Lue keskustelun säännöt.
60-luvulla syntyneiltä köyhien perheiden lapsilta kysyisin...
13.12.2016 |
siis tiedän, että tämä on Vauva-palsta. Mutta kun lukijoita ja kirjoittajia tuntuu olevan joka lähtöön, niin uskallan yrittää.
Olen siis itse 60-luvulla syntynyt ja mielestäni meidän perhekuviot olivat jotensakin omalaatuiset. Aina kun yritän äidiltäni kysyä miten me voitiin elää sillä lailla kuin elettiin, niin hän vastaa vaan: Niin oli silloin tapana. Samanikäiset työkaverini tuntuvat olevan eri yhteiskuntaluokasta kuin minä, enkä nyt muutenkaan kehtaisi ihan kahvipöydässä tällaisista avautua.
Me sisarukset ollaan synnytty 60-luvun alusta 60-luvun puoliväliin mennessä. Äiti meni töihin, kun kuopus oli 3 v. Eli me alle kouluikäiset lapset oltiin siis päivät keskenämme kotona. Tätä ihmetellessäni äitini toteaa vaan, ettei ollut päiväkoteja silloin, mitä muuta olisi voinut tehdä.
Me saatiin aika usein piiskaa, remmiä ja tukkapöllyä, tasapuolisesti jokainen. Ekat hammasharjat saatiin koulusta ekaluokkalaisina. Ei saatu juurikaan hammastahnaa, äiti sanoi että suola puhdistaa ihan yhtä hyvin. Isä kielsi pesemästä hampaita turhaan, hammasharjat ja hampaat vaan kuluisi. Myöhemmin äitini selitti mm. että hammaskiven poisto tuhoaa hampaita, kun raaputtavat.
Lapsille ei puhuttu mitään ylimääräistä eikä lapset varsinkaan saaneet puhua mitään ylimääräistä. Kun isä käski "nyt nukkumaan" piti juosta jos ei halunnut lyöntiä.
Vanhempani eivät osallistuneet juuri mihinkään koulujen tapahtumiin, juhliin tai vanhempainiltoihin tai kyselleet koulusta. Se oli vain lasten asia. Kun vanhin olisi halunnut oppikouluun, ilmoitettiin, että se on rikkaiden kersoille eikä sinne ole tavallisilla mitään asiaa.
Meille opetettiin myös, että vain varakkaat voivat opiskella pidempään tai hankkia omistusasunnon tai kotivakuutuksen tms. Lapset eivät tarvitse mitään, ei vaatteita tai muuta turhaa, oppivat vain vaateliaiksi. Kaksi vaillinaista vaatekertaa riittää, siis yksi pusero pyykissä, toinen päällä jne. Sauna kerran viikossa riittää peseytymiseen (meillä ei ollut siis suihkua tai yleensäkään juoksevaa vettä).
Kun tulin teini-ikään, äitini antoi mulle sellaisia Perfekta-siteitä, ne kiinnitettiin vyötärön ympärille tulevaan kuminauhaan kiinni. Mä olen alkanut epäillä, että väkisinkin v. 1979 on ollut muitakin vaihtoehtoja, mutta äitini kieltää tän. Ken tietäis ja kertois? Ekoiksi rintsikoiksi sain äitini vanhat, ekat uudet sain sitten aikanaan kun menin itse töihin.
Mulla oli yksi kaveri, jonka sain pyytää meille leikkimään. Sitäkään ei kovin usein. Veljet ei saaneet tuoda ketään. Mäkään en saanut tuoda ketään enää sen jälkeen kun tulin teini-ikään. Me ei saatu soittaa puhelimella lainkaan, me ei saatu laittaa radiota päälle eikä kuunnella sillä kasetteja, siis ihan aikuisikään asti. Televisiota saatiin sentään katsella, sitten kun sellainen hankittiin.
Musta meillä ei ollut millään lailla normaalia, äidin mielestä muutkin eli juuri noin. Kertoisko joku, mielellään useampi 60-luvun köyhälistöstä, oliko teilläkin tällaista? Vai millaista?
Kommentit (169)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten teillä muilla, halasivatko tai saitteko syliä vanhemmiltanne?
