Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Mitä ihmettä ovat ne "sinkkuuden hyvät puolet", joista aina puhutaan?
26.12.2016 |
Aina mainitaan vain, että sitten ei tarvitse sietää X, Y ja Z, mutta ne ovat aina sellaisia asioita, joita esiintyy vain huonossa parisuhteessa. Se, ettei tarvitse olla huonossa suhteessa, ei ole vielä mikään sinkkuuden hyvä puoli verrattuna hyvään suhteeseen. Minä olen ollut kohta vuoden verran sinkkuna, eikä tässä ole minusta mitään hyvää verrattuna siihen, että seurustelee.
Kommentit (102)
Vierailija kirjoitti:
Mä aloin aikoinaan seurustelemaan vakavasti teini-ikäisenä. 18-vuotiaana muutimme yhteen suoraan porukoilta. Erosimme 26-vuotiaina enkä ollut siis aiemmin ikinä edes asunut yksin tai tapaillut miehiä tms.
Täytyy sanoa, että mä nautin siitä, että saan olla kotona rauhassa. Siivoan tasan omat sotkuni ja jääkaapista ei sisältö maagisesti vähene ellen itse sitä tyhjennä (ex oli suuriruokainen, joi maitoa kuin vasikka ja leipäpussin päivässä tyyliin).
Harrastan teknisiä töitä ja väkertelyä. Jos jätän jonkun keskeneräisen työn vaikka olohuoneen pöydälle niin kukaan ei käy härkkimässä tai siirtelemässä mitään, vaan voin rauhassa jatkaa siitä mihin jäin :D Tällaisia pieniä juttuja.Lisäksi mulla on todella täysi elämä ja parisuhde vaatii paljon enemmän panostamista kuin ystävyyssuhde. Kun mä tulen väsyneenä töistä, mun pitäisi vielä ehtiä harrastaa, tehdä kotitöitä, ylläpitää jonkinlaista sosiaalista elämää... Tuntuu hengästyttävältä ajatella, että pitäisi vielä tehdä tilaa parisuhteelle tai edes tapailulle :D En tiedä miten tein sen aiemmin.
Ja kai se täytyy sanoa, että pitkän suhteen päättyminen on hirveän vaivalloista. Sitä on rakentanut elämänsä ihan täysin toisen varaan, kaikki on nivoutunut yhteen. Nyt kun olen saanut rakennettua itselleni ihan ikioman, hyvän ja toimivan elämän niin en mä oikein näe mitä lisäarvoa parisuhde siihen toisi, varsinkin kun en ole sellainen ihminen, joka haluaa lapsia tai naimisiin.
Toi sun elämä kuulostaa ahdistavalta. Koko ajan jotain suorittamista. Tee sitä , tee tätä....
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ahh, sinkkuus. Olen aina ollut sinkku ja tulen olemaan jatkossakin.
Kyllä sitä osaa arvostaa, kun kuuntelee parisuhteessa elävien konflikteja ja ärsytyksiä (ja kyllä niitä on hyvissäkin parisuhteissa), sitä kun pitää aina kysyä siltä parisuhteen toiselta osapuolelta että oliko jotakin suunnitelmia vai voiko mennä, pitää huomioida se partneri jos on esim. työputki niin on pakko sen jälkeen olla sen partnerin kanssa, eikä voi vain alkaa kavereita, vaikka haluaisikin.
Lapsista en edes lähde mitään sanomaan. Lapsista pidän toki, kunhan ne on jonkun toisen lapsia ja voin ottaa vaikka jalat alleni jos lapsi aloittaa karmean kiukuttelu-raivarikohtauksen tai muuten vain muuttuu vittumaiseksi. Sitten voi taas palata kun kaikki on hyvin ja pystyy olemaan aina mukana ja jaksaa touhuta lasten kanssa.
