mm. kuinka vierassänky on ihan p*ska ja oli ihan liian valoisaa! (= kesäyö, ikkunassa sälekaihtimet ja verhot, mutta olisi pitänyt osata valoisa yö muuttaa pimeäksi).
Minun tekemisiäni kyttäillään ja arvostellaan, mm. tiskatessani alkoi kovaäänisesti jutella miehelleni, miten kannattaisi vesimittaria tarkkailla kun niin lotrataan tiskatessa 👍
Itse ei jätteitä lajittele, mutta minulle paasasi biojätteiden erottelun tärkeydestä.
Ja kaikkea tuollaista, en uskalla edes ajatella jos olisi päästetty yökylään.. Olisi pitänyt palvelun pelata vauvasta huolimatta ja vauvan yöheräilyt ei olisi saaneet herraa häiritä, ja kiitoksena kaikesta olisi tullut vittuilua.
Puistattaa ajatuskin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ole normaalia äidiltä syyllistää jälkeläisiä jollain itsemurhapuheilla. Emotionaalista kiristämistä se on. Napanuora on myös jäänyt todella lyhteksi, jos aikuisten kesken ei osata elää ilman jokapäiväistä yhteyttä.
Itselläni on kokemusta rajattomasta, suvaitsemattomasta, aina-oikeassa-olevasta, itsekeskeisestä anopista, joka on erityisen kova ilkeilemään ja arvostelemaan "hyvää tarkoittaen". Monessa asiassa samankaltainen nro 50 kanssa. Oman mielenterveyden, parisuhteen ja omassa vanhemmuudessa pärjäämisen takia oli pakko rajata, kovasti. Lopulta jopa niin, että me käymme vain anopilla, anoppi ei enää käy meillä. Monista syistä myöskään hoitoapua ei voida anopilta ottaa vastaan, vaikka hän olisi siihen kovinkin halukas. Luotettavaa ja lasta ymmärtävää hoitajaa se isovanhemmuus ei kuitenkaan hänestä silti tee (todella paljon ongelmaa suhtautumisessa lapseen, ei noudata myöskään mitään ohjeita vaan tekee ihan kaiken oman päänsä mukaan, alentavaa kai olisi jos kuuntelisi nuorempien puhetta).
Meillä ei ole myöskään muuta hoitoapua sen kummemmin, ihan on keskenään pakko pärjätä. Se avun tarve ei silti tee huonosta suhteesta hyvää eikä pers.häiriöisestä ja ilmeisesti dementoituvasta ihmisestä sen kummoisempaa lapsen hoitajaa. Se on vain mentävä niillä, mitä on eikä ruveta matelemaan ja uhraamaan pientä lasta joillekin irsekeskeisen isovanhemman harhakuvitelmille omasta supermummoudestaan. On turha jaella neuvoja siitä, että kaikessa olisi taivuttava isovanhempien tahtoon, jotta saisi joskus hoitoapua. Ei se niin mene ja ilmankin pärjää, jos on pakko.
Aloittajaa neuvoisin keskustelemaan miehen kanssa vakavasti ja sopimaan ne rajat jo ennen lapsen syntymää. Vauvan kanssa on muutakin tekemistä kuin tungettelevat, pyytämättä kivikautisia neuvoja jakelevat, pahimmillaan äidin sylistä lasta kiskovat sukulaiset. Kaikki ihmiset kun eivät osaa olla hienotunteisia eivätkä ymmärrä kohtuullisuudesta mitään. Se niiden loukkaantuminen on toissijaista siihen nähden, että pahimmillaan tilanne johtaa välirikkoon ja avioeroon.
52 jatkoa: Meillä anoppi myös kokee, että elämän pääsisältö on aikuiset lapset. Ammattiloukkaantuja ja marttyyri, jos nämä eivät toimi niinkuin anoppi haluaa. Lähes 40v. miehen veli aikanaan loukkasi niiin pahasti, kun hirveän lumimyrskyn takia jätti ajamatta 500 km;n matkaa jouluna, kun tiellä ei eteensä nähnyt ja kaikki kelivaroitukset kehotti jäämään kotiin. Vielä 10 vuoden jälkeenkin muistelee, kuinka itsekäs poika pilasi hänen joulunsa. Kun lapset (40+++) on aina olleet jouluna kotona!