Minua ei paljon halailtu ja muistan vain yhden kerran olleen isän sylissä, kun hän toi saunasta, isoon lakanaan käärittynä. Olinko silloin ollut sairas?
Ja todella harvoin sain äitini syliä, jos äidillä oli ylimääräistä aikaa, sylin vei pikkuveljeni. Ja se harmitti lapsena kovasti.
Ei ole meillä halattu koskaan ja edelleenkin se tuntuuu itsestänikin jotenkin vastenmieliseltä, siis halailla sukulaisia. Kyllä nimenomaan se kyky näyttää rakkautta puuttui vanhemmiltani täysin ja minä kyllä näen oman kyvyttömyyteni rakastamiseen johtuvan juuri siitä, että en ole sitä lapsuudessa osakseni saanut. Siis tokihan vanhempani varmasti meitä lapsia rakasti, mutta eivät sitä koskaan näyttäneet, ainakaan halaamalla ja hellimällä.
Ei meilläkään halattu tai hellitty. Eikä edes aikuisena.
Rakastivat ehkä omalla tavallaan, meillä äiti teki joskus herkkuja tai saatettiin saada limonadia pullo, joka jaettiin koko perheen kesken.
Eikä myöskään kehuttu tai kiitelty vaan mieluimmin arvosteltiin ja moitittiin, kuin annettiin tunnusta.
Jos kehuttiin, niin se tehtiin selän takana salaa. Näin ainakin meille ja sitä kiitosta ei voinut ääneen sanoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli ihana lapsuus 1960 ja -70 -luvuilla!
Molemmat vanhemmat olivat urasuuntautuneita mutta aikaa oli aina minulle ja veljelleni. Istuttiin isän sylissä ja piirrettiin ja maalattiin yhdessä, pyöräiltiin ja talvisin hiihdettiin jäällä Helsingin edustalla.
Käytiin ulkomaanmatkoilla ja asuttiin yhteensä 14 vuotta Aasiassa ja Tanskassa kun oltiin isompia.
Kesät oltiin mummun ja vaarin huvilalla Turun saaristossa, jonne mentiin ihanalla puuveneellä (sellainen vanha, jossa oli moottori keskellä).
Sun ihana lapsuus on kuitenkin ollut ulkomailla, jos lapsuudesta olette asuneet Tanskassa ja Aasiassa 14 vuotta. Ja jos vain kesäisin olette käyneet Turun saaristossa, se ei vielä anna oikeaa kuvaa 60-luvun elämästä.
Elintason ero 60 ja 70-luvulla oli todella huima ja se nousi kohisten, rakennettiin betonilähiöt ja avara-asuntoja nousi kuin sieniä sateella, päiväkoteja. Kaupat notkuivat tavaroista.
Sos.etuuksia ja eläkkeitä alettiin maksamaan, isät pääsi synnytykseen jne. ja koko ilmapiiri oli vapautunut.
Tuosta matkustelusta vielä. Olen syntyisin Pohjois-Suomesta eikä sieltä matkustettu Ruotsiin, korkeintaan Haaparannassa käytiin. Äiti ja isä kävivät muutamalla reissulla Neuvostoliitossa Sotsissa ja Jaltalla 70-80-lukujen taitteessa, isä teki pari reissua yksinkin. Sen muistan, että missään vaiheessa ei edes keskusteltu, otetaanko lapset mukaan reissuun. Itse taisin olla kahdeksannella luokalla, kun olimme ensimmäistä kertaa vuotta vanhemman veljen kanssa viikon yksin kotona.
Yhden kerran muistan, kun isä kantoi minut sylissä saunasta kotiin. Äidin sylissä muistan istuneeni kerran neuvolassa, kun sain rokotuksen ja toisen kerran linja-autossa matkalla mummolaan. Kotona ei halattu eikä se tuntuisi luontevalta nytkään. Tykkään halailusta, joten onneksi miestä voi halata aamuin illoin ja lapsiakin silloin, kun ovat kotona.
Vaikka oma lapsuus oli köyhä, ei se oikeastaan haitannut, kun sellaista oli muillakin. Yläasteella erot alkoivat tuntua. Yksi luokkakaveri kertoili laskettelureissuistaan ja ulkomaanmatkoistaan. Oudolta ja kadehtittavalta kuulosti se, kun hän kertoi, mitä oli tehnyt tai jutellut isänsä kanssa. Meillä isä ei tehnyt muuta kuin komensi meitä ja isää sai aina vähän pelätä.