Saan ottaa eläimiä niin paljon kuin haluan ja niitä eläimiä mitä haluan, ilman että tarvitsee kysyä keneltäkään lupaa. Saan sisustaa miten tahdon, katsoa telkkarista mitä haluan, pelata, käydä kävelyllä, autoajelulla. Joulun voin viettää omien vanhempien ja oman perheen parissa, eikä tarvitse kulkea partnerinkin perheen luona ja tavata toisen sukulaisia.
Ja ei tarvitse ymmärtää tätä väärin, toki parisuhteessa olisi hyviäkin puolia. Aseksuaalina ja a-romantikkona en vain useimpia niistä hyvistä puolista kaipaa. Teknisesti olisi tietysti eläminen halvempaa ja koirien kannalta helpompaa jos niillä olisi toinenkin huoltaja. Siinäpä se oikeastaan sitten olikin (ja käytännössä kämppis ajaisi saman asian).
Eiköhän se mene niin, että ihminen itse tekee elämäntilanteestaan hyvän tai huonon niissä puitteissa jotka on. Joissakin tilanteissa toki voi olla niin huonosti asiat ettei siitä mitenkään saa hyvää. Mutta noin yleensä niin ei av:n piirissä olevilla pitäisi asioiden olla. Eli sinkkuuden myötä tarjoutuu mahdollisuus nauttia tilanteen tuomista hyvistä puolista, jos otat niistä kopin. Jos mindsettisi on koko ajan vain se että ilman suhdetta on ankeaa, niin sitten varmaan ankeaa on! Mutta jos ajattelet vaikka eläväsi nyt sen hullun vuoden joka jäi nuorena seurustelun takia elämättä, niin nyt sinkkuna on vihdoin tilaisuutesi. Mikä tuuri. :)
Vierailija kirjoitti:
Tässä puhutaan lapsettomista sinkuista, eikä yh?
Lapsettomassa sinkkuudessa parasta on vapaus:
- arjen helppous, kun ei tarvitse huolehtia muista kuin itsestään ja saa tehdä sellaista ruokaa, mistä itse tykkää
- voin päättää vapaasti urasiirroista (vs. parisuhteessa elävät joutuvat huomioimaan kumppanin suunnitelmat; esim. aika harvaan parisuhteeseen mahtuu kahta uraihmistä vaan toinen mukautuu uraihmisen suunnitelmiin)
- voin valita vapaasti lomakohteet tai viettää extempore iltaa töiden jälkeen, kukaan ei ole asettamassa kotiintuloaikaa
- tavarat ovat kotona aina samoissa paikoissa kuin mihin olin jättänyt lähtiessään
- voin hankkia kotieläimiä, vaihtaa sisustustyyliä tai aloittaa hullunlailla konmarittamisen, eikä kukaan kitise
- rakastan meikkaamista, eri meikkityyleillä leikittelyä ja laittautumista, joten aika harva mies kestäisi sellaista määrää tavaraa ahdistumatta (nykyisessä kodissani on erikseen vaatehuone isoine peileineen)
- joskus työpäivän jälkeen olen niin puhki, etten jaksa yhtäkään sosiaalista kanssakäymistä (töitä tehdään sesonkiaikoina 90-110h/viikko)Huonoja puolia (peilaan tässä toimivaan parisuhteeseen):
- tavallista ystävällisyyttä luullaan usein iskuyritykseksi (on se kumma, kun tämä tapahtuu ainoastaan varattujen miesten tai heidän vaimojen tulkitsemana. huomautukseksi, että itse en koskaan vie toisen omaa tai ryhdy salarakkaaksi.)
- parisuhteessa eläville suunnatut sosiaaliset tilaisuudet (mm. joulu, ystävänpäivä, firman avec-juhlat)
- puolison tuki, kehut ja puolison järjestämät hemmotteluhetket puuttuvat
- ystävien kanssa voi jakaa elämän ilot ja surut, mutta täytyy olla hyvä tilannetaju, etteivät ystävät muutu kateelliseksi (olen menettänyt monta hyvää ystävää, jotka eivät päässeet yli kateudestaan, kun olivat valinneet itselleen epäsopivat puolisot tai elämässä muuten ei mennyt yhtä hyvin.)