Tämä ehkä kiteyttää anopin ajatustavan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vain itse voi tietää omat rajansa ja jaksamisensa. Niistä on itse pidettävä kiinni, muut kyllä vaativat ja vaativat hamaan loppuun asti jos ei itse muuta elämäänsä sellaiseksi kuin haluaa. Lopulta mieskin voi tajuta että on parempi kun vaimo on onnellisempi ja vältytte riidoilta kun pidät puolesi ja osoitat rajasi. Enkä edes tarkoita riitoja vaan sitä että oppii sanomaan muille ei! :) ajan myötä se helpottuu, ainakin itselläni on mennyt paremmin kun olen ihmisten kanssa vain kun oikeasti haluan, näin aikaa vapautuu tärkeämmille asioille !
Hei ap! Jos vertaistukea kaipaat niin laita esim sähköpostios niin voidaan kirjoitella! Olen pelottavan samankaltaisessa tilanteessa ja RANKKAA on, muuta ei voi sanoa.. Meillä vielä mies tulee ns rikkinäisestä perheestä ja suhde äitiin ja sisaruksiin suorastaan sairas..
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä esikoisen synnyttyä anoppi ilmoitti sairaalasta kotiuduttuani että aikoo vierailla meillä tiistaisin ja perjantaisin klo 13 jälkeen. Siis joka viikko, kahdesti viikossa. No eihän siinä muu auttanut kuin selittää hänelle että tällainen "järjestely" ei meille sovi. Anoppi ei lainkaan voinut ymmärtää, että miksi se ei sovi, kun jos etukäteen sovitaan nuo päivät viikossa niin eihän meille silloin voi tulla mitään muuta ohjelmaa niiksi päiviksi. Harmitti pahoittaa anopin mieli, mutta tässä asiassa oli pakko olla tiukkana. Nykyään käy noin joka toinen viikko, silloinkin aina muristen siitä että meillä saa käydä liian harvoin.
Muutaman päivän vanha ketju, mutta pidä ap rajat.
Täällä anoppi vaati 2vko vanhaa hoitoon, olisi pitänyt valita ne kummit ketkä hän halusi, hänen mieleisensä nimi, juhlapaikka ja tarjottavat ristiäisiin. Samalla mollasi mua selän takana. No en ole taipunut, lapsi 2,5v ei ole olit (eikä mene) siellä hoidossa, tosin kun vedin rajat "meillä tehdään kuten meille ja lapselle parhaiten sopii"-tyyliin silloin muutaman kk iässä ei sitä oikeaa kiinnostusta lapseen ole ollutkaan. Kaikki on "eikö SE vieläKÄÄN..." mentaliteetilla.
No onneksi on muita turvaverkkoja, meidän lapsi ei ole mikään lelu jolla leikitään kun huvittaa.
Meillä saa miniä pyytää ja anoa, että tulen katsomaan.
Olen omat lapseni jo aikuiseksi kasvattanut, joten sitä lajia on jo tullut koettua riittävästi.
On hienoa jos on läheiset välit perheeseen mutta varsinkin silloin on tärkeää, että molemmin puolinen kunnioitus on kohdillaan. Ja että jokainen arvostaa toisten yksityisyyttä ja tapoja toimia. Vaikka ne olisivatkin erilaisia. Ei saa olettaa että isovanhemmat olisivat aina käytettävissä tai että isovanhemmat tms sukulaiset voivat esim. kävellä teille sisään kuin omaan kotiinsa, jos et itse niin tahdo. Jokaisen perheen pitäisi saada muodostaa se oma tapa pyörittää arkea ilman, että pitää kokoajan miettiä että käyköhän tämä muille. Jokainen eläkööt omaa elämäänsä, läheiset huomioon ottaen. Kieltämättä itseä ärsyttää se, että jos jostain asiasta on sanottu kymmeniä kertoja, eikä se vieläkään mene perille niin kyse ei enää silloin ole ymmärtämisen vaikeudesta, vaan toisen yli kävelemisestä. Pitäkää siis puolenne mutta tulkaa myös vastaan.
Ja täysin ymmärrän ettet ole käynyt aikoihin kyläilemässä olosi takia. Itsellä ollut kaikki raskaudet aivan hirveitä fyysisesti eikä siinä paljon jaksa seurustella. Tsemppiä teille!
Olipa tänne tullut paljon hyviä vastauksia, kiitos niistä! On hyvin mahdollista, että stressaan asiaa turhaan. Mutta anopin ja apen nykyinen käytös viittaa kyllä vahvasti siihen, että ongelmat on mahdollisia. Tosin miehen sisko työllistää heitä lapsineen niin paljon, että voi hyvin olla, että heillä ei ole aikaa eikä voimia ripustautua meidän tulevaan vauvaamme.