Vierailija kirjoitti:
Muistan, että lapsena oli usein kylmä. Toppapukuja, eikä toppahaalareita ollut keksittykään. Villahousut oli tärkeä laittaa sukkahousujen ja housujen väliin.
Käsissä oli äidin kutomat vanttuut. Niistä meni tuuli läpi, eivätkä aina lämmittäneet. 60 luvulla päässä ei ollut pipo, vaan jonkinlainen tekoturkispäähine.
Opettajalla seisoi liikunnantunnilla luistinkentän reunalla polvipituinen nahkatakki yllään, karvalakki päässä ja kettu kaulan ympärillä kiedottuna. Se aito kettu oli kaulan ympärillä oli muotia silloin.
Tuon jatkuvan palelun ja märkien lapasten muisto sai aikaan sen, että omien lasten ulkovaatetukseen tuli kiinnitettyä huomiota. On ihan eri asia, tuleeko lapsi pakkasesta sisään innoissaan posket punottaen vai nenänpää jäässä ja kylmästä täristen. Sitä varpaiden ja nenän kipua, kun pakkanen puri, ei voi vieläkään unohtaa.
Puhumattomuus, hellyydenpuute ja vaatimaton elämätapa, on ollut yleistä 60-luvulla myös paremmissapiireissä.
Luin äskettäin Kekkosten miniöiden elämänkerrat, jotka sijoittuvat 60-luvulla ja myös heidän elämänsä on ollut hyvin samanlaista kuin täällä.
Urho Kekkosen poika, Matti Kekkonen joka oli valmistunut tuomariksi ja hänellä oli notaattorin-virka, niin hänen yhteinen koti Marja puolisonsa kanssa oli pieni yksiö.
Eikä sen paremmin asiat olleet Sylvi ja Urho Kekkosellakaan, vaan vaatimattomassa keittiössä oli toistakymmentä vuotta vuotava kaasuhella, kun sähköliettä ei ollut. Lieneekö syynä raha, vain tavaran puute, vaikka hellan kanssa oli ollut jatkuvia ongelmia.
Brita Kekkonenkin ompeli vaatteensa itse ja myös lapsilleen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi syy 60-luvun köyhyyteen oli varmasti rahauudistus, joka teki markoista pennejä, jolloin perheen säästöt hupenivat kertaheitolla ja ostovoima oli olematonta.
Vierailija kirjoitti:
Yksi syy 60-luvun köyhyyteen oli varmasti rahauudistus, joka teki markoista pennejä, jolloin perheen säästöt hupenivat kertaheitolla ja ostovoima oli olematonta.
No eihän se minun syntymäni aikaan tehty rahauudistus ollut kuin tekninen, eikä vaikuttanut ostovoimaan mitenkään. Eli kaksi nollaa otettiin pois, siis markasta tuli penni ja satasesta markka. Tottakai myös hinnoista otettiin samallalailla ne kaksi nollaa pois. Eli litra maitoa maksoi uudistuksen jälkeen 50 penniä, kun se ennen uudistusta maksoi 50 markkaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tästähän sukeutui hieno keskustelu!
Toivoisin, että vielä kertoisitte kokemuksia, paljonko lapsilla/nuorilla/aikuisilla oli vaatteita käytössään ja miten ne erosivat (lukumäärän lisäksi) nykymenosta.
Me ei asuttu kovin kaukana Helsingistä, eikä se ollut siis mulle sinänsä vieras paikka. Mutta muistan todella elävästi sen, kun kerran kesäpäivänä kävelin kohti Kaisaniemen Pukevaa, v. 1980 ja sekä edelläni että vastaan tuli ikäisiäni tyttöjä vaatekauppojen kasseja kädessään.
Mä aidosti ihmettelin, mitä niillä voi olla niissä kasseissa, kun niillähän oli selkeesti jo päällä aivan siistit ja todella hienot vaatteet.
Todellakin vasta silloin tajusin, että ihminen voi ostaa vaikka uudet farkut, vaikka sillä onkin jo olemassa ihan hyvät ennestään. Ja olin siis 15 -vuotias tuolloin.
