Lue keskustelun säännöt.
Vauva tulossa - pelottaa, miten appivanhempien kanssa käy
02.01.2017 |
Olisi mukava kuulla asiallisia neuvoja tilanteeseeni.
Odotamme avomieheni kanssa esikoistamme. Odotusta varjostaa aihe, josta on aiemminkin tapeltu ja jonka ongelmallisuus voi pahentua vauvan myötä..
Mieheni on todella läheinen vanhempiensa ja siskojensa kanssa. Parisuhteemme aikana olen kokenut, että seurustelen paitsi mieheni myös hänen koko perheensä kanssa. Joka päivä pitää soitella ja tavata heitä yhtä mittaa. Olen saanut mieheni ymmärtämään, että en ole itse tottunut tällaiseen enkä sellaista kaipaa. Hän saa pitää vanhempiinsa sellaiset välit kuin tahtoo, mutta minun ei tarvitse pitää heihin jatkuvasti yhteyttä, vaikka heistä kyllä pidänkin. Haluan elää omaa ja itsenäistä elämää. Mieheni on aika avuton, ja huomaa kyllä että hän on aika riippuvainen vielä vanhemmistaan. Miehen perhe kuitenkin olettaa näkevänsä myös minua koko ajan. Olen ollut raskauden takia huonovointinen ja ollut paljon yksin kotona. Kun näin jouluna miehen siskon, jota en ollut nähnyt 2 kuukauteen, hän sanoi että "pitkästä aikaa, lapseni ei varmaan enää muista sinua". Samoin anoppi on harmitellut, että "en halua nähdä häntä", kun en pariin kuukautee ollut käynyt heillä kylässä.
Vauva ja hänen tapaamisensa isovanhempien kanssa tulee tällä menolla olemaan ongelma. Riskiä lisää se, että appuvanhemmat ovat kuin toiset vanhemmat miehen siskon lapsille. Sisko miehineen laittaa heidät hoitamaan lapsia monta kertaa viikossa. Tämä ei tietysti kuulu minulle, mutta olemme jo miehen kanssa puhuneet, että emme aio toimia samoin. Mutta miten ilmaista kohteliaasti appiperheelle, että en halua niin tiivistä yhteydenpitoa, johon he ovat tottuneet?
Ja ennen kuin joku syyttää etten halua isovanhempien tapaavan lastani, niin kyse ei todellakaan ole siitä, päinvastoin. Haluaisin kuitenkin että perheemme olisi itsenäinen, miehenikin on kuitenkin jo 30 v. Lisäksi appivanhemmat elävät todella epäterveellisesti, appiukolla on diabetes josta viis veisaa. Miehen siskojen lapset syövät siellä aina pizzaa ja juovat kokista, vaikka on kiellettykin. Pelkään, että he eivät kunnioita sitä että haluan lapseni syövän terveellisesti.
Mies ymmärtää kyllä tilanteen mutta säälii äitiään, kun hän on niin yksinäinen. Anoppi on joskus sanonut että hän olisi tappanut itsensä jos hänellä ei olisi lapsiaan. Hänellä ei siis oikein ole muuta elämää... en halua häntä satuttaa tai loukata, mutta tilanteeseen olisi saatava jokin ratkaisu...
Kommentit (60)
Vierailija kirjoitti:
Ja ennen kuin joku syyttää etten halua isovanhempien tapaavan lastani, niin kyse ei todellakaan ole siitä, päinvastoin. Haluaisin kuitenkin että perheemme olisi itsenäinen, miehenikin on kuitenkin jo 30 v. Lisäksi appivanhemmat elävät todella epäterveellisesti, appiukolla on diabetes josta viis veisaa. Miehen siskojen lapset syövät siellä aina pizzaa ja juovat kokista, vaikka on kiellettykin. Pelkään, että he eivät kunnioita sitä että haluan lapseni syövän terveellisesti.