Ehkäpä isoin ongelma tässä onkin ollut mieheni, niinkuin joku taisi sanoa. Hän tavallaan ymmärtää minun näkökulmani mutta kun hänen äitinsä on niin hirveän tärkeä ja ihana ja yksinäinen. Mies on kyllä sanonut heille, että ei niin usein tarvitse soitella. Sitten on ehkä ollut pari viikkoa vähän hiljaisempaa, kunnes sama meno on taas jatkunut. Ja kun tuo soittelu ei ole se ongelma, kuten olen miehelleni yrittänyt selittää, vaan se, että mieheni siskoineen ovat erityisesti anopille koko elämä. Hänen elämässään ei ole muuta sisältöä. Luojan kiitos mies ei ole ainoa lapsi, mutta hän on kyllä ainoana poikana ollut aina äitinsä lellikki. Mies lässyttää äidilleen eikä viestitä hänelle ollenkaan, ettei halua enää olla mammanpoika.
Miehen perhe elää kuplassa, jossa ollaan yhtä mittaa yhteyksissä ja eletään epäterveellisesti (juodaan, poltetaan, syödään mitä sattuu) ja jossa ei nähdä sitä, että on myös erilaisia tapoja toimia. He olettavat, että olen samanlainen kuin he ja että haluan jakaa samanlaisen yhteisöllisyyden kuin he. Olen heidän mielestään kauhean tylsä, kun en halua juoda isoja määriä alkoholia, josta tulee minulle vain paha olo. Pelkään, että he eivät tule kunnioittamaan meidän perheemme tapaa elää ja syödä terveellisesti. Ja sille kommentoijalle, joka ihmetteli huoltani appiukon diabeteksesta: en tietenkään pelkää sairauden tarttuvan vaan olen huolissani hänen piittaamattomuudestaan. Hän ei usko lääkärien puheita, ja ohjeet siitä, että lapset söisivät terveellisesti, ovat heidän mielestään turhaa pingotusta, jota ei tarvitse kunnioittaa.
Emme ole vielä kertoneet raskaudesta appivanhemmille. Näin siksi, koska en halua vielä kuuluttaa asiaa koko maailmalle. Nimittäin kun miehen sisko alkoi odottaa viimeisintä lastaan, hän oli heti raskaustestin tehtyään kertonut vanhemmilleen ja sanonut, että ÄLKÄÄ kertoko kenellekään. No, tästä 15 minuutin päästä oli appivanhempien tuttavapariskunnalta tullut miehen siskolle viesti, että onnea raskaudesta. En ole siis vielä kertonut omille vanhemmillenikaan, koska miehen mielestä olisi epäreilua, jos hänen vanhempansa saisivat kuulla heitä myöhemmin..... Omat vanhempani siis asuvat kaukana. Näemme heitä harvoin ja soittelemmekin ehkä kerran pari kahdessa viikossa. Viestejä kyllä laitamme useammin.
Ongelma on siis ehkä isoin parisuhteessamme, ja olenkin ajatellut, että menisimme vaikka jollekin pariterapeutille tai perheterapeutille puhumaan asiasta (hyviä saa suositella). Keskustelut miehen kanssa kun ovat olleet tähän asti siis lähinnä sitä, että mies puolustelee vanhempiaan, vaikka väittää ymmärtävänsä minua.
Ap
Omasta mielestäni läheiset välit omaan ja puolison perheeseen on suuri rikkaus. Tuollainen 2kk välein näkeminen on minusta todella surullista ja tuntuu aika etäiseltä. Minä haluan että kaikki mummot ja vaarit saavat (jos haluavat ja onneksi haluavat) aidosti kuulua elämäämme.
Viimeisen ap:n viestin luettuani, luulen ettei tässä tapauksessa ole niinkään kyse liian läheisistä väleistä vaan aviomiehen napanuoran katkeamattomuudesta ja appivanhempien epäterveellisistä elämäntavoista, tupakoinnista, alkoholinkäytöstä jne. En minäkään haluaisi pitää tiivistä yhteyttä tuollaisessa tilanteessa.
Kannattaa keskustella asiasta etukäteen ja sopia yhteisistä rajoista jne. Tsemppiä!
Ja selvennykseksi vielä, läheiset välit EI tarkoita sitä, että vauva omitaan, halutaan hoitoon muutaman kuukauden ikäisenä jne. Esikoisemme oli ensimmäistä kertaa yökylässä mummolassa 3 vuoden iässä 😊
Minä pistäisin anopin ojennukseen. Ei hänellä ole oikeutta kohdella sinua tuolla tavalla, vaikka hän onkin miehesi äiti. Samat käytöstavat ja vaatimukset niitä koskien koskevat häntä kuin muitakin ihmisiä.