Pitääkö " tyytyä" vain lapsille hyvään isään, jos suhteesta ei muuta saa?

Lapsi ei välttämättä näe vanhempiensa suhteessa mitään vikaa.



Olin 16v kun vanhenpani erosivat. Minun mielestäni turhaan, sillä olin siinä käsitetyksessä että heidän suhteensa on normaali. Myöhemmin olen kuullut, mikä meni pieleen heidän suhteessaan ja nyt itsekin parisuhteessa elävänä tiedän minkälainen on hyvä suhde. Vanhempieni suhde ei sitä ollut, mutta en minä sitä silloin tiennyt. Ero oli minulle aikamoinen sokki, josta toipuminen vei pitkään.

hakkaajien ja juoppojen vaimoja ja lapsia ymmärretään, mutta ei mielenterveysongelmaisten, narsistien, kiihkouskovaisten, työnarkomaanien, manipuloijien ja alistajien. Ei nekään kauhean hyviä kumppaneita ole.

Esimerkiksi jos isä puhuu äidille aina väheksyvästi, tai äidin tekemiset ei perheen piirissä ole tärkeitä, lapsi huomaamattaan oppii pitämään sitä normaalina. Lapselle kaikki mitä vanhemmat tekee on oikein ja hyvää, ja lapsi ihmettelee että hänessä itsessä täytyy olla jotain vikaa kun silti tuntuu pahalta.



Lukekaa virtahepo olohuoneessa.

Vaikka hän ei riitoja näekään/kuulekaan niin kyllä hän aavistaa ettei kaikki ole ok.

Lapset ei ole onnellisia jos sitä ei ole vanhemmat!!

tällaisia malleja en halua lapselleni antaa ja nämä tulevat voimakkaina miehen suvussa..

Kummajuttu, että avoimesti ja usein aloin kokemaan itseeni kohdistuvaa väheksyntää, yliajamista ja kuuntelemattomuutta vasta kun lapsi syntyi..

Olen edelleen sitä mieltä ettei liioin miehestä eikä hänen lapsuuden perheestään voi saada kokonaista kuvaa monenkaan yhdessäolovuoden jälkeen. Tarvitaan joku voimakas yhteinen kokemus, jossa huonot puolet tulee esiin tai sitten ei tule.. Te parisuhdeviisastelijat, miten olette tämän testin järjestäneet???

Vierailija:

Esimerkiksi jos isä puhuu äidille aina väheksyvästi, tai äidin tekemiset ei perheen piirissä ole tärkeitä, lapsi huomaamattaan oppii pitämään sitä normaalina. Lapselle kaikki mitä vanhemmat tekee on oikein ja hyvää, ja lapsi ihmettelee että hänessä itsessä täytyy olla jotain vikaa kun silti tuntuu pahalta.

Lukekaa virtahepo olohuoneessa.

eli kirjoituksessa 23

Totesin, että ei tosiaankaan ole lapsenkaan edun mukaista jatkaa suhdetta.



Löysin sittemmin " elämäni miehen" ja olemme olleet yhdessä 4 vuotta. Edelleen joka päivä kiitän luojaani siitä, että tein ratkaisun ja en tyytynyt " toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon" !



Ja muuten.. tuomitsijoille jo etukäteen tiedoksi, että lapsikin voi aivan erinomaisesti ;)

toisininaan täysin kyllästyneenä ja väsyneenä tähän huudan ja " riehun" . Mies ei halua erota enkä ehkä minäkään mutta en kyllä todellakaan tälläistä elämää halua. Toisinaan menee paremmin ja nyt on taas todella huono kausi ollut pitkään. Tuntuu että tämmöinen vie kaikki mehut, kun ihminen jota on ainakin joskus rakastanut (meillä kolme lasta 12, 10 ja 4) tuntuu niin vieraalta, just ja just lasten asioista puhutaan ja mitään ei yhdessä touhuta jos minä en järjestä. Pitää vaan toivoa että jossain vaiheessa muuttuu koska ei kai tämä tämmöistä aina ole ollut.......

Ensinnäkin, kiitos kaikille vastanneille, hyviä mielipiteitä, puolesta ja vastaan. Viisasten kivi tähän parisuhdesotkuun löytyy varmaan omasta taskusta, jos sieltäkään, mutta silti on hyvä lukea muiden mielipiteitä ja kokemuksia. Sen ainakin huomasin kun luin noita, että tietyllä tavalla jjatketaan mieheni kanssa vanhempieni tapoja. Minä olen avioerolapsi, ja äitini oli hyvin vahva osapuoli avioliitossa, ja myös halusi eron. Mieheni vanhemmat taas ovat edelleen aviossa, ja mieheni käsitys on, että kerran kun naimisiin on menty, erota ei voi, piste.