Muuten ok tekstiä, mutta tähän tartun. Appiukon diabetes ei tartu lapsenlapsiin, vaikka söisivät kylässä käydessään pizzaa ja joisivat kokista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tuollainen yhteisöllisyys on ihan perseestä. Jos et laita heti alussa tiukkoja rajoja anopillesi, niin pahimmassa tapauksessa anoppisi tarjoaa lastenhoitoapua, kun olet kovassa kuumeessa. Kyllä se on sun ja miehesi asia hoitaa lapsi itse, vaikka olisi pää kainalossa.
No suurin osa äideistä hoitaa ne vauvat itse kovassa kuumeessa/flunssassa tms., minäkin moneen otteeseen. Syynä välimatkat isovanhempiin, isovanhempien työelämässä olo tai kunto, kummien töissäolot jne. Eikä sitä voi ennakoida saako supervierastavan tissitakiaisen lapsekseen. Loppujen lopuksi vauva kyllä hyvin tehokkaasti tekee selväksi hyväksyykö ketä hoitajakseen. Meillä vauvan ollessa kipeä ei kelvannut edes isän syli.
Ihanaa se on kun on apua tarjolla, mutta ei se sitä tarkoita että pitäisi itse pitää kokoajan avoimia ovia sukulaisille. Ymmärrän hyvin mikä ap:lla huolettaa. Ei se vaan niinkäön mene, että äidin pitää mukautua vauvan kanssa muiden tapoihin ja toiveisiin, jotta voisi ikinä saada edes apua.
Hei!
Mun miehellä on samanlainen suhde vanhempiinsa ja sisariinsa. Itse olen tottunut olemaan itsenäinen, joskus saattaa mennä vaikka viikko etten käy vanhempien luona tai ei soitella.
Oon myös joskus nuorempana sanonut sille että musta tuntuu että seurustelen koko perheen kanssa. Olin tottunut omaan vapauteen, niin oli jotenkin ahdistavaa kun joka päivä hänen vanhempansa soitteli ja siellä piti vähän väliä olla käymässä. Sitten jos en käynyt hetkeen, valittaa anoppi ja miehen sisko että mua ei kiinnosta käydä siellä. Sanoin sitten että se ei tarkoita ettei mua kiinnosta käydä, voi olla etten käy viikkoon omilla vanhemmillakaan, vaan mulla on omiakin/muita menoja. Ja se ei tarkoita ettenkö rakastais mun vanhempia tai ne mua, ne tietää että pärjään ja kun nähdään ja soitellaan niin aina ollaan yhtä läheisiä.
Sitten jos miehellä tulee vaikka riitaa äitinsä kanssa, kohta hänen isänsä ja sisarensa soittelee sille vuoronperään että mitä se on vaikk sanonut äidillensä jne. Se on sitten yhdenlaista rumbaa.
Meillä on ollut paljon riitoja miehen kanssa tästä nuorempana, mutta nyt muutama vuosi myöhemmin en sen koomin jaksa välittää. Hyvähän se on että on hyvät välit vanhempiinsa.
Mutta niin, saatiin sitten vauva. Aluksi oli yhtä härdelliä, anoppi laittoi joka päivä viestiä että miten vauva ja tulkaa käymään jne jne, tuppasivat vaan synnärille ja kotia tosta noin vaan. Siinä meni raja, koska yritin onnistua imetyksessä ja muutenkin haluttiin miehen kanssa tutustua rauhassa vauvaan. Sen mieskin tajusi ja sanoi anopille että soittakaa kun olettw tulossa. Koskaan ei tiedä jos vaikka olen nukkumassa yhtä aikaa päikkäreitä vauvan kanssa jos olen uupunut. Kyllä se sitten ymmärsi.
Nyt tilanne on onneksi rauhoittunut. Itseasiassa mun välit appivanhempiin ja miehen sisaruksiin on vauvan myötä parantunut. Ei mua haittaa vaikka ne laittelee miehen kanssa joka päivä viestiä tai soittelee, ei se oo multa pois. Käydään siellä yleensä aina viikonloppuisin ja he ovat tosi onnellisia vauvasta ja sanovat että heti kun vain tarvii hoitoapua niin ilmoittakaa.
