Lue keskustelun säännöt.
Ystävä lopettaa kesken keskustelun puhumasta.
12.12.2016 |
Siis aivan kokonaan. Keskustellaan joko kasvotusten tai puhelimessa ihan arkipäiväisiä juttuja sekä siitä, että mitä kuuluu, miten menee, millaiset on tunnelmat. Ja joskus sitten vain tajuan, että toinen ei vastaa enää ollenkaan. Ei katso myöskään kohti, jos ollaan kasvotusten. On aivan kuin lähtenyt jonnekin toiseen maailmaan, vaikka kyllä kuulee minun puheeni. Tai puhelimessa ei enää edes vastaa, että onko hän siellä toisessa päässä.
Mistä tuossa voi olla kyse? Onko se jokin ahdistuskohtaus? Vai onko se jokin muu pakokeino jostakin? Vai meneekö jotenkin muuten lukkoon, jos vaikka asiat menee liian vaikeiksi?
Tietenkin yritän kysyä, että mikä sinulle tuli, mutta enhän saa vastausta, kun ei hän sano kerta kaikkiaan mitään. Mistä on kyse? Ja mitä minun pitäisi tuolle tehdä - miten voisin auttaa häntä?
Kommentit (70)
Jos on kyse epilepsiasta, aivot tuhoutuvat aina kohtauksien aikana. Siten olisi pyrittävä estämään kohtauksien muodostuminen. Sitä paitsi tuollaisten kohtauksien saaminen täytyy tuntua pelottavalta. Ehkä ystäväsi pelkää, että kyse on jostakin vakavasta, ja pyrkii unohtamaan asian.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Virtahepo kirjoitti:
Mulla tulee mieleen jonkin sortin poissaolokohtaukset... Saan niitä itse harvakseltaan, ympäristö ikään kuin "katoaa" noin puoleksi minuutiksi ja tuntuu aivan siltä, kuin nukahtaisin hetkeksi. En osaa sanoa varmasti, miten käyttäydyn muiden seurassa kohtauksen iskiessä, sillä en jälkikäteen koskaan muista, mitä kohtauksen aikana tapahtui. Veikkaanpa kuitenkin, että muiden näkökulmasta alan tuijotella ohi, seinille, ja muutun etäiseksi. En muista, olenko kertaakaan saanut kohtausta esim. kesken lauseen, mutta luulen, että jos näin kävisi, lakkaisin kanssa puhumasta ja olisin hetken aikaa ihan tillin tallin. Kerran havahduin kohtauksesta niin, että tuijotin veljeäni suoraan silmiin, suu auki kuin kalalla :D Aivokäyrät on katsottu, enkä sairasta esim. epilepsiaa.
Kynnys kertoa kohtauksista muille on ainakin minulle aika korkea, eli jos ap:n ystävällä jotain vastaavaa on ja hän tietää sen itse, niin en kyllä hirveästi ihmettele, miksei puhu asiasta.
Epilepsian poissaolokohtaukset minullekin tulee mieleen. Itselläni on diagnosoitu ja lääkitty epilepsia, koska saan niitä isoja kouristelukohtauksia. Lääkityksellä ne pysyvät kokonaan poissa.
Huomaan kuitenkin saavani tuollaisia hyvin lyhytkestoisia poissaolokohtauksen tapaisia, joissa ihan kesken keskustelun yhtäkkiä katoaa tyystin asia, josta olen puhumassa. Minulla ei ole mitään käsitystä siitä, mikä oli aihe tai mitä siitä sanoin. Näen kyllä ympäristön ja ihmisten odottavat katseet, että saan asiani sanottua, mutta en saa sanaa suustani enkä osaa edes liikahtaa, tuijotan vain hymy kasvoillani. Sitten se menee ohi ja sanon jotain siihen malliin, että nyt kyllä katosi ajatus yhtäkkiä ihan tyystin.
Noita kohtauksia tulee sitä enemmän, mitä väsyneempi olen, ja varsinkin tauoilla. Kun teen työtä, olen siinä kiinni niin kokonaisvaltaisesti, että keskityn katkotta tekemiseen. Sitten tauolla rentoudun, ja jos on vähäuninen yö takana ja väsyttää, saattaa tulla totaalisia pysähdyksiä, jolloin en tiedä, mikä päivä tai mikä aika on tai olinko puhumassa vai en.
Joku aiemmin tässä ketjussa kommentoi, miksei muuten terve ja täysijärkinen ihminen kertoisi epilepsiastaan. Minä en ole kertonut kenellekään. Vain oma perheeni tietää sekä lähimmät ystävät. Työkavereille en ole kertonut yhtään mitään. Epilepsia on järkeville, koulutetuille ihmisillekin jonkinlainen kammotus, pahempi kuin diabetes, koska se on aivoissa. Aletaan pelätä, että jos tuo vaikka saa kohtauksen ja tulee vaahtoa suusta ja pissa pöksyyn ja kauheaa, mitä sitten pitää tehdä ja on niin vaivalloista. Epileptikko on taakka ympäristölleen.
Opiskeluaikoina menetin muutaman kurssikaverin kerrottuani sairaudestani, vaikka sanoin, että lääkityksen takia kohtauksia ei tule ollenkaan ja voin ihan hyvin lähteä baariin ja ottaa pari lasillista tai olla kuskina jne. eikä vaikuta elämään mitenkään. Silti minulle käännettiin selkä. En ollut ystävyyden arvoinen. Sen takia en ole enää kertonut asiasta kenellekään.
Mulla on mies kaveri joka voi mykkänä puhelimes olla pitkiä aikoja yhtä äkkiä kun olen kysynyt jotain ja odotan vastausta aloittaa nälvimisen miksi en puhu mitään minusta tosi sairasta ja loukkaavaa itse ei sanaa suusta saa mihinkään ihan kun joku vähä älynen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos ei ole sairaus kyseessä niin en jaksaisi tuollaista . Kysyisin sitten vaikka kasvotusten että mikä mättää.
Miksi ei voisi kertoa epilepsiastaan vaan mieluummin antaa oudon kuvan itsestään. Onhan selvää jos saa katoamiskohtauksia kesken keskustelun niin sen muut huomaa, että jotain on vikana. Kuitenkin arvuutellaan, että mikähän sillä mahtaa olla. Samahan se sitten on nykyaikana, vaikka paljastaa epilepsiansa.
Tämä siis kun joku kertoi, ettei ole kertonut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Mulla on mies kaveri joka voi mykkänä puhelimes olla pitkiä aikoja yhtä äkkiä kun olen kysynyt jotain ja odotan vastausta aloittaa nälvimisen miksi en puhu mitään minusta tosi sairasta ja loukkaavaa itse ei sanaa suusta saa mihinkään ihan kun joku vähä älynen
Miksi siedät häntä? Ei kuulosta kovin mukavalta tyypiltä muutenkaan.
Lopetat yhteydenpidon, sekasinhan se on
Poissaoloepilepsia mahdollinen. Ei välttämättä edes diagnosoitu. Olisi nyt ap tärkeää, että keskustelet ystäväsi kanssa asiasta - Mietipä mitä tapahtuu, jos ystäväsi vaikka ajaessa autoa saa tuollaisen kohtauksen? Silloin on vaarassa sekä hän että muut. Jos noille kohtauksille ei ole vielä hoitoa, olisi äärettömän tärkeää, että hän pääsee avun piiriin!
T. Lääkäri