Mitä ihmettä ovat ne "sinkkuuden hyvät puolet", joista aina puhutaan?

Minulle hyviä puolia on se, että ei tarvitse stressata työn löytymisestä samalta paikkakunnalta vaan voi muuttaa vaikka toiselle puolelle maapalloa, ei tarvitse kärsiä ehkäisyn sivuvaikutuksista vaan saa olla luomu eikä ole pelkoa raskaaksi tulemisesta, ei tarvitse miellyttää ketään luonteensa tai ulkonäkönsä puolesta eli ei tarvitse tehdä ainuttakaan kompromissia ja saa näyttää niin homssuiselta kuin haluaa ilman, että joku menettää halunsa sinua kohtaan, saa paljon omaa aikaa... Tiivistettynä elämä on huomattavasti mutkattomampaa ja stressittömämpää.

-Ei tarvitse leikkiä pornotähteä vielä miehen pornonkatselun jälkeen

-Ei tarvitse löytää Jalluja kaikkialta

-Ei tarvitse pitää seksiaktia vain miehen miellyttämisenä

-Ei tarvitse kuulla seksinruinausta

-Ei tarvitse olla seksikäs ketään varten

-Ei tarvitse syyttää toista naista kun miehesi pettää

-Ei tarvitse yllättää ketään runkkaamasta

-Ei tarvitse leikkiä rakkautta kun kaikki tietävät miehen vietin

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut koko ikäni sinkku, koska siinä on (minun kannaltani) pelkästään hyviä puolia.

Tärkeintä on saada asua ja elää yksin. Kun tulen kotiin, siellä on aina hiljaista ja rauhallista. Ei tarvitse puhua kenenkään kanssa. Saan nukkua yksin, syödä yksin, uppoutua kirjoihin, katsoa telkkaria, kuunnella musiikkia tai kuunnella hiljaisuutta.

Ihanaa, rentouttavaa, onnellista. Työelämä on aika kuormittavaa nykyisin. Jos en saisi olla yksin edes kotona, en varmaan kykenisi palautumaan lainkaan.

Ymmärän tätä hyvin. Itsekin tarvitsen hiljaisuutta ja omaa aikaa. Sitä olen parisuhteissani myös aina saanut.

En ole keksinyt vielä yhtään hyvää asiaa sinkkuudessa, siksi olen siirtynyt suoraan parisuhteesta toiseen. Tosin vain kerran.

Vierailija kirjoitti:

Olen ollut koko ikäni sinkku, koska siinä on (minun kannaltani) pelkästään hyviä puolia.

Tärkeintä on saada asua ja elää yksin. Kun tulen kotiin, siellä on aina hiljaista ja rauhallista. Ei tarvitse puhua kenenkään kanssa. Saan nukkua yksin, syödä yksin, uppoutua kirjoihin, katsoa telkkaria, kuunnella musiikkia tai kuunnella hiljaisuutta.

Ihanaa, rentouttavaa, onnellista. Työelämä on aika kuormittavaa nykyisin. Jos en saisi olla yksin edes kotona, en varmaan kykenisi palautumaan lainkaan.

Omalla kohdallani parisuhde toimii parhaiten niin, että arkipäivät ollaan suurimmaksi osaksi molemmat omissa kodeissamme ja yhdessä vietetään vain pidennetyt viikonloput ja lomat.

Itse kaipaan niin paljon rauhaa, että viihdyn sinkkuna parhaiten. Olen ollut ihan hyvässä suhteessa, mutta silti tuntui usein että haluaisin vain olla rauhassa ja miettiä omia juttujani vaikka olisin juuri ollut viikon yksin.

Suhteessa alan miettiä liikaa sitä toista osapuolta, toisin kuin kaverisuhteissa. Jälkimmäiset ovat rentouttavampia minulle.

Vapaus. Vaikkei toinen mitenkään tarkoituksella yritä eikä halua rajoittaa toista, laskee parisuhde tietynlaisen vastuun kummankin harteille toisen huomioonotosta. Joskus tilanne vain yksinkertaisesti pakottaa jommankumman itsensä rajoittamiseen, jos valitsee suhteeseen sitoutumisen. Tämä erityisesti nuorella iällä, kun on tehtävä suuria elämänpäätöksiä. Mitä tehdä kun saa unelmatyö- tai opiskelupaikan toiselta puolelta maapalloa? Kummallakin voi olla sama unelma (ja suhde itsessään ihanteellinen), mutta kummankin muu elämä etenee eri tavalla. Sinkkuna kaikkiin mahdollisuuksiin tarttuu kunnianhimoisemmin ja rohkeammin, joka kasvattaa todennäköisyyttä saavuttaa menestystä toteuttaa unelmiaan.