Ap siis tässä.
Meillä oli ulkovessa vielä 80-luvun alussa (sitten muutettiin muualle). Mun yksi kaveri asui Helsingin Vallilassa, muistaakseni Inarintiellä, 80-luvun alkuvuosina. Niillä oli siellä ulkovessa, eikä mitään varsinaisia pesumahdollisuuksia. Pieni lavuaari sillä oli siinä huoneessa tai voisiko sitä kutsua yksiöksi, yksi iso huone. Viereinen huone toisella vuokralaisella oli muuten samanlainen, mutta isompi, ja siinäkin vain yksi vesipiste. En tiedä, missä ne ihmiset kävivät pesulla, yleisissä saunoissa kai.
Mutta siis pihalla oli rakennus, samantyyppinen kuin kanakopit siis verkkokellarit. Joka asukkaalla oli siellä oma lukittava koppi - siis puu-wc.
Mun kaveri oli pitkään työtön. Välillä se joutui pelkästään makaamaan sängyssä monta päivää ennen kuin työkkärikolautukset tuli. Se joi vaan teetä ja sanoi, että yrittää säästää energiaa ettei liiku muualle kuin vessaan ja teeveden keittoon. Jos sille vei pari hapankorppua se oli ikikiitollinen. Eipä ollut leipäjonoja silloin ei - ja moni työtön olikin oikeesti alipainoinen.
Oltiin siis synnytty 60-luvulla, mutta eipä se elintaso parissakymmenessä vuodessa kaikilla noussut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli ulkovessa vielä 80-luvun alussa (sitten muutettiin muualle). Mun yksi kaveri asui Helsingin Vallilassa, muistaakseni Inarintiellä, 80-luvun alkuvuosina. Niillä oli siellä ulkovessa, eikä mitään varsinaisia pesumahdollisuuksia. Pieni lavuaari sillä oli siinä huoneessa tai voisiko sitä kutsua yksiöksi, yksi iso huone. Viereinen huone toisella vuokralaisella oli muuten samanlainen, mutta isompi, ja siinäkin vain yksi vesipiste. En tiedä, missä ne ihmiset kävivät pesulla, yleisissä saunoissa kai.
Mutta siis pihalla oli rakennus, samantyyppinen kuin kanakopit siis verkkokellarit. Joka asukkaalla oli siellä oma lukittava koppi - siis puu-wc.
Mun kaveri oli pitkään työtön. Välillä se joutui pelkästään makaamaan sängyssä monta päivää ennen kuin työkkärikolautukset tuli. Se joi vaan teetä ja sanoi, että yrittää säästää energiaa ettei liiku muualle kuin vessaan ja teeveden keittoon. Jos sille vei pari hapankorppua se oli ikikiitollinen. Eipä ollut leipäjonoja silloin ei - ja moni työtön olikin oikeesti alipainoinen.
Oltiin siis synnytty 60-luvulla, mutta eipä se elintaso parissakymmenessä vuodessa kaikilla noussut.
Kalliossa monessa talossa oli kerroksen yhteinen vessa käytävässä vielä 70/80 luvun taitteessa! Huoneistot oli pieniä - yksiöitä ja kaksioita joissa oli alkovi ja toinen huone oli keittiö/ruokailutila jossa myös nukuttiin. Kun 70-luvulla tehtiin talojen peruskorjauksia huoneistoihin tehtiin pikkuvessa komeroon. Se oli niin pieni että pytyllä istuessa ei ovi mennyt kiinni:) Peseytyminen tehtiin keittiön lavuaarissa kun muuta ei ollut ja lauantaisin yleisessä saunassa.
Omassa kodissani Linjoilla oli (kuten aiemminkin mainitsin) oikea kylpyhuone mikä oli ihan luksusta.
Voi että kuinka mielenkiintoinen ja ajatuksiaherättävä (avartava) keskusteluketju.
Kunpa kirjoittaisitte lisää, mahtava lukea lapsuudestanne tuona aikana, niin paljon se poikkeaa nyky -elämänmenosta. Hienoja kirjoituksia, kaikki.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tulee mieleen joku "Kivenpyörittäjän kylä" elokuva puuvessoineen (ulkovessoineen).