Kyllä anoppi paljon tuputtaa neuvoja kun sielllä käy, mutta eihän se sillä pahaa tarkoita. Okei, välillä ärsyttää jos ollaan siellä kun vauva alkaa itkemään, niin anoppi suurinpiirtein käskyttää että käyppäs vaihtaa vaippa siltä jos se on märkä ja tee sitä tai tätä. Oon kuiteski vauvan kanssa 24/7 niin tiedän kyllä milloin mun vauva itkee väsyä tai itkua ja tiedän milloin vaihtaa vaippaa. Varsinkin jos siellä on muita kyläilijöitä, tunnen itseni tyhmäksi jos alkaa tuollainen käskyttäminen.
Joo välillä tulee ärsytyksiä, mutta niitä tulee kun on paljon tekemisissä. Mutta muuten omistan kyllä ihanat appivanhemmat. Tulikohan sekava teksti :D
Mun miehellä on lämpimät ja läheiset välit omaan äitiinsä, kuten mullakin omaani. Isät on meillä molemmilla etäisemmät.
En tiedä tarkkaan paljonko mieheni on äitinsä kanssa yhteyksissä, tartteeko mun edes? Päivittäin ainakin laittelevat viestejä ja puhuvatkin vähintään muutaman päivän välein, ihan niinkuin minäkin äitini kanssa. Ollaan kuitenkin nelikymppisiä. Paras ratkaisu yhteiseen viestintään ja vauvan juttujen jakamiseen on whatsapp-ryhmäkeskustelu jossa me kaikki neljä ollaan. Mummot pääsevät tasa-arvoisesti mukaan, kun kuvat ja kuulumiset laitetaan sinne. Lisäksi jos on jotain yhteistä menemistä, jompikumpi mummeista tulee tänne tai molemmat niin puhutaan suunnitelmista siinä.
Vierailija kirjoitti:
Ongelmasi siis se, että miehelläsi on hyvät ja läheiset suhteet vanhempiinsa? Siinäpä vaan sitten pistät välit poikki, vetäydyt ja ihmettelet sitten tukiverkkojen puutetta.
Tuollainen perhe on normaali, ihan tiedoksi.
Ei ole normaalia, että isoäiti kiristää lapsiaan pitämään yhteyttä todeten että olisi tappanut itsensä ilman lapsiaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No ethän sinä heitä halua tavata, itsehän tuossa juuri niin kirjoitat. Anna miehen hoitaa mummolavierailut ja mene itse aikaisin töihin, sen varjolla voit skipata monta epämieluisaa tapaamista. Anopilla näyttää olevan tekemistä tyttärensä lapsissa, joten ei niin teidän lasta tarvitse vaivoikseen.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eikö sulla ole ketään kaveria jonka kanssa jutella? Miksi ihmeessä avaudut tänne?
Sä olet petisi pedannut ja se on nyt siinä. Ei vauvapalstalaiset tule sua pelastamaan mieheltäsi ja tämän perheeltä. Kun ottaa miehen saa myös sen suvun. Kaikille käy niin. Ei noi ihmiset nyt pahoilta kuitenkaan vaikuta.
En todellakaan tiedä miksi kysyin täältä yhtään mitään. Varmaan ajattelin että joku olisi joskus voinut olla samanlaisessa tilanteessa, eipä ole ystävissäni sellaisia. En mä mitään pelastusta ole toivonut vaan neuvoa. Tulipahan nopeasti selväksi, ettei täällä kannata mitään kysellä. Ap
Tai sitten et tiedosta,että asiat on aika hyvin kun suku on tukena?Ihmiset eivät ole täydellisiä joten se pitsa on aika pieni paha ja täydellistä tilannetta tuskin on.