Kaipaan sinkkuelämästä omaa kylpyhuonetta ja aikatauluttamisen helppoutta. Kun asui yksin, tiesin tasan tarkkaan että mulla menee 1 tunti valmistautumiseen kun lähden johonkin. Suihku, hampaiden pesu, meikkaus jne.

Nyt miehen kanssa joudun varaamaan aina vähintään puolitoista tuntia, jos ollaan samaan aikaan lähdössä johonkin. Silloin kun minä tarvitsisin kylppäriä, niin mies linnoittautuu sinne paskalle. Tulee ulos kun meillä on 5 min aikaa lähtöön. Ja mulla hampaat vielä pesemättä jne jne.

- Kämpässä paljon omaa tilaa

- ei kompromisseja

- ei tarvitse sietää toisen ärsyttäviä tapoja

- elämä ja suunnitelmien teko on helpompaa

- voi tehdä mitä haluaa

- ei tarvitse ottaa huomioon toista

- enemmän rahaa käytössä kun kaikkea tarvitsee ostaa vain yhdelle

- ei tarvitse huolehtia kuin itsestään

Nyt jun luen tätä listaa, niin se kuulostaa hyvin itsekkäältä. En vain nää yhtäkään hyvää syytä hankkia parisuhde. En jaksaisi toisen seuraa niin paljon, kuin suhteen "ylläpito" vaatisi. Toisaalta, en kyllä kaipaa rakkautta tai läheisyyttä, joten olen aika jäävi vastailemaan.

Komppaan erästä edellistä kommentoijaa, että itse en ole keksinyt enempää parempia puolia parisuhteessa elämiseen. Olen ollut nyt useamman vuoden sinkkuna parin pidemmän parisuhteen jälkeen. Yhä enemmän koen sinkkuelämän itselleni mielekkäämmäksi. Mutta toki minun oma arvomaailmani ja elämäntavoitteet/unelmat ovat sellaisia, jotka sopivat paremmin sinkulle, esim. minä en halua lapsia ja tosi monet tapailemistani miehistä ovat ilmaisseet halunsa hankkia lapsia jossain vaiheessa. Siinä on jo yksi iso syy, miksi en haluaisi sitoutua tähän ihmiseen. Eli en koe tarvetta parisuhteelle, koska en halua perustaa perhettä. Ja tässä lisää sinkkuuden hyviä puolia:

- en ole tilivelvollinen kenellekään menemisistäni ja tekemisistäni. Voin vain lähteä reissuun eikä sitä tarvitse selitellä tai pyytää lupaa keneltäkään (työnantajaa lukuunottamatta).

- Ei tarvitse tehdä kompromisseja missään elämän isommissa tai pienemmissäkään päätöksissä. Voin muuttaa anytime paremman työn perässä tai lähteä ulkomaille ajaksi x.

- Saan pitää oman asunnon käymättä jatkuvaa keskustelua "seuraavasta siirrosta" eli yhteenmuuttamisesta. Siis vaikka olisin parisuhteessa, asuisin silti omillani. En enää halua asua kenenkään kanssa yhdessä.

- Ei tarvitse tutustua kumppanin sukulaisiin/vanhempiin/perheeseen.

- Haluaisin kuitenkin avoimen suhteen, vaikka jonkun kanssa sitoutuisin ja seurustelisin vakavasti. Tämä järjestely tuntuu olevan hyvin epämiellyttävä useimpien miesten mielestä. Eli parisuhde olisi jo heti alkujaan hyvin rajoittava ja ahdistava. Haluan mahdollisuuden harrastaa seksiä useampien ihmisten kanssa enkä sitoutua seksuaalisestikin vain yhteen ihmiseen loppu iäksi.

- Minulla on niin paljon kaikkea tekemistä, harrastuksia ja pakollisiakin menoja, että monogamisessa parisuhteessa joutuisin joko rajoittamaan omia menojani/vapaa-aikaani tai sitten kumppanini ei saisi tarpeeksi aikaa, josta alkaisi valitus.