- parisuhteessa elävillä on yleensä parempi taloudellinen resistanssi eli toinen puolisko voi ottaa enemmän riskejä (esim. tehdä antoisaa työtä matalapalkkaisella alalla, kun toinen puolisko toimii turvaverkkona)
- jos pitää koota jotain huonekalua (esim. lipastoa), pitää ostaa apu palveluna tai pyytää kaveria jeesaamaant.sinkku & seesteinen elämä ilman parisuhdedraamaa
ystävä joka jättää koska on sinulle kateellinen ei ole koskaan ollutkaan ystävä
Ja sama kappalejaoilla (miksi se aina poistaa nuo välit).
Ahh, sinkkuus. Olen aina ollut sinkku ja tulen olemaan jatkossakin.
Kyllä sitä osaa arvostaa, kun kuuntelee parisuhteessa elävien konflikteja ja ärsytyksiä (ja kyllä niitä on hyvissäkin parisuhteissa), sitä kun pitää aina kysyä siltä parisuhteen toiselta osapuolelta että oliko jotakin suunnitelmia vai voiko mennä, pitää huomioida se partneri jos on esim. työputki niin on pakko sen jälkeen olla sen partnerin kanssa, eikä voi vain alkaa kavereita, vaikka haluaisikin.
Lapsista en edes lähde mitään sanomaan. Lapsista pidän toki, kunhan ne on jonkun toisen lapsia ja voin ottaa vaikka jalat alleni jos lapsi aloittaa karmean kiukuttelu-raivarikohtauksen tai muuten vain muuttuu vittumaiseksi. Sitten voi taas palata kun kaikki on hyvin ja pystyy olemaan aina mukana ja jaksaa touhuta lasten kanssa.
Saan ottaa eläimiä niin paljon kuin haluan ja niitä eläimiä mitä haluan, ilman että tarvitsee kysyä keneltäkään lupaa. Saan sisustaa miten tahdon, katsoa telkkarista mitä haluan, pelata, käydä kävelyllä, autoajelulla. Joulun voin viettää omien vanhempien ja oman perheen parissa, eikä tarvitse kulkea partnerinkin perheen luona ja tavata toisen sukulaisia.
Ja ei tarvitse ymmärtää tätä väärin, toki parisuhteessa olisi hyviäkin puolia. Aseksuaalina ja a-romantikkona en vain useimpia niistä hyvistä puolista kaipaa. Teknisesti olisi tietysti eläminen halvempaa ja koirien kannalta helpompaa jos niillä olisi toinenkin huoltaja. Siinäpä se oikeastaan sitten olikin (ja käytännössä kämppis ajaisi saman asian).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kompromissejahan pitää tehdä aika monessa asiassa, vaikka ne pieniltä tuntuvatkin. Mitä elokuvaa katsotaan, mitä syödään, missä vietetään juhannus, millainen sohva ostetaan, millaista tavaraa säilytetään, mitä kahvimerkkiä ostetaan kaupasta jne. Kun näitä asioita on arki täynnä, niin kyllä ne kompromissit vain näkyvät elämässä ihan eri tavalla kuin sinkkuna eläessä.
Ja sama kappalejaoilla (miksi se aina poistaa nuo välit). NOOO MIKÄ PERKELE NYT ON?
Ahh, sinkkuus. Olen aina ollut sinkku ja tulen olemaan jatkossakin.
Kyllä sitä osaa arvostaa, kun kuuntelee parisuhteessa elävien konflikteja ja ärsytyksiä (ja kyllä niitä on hyvissäkin parisuhteissa), sitä kun pitää aina kysyä siltä parisuhteen toiselta osapuolelta että oliko jotakin suunnitelmia vai voiko mennä, pitää huomioida se partneri jos on esim. työputki niin on pakko sen jälkeen olla sen partnerin kanssa, eikä voi vain alkaa kavereita, vaikka haluaisikin.