Annan sulle vähän perspektiiviä.Mun toinen vanhempi on kuollut ajat sitten ja toinen on kaukana asuva alkoholisti.Ei mitään tukea suvulta.Puolison vanhemmat asuvat etäällä ja toinen heistä alkoholisti+persoonallisuushäiriöinen.
Pitsa olisi aika pieni miinus omissa silmissäni tähän nähden...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Heh, minäkin luulin että appivanhemmat innosta hihkuen hoitavat välillä myös meidän lasta. No eipä siinä ihan niin käynyt, miehen siskon lapsi on aina ollut se ykkönen, meidän lapset ei ole koskaan edes ollleet anoppilassa yötä. Miehen siskon lapsi viettää siellä noin 4 yötä viikossa.
En minäkään sietäisi tukehduttamista. Äidissä roikkuva mies olisi kauhistus. Ap, älä stressaa asiaa etukäteen. Sinulla on oikeus vetää yksityisyytesi rajat. Älä tee mitään julkilausumia vaan reagoi tilanteessa. Sano ettet jaksa/halua/ehdi ja muista kiittää kutsusta/avuntarjouksesta tms. Sillä tavalla minä toimin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kasva aikuiseksi ennen kuin saat lapsen maailmaan. Moni olisi tuossa tilanteessa kiitollinen kun appivanhemmat pitävät tiiviisti yhteyttä. Tukiverkko on tärkeää olla olemassa. Ja lapsella on oikeus tutustua mummoon ja pappaan.
Hah, mulla saattaa mennä puoli vuotta että näen appivanhempiani. Asutaan kyllä samassa kaupungissa. He soittavat yleensä vain jos tarvitsevat apua, muuten yhteydenpito on todella vähäistä. Isääni näen 3-4 kertaa vuodessa, hänkin asuu samassa kaupungissa kuin minä. Äitini asuu kauempana, hänen kanssaan tulee soiteltua pari kertaa kuukaudessa ja nähtyä aina joskus jos viikonloppuna ehtii käydä, jokusen kerran vuodessa.
En vain ymmärrä miten ihmiset ovat niin läheisiä vanhempiensa kanssa, minulle se on täysin käsittämätöntä. Toisaalta appivanhempani ovat alkoholisteja ja minun vanhempani persoonallisuushäiriöisiä, se varmasti vaikuttaa paljon asiaan. Lapsia ei onneksi ole joten ei ole tätä isovanhempien oikeuksista taistelemista. Itse koen napanuoran katkaisun todella tärkeänä. Minä olen minä ja minun perheeni on minun perheeni. Minä en tarvitse vanhempiani (tai puolison vanhempia) puuttumaan elämääni millään tavalla. Onneksi appivanhempani ovat alko-ongelmastaan huolimatta hienotunteisia ihmisiä, eivätkä edes yritä puuttua meidän elämään. Minun vanhempani taas yrittävät koko suvun edestä, mutta pidän tiukat rajat täysin rajattomien ihmisten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Meillä oli esikoisen aikaan samaa. Meno oli niin tiivistä, että kärsin, mutta vaikenin kunnes kaikki juhlapyhinä purkautui. Itkin ja raivosin ja vannoin lähteväni kävelemään. Niin koville pisti se meno.
Ei erottu, mutta lähellä käytiin. Saimme toisenkin lapsen ja nykyään mies seisoo takanani ja sovimme yhdessä menot ja muut. Enää ei ahdista.
Puhukaa ja sopikaa säännöt ennen vauvan syntymää. Muista ottaa se rauha toipumiseen ja vauvan hoitoon. Onnea tulevasta vauvelista!
Vierailija kirjoitti:
Kasva aikuiseksi ennen kuin saat lapsen maailmaan. Moni olisi tuossa tilanteessa kiitollinen kun appivanhemmat pitävät tiiviisti yhteyttä. Tukiverkko on tärkeää olla olemassa. Ja lapsella on oikeus tutustua mummoon ja pappaan.