Tässä korostuu hyvin kyllä kuinka niin tavattoman nopeasti on elintaso kohonnut. Ja kuinka esimerkiksi jotkut nykyisin ihmiset ottavat itsestään selvänä monet sellaiset asiat, jotka olivat suuria saavutuksia ja edistysaskeleita.
Mä olen kotoisin sen aikaisilla mittakaavoilla kohtuullisen varakkaista oloista, mun vanhemmilla oli isohko maatila; sen lisäksi äiti kävi töissä. Olen syntynyt 1970-luvun alussa j meillä on siis aina ollut astianpesukone, pakastin jne. Varsinkin astianpesukone oli poikkeuksellista.
Maalla ei ollut tarjolla päiväkoteja; jos en väärin muista ensimmäinen päiväkoti avattiin 1980-luvun alussa kotipaikkakunnallani. Meillä oli lapsenlikkoja; siis jotain 16-17-vuotiaita tyttöjä, jotka vaihtuivat aina muutaman viikon/kuukauden välein, kotiapulaiset olivat yleisiä myös. Maatilan töissä oli myös työmiehiä ja kulkureita. Siis tieltä tuli joku kiertolainen kysymään työtä ja joskus majapaikkaakin. Tätä ei meinaa uskoa ihmiset, mutta tosiaan 1970-luvulla oli vielä tuollaisia kiertolaisia. 1980-luvulla ei enää.
Niitä lapsenlikkoja oli vain tosi pieninä; kyllä me jo alle kouluikäisinä oltiin omin nokkinemme kotona. Muutenkin lapsilla oli paljon vastuuta; meillä oli isot rakennustyömää kun olin n. 10, minä ja siskoni laitettiin ruokaa ja iltapäiväkahvia näille työmiehille, sekä huolehdittiin pikkusisaruksista yksi kesä. Pöytään katettiin lautanen reilulle kymmenelle, ruoan laitto alkoi siitä kun piti käydä kuokkimassa perunat maasta.
Mehän oltiin hyväosaisia, mä olen käynyt lapsena ulkomailla. Me saatiin myös harrastaa; käytiin kaikessa mitä maalla oli mahdollista. Vanhemmat kuskasivat tai mentiin pyörillä, meiltä oli kirkonkylälle 8 kilsaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olisiko vuosi ollut 1977 tai 1978 osa Helsingin Diakonissalaitoksen henkilökunnan asunnoista oli tuollaisia pikku yksiöitä tai kaksioita, jossa oli vain pieni lavuaari ja vessat ja pesutilat olivat yhteiskäytössä käytävällä ja siellä jokainen odotti vuoroaan. Siellä asui lääkäreitä, sh ja muuta henkilökuntaa. Ratikka jyskytti yömyöhään ja aikaisin aamulla. Ja muistan vieläkin sen veden tuoksun, niin paljon oli fluoria ja vaikka se maistui pahalle, sitä vain juotiin.
Ympäristö oli todella ihana ja siellä oli paljon isoja puita, eikä kukaan valittanut huonoista olosuhteista. Ja vessapaperikin oli silkkipaperin tyyppistä liuskoja, jotka roikkuivat naulasta. Ei ollut emboa.
Vierailija kirjoitti:
Tulee mieleen joku "Kivenpyörittäjän kylä" elokuva puuvessoineen (ulkovessoineen).
Ei ole elokuvaa, vaan osa Suomen historiaa.
2007 kävin katsomassa myytävää asuntoa Kalliossa Helsingissä. Vanha hissitön talo ja vaikka tässä asunnossa oli oma suihku/vessa, talossa oli pieniä yksiöitä noin 20 neliötä ja niissä oli vessa käytävällä. Asujat enimmäkseen vanhuksia.
Muistan nuo kiertolaiset, jotka kiertivät perheestä toiseen ja auttoivat ruokapalkalla ja yösijalla.
Muistan elävästi, kun yksikin nainen, joka asui pienessä mökissä, oli tapaantunut meille kesäaamuna kolme kertaa auttamaan äitiä pyykkien pesussa ja me vaan nukuttiin ja hän oli lähtenyt auringon nousun mukaan, kun ei omistanut kelloa, eikä tiennyt mitä kello oli.