Nyt kuitenkin olemme tilanteessa, että yhdessä olemisemme vaikuttaa muihinkin kuin meihin. Näen asian edelleen niin päin että varmasti pienet lapsemme ymmärtävät ja vaistoavat pahan olon, ja sitä en halua. En ymmärrä että yhdessä jatkamisemme tilanteen ollessa tälläinen (ja ajan myötä pahenevan) olis hyväksi lapsille! Tai melkein vielä pahempaa, kasvavat vihan ja kylmyyden ilmapiirissä tottuenn siihen, ajatellen että se on normaalia! Kauhea ajatus!

Erota en halua, ainakaan nyt. Ongelma tässä vyyhdissä on se, että minä rakastan miestäni edelleen, mutta yksipuoista tunnetta on vaikea kantaa eteenpäin.

Edelleen peräänkuulutan jokaisen oikeutta onnellisuuteen, ja sellaiseen elämään minkä haluaa. Onko itsekkyyttä haluta olla onnellinen? Vai onko parempi vaan kärsiä, " kärsi kärsi niin kirkkaamman kruunun saat" ?

Kavereiden kanssa ei oikein tohdi puhua parisuhteista, koska meillä on lähinnä parisuhdekavereita ja sitten jos toisilla menee vain hyvin, ei ole oikein mieltä keskustella



Nuo vanhempien tapojen jatkaminen on kyllä mielenkiintoinen juttu. MInä taas olen monta vuotta seurannut äitini äkäilyä ja uhkailua/halua eroamisesta. Se on sattunut lapseen paljon. Itse sen sijaan että vuositolkilla puhun erosta, mielelläni ennemminkin eroaisin, vaikkei vanhempani olekaan sitä tehneet.



Tuntuu siltä, että nuo jotka ovat ikuisen liiton kannalta eivät tiedä asioista juuri mitään tai sitten he itse ovat syystä tai toisesta ja joutuvat olemaan jonkun kynnysmattona ilman rohkeutta ja kykyjä lähteä.



EI ole äidillä mitään arvoa jos omanarvon tuntonsakin menettää avioliiton myötä

Jos mielestäs olet jo kärsinyt tarpeeksi, eroa hyvä ihminen. Mutta jollekin muulle tuo ei ole tarpeeksi. Jokaisella on oma rajansa. Keskimääräisesti kuitenkin se raja on laskenut. On helppoa ja hyväksyttävää erota. Ihmiset ovat itsekkäitä. Ihan sata lasissa ei tarvitse enää yrittää, kun kaiken voi perustella " mulla on vain yksi elämä" jutuilla. Ja kyllä naapurin ellikin voi hyvin vaikka isä lähti. Uskon että 10-20 vuoden päästä yhteiskunnassamme on uusi ongelma, kun nämä lukuisat eronneitten lapset alkavat puhua.



En voi uskoa, että lapseen ei ero vaikuutaisi mitenkään. Kyllä jaksetaan kiihkota, miten lapsi on hoidettava kotona 3-vuotiaaksi keinolla millä hyvänsä, kun taas isän muuttoa kotoa pois ei pidetä minään. Aikamoisia arvoja kylvämme ja jonkun ajan päästä myös niitämme.

Mutta missä on vastuu ja sisu tehdä parisuhteesta hyvä? On helppo lähteä hakemaan sitä muualta. Joskus tuntuu, ett liian helppo.

Olen elänyt jo monta vuotta kuvailemassasi suhteessa. Viimeisin vuosi on ollut sellaista henkistä kärsimystä että reilu kuukausi sitten sanoin miehelleni että haluan erota.

Asioista on puhuttu, useinkin, mutta eipä ole asiat miksikään muuttuneet.

Olen todennut, valitettavasti vasta nyt, että emme vain ole sopivat ihmiset toisillemme.

Seksiä ei ole, eikä minkäänlaista henkistä yhteyttä. Miestä ei järin kiinnosta viettää vapaa-aikaansa poikamme ja minun kanssani.

Kotityöt luonnollisesti kuuluvat mieheni mielestä vain minulle.

En syystä pelkästään miestäni, vikaa on varmasti minussakin.



Eniten tässä erossa huolestuttaa 5-vuotias poikamme, toivon että hänen

kohdallaan vanhempien ero ei aiheuta mitään " pahoja traumoja" .

Itselleni, ja varmaan miehellekin, tiedän eromme olevan valtava helpotus.

Ja todella tiedän eron olevan tässä tilanteessa oikea ratkaisu.

Eipä ole pojallemmekaan varmasti mukavaa elää aina onnettoman, itkuisen ja pinna kireällä olevan äidin kanssa.

sanoisinpa taas noin..



nimittäin tuo yrittäminen ei ole aina niin helppoa. Minun mies on aktiivisesti yrittänyt pitkän aikaa olla yrittämättä yksinkertaisesti kieltämällä että mitään ongelmaa onkaan. EIhän hänellä toki ongelmia olekaan siinä, että hän päättää meidän asioista vanhempiensa kanssa tai että hän ei osallistu meidän yhteisen kodin hoitamiseen. Minkäänlainen keskustelun aloitus tästä ei auta. (ja alkakaapa te sitten puolivuotiaan lapsen hoidon ohella miettimään parempia keinoja)



SItten hän lupasi ja halusi alkaa yrittämään, mutta miten? Vain lupaamalla, terapiaan ei voi mennä kun on pieni kaupunki ja terapeutit ovat alikoulutettuja jne. Kirjoja ei voi lukea (en tiedä edes miksi, joutuisi varmaan joskus huomata olevansa väärässä). Omista näkemyksistä ei voi antaa periksi, koska ne ovat niin hyviä ja oikeita...





No niin besser-wisserit sitten lääke tähän pulmaan

Että yrittäisi tehdä kaikkensa. Eihän tässä sinua syyteta yrittämättömyydesta. Mutta just näitä on paljon, että ei jostakin syystä yritetä. Ja se syy voi olla noinkin lapsellisen kuuloinen, että terapeutit on alikoulutettuja tma. Ihan sama se on, onko luovuttaja mies vai nainen.

Vierailija:

On helppoa ja hyväksyttävää erota. Ihmiset ovat itsekkäitä. Ihan sata lasissa ei tarvitse enää yrittää, kun kaiken voi perustella " mulla on vain yksi elämä" jutuilla. Ja kyllä naapurin ellikin voi hyvin vaikka isä lähti. Uskon että 10-20 vuoden päästä yhteiskunnassamme on uusi ongelma, kun nämä lukuisat eronneitten lapset alkavat puhua.

En voi uskoa, että lapseen ei ero vaikuutaisi mitenkään. Kyllä jaksetaan kiihkota, miten lapsi on hoidettava kotona 3-vuotiaaksi keinolla millä hyvänsä, kun taas isän muuttoa kotoa pois ei pidetä minään. Aikamoisia arvoja kylvämme ja jonkun ajan päästä myös niitämme.

äiti saa bailata taas kerran ja hakea elämyksiä ja intohimoa. Isäpuolet vaihtuvat ja uusia tulee kun jokaisen kanssa tulee arki kuitenkin eteen.

Lapsi tykkää kun saa viettää isän luona viikonloppuja ja äiti saa pistää meikit naamaan ja lähteä baanalle kokeilemaan viehätyvoimaa ja hakemaan seksi. Näin jaksaa taas äiti maanantaina katsoa lapsiaan kun on saanut viikonloppuna intohimoa ja seksiä.



Se hurskastelijat, jotka väitätte, että avioliitossa pitää olla koko ikänsä, olette katkeria ja kateellisia meille yksinhuoltajille. Me sentään saamme jännitystä elämään, mitä te ette saa. Meillä on mahdollisuus saada joka toinen viikonloppu intohimoa kun lapsi on isällään. Lapsi kärsii jos äiti ei saa kokea koko ajan rakkautta ja sykettä elämässään.



Suosittelen eroa. Jokaisen nurkan takaa voi löytä elämäsi mies...ainakin viikonlopuksi. Sen voimalla jaksaa taas arkea lapsen kanssa.

Minä erosin rajun henkisen väkivallan takia ja se pelasti lapseni ja minun mielenterveyden.



Jos ten anteeksi nyt vaan, tekstisi loukkasi.



T. Entinen yh.

Ensinäkin ap:lle sanoisin: menkää terapiaan, hakekaa tuettua perhelomaa jossa parisuhdetunteja ja lapsenhoitoa. Tehkää jotain kivaa kerran kuussa ja yritä ap keksiä jokin kiva harrastus (miehellesi myös voisi tehdä hyvää).



Itse erosin lapseni isästä kun lapsi oli alle 1v. Mies joi viikonloput ja treenasi arki-illat, kotona miestä ei näkynyt ja jos näkyi niin hermostui heti pieneen, kerran näin hänen läppäävän lasta ja se oli siinä.



Teidän tilanteessa voisi olla vielä ihan hyvät mahdollisuudet toimivaan arkeen. Yh-arki on jotain TODELLA rankkaa. Oma lapseni sairasti paljon, samoin minä. Opiskelin, kävin töissä ja hoidin lasta, ei siinä todellakaan miehet mielessä ollut!



Onneksi minulle kävi niin onnekkaasti (2 vuotta eron jälkeen), että kaverin veli osoittautuikin elämäni mieheksi.. : )



Mistä näitä kuvitelmia syntyy,että yh:t ovat bailukoneita ja munahaukkoja? Aika väsynyttä!



Ap:lle vielä tsemppiä ja käyttäkää kaikki keinot! Terapiat ja asumusero ja kaikki kahdollinen ennen lopullista päätöstä!



Toivottavasti pääsette sopuun! Ero on aina kipeä ja raskas asia.