Lapsista en edes lähde mitään sanomaan. Lapsista pidän toki, kunhan ne on jonkun toisen lapsia ja voin ottaa vaikka jalat alleni jos lapsi aloittaa karmean kiukuttelu-raivarikohtauksen tai muuten vain muuttuu vittumaiseksi. Sitten voi taas palata kun kaikki on hyvin ja pystyy olemaan aina mukana ja jaksaa touhuta lasten kanssa.
Saan ottaa eläimiä niin paljon kuin haluan ja niitä eläimiä mitä haluan, ilman että tarvitsee kysyä keneltäkään lupaa. Saan sisustaa miten tahdon, katsoa telkkarista mitä haluan, pelata, käydä kävelyllä, autoajelulla. Joulun voin viettää omien vanhempien ja oman perheen parissa, eikä tarvitse kulkea partnerinkin perheen luona ja tavata toisen sukulaisia.
Ja ei tarvitse ymmärtää tätä väärin, toki parisuhteessa olisi hyviäkin puolia. Aseksuaalina ja a-romantikkona en vain useimpia niistä hyvistä puolista kaipaa. Teknisesti olisi tietysti eläminen halvempaa ja koirien kannalta helpompaa jos niillä olisi toinenkin huoltaja. Siinäpä se oikeastaan sitten olikin (ja käytännössä kämppis ajaisi saman asian).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mä aloin aikoinaan seurustelemaan vakavasti teini-ikäisenä. 18-vuotiaana muutimme yhteen suoraan porukoilta. Erosimme 26-vuotiaina enkä ollut siis aiemmin ikinä edes asunut yksin tai tapaillut miehiä tms.
Täytyy sanoa, että mä nautin siitä, että saan olla kotona rauhassa. Siivoan tasan omat sotkuni ja jääkaapista ei sisältö maagisesti vähene ellen itse sitä tyhjennä (ex oli suuriruokainen, joi maitoa kuin vasikka ja leipäpussin päivässä tyyliin).
Harrastan teknisiä töitä ja väkertelyä. Jos jätän jonkun keskeneräisen työn vaikka olohuoneen pöydälle niin kukaan ei käy härkkimässä tai siirtelemässä mitään, vaan voin rauhassa jatkaa siitä mihin jäin :D Tällaisia pieniä juttuja.Lisäksi mulla on todella täysi elämä ja parisuhde vaatii paljon enemmän panostamista kuin ystävyyssuhde. Kun mä tulen väsyneenä töistä, mun pitäisi vielä ehtiä harrastaa, tehdä kotitöitä, ylläpitää jonkinlaista sosiaalista elämää... Tuntuu hengästyttävältä ajatella, että pitäisi vielä tehdä tilaa parisuhteelle tai edes tapailulle :D En tiedä miten tein sen aiemmin.
Ja kai se täytyy sanoa, että pitkän suhteen päättyminen on hirveän vaivalloista. Sitä on rakentanut elämänsä ihan täysin toisen varaan, kaikki on nivoutunut yhteen. Nyt kun olen saanut rakennettua itselleni ihan ikioman, hyvän ja toimivan elämän niin en mä oikein näe mitä lisäarvoa parisuhde siihen toisi, varsinkin kun en ole sellainen ihminen, joka haluaa lapsia tai naimisiin.