Minä sain ensimmäisen kellon vasta rippilahjaksi ja sitä piti joka päivä vetää, jota se näyttäisi aikaa. Se oli todella hienoa.
Muistaako kukaan, kuinka 60-luvulla kouluun viettiin eväsvoileivät? Ja piti olla ruokaliina.
Koulun luokkahuoneet oli isoja, ainakin meillä, kun oli vanha koulu. Yksi sama opettaja opetti useampaan luokkaa ja huone oli täynnä lapsia. Silloin ei tunnettu luokkakokoja. Kirjoja käytettiin vuosia, kun lukuvuoden päätettyä palautettiin koululle. Kun koulun kello soi koulun alkaessa tai välitunnin jälkeen, ryhmityttiin oven eteen riviin, pienet edelle ja isot p erästä ja piti olla hiiren hiljaa, kunnes opettaja kutsui eteiseen ja siitä luokkahuoneeseen.
Ja ennen ruokailua, kaikki kävi pesemässä kätensä pesuvadissa ja palasaippualla ja samaan pyyhkeeseen pyyhki kaikki. Että erittäin hygieniasta?
Menin ekalle luokalle kouluun v. 1971. Koulussa oli kaksi "tavallista" opettajaa ja rehtori. Naisopettajat opettivat yhteisluokkia 1-2 ja 3-4, rehtori opetti luokkia 5-6.
Pihalla oli ulkovessat, siis puu-ceet. Liikkatunnilla pojat pelasivat lätkää tai fudista, me tytöt tunnista tuntiin vuodenajasta riippumatta käveltiin tai hypeltiin luokkahuoneessa ympyrää tamburiinin tahdissa. Toukokuussa viimeisellä liikkatunnilla saatiin mennä katsomaan poikien fudispeliä. Ja kerran talvessa käytiin luistelemassa - muuten jää oli varattu pojille. Ja toki hiihtämässä käytiin muutaman kerran, "yleisurheilua" oli pari kertaa - mutta suurin osa tunneista kului sisällä tamburiinin tahdissa.
Meidän koulussa oli niin vähän oppilaita, että ketään ei kiusattu. Ei ollut varaa, ei olisi muuten saanut hyviä välkkäleikkejä aikaan vaan kaikkia tarvittiin. Ja toisaalta kun oli pieni kyläkoulu, moni oli jollain lailla jollekin sukua tai asui naapurustossa tai vanhemmat tunsivat toisensa. Joten jokainen sai rauhassa olla ujo tai pyöreä tai ässävikainen tai mitä vaan, ei niistä huomauteltu, ennemminkin pyrittiin tulemaan toimeen.
Kolmannella tai neljännellä luokalla opettaja ehdotti, kenen kannattaisi mennä oppikouluun. Mun veli olis hirveesti halunnut oppariin, mutta isä kielsi. Ei kun kansakoulua vaan ja siitä sitten kansalaiskouluun. Jatko-opiskelut oli tavallaan sillä kuopattu.
Tosin meilläkin oli esim. englanninopiskelu oli mitä oli. Sellainen kiertävä englanninopettaja kävi meidän koululla. Ei meillä ollut mitään oppikirjaa tms. vaan opettaja piirsi liitutaululle kuvia ja niiden nimet englanniksi. Opin vuodessa numerot 1-10 ja ehkä 30 sanaa. Tokana vuonna varmaan saman verran;-)
Muistan yksityisyyden kaipuun, varsinkin eräs koulutoveri suurperheessä, meillä oli sentään lukittavat huoneet. Ensin pienempi jonka kautta kuljettiin toiseen isompaan, veljeni häiriintyi kun kuljin siitä, hän nukkui. Kaikkea tahdottiin ja haaveiltiin.
Tulimme marjametsästä ja kävelimme sileää maantietä paljasjaloin. Kesällä olimme Turussa ja jouduimme kävelemään melkein 10 kilometriä -vähän väliä kyselimme äidiltä koska olemme perillä, kohta ollaan, hän vastasi. Ihmetytti kun sanottiin ettei tässä kaupunginosassa ollut yhtäkään kerrostaloa v.70, kerroin olleeni jopa yötä perheen kanssa juuri täällä. Nykyiset kadut olivat vain metsäpolkuja, asukkaat sanoivat vuokran olevan 700 markkaa.