- Saan seksiä tarpeeksi sinkkunakin. Toki ymmärrän, että osa ihmisistä ei ole niin sosiaalisia, itsevarmoja tai hyvännäköisiä saadakseen tarvitsemaansa säännöllistä seksiseuraa. Minulla on kuitenkin ollut - ja on tälläkin hetkellä - hyviä vakipanoja. Seksisuhteeni ovat olleet pitkäkestoisia, jopa pidempiä kuin yksi seurustelusuhteestani. Eli yhdenillan jutut ja satunnainen, huono seksi ei ole koitunut ongelmakseni sinkkuaikanani.

- Jos kaipaan jotain mukavaa yhteistä tekemistä jonkun toisen ihmisen kanssa, saan kyllä useimmiten seuraa. Olen esimerkiksi matkustellut, käynyt syömässä, leffassa jne seksikumppanieni kanssa. Voin deittailla vapaasti ja tutustua aina uusiin ihmisiin. Minulla on myös melko laaja verkosto ja muutama erittäin hyvä ystävä, joita ei korvaa mikään mies- tai seksiseura.

- Viihdyn yksin ja tarvitsen omaa rauhaa välillä. En haluaisi menettää sitä mahdollisuutta, että voin vain sulkeutua kotiini kertomatta kenellekään ja laittaa puhelimen kiinni.

Mäkään en ole joutunut tekee kompromisseja tai luppumaan mistään suhteessa. Paitsi rahoista, kun pitää maksaa miehen lapsesta elareita (meillä yhteiset rahat ja oon ollu pitkään hyvätuloisempi). En tajunnut simkkuuden hienoutta missään vaiheessa mun sinkkuelämää, joka kuitenkin kesti vuosia.

Saa olla ja tehdä miten sattuu huvittamaan.

Seksiä saa harrastaa silloin kun huvittaa ja kenen kanssa haluaa. Masturboidakin saa niin paljon kun haluaa.

Saa esim valita leffassa sen leffan jonka haluaa, eikä käyttää lippurahoja johonkin jonka aikana vilkuilee kelloa

Kukaan ei kyttää ja tuomitse outoja tapojasi.

Hyviä puolia löytyisi enemmänkin, mutta niin löytyy sitten huonojakin (joita ei tosin tässä kysytty)

Mä olen ehdottomasti enemmän sinkkuihminen kuin parisuhdeihminen, vaikka olenkin viettänyt suurimman osan aikuiselemästäni parisuhteissa. Nuorena en jotenkin voinut itselleni myöntää totuutta: on niin vahva normi että ihmisellä pitää olla parisuhde, että tuntui kuin olisin jotenkin liian perverssi jos en sellaista haluaisi. Minulla on ollut useampia pitkähköjä (1-2 vuodesta 15 vuoteen) suhteita, keskenään aivan erilaisten miesten kanssa, sillä en suostunut uskomaan että olen onnellisempi ilman miestä. Lisäksi halusin lapsia, mutta jo nuorena salaa vähän fantasioin siitä että tulisin vahingossa raskaaksi jonkun ventovieraan toimesta ja kasvattaisin lapsen yksin (tätä ei käynyt siksikään, etten ihmeemmin harrastanut seksiä ventovieraiden kanssa).

Sinkkuelämässä pidän eniten ihan siitä yksin olemisesta. Siitä ettei ole muita ihmisiä paikalla eikä tarvitse olla sosiaalinen. Ei tarvitse miettiä muiden mielipiteitä ja tarpeita (paitsi lasten tietysti, mutta he ovat luonani vain puolet ajasta), ei tarvitse miettiä olenko ärsyttävä eikä tarvitse ärsyyntyä muiden tekemisistä ja sanomisista. 

Avioseksiä en kaipaa vähääkään, ainoastaan "uusi suhde" -seksiä ajoittain. Masturbointi on nopea ja helppo tapa saada orgasmi, mutten ole erityisen innostunut siitäkään. Seksi ei vain ole minulle kovin rakas harrastus, ja on ihanaa kun sitä ei enää tarvitse harrastaa velvollisuudesta.

Viihdyn muiden ihmisten seurassa ihan hienosti, kunhan sitä ei ole liikaa. Joudun töissä altistumaan muille ihmisille niin paljon (pääosin ihan myönteisissä merkeissä kyllä), että jos viikkoon mahtuu lisäksi enemmän kuin kaksi menoa kaverien kanssa niin se alkaa kääntyä hauskasta raskaaksi. Lapsiviikkoina en juuri koskaan näe muita ihmisiä kuin lapsiani, siinä perhesosiaalisuudessa on aivan riittävästi enkä todellakaan halua siihen mitään kyläilyitä päälle.

Vierailija kirjoitti:

Mäkään en ole joutunut tekee kompromisseja tai luppumaan mistään suhteessa. Paitsi rahoista, kun pitää maksaa miehen lapsesta elareita (meillä yhteiset rahat ja oon ollu pitkään hyvätuloisempi). En tajunnut simkkuuden hienoutta missään vaiheessa mun sinkkuelämää, joka kuitenkin kesti vuosia.

Mä olen joutunut luopumaan ja tekemään kompromisseja. Tai toki olisi voinut olla luopumatta ja tekemättä, mutta sitten olisi toinen ollut vihainen ja pitänyt mykkäkoulua. Paras suhteeni oli sellainen, jossa oli kummallakin asunnot ja tavattiin vain silloin, kun se sattui kummallekin sopimaan. Siitä huolimatta tämä mies lopulta alkoi vetää herneitä nenäänsä, kun en ollutkaan ilmoittanut lähteväni töistä suoraan kavereiden kanssa festareille tai pidennetylle viikonlopulle Berliiniin. Aloin ilmoittaa, mutta silti mökötystä ja kiukuttelua, kun vietin aikaani muualla ja muiden ihmisten kanssa kuin hänen. Yhteen muuttamista ei arvattavasti kannattanut edes harkita. 

Vierailija kirjoitti:

Mäkään en ole joutunut tekee kompromisseja tai luppumaan mistään suhteessa. Paitsi rahoista, kun pitää maksaa miehen lapsesta elareita (meillä yhteiset rahat ja oon ollu pitkään hyvätuloisempi). En tajunnut simkkuuden hienoutta missään vaiheessa mun sinkkuelämää, joka kuitenkin kesti vuosia.

No jos sä et ole tehnyt kompromisseja suhteessa, niin sitten se sun kumppani on joutunut tekemään. Ja kyllähän tuo rahajuttukin on jo hyvin merkittävä asia! Siis kuka haluaa tuhlata omia rahojaan jonkun toisen ihmisen lapseen?! Mutta sehän on jokaisen oma asia, mihin rahansa käyttää... Ei sitten tarvitse kysellä vauvapalstoilla, mitä on ne sinkkuuden hyvät puolet, jos ei niitä ymmärrä kuitenkaan vaikka joku niistä rautalangasta vääntäisi. Tämä sinkku vai parisuhde- kysymys on oikeastaan sama kuin lapsia vai ei lapsia- vääntö. Osa ihmisistä ei mistään hinnasta haluaisi lapsia ja joillekin se taas on koko maailma ja elämäntavoite.

Eli turha kiistellä siitä, onko sinkkuudessa enemmän hyviä vai huonoja puolia, koska toiselle ihmiselle ne huonot puolet voi olla juurikin niitä hyviä asioita. Usein tämä keskustelu vieläpä kärjistyy siihen, että läheisriippuvaiset tossukat puolustelevat parisuhdetta ja rumat epätoivoiset taas puolustelevat sinkkuuttaan.

Saa olla yksin. Ei tarvii kuunnella telkkaria, ei tarvii kuunnella radioa, ei tarvii kuunnella kamalaa musiikkia. Kukaan ei raivoa. Tietää että saa nukkua hiljaisuudessa työvuorojen mukaan. Kukaan ei vittuile.

Tässä puhutaan lapsettomista sinkuista, eikä yh?

Lapsettomassa sinkkuudessa parasta on vapaus:

- arjen helppous, kun ei tarvitse huolehtia muista kuin itsestään ja saa tehdä sellaista ruokaa, mistä itse tykkää

- voin päättää vapaasti urasiirroista (vs. parisuhteessa elävät joutuvat huomioimaan kumppanin suunnitelmat; esim. aika harvaan parisuhteeseen mahtuu kahta uraihmistä vaan toinen mukautuu uraihmisen suunnitelmiin)

- voin valita vapaasti lomakohteet tai viettää extempore iltaa töiden jälkeen, kukaan ei ole asettamassa kotiintuloaikaa

- tavarat ovat kotona aina samoissa paikoissa kuin mihin olin jättänyt lähtiessään

- voin hankkia kotieläimiä, vaihtaa sisustustyyliä tai aloittaa hullunlailla konmarittamisen, eikä kukaan kitise

- rakastan meikkaamista, eri meikkityyleillä leikittelyä ja laittautumista, joten aika harva mies kestäisi sellaista määrää tavaraa ahdistumatta (nykyisessä kodissani on erikseen vaatehuone isoine peileineen)

- joskus työpäivän jälkeen olen niin puhki, etten jaksa yhtäkään sosiaalista kanssakäymistä (töitä tehdään sesonkiaikoina 90-110h/viikko)

Huonoja puolia (peilaan tässä toimivaan parisuhteeseen):

- tavallista ystävällisyyttä luullaan usein iskuyritykseksi (on se kumma, kun tämä tapahtuu ainoastaan varattujen miesten tai heidän vaimojen tulkitsemana. huomautukseksi, että itse en koskaan vie toisen omaa tai ryhdy salarakkaaksi.)

- parisuhteessa eläville suunnatut sosiaaliset tilaisuudet (mm. joulu, ystävänpäivä, firman avec-juhlat)

- puolison tuki, kehut ja puolison järjestämät hemmotteluhetket puuttuvat

- ystävien kanssa voi jakaa elämän ilot ja surut, mutta täytyy olla hyvä tilannetaju, etteivät ystävät muutu kateelliseksi (olen menettänyt monta hyvää ystävää, jotka eivät päässeet yli kateudestaan, kun olivat valinneet itselleen epäsopivat puolisot tai elämässä muuten ei mennyt yhtä hyvin.)

- parisuhteessa elävillä on yleensä parempi taloudellinen resistanssi eli toinen puolisko voi ottaa enemmän riskejä (esim. tehdä antoisaa työtä matalapalkkaisella alalla, kun toinen puolisko toimii turvaverkkona)

- jos pitää koota jotain huonekalua (esim. lipastoa), pitää ostaa apu palveluna tai pyytää kaveria jeesaamaan

t.sinkku & seesteinen elämä ilman parisuhdedraamaa

Vastaan naisten puolesta:

1) voi haalia kämpän täyteen karvaisia elukoita eikä kukaan sano vastaan

2) voi lähteä lyhyellä varoitusajalla kaikenmaailman kissanristiäisiin eikä kukaan sano vastaan

3) voi hassata koko palkan matkusteluun eikä kukaan sano vastaan

4) voi esittää liberaalia ja solidaarista kun se on trendikästä eikä kukaan sano vastaan

Mä aloin aikoinaan seurustelemaan vakavasti teini-ikäisenä. 18-vuotiaana muutimme yhteen suoraan porukoilta. Erosimme 26-vuotiaina enkä ollut siis aiemmin ikinä edes asunut yksin tai tapaillut miehiä tms.

Täytyy sanoa, että mä nautin siitä, että saan olla kotona rauhassa. Siivoan tasan omat sotkuni ja jääkaapista ei sisältö maagisesti vähene ellen itse sitä tyhjennä (ex oli suuriruokainen, joi maitoa kuin vasikka ja leipäpussin päivässä tyyliin).

Harrastan teknisiä töitä ja väkertelyä. Jos jätän jonkun keskeneräisen työn vaikka olohuoneen pöydälle niin kukaan ei käy härkkimässä tai siirtelemässä mitään, vaan voin rauhassa jatkaa siitä mihin jäin :D Tällaisia pieniä juttuja.

Lisäksi mulla on todella täysi elämä ja parisuhde vaatii paljon enemmän panostamista kuin ystävyyssuhde. Kun mä tulen väsyneenä töistä, mun pitäisi vielä ehtiä harrastaa, tehdä kotitöitä, ylläpitää jonkinlaista sosiaalista elämää... Tuntuu hengästyttävältä ajatella, että pitäisi vielä tehdä tilaa parisuhteelle tai edes tapailulle :D En tiedä miten tein sen aiemmin.

Ja kai se täytyy sanoa, että pitkän suhteen päättyminen on hirveän vaivalloista. Sitä on rakentanut elämänsä ihan täysin toisen varaan, kaikki on nivoutunut yhteen. Nyt kun olen saanut rakennettua itselleni ihan ikioman, hyvän ja toimivan elämän niin en mä oikein näe mitä lisäarvoa parisuhde siihen toisi, varsinkin kun en ole sellainen ihminen, joka haluaa lapsia tai naimisiin.

Itse olen hyvin "sinkkuihminen". Olen hyvin sosiaalinen ja yleensä käyn kotona vain syömässä ja nukkumassa. Mihin tähän edes saisin mahdutettua poikaystävän. Ärsyttäisi jos en halutessani voisi lähteä kavereiden kanssa saunomaan tai pitämään hauskaa. Jos seurustelusin pitäisi kumppanini olla sellainen että anntaisi minun mennä. Ahdistaisi kumppani joka rajoittaisi.