Olen miettinyt samaa. Harrastukset vievät työviikolla kolme iltaa, arkiaskareet yms. loput illat, perjantaisin haluan rentoutua omassa seurassani työviikon jälkeen ja viikonloppuisin tapaan ystäviä ja perhettä. Missä ihmeen kohdassa ehtisin edes tapailemaan miehiä? :o
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrän teoriassa puheen sinkkuuden hyvistä puolista, saa tehdä mitä haluaa, koska haluaa ja kenen kanssa haluaa. Mutta. Olen ollut nyt vuoden sinkkuna ja on kamalan raskasta että täytyy olla erikseen ihminen jolle puhutaan syvällisiä, jonka kanssa mennään ja tehdään ja jonka kanssa harrastetaan seksiä. Suhteessa tottui siihen että oli se ihminen jonka kanssa saattoi tehdä kaiken, nyt elämässä pyörii useita eri ihmisiä joiden kanssa tehdään eri asioita ja kaikkien kanssa täytyy tehdä kompromisseja. Yksinolosta tai tekemisestä en nauti yhtään joten siinä missä parisuhteessa saatoin esimerkiksi houkutella toisen leffaan ihan yhdessäolon ilosta, täytyy nykyään miettiä kuka kavereista haluaisi nähdä elokuvan ja jos kukaan ei halua niin jää se näkemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitkään jo pohtinut missä ihmeen vaiheessa ihmiset kiirehtivät tutustua uusiin ihmisiin, deittailla saati seurustella?
En tiedä onko jatkuva kiire ja työelämän rasittavuus muuttunut, mutta itselläni arki maanantaista perjantaihin on lähes pelkkää työtä ja mitään muuta en edes jaksa. Ylitöitä lähes viikottain ja työ henkisesti kuormittavaa koska liian vähän henkilökuntaa. Ei auta vaikka työ on helppoa kun kaatuu kahden tai kolmen ihmisen työtaakka harteille. Töistä kaupan kautta kotiin, suihkuun, muutama arkiaskare jos jaksaa ja on jo aika mennä nukkumaan.
Tähän rumbaan mies tai lapset tuntuu mahdottomalta yhtälöltä. Karsiiko ihmiset aikaansa unesta vai mistä? Ehken sitten osaa käyttää aikaani oikein kun tuntuu, että päivässä on aivan liian vähän tunteja.
Pidän sinkkuudessa vapaudesta ja hiljaisuudesta ja lähinnä kaipaankin parisuhdetta vain helpoittamaan arkiaskareita ja jakamaan laskuja ja kuluja. Joku joka keittäisi edes kerran aamulla kahvit niin saisi torkkua pidempään. Kävisi kaupassa joskus ja veisi roskat.
Hyvin harva mies pääsee nauttimaan sinkkuuden hyvistä puolista ja ne ovatkin tarjolla 99% sinkkunaisista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Pitkään jo pohtinut missä ihmeen vaiheessa ihmiset kiirehtivät tutustua uusiin ihmisiin, deittailla saati seurustella?
En tiedä onko jatkuva kiire ja työelämän rasittavuus muuttunut, mutta itselläni arki maanantaista perjantaihin on lähes pelkkää työtä ja mitään muuta en edes jaksa. Ylitöitä lähes viikottain ja työ henkisesti kuormittavaa koska liian vähän henkilökuntaa. Ei auta vaikka työ on helppoa kun kaatuu kahden tai kolmen ihmisen työtaakka harteille. Töistä kaupan kautta kotiin, suihkuun, muutama arkiaskare jos jaksaa ja on jo aika mennä nukkumaan.
Tähän rumbaan mies tai lapset tuntuu mahdottomalta yhtälöltä. Karsiiko ihmiset aikaansa unesta vai mistä? Ehken sitten osaa käyttää aikaani oikein kun tuntuu, että päivässä on aivan liian vähän tunteja.
Pidän sinkkuudessa vapaudesta ja hiljaisuudesta ja lähinnä kaipaankin parisuhdetta vain helpoittamaan arkiaskareita ja jakamaan laskuja ja kuluja. Joku joka keittäisi edes kerran aamulla kahvit niin saisi torkkua pidempään. Kävisi kaupassa joskus ja veisi roskat.
Niinpä! Juuri tapailu & alkututustuminen vievät aikaa. Vakiintunut parisuhde sopisi, koska aikaa voisi viettää illalla yhdessä kun toinen olisi käynyt kaupassa ja toinen siivonnut kämpän. Sinkkuna täytyy tehdä kaikki itse. Miten saa ajan riittämään, että näkisit esim. tiistaina ja torstaina töiden jälkeen kahvilla tai menisit miehen kanssa leffaan? Vai täytyykö priorisoida ja karsia omia juttuja löytääkseen miehen?
Mm. itse yritän lähteä töistä n. klo 16 aikaan ja useimmiten siitä suoraan salille ja kotiin, mutta jos tiedossa olisi treffailua siirtyisi sali ja kotiaskareet ainakin 2-3 h eteenpäin, mikä olisi yöunien kannalta jo mahdoton kuvio kun aamuisin täytyy herätä 6 ja tarvitsen minimissään aina sen 8 h unta ja rauhoittumista...
Taustaa: Mulla on ollut hyvin tiukassa se ajatus, että parisuhde on yksi elämän tärkeistä saavutuksista ja että ihminen on jollain tapaa vajaa ilman kumppania. Parisuhde on normi, eli jos ei ole parisuhdetta, oletus on minulla ollut että sellaista tavoitellaan. Tämän ajatusmallin seurauksena olen seurustellut 15-vuotiaasta lähtien lähes koko ajan, kolmessa eri suhteessa. Suhteet ovat olleet pituudeltaan 2-7 vuotta.
Luojan kiitos, olen päässyt eroon tästä ajatusmallista. Suhteet eivät nimittäin sovi mulle pätkääkään, tulen aivan sekopääksi kun joudun huomioimaan jonkun toisen ihmisen tarpeita ja tunteita. Haluan olla kotona täydessä rauhassa ja hiljaisuudessa ilman, että mun täytyy selostaa päivän kulkua jollekin toiselle tai vastaavasti kuunnella toisen selostusta oman päivänsä tapahtumista. Pahinta parisuhteissa on se, ettei oikein saa itse valita milloin on toisen käytettävissä, vaan luonnollisesti ihminen hakee toiselta huomiota juuri silloin, kun huomiolle on tarvetta. En kestä tälläistä "päivystystä", koska en itse juurikaan tarvitse huomiota muilta ihmisiltä.
Yksi suhteistani oli huono siinä mielessä, että miehellä oli huono itsetunto, ja hän yritti paikata sitä minun kauttani. Hän oli läheisriippuvainen ja jos olin vaikka viikonlopun tavoittamattomissa tai en saman päivän aikana vastannut viestiin tai soittanut takaisin, tiedossa oli riita. En kuitenkaan suostunut olemaan tämän miehen "tarveautomaatti", joten alkuhuuman loputtua erosimme.
Minulle sinkkuuden parhaat puolet top 3 ovat: saan olla yksin niin paljon kuin haluan, ei tarvitse halailla tai olla kenenkään lääpittävänä (olen aseksuaali, yllättikö) eikä tarvitse olla kenenkään henkisenä tukipilarina. Useimmille parisuhdeihmisille juuri nämä taitavat olla ne parisuhteen parhaat puolet, joten ei ihme että itse sekosin aina suhteen lopuksi. Minä puolestani olen niitä, joille parisuhteessa ei ole mitään hyvää, lukuunottamatta mahdollista taloudellisesti turvallisempaa tilannetta, mutta senkään puuttuminen ei minua haittaa.
Vierailija kirjoitti:
Yksi suhteistani oli huono siinä mielessä, että miehellä oli huono itsetunto, ja hän yritti paikata sitä minun kauttani. Hän oli läheisriippuvainen ja jos olin vaikka viikonlopun tavoittamattomissa tai en saman päivän aikana vastannut viestiin tai soittanut takaisin, tiedossa oli riita. En kuitenkaan suostunut olemaan tämän miehen "tarveautomaatti", joten alkuhuuman loputtua erosimme.
Ohis, mutta pakko tarttua tähän, että minusta on outoa jos ollaan parisuhteessa ja mies ei vastaisi kokonaiseen viikonloppuun/haluaisi olla minuun yhteydessä päiviin ilman mitään erillistä ilmoittamista. Se, että henkilökohtaisella tasolla liittää säännöllisen yhteydenpidon kuuluvan parisuhteeseen ei tarkoita läheisriippuvaisuutta vaan erilaisia käsityksiä yhteydenpidosta.
Toki jos mies muuten vaikutti huonoitsetuntoiselta oli siitä varmasti kyse.
Suhteet eivät nimittäin sovi mulle pätkääkään, tulen aivan sekopääksi kun joudun huomioimaan jonkun toisen ihmisen tarpeita ja tunteita. Haluan olla kotona täydessä rauhassa ja hiljaisuudessa ilman, että mun täytyy selostaa päivän kulkua jollekin toiselle tai vastaavasti kuunnella toisen selostusta oman päivänsä tapahtumista.
Tämä sama mullakin. Olen ääri-introvertti, ja minua ahdistaa toinen ihminen samassa asunnossa, vaikka suhde olisi kuinka hyvä. Olen myös aseksuaali ja erakkoluonne, joten en edes saa siitä suhteesta mitään mitä kaipaisin. Vain häiriöitä ja ahdistusta, hiljaisuuden ja rauhan rikkoutumista.
Vierailija kirjoitti:
Oon ollut kolmessa suhteessa ja ne kaikki olivat selvästi parempia kuin sinkkuus
Tätä ihmettelen. Ootko sitten vaihtanut parisuhdetta lennosta, siis hyvästä vielä parempaan, vai mites tää on mennyt?
Itse olen enimmän ikäni ollut parisuhteessa; ensimmäinen kesti 25 v. (15-vuotiaasta nelikymppiseksi) ja toista on menossa nyt kahdestoista vuosi. Näiden kahden välissä olin sinkkuna pari vuotta. Olin erosta rikki, mutta kyllä mä kovasti viihdyin sinkkuna. Sitten vaan vahingossa rakastuin, ja vaikka pitkään olin sitä mieltä että en halua parisuhdetta niin tässä sitä taas ollaan.
Mutta oikeesti, ei naisihmiselle ainakaan siitä yhdessäasumisesta ole mitään suurta iloa. Tietysti se toinen on siinä taputeltavissa, mutta ikävä kyllä myös huollettavissa ja paimennettavana. Telkkarista täytyy katsella urheilua ja eteisessä on joku urheiluväline keskellä lattiaa ja pitkin kämppää löytyy sukkia. Ja lavuaarissa on hammastahnaa.
Perunajauho kirjoitti:
Ymmärrän teoriassa puheen sinkkuuden hyvistä puolista, saa tehdä mitä haluaa, koska haluaa ja kenen kanssa haluaa. Mutta. Olen ollut nyt vuoden sinkkuna ja on kamalan raskasta että täytyy olla erikseen ihminen jolle puhutaan syvällisiä, jonka kanssa mennään ja tehdään ja jonka kanssa harrastetaan seksiä. Suhteessa tottui siihen että oli se ihminen jonka kanssa saattoi tehdä kaiken, nyt elämässä pyörii useita eri ihmisiä joiden kanssa tehdään eri asioita ja kaikkien kanssa täytyy tehdä kompromisseja. Yksinolosta tai tekemisestä en nauti yhtään joten siinä missä parisuhteessa saatoin esimerkiksi houkutella toisen leffaan ihan yhdessäolon ilosta, täytyy nykyään miettiä kuka kavereista haluaisi nähdä elokuvan ja jos kukaan ei halua niin jää se näkemättä.
Sinä taidat tosiaan olla parisuhde-ihminen.
Itse olen sinkku ollut lähes koko ikäni, omasta tahdostani, mutta olenkin hyvin erilainen ihminen. En esimerkiksi halua puhua kellekään mitään syvällisiä, vaan vain pohtia niitä päässäni hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä. En välitä menemisestä ja tekemisestä, olen kotihiiri. Seksi on aina ollut minulle täysin yhdentekevää, ja suhteen loputtua oli vain helpotus kun moista ei enää tarvits viitsiä harrastaa :D
Alue: Aihe vapaa
Kuka vapaaehtoisesti haluaa olla joulun yksin?