Kyllä lapsi tutustuu vähemmälläkin, ja "terve" tukiverkko hyväksyy että lasta hoidetaan perheen tarpeiden mukaan ja perhettä nähdään sellaisella tahdilla mikä palvelee kaikkia osapuolia mahdollisimman hyvin.
Minä olin mummoni luona ensimmäistä kertaa yökylässä vasta eskari-ikäisenä, ja hän on yksi läheisimmistä ihmisistä minulle edelleen kolmikymppisenä. Ei se tutustuminen vaadi vauvavuodesta lähtien mitään päivittäistä yhteydenpitoa, hoitokeikkoja ja yövisiittejä. Pienelle lapselle on tärkeintä olla oman perheen kesken, ja aivan pienen vauvan oikeus on tutustua rauhassa äitiinsä, olla rauhassa äidin hajussa ja lämmössä, sylissä. Tämän hyvä tukiverkko hyväksyy ja ymmärtää, eikä kuvittele että vauvalle/taaperolle mikään muu olisi tärkeämpää. Äidin ja vauvan jaksaminen on tärkeää, eikä heitä pidä väsyttää sosiaalisilla vaatimuksilla.
Jokaisen olisi hyvä miettiä, olenko itse oikeasti hyvinvointia vai pahoinvointia tuottava ihminen. Sellainen joka vaatii suvun oikeuksia vauvaan, harvoin tuottaa hyvää mieltä ja on aito tuki ja turva.
Ap, kannattaa aina lukea näitä varauksella. Näihin vastaavat eniten ne joihin kalikka kalahtaa. Herää pelko onko oma lapsi liikaa mummolassa tai onko itse liian tunkeileva anoppi tai käly.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten muutama muukin on sanonut, niin juttele näistä kaikista asioista ensin miehesi kanssa ja yritä löytää yhteinen sävel ensin hänen kanssaan. Vasta sitten voit miettiä yhdessä miehesi kanssa lempeitä rajoitustoimenpiteitä, jos sellaiseen on tarvetta. Mutta ei kannata kilahdella kaikesta mahdollisesta, vaan yrittää ymmärtää myös niitä appivanhempiasi, jotka kaikesta huolimatta kuulostavat todella ihanilta ihmisiltä :). Omista ja vauvan rajoista tulee pitää kiinni, mutta lempeällä tavalla, jos appivanhemmat ovat vain omanlaatuisia häseltäjiä, eivät oikeasti inhottavia ja kieroja ihmisiä.
Ymmärrän kyllä huolesi, sillä omissa appivanhemmissa on myös tiettyjä ominaisuuksia, joista ollaan puhuttu miehen kanssa, että mahdollisten lapsien kanssa tilannetta on rajoitettava kohtuullisesti. Ovat lähes fundamentalistisesti uskovaisia ja mm. raahasivat miestäni pienenä väkipakolla todella ahdistaviin, uskonnollisiin leireihin ja tilaisuuksiin, pitivät pitkiä hartausistuntoja joka päivä kotona, joihin lasten oli osallistuttava. Tämä on ollut tavallaan hieman traumaattista miehelleni ja meidän (tulevien) lastemme kohdalla emme tulisi suostumaan tällaiseen. Ovat todella ihania ihmisiä muuten ja tulemme hyvin toimeen :).
Ongelmasi on miehesi läheiset ja lämpimät välit sukuun ja sitä samaa et halua lapsellesi, vaan itsekkäästi haluat omia lapsesi ja elää sinun ehtojen mukaista perhe-elämää. Niinkö?
Jokaisella lapsella on kuitenkin oikeus omiin isovanhempiinsa ja sukuunsa, joka on rikkaus ja antaa hyviä eväitä ja turvaa elämään. Ellei se vahingoita lapsen hyvinvointia.
Ja tämä on sinun käsissäsi, haluatko antaa sen lapsellesi - sillä vanhempien tehtävä on luoda alusta ja ihmissuhteen sukuun, jotta lapsella on hyvä olla ja antaa suvun tuoman turvan ja henkisen perinnön.
Ja ei kovin läheiseltä vaikuta, jos sisarukset eivät ole olleet yhteydessä kahteen kuukauteen, vaikka näin sanot.
Ja nyt ei ole kysymys ainoastaan kysymys äidin oikeuksista, vaan myös lapsen ja miehesi, jos elätte tasa-arvoisessa suhteessa.
Mun oma perhe asuu toisella puolella suomea ja sisarukset ulkomailla, näen vanhempia par kertaa vuodessa ja siskoja kun sattuvat suomessa olemaan. Miehen vanhemmat asuvat puolen kilometrin päässä ja siskonsa parin kilometrin päässä.
Kun vauva syntyi niin miehen äiti alkoi tupsahdella kylään joka jumalan päivä, aina ilmoittamatta, parhaimillaan yhdeksän kertaa viikossa. Mulla varmaan pinna kiristyi silmin nähden koska nyt on pari kuukautta mennyt niin ettei se uskalla tulla ollenkaan, ja on tosi vaikeana.
Tässäki parempi tapa olis varmaan ollut se että hän olis ensinnäkin ilmottanut/kysynyt voiko tulla, ja tullu vähän kohtuulisemmalla välillä. Ei mua haittais edes pari kertaa viikossa. Nyt on vaan ite saanut kauheet anoppiöverit ja koko ihminen ärsyttää vieläkin. Toki oon kohtelias ja en oo koskaan kieltäytynyt koska miniä-anoppisuhde on parhaimmillaankin tulenarka, mut olis tän varmaan paremminkin voinu hoitaa, puolin ja toisin.
Vierailija kirjoitti:
Hah, mulla saattaa mennä puoli vuotta että näen appivanhempiani. Asutaan kyllä samassa kaupungissa. He soittavat yleensä vain jos tarvitsevat apua, muuten yhteydenpito on todella vähäistä. Isääni näen 3-4 kertaa vuodessa, hänkin asuu samassa kaupungissa kuin minä. Äitini asuu kauempana, hänen kanssaan tulee soiteltua pari kertaa kuukaudessa ja nähtyä aina joskus jos viikonloppuna ehtii käydä, jokusen kerran vuodessa.
En vain ymmärrä miten ihmiset ovat niin läheisiä vanhempiensa kanssa, minulle se on täysin käsittämätöntä. Toisaalta appivanhempani ovat alkoholisteja ja minun vanhempani persoonallisuushäiriöisiä, se varmasti vaikuttaa paljon asiaan. Lapsia ei onneksi ole joten ei ole tätä isovanhempien oikeuksista taistelemista. Itse koen napanuoran katkaisun todella tärkeänä. Minä olen minä ja minun perheeni on minun perheeni. Minä en tarvitse vanhempiani (tai puolison vanhempia) puuttumaan elämääni millään tavalla. Onneksi appivanhempani ovat alko-ongelmastaan huolimatta hienotunteisia ihmisiä, eivätkä edes yritä puuttua meidän elämään. Minun vanhempani taas yrittävät koko suvun edestä, mutta pidän tiukat rajat täysin rajattomien ihmisten kanssa.
Eli sinusta läheisyys = napanuora jäänyt katkaisematta? Ei voi kuin ihmetellä tätä av:lla toistuvaa ajatusta siitä kuinka perheensä kanssa läheiset ihmiset ovat jotenkin poikkeuksellisia. Sinä sentään tunnustit että oma suhtautumisesi vanhempiisi ja appivanhempiisi johtuu heidän ongelmistaan. Minun vanhemmillani ei ole mitään ongelmia, he ovat ihania ihmisiä ja samoin ovat siskoni. Todennäköisesti jos asuisin samassa kaupungissa vanhempieni kanssa kävisin heillä vähintään kerran viikossa, nyt 700km välimatka on vähän pitkä. Mieheni äiti on kuollut ja isä asuu 350km päässä, mutta miehenikin soittelee isälleen vähintään kerran viikossa. Minua harmittaa todella paljon että asutaan nyt näin kaukana isovanhemmista, lapsi kaipaa tosi paljon mummilaan. Toivottavasti lähitulevaisuudessa voitais asua lähempänä.
Enkä ymmärrä sitä vaahtoamista terveellisestä ruokavaliosta. Ei se lapsi kuole eikä mitään vaurioita saa jos mummilassa syödään vähän eri tavalla kuin kotona. Meillä lapsi ainakin tajuaa että kotona on eri säännöt kuin mummilassa eikä asia aiheuta ongelmia.
38 jatkaa
Tällä hetkellä, kun se näkemistahti on keskimäärin kerran viikossa, vituttaa eniten se anopin syyllistäminen kun se joka kerta heti ovesta tultuaan aloittaa siunailun että muistaakohan se enää mummoa kun näin harvoin tavataan.
Meillä ne on minun vanhemmat, joiden kanssa rajan vetäminen on ollut haastavaa. Hoitoon eivät vauva-aikana sentään kinunneet, mutta sen jälkeen kyllä. Lapsemme on heidän ainoa lapsenlapsensa. Asutaan 300km päässä heistä, mutta ovat parin viikon välein kylässä ja suunnittelevat kaiken tekemisensä niin, että lapsi voi olla mukana. Olettavat suoraan, että nelivuotias voi lähteä heidän kanssaan viikoksi lomalle milloin mihinkin. Kiva, että vievät lasta eri paikkoihin. Kiva, että lapsella on läheiset välit isovanhempiinsa. Emme kuitenkaan voi päästää lasta jokaiselle reissulle minne isovanhemmat hänet haluaisivat. Siitä seuraa aina riitoja. Varsinkin äitini on varsinainen drama queen ja ammattiloukkaantuja. Lisäkitkaa luo vielä vanhempieni tapa ostaa näiltä reissuilta(ja muutenkin) lapselle ihan kaikki mahdollinen mitä hän keksii pyytää.
Eikö sitä saa yhtään itse määrittää kuinka paljon jaksaa tavata, jotta turvaverkot pysyy yllä? Ehtona soitella päivittäin ja antaa toisen olla "kanssavanhempi", jotta voi joskus pyytää apuakin? Sillä juurihan sellaisesta pelosta ap kirjoittaa, että meno on samaa kuin kälyn perheessä.
Meillä isovanhempia nähdään n. kerran kahdessa kuussa, sisaruksia kerran-pari kuussa ja ystäviä kerran-pari kuussa. Joka viikko ollaan jossain kylässä tai joku meillä. Turvaverkosto on hyvä. Lapset eivät ole kertaakaan olleet appivanhempien luona, syynä monenlaiset ongelmat, ja kaksi kertaa minun vanhempieni luona. Esikoinen 5v. Silti ympärillämme on paljon ihania ihmisiä, ja apua saadaan ilman mitään ehtoja päivittäisestä yhteydenpidosta tai osallistumisesta arkeemme "kanssavanhemman roolissa".
Aina tänne palstalle tällaisiin tulee valittamaan niitä joilla ei apua ole. Kuulkaa ei sellainen apu jossa menettää roolinsa ja itsenäisyytensä vanhempana ole mistään kotoisin. Vauvavuonna ne rajat on muutenkin vedettävä jos vetää aikoo. Mulle ei ole ok, että meidän lapsia joku kasvattaa kuin ne olisivat omiansa, tai että meillä vierailee samat ihmiset useamman kerran viikossa, tai että lapset syö pelkkää pitsaa kielloista huolimatta hoidossa. Olen av-standardeilla harvinaisuus, kun hoitoapua löytyy aina "ehdottomuudestani" huolimatta. Kannustan silti muita toimimaan oman päänsä mukaan. Mitään ei tule elämässä niin paljon katumaan, kuin sitä että avun toivossa antaa muiden polkea itseään. Varsinkin kun on niin tärkeä asia kyseessä, kuin omat